Olla jollakulla

 

Ystäväni Harald Haarmann on heittäytynyt hurjaksi. Juuri sellaisia kirjoja kuin uusi maailman harvinaisimmista kielistä (Die seltsamsten Sprachen der Welt) himoitsin koulupoikana ja ahmin edelleen. Korean kielen kirjoituksen merkilliset vaiheet on kova juttu ja tietenkin japanin edelleen käytössä olevat rinnakkaissanat, joita on kerta kaikkiaan osattava käyttää. ’Vaimoni’ on eri sana lausuttuna sukulaiselle tai korkealle virkamiehelle.

 

Mutta sitä en ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että suomen kielen kieltosanoissa olisi jotain erikoista. Suomeksi sanotaan ”älä tule”, kun taas useimmissa muissa kielissä ”tule-ei” (kom inte, komm nicht). Englannissa on tämä ”tee ei” eli do not, mutta joskus suorakin kielto on käypä. Don’t cry. Cry not.

 

Mutta meillä kun kieltosana taipuu: en, et, ei, emme, ette, eivät. Haarmannin mukaan se on sensaatiomaista. Ja onhan meillä ehkä ruotsista poimittu turkulainen tapa olla kohtelias: et sää turpaas tahdo? Mielestäni ruotsissa ainakin ennen kysyttiin ”ei rouva ota kahvia” (int’ tar frun kaffe).

 

Ja mielestäni suora ”ei” on suomessa vähän tyly. ”Otatko lisää” – ”antaa nyt olla”. Ja se kuuluisa savolainen ”onhan se niinnii”, joka siis on hienostunut tapa olla sanmatta kyllä tai ei.

 

Tuo ”olla jollakulla” liittyy kai venäjään. Mutta heillä raukoilla ei ole ”olla”-verbiäkään (paitsi vanhassa kielessä). Venäjäksi ”kissa on pöydällä” sanotaan ”kissa pöydällä”.

 

Suomen kierto on siis illatiivi. ”Minulla on kissa”. Nominatiivi tarkoittaa vähän toista ”Minä olen kissa”.

 

Mutta tuo kieltosana on hämmästyttävä tieto. Sellainen mielipidesuunta on, ett peiton alla naisen kuuluu sanoa ”ei”. Mutta täsmälleen saman asian ajaa ”älä”. Mielestäni tuo jälkimmäinen ei käänny puhtaasti englanniksikaan. ”Don’t”. Ei sillä tavalla sanota.

 

Niinpä usein mainittu ”älämölöö” joutuu taas uuteen valoon. Mitä se tarkoittaa? Luultavasti meteli eli mekkala. Mutta Kivi käyttää sitä toisella tavalla.

 

Erikoisen mielenkiintoista on kitalaella naksuttaminen tai maiskauttaminen. Hakukone ei löydä edelleen puhuttua kieltä, jossa tuo äänne esiintyy. Kieli on !kung ja kuuluu khoisankieliin. Jutun kuva muistuttaa, että aikoinaan myös koulussa opetettiin nimitykset ”hottentotti” ja ”bušmanni”, joita pidetään nykyisin epäasiallisina tai loukkaavina.

 

Voi olla, että tunnen itse joskus taipumusta lystäillä turvautumalla toiseen äidinkieleeni, joka on ns. kuriaali- eli virkakieli. Ainakin naapurille voi sanoa: suvainnette käydä peremmälle.

 

Mutta entisenä suomentajana sitä silti välillä viehtyy miettimään, miten eri tavoin asioita esitetään. Englanniksi romaanin repliikki voi olla: ”I doubt it”. Joskus luonteva suomennos voisi olla: ”Noinkohan on”.

 

Tai ”He died quite suddenly.” – “Otti ja kuoli.”

Grilli

Jos pitäisi kirjoittaa romaaneja, ruokapaikkojen ja ravintoloiden kanssa olisi ihmeessä. Vanhoista puhelinluetteloista ja Sinisestä kirjasta löytyisi nimiä ja osoitteita – mutta kuka missäkin kävi ja millaista oli ruoka?

Olen ennenkin maininnut, että minulle kulinarisminhuippu oli 1960-luvulla Munkkiniemen Marian Baari, jonka toinen toimipiste oli Snellmaninkadun Marian Helmi. Jossain vaiheessa kauan sitten paikka muuttui olutravintolaksi.

Luultavasti grillin idea tuli Ruotsista ja samoin nimitys. Suomen kielen ”ruokala” katosi vastaavasti kielestä kokonaan. Lieneekö enää muta kuin työmaaruokaloita?

Vanha Kluuvikadun Elanto oli todellinen ruokala – huonoa ruokaa ja tyly palvelu. Muutahan opiskelija ei kaipaakaan, mutta Porthanian toisen kerroksen ruokala tietenkin löi sen laudalta. Opiskelumuistoissani jokseenkin tympeä eltaantuneen rasvan haju on päällimmäisenä. Jossain vaiheessa se sitten katosi. Olisikohan sinne tullut ilmastointi?

Sana ”baari” oli tullut yleiskieleen sotien jälkeen. Sellaisen perikuva oli Mikonkadun Kolme Mikkoa, jossa annosta jonotettiin tarjottimen kanssa. Heikki Borenius -vainaja oli tuon baarin pyttipannun harras ystävä.

Vuosia sitten näistä kirjoittaessani kävi ilmi, että hyvin monella kommentoijalla oli ollut sama arvomaailma kuin minulla. Esimerkiksi ison tentin selvittämistä sopi juhlistaa Chez Mariuksessa siinä vieressä. Tässä asiassa muistini tuskin pettää, kun väitän, ett ne pihvit olivat erinomaisia ja edullisella tavalla epäsuomalaisia.

Kestikartanossa ehdin käydä. Se oli WTC:n rakentamista varten sinänsä rikollisesti purettu entinen palokunnantalo Keskuskadulla, ja samassa huoneistossa oli toiminut ennen sotia Lapuan Liikkeen suosima tai suorastaan omistama Musta Karhu.

Parikin uskottavaa henkilöä on sanonut, että Tehtaankadun Amigossa olisi edelleen hyvä ruoka. Se on kiinnostava tieto, mutta minulla on näin vanhemmiten sellainenkin vika, etten ilkeä mennä yksin ja ilman painavaa syytä ravintoaan pätsäämään. Ja kai siellä on tarjoilijat ja kaikki?

Harmi ettei brittien Angus-ketju ole levinnyt suomaan. Noissa kaavan mukaisissa pikapaikoissa on se hyvä piirre, että tarjoilu on yleensä riuskaa ja ruoka joka paikassa samanlaista eli minun makuuni oikein hyvää.

Tässä vaiheessa lukija ajattelee tietävänsä nämä asia selvästi paremmin kuin kirjoittaja, ja on oikeassa.

Asia tuleekin vasta nyt. Marketin valmisruokia eli niin kuin ennen sanottiin eineksiä pidettiin viheliäisyyden huippuna. Niitä ostivat ja söivät vain huonot ihmiset, joilla ei ollut ymmärrystä. Erikseen paheksuttiin köyhiä, jotka turvautuivat makaronilaatikkoon tai vastaavaan. Tekemällä itse esimerkiksi hernekeittoa olisi saanut aterian vielä halvemmalla. Tiedätte – herneet kaadetaan esimerkiksi puhtaaseen sukkaan ja pannaan puroon tai muuhun virtaamaan veteen likoamaan yli yön. Aamulla voikin aloittaa varsinaisen keiton laittamiseen, eikä kulu monta tuntia ennen kuin ruoka on valmis nautittavaksi. Jos vielä tuntee jonkun sian, lisämakua saa helposti.

Ajattelin nyt ilmiantaa nämä Saarioiset ja vastaavat. Etenkin yksin kotosalla ollessani olen suosinut muun muassa poronkäristys-valmisannosta, joka on mielestäni hyvää.

Remontin ja siis vesikatkojen ja muiden häiriöiden aikana oli täysin perusteltua mättää suuhunsa jotain sellaista, mikä pidättelee nälkää. Ja jos nälkä ei lähtenyt, ruokahalua lähti.

Mutta tuo arvio on väärä. Jostain syystä, ehkä kilpailun takia, halvat perusruuat ovat viime aikoina parantuneet reippaasti. Tietenkin kannattaa ostaa marketin lihatiskiltä pataa tai vastaavaa, jota heillä aina on. Joskus kuitenkin on tarve syödä silloin kun itselle sopii, eli mikroaaltouunissa lämmitettyä (3 min. 800 W).

Koska Michelin-opas ei kuitenkaan hoida tehtäväänsä, ilmoitan tässä ja täten, että ne perussafkat (spagetti, lihapullat jne.) ovat kaikki aivan laatuunkäypää tavaraa.

Itse ostan kaupungista tullessani Fazerin tai Ekbergin salaatin mukaan, koska ne ovat todella hyviä, mutta ne ovat myös todella kalliita.

Pelkkä eväiden syöminen alkaa tuntua piankin. Lämmin ruoka on hyvä keksitö.

Kaukana takana ovat ne päivät, jolloin todella saattoi nähdä jätkän osuuskaupan portailla puremassa hampparinmakkaraa kylmänä. Oma himmeän himoni kohde makkaramaailmassa on bratwurst tai sitä läheisesti muistuttava. Olen käsittänyt asian niin ettei se ole ravinto-opillisestikaan ihan kauheaa moskaa.

Muinaisista partiolais- ja retkeilyvuosista jäi vastenmielisyys perusretkiruokaak kohtaan, siis tikun nenässä poltettua lenkkimakkaraa, joka hiiltyneestä pinnasta huolimatta on sisältä kylmä ja todella pahaa.

Juo varain nuoruudessa päädyin omaan valintaani, joka ei sekään taida olla hienostuneisuuden huippu: sikanautaa eli nötköttiä kylmänä suoraan purkista puukon kärjellä näkkileivän päälle, ja siitä syömään.

Ja palan painikkeeksi suon silmäkkeestä tai ojasta vettä. Tuo maailma melkein romahti, kun kauppoihin tulivat sissimuonat, ilmatiiviisti folioon pakatut annokset, jotka kuumennettiin nuotiolla keittämällä.

Mutta mikään ei voita kotiruokaa.

Meillä talon erikoinen on färssi eli lihamureke, jonka kanssa on paistettu perunaviipaleita, ellei sitten ihanHasselbackin perunoita, joiden päällä on korpun muruja.

Eikö se ole onnea?

Oodi

Lukuvihje: Teju Cole. Kukaties nyt ei edes ole parempaa kirjallisen esseen osaajaa. Uusin kirja ”Known and Strange Things” on suositukseni. Yli-ikämiehelle hänen aihevalinnoissaan on paljon altistavaa ja välillä myös ahdistavaa. Hän on nigerialais-amerikkalainen. En saa varmasti selvää, onko hänellä paperit, mutta tavanomaisten tutkintojen lisäksi hän on tehnyt väitöskirjaa Colombiaan taidehistoriasta.

Asialla ei ole väliä. Tuollaisella luontaisen ja kehitetyn näkemisen voimalla voitetaan vaikeudet, esimerkiksi kuvataiteen ja runouden tavanomainen ihmeen näkeminen arjessa, itsestään selväksi luullussa.

Valokuvista hän kirjoittaakin paremmin kuin Barthes tai Sonntag.

Kirjoitukset Sebaldista ja Tranströmeristä herättivät tietenkin kirjoittajan taustankin vuoksi mielenkiintoni ja osoittautuivat luettuina tavattoman hyviksi.

Yhdessä novelliesseessä Cole käy puheliaan taksinkuljettajan kyydissä etsimässä Norwichista Sebaldin haudan ja harhailee loppupäivän yliopiston (University of East Anglia) campuksella. Siellä Sebald opetti 30 vuotta, milloin ei harhaillut päämäärättömästi näpsimässä valokuvia tai etsimässä niitä.

Ikuinen kunnia muuten Tammelle siitä että keskeinen Sebald on suomennettu. Jos sellainen ihme tapahtuu, että joku tulee vinkumaan todella hyvää ja painokasta luettavaa, sieltä löytyy.

En tiedä, tarkoittiko täsmälleen ikäiseni Sebald kuolla 57-vuotiaana auto-onnettomuudessa. Itse onnettomuus oli tahaton.

Tekisi mieli lähettää Colelle sähköposti ja sanoa että Tranströmerin ruotsissa on pohjoista valoa, jonka Cole selvästi tuntee, koska hänen oma tekstinsä on valoisaa, vaikka esseen perinne puoltaisi pölyistä puuveistostekniikkaa.

Ehkä häntä kiinnostaisi sekin, että kun nimi ”Tranströmer” tuo mieleen saksalaisen alikersantin, minun korvaani se on Kurkivirta eli siis luultavasti jossain vaiheessa muutettu Johansonista tai Eriksonista, joka tapauksessa hieno sukunimi suurelle runoilijalle. Tosin kiinnostaisi nähdä kirjahyllyssä niitä hänen runojensa käännöksiä 40 tai 60 kielelle. Nimi voi olla yhtä vaikea kirjoittaa kuin ääntää muunkielisille.

Cole kirjoittaa niin hyvin, ettei kirjoittaja edes huomaa lukevansa.

”Valo kasvaa kuin hiukset.” Tai edelleen Tranströmer New Yorkin kaupungista

”Tiedän senkin – tilastoitta – että juuri nyt tuolla jossain huoneessa soitetaan Schubertia ja että jollekin ihmiselle ne sävelet ovat todempia kuin kaikki muu.”

Kiittelyni tausta on mielenkiinto ja arvonanto tahoille, jotka kolhivat omia mieltymyksiäni. Olen kasvanut kiinni NYRB:in kirjoitustapoihin. Lehden arkistoista käy ilmi, että tuo tyyli on pitkäikäinen. Olen tätä toistellut, mutta NYRB:in ilahduttavin osa on kustantajien mainokset. Merkittävä osa on yliopistokustantajien. Todellinen tietoisku. Ja Cole siis kirjoittaa juuri toisin.

Jotkut ovat nyt kirjoittaneet, että uuden keskuskirjaston nimeksi olisi pitänyt panna esimerkiksi ”Libra” eikä ”Oodi”.

En käsitä, miksi vaakaa tarkoittava latinan sana olisi tässä yhteydessä hyvä. Mielelläni kuvittelen, että kirjasto säilyttää ja jopa lainaa yleisölle niin hyviä kuin pahojakin kirjoja. Vaakahommat kuuluvat sitten kriitikoille ja hiukan toisessa mielessä meille tuomareille.

Jos vastustajat tavoittelevat sanaa ”liber”, joka tarkoittaa kirjaa, se olisi ongelmallinen valinta, koska ”liberi” tarkoittaa lapsia ja ”liber” adjektiivina vapaata.

”Kir” olisi ollut hyvä nimi. Se on juoma, muistaakseni hyvä juoma. Bok-tyyppiset sanat viittaavat erääseen puuhun. Taitaa olla myökkipyökki. Suomalaisen kirjallisuuden kuvaamaa lukupään laatua kuvaisi ”visa”, joka on siis koivua, ja politiikkaa taas mänty, jota päin on matkamme määrä.

”Oodi” ei ole mieleeni. Kreikankielisellä sanalla on kirjava kielellinen menneisyys ja oudoksun sitä rakennuksen nimenä. Miksi ei jokin muu runon muoto, kuten elegia? Oodit olivat laulettuja ja säestettyjä. Miksi ei siis Polkka tai Valssi tai Humppa.

RKP:n kansanedustaja ei saa kannatustani. Hänen mieleensä oli tullut englannin OD eli yliannostus. Olisi nyt toveri poliitikko sivistänyt itseään koulunpenkillä ennen kuin menee munaamaan itsensä julkisesti.

Ykköstilan haitallisena mielleyhtymänä ottaa selvästi latinan ”odi” (pitkä o ääntämyksessä). Catullus: ”Odi et amo…”

Tämän verran latinaa oppii väkisin. Vihaan ja rakastan.

Helsingin kaupungin muhoileville päättäjille ja informaation osaajille: siis temppeli vihapuheelle?

”Oodii” tarkoittaa ”minä vihaan”. Paino ensimmäisellä tavulla.

Joku (Klinge) voisi kysyä, tarkoittiko Q. Horatius Flaccus Helsingin kaupunginjohtoa oodissaan, joka alkaa ”Odi profanum vulgo” eli vihaan oppimatonta rahvasta.

Nimien kääntäminen toiselle kielelle on joskus ongelma. Ehkä se oli näillä palstoilla, ehkä jossain muualla, kun pyytelin armoa poliisiraukoille ja muille kovaosaisille: vaikka A.E. oli kova jätkä, Nordenskiöldinkatu on ongelma kirjoittaa ja ääntää. Muutettaisiin se Urhonkaduksi ja palautettaisiin hankala Urho Kekkosen katu Kampinkaduksi. Pääsisin minäkin väittämään että nimeni on jossain tekemisissä hyvin tavallisen nimen osan ”kamp” kanssa – sotimaan raastetun pölvästin nimiä Jos siinä on tanskaa seassa, se onkin jo ”kemp”.

Ennen vanhaan englantilainen turisti luki myymälän ovesta ”alkohol I like – o, why”. Suomessa Systeemissä (Systema) myytiin konttorikoneita vain, ei viinaa ollenkaan.

Keittiönvaltaajan muistelmista

Eilen vietiin paperit ja pahvit lattialta ja siirrettiin se painava piironki. Tänään siirsimme ruokapöydän, vaikka tiesimme, ettei se tähän uuteen keittiöön sovi. Mutta se sopi.

Näissä muinaisaikaisissa ruokapöydissä on jatkolevyt, puheen olevassa tapauksessa kolme. Pöytää kiskomaan tarvitaan yksi riski mies ja yksi lihava. Jos nyt joku vielä tietäisi, millaista paraffiinia, steariinia tai kynttilää pöydän kannen alla oleviin puupintoihin voisi hinkata, pöydän jatkamisen ja lyhentämisen voisi tehdä helpoksi ja nopeaksi.

Maanantaina tulee sähkömies, tiistaina saadaan uusi astianpesukone ja keskiviikkona vierailee putkihenkilö. Tiskikone oli vähän kallis lisä. Vaikka vanhakin oli mielenterveysalan laite – ainakin sen kyljessä lukee ”Miele” – tuskinpa se poikkeaa pääsäännöstä. Sääntö on sama, joka koskee myös minua ihmisenä: planned obsolescence eli suunniteltu vanhanaikaiseksi tekeminen. En väitä vastaan, koska minustakin kodin koneet lahoavat alle 10 vuodessa. Kodin elektroniikka, kuten puhelimet ja tietokoneet, ovat luonnollisesti tuoretuotteita. Kaksi vuotta on valitettavasti maksimi.

Tuo kuvassa näkyvä anoppimuorin piironki on ollut käytössä sata vuotta. Se on koivua ja edustaa nähdäkseni keskinkertaisempaa suomalaista puusepänteollisuutta vailla sen suurempia antiikkiarvoja. Mutta samaan tähtää keittiö. Ainoa selvä myönnytys rahvaan intohimoille on saarekkeen ja työtason materiaali, kivikomposiitti. Se on jäljiteltyä marmoria ja kuuluu olevan ominaisuuksiltaan hyvää. Puu olisi tietty kauniimpaa, mutta lapseni sanoivat kuin juopon jälkeläiset, ojennellen sinisiä, sierrettyneitä käsiään: Isä, älä ota enää! Puista pintaa täytyy kuulemma jatkuvasti hoitaa, ja osata hoitaa.

Oli minulle se Skannon massivinen mäntypuinen pöytä, jossa on tänäkin päivänä lasten (nyt keski-ikäisgten) hampaista. Mööpeli on maalla. Itse asiassa muuten aika pimeä ajatus tehdä pöytä männystä, vaikka se olikin tietysti liimattua.

Yllätys oli, että Aallon korkea baarijakkara ei sovikaan entiselle paikalleen uuteen ympäristöön. Omassa maailmassani ei ole muita arkkitehteja kuin Aalto ja Mies van der Rohe. Viesti tuntuu selvältä. On mentävä katselemaan teräsputkituoleja. Onneksi edullisia väärennöksiä on paikat täynnä. Aitoa taidetta en harrasta enkä tuota.

Nämä ovat puhtaasti makuasioita. Lapseni ovat herrasväkeä, mutta itse olen pöljä poika pohjoisesta. Perimmät tuntemukseni ovat maalaiskirkonkylää ja kauppiasperhettä, tosin sekoituksena, johon kuuluivat kirjakauppa ja elokuvateatteri. Yksi lapsistani laittoi asuntoonsa tosi hienon ruokasalin ja antoi kunnostaa äitinsä suvusta perityn kaluston, josta museot olisivat kiinnostuneita. Se on se Yrjö Lindegrenin uniikki varhaistyö jugendin ja funkiksen välisestä hämärästä. Ja seinillä on Halosta ja ties mitä. Selitys oli selvä. Suomalaisessa perinteessä, jossa akateemisia asemia on tapana liioitella suuresti, hän on herrasväkeä, väitellyt tohtori kolmannessa alenevassa polvessa.

Siihen minulla ei ollut mitään sanomista. Laura Kolbe ja Matti Klinge olisivat arvattavasti samaa mieltä.

Vasta nähdessäni uuden keittiöni käsitän, että kalustot ovat suuri suomalainen säätykierron symboli. Todelliset herrasväet alkoivat sotien jälkeen harrastaa talonpoikaistuoleja, ja tapa levisi kuin kulovalkea. Eri paikoissa näkee toinen toistaan tökerömpiä esimerkkejä. Ei se ”talonpoikaisuus” mitenkään taannut sopusuhtaa, koska missä tahansa joukossa on sekä taitomiehiä ja –naisia että tunareita.

Esimerkiksi P. Haavikko, jota tapasin joskus, oli siihen aikaan eli 1970-luvulla mielestäni aivan kummallisen kiinnostunut isovanhempiensa kalustoita, joita oli eri paikoissa hyväkuntoisina ja aidosti kauniina. Isovanhemmat olivat rehellisesti vaurastuneita ihmisiä, tyyppiä Helsinkiin muuttanut muurari, josta kehkeytyi talonomistaja Kallioon.

Tämä ilmiö on hiukan vaikea havaita, koska käytyjen sotien ja etenkin katastrofaalisen asuntopulan takia asunnot standardoitiin. Arava eli asuntotuotannon verohuojennuslain eduista nauttinut uusrakentaminen oli naurettavan yksityiskohtaista. Suurin sallittu kerrosala oli 119.5 neliötä. Vanhat patriisiasunnot pilkottiin. Kotiapulaisen huoneet muuttuivat vuokra-asunnoiksi. Ja siten vanhempi vallasväki hankkiutui ilman surun tunteita eroon perintökaluistaan. Koska minulla on vain hyvin harvoin ollut tilaisuus seurustella yhteiskunnan kuohukerman kanssa Engelinaukiolla tai Katajanokan jugendlinnoissa, sitä puolta en tunne. Sen tiedän, että barokkikaappi tai jugend-lampetit eivät mitenkään sopineet sodan jälkeen käytettävissä olleisiin tiloihin. Ja niin ne katosivat maailmasta. Hyvä niin.

Kesämökeiltä alettiin kantaa kaupunkiasuntoihin erilaisia vaneriviritelmiä, joita juuri Alvar Aalto ja kumppanit olivat kehittäneet tietoisesti muuhun kuin edustuskäyttöön. Ja suuret sukupolvet suosivat superlonia ja ruskeita ja keltaisia painettuja kankaita sekä kalusteissa että vaatteissa.

Minulla on kuin onkin hyllyssäni Gustaf Strengellin ”JHemmet som konstverk” (1923) – koti taideluomana. Kirja on hieno ja Strengell – mm. Tamminiemen suunnittelija yhdessä kumppaninsa Frosteruksen kanssa – oli viisas mies. Ajatus taas tuntuu maalais- ja virkamiestaustalla naurettavalta. Ei koti minulle oikeasti ole eikä voi olla taideteos. Koti oli pitkään paikka, jossa paitaa vaihdettiin. Nyt sitten vanhana hakee mukavuutta oman aikamme pikkuporvarillisuuden tunnuksista.

Muuten, keittiöremonteista, näppärien henkilöiden on syytä pitää näppinsä kurissa. Ainakin HTH-keittiöiden kalusteiden rungot olivat valmiiksi koottuja ja niiden siisti kiinnittäminen on selvästi ammattimiehen homma. Vähän kyllä ajattelin, että sellainen laser-vatupassi olisi veikeä vekotin. 

Bauhaus

Paljastus.

Tämä kiinnostaa ehkä enintään kuutta ihmistä.

Miten asutaan 40 vuotta samassa aika halvassa talossa, ensin kahden alle kouluikäisen lapsen kanssa, jotka sitten aikuistuvat? Ja sitten todetaan, että kun ruuvailee vähä ripoja, tässä asuu erinomaisesti, kunnes vanhainkoti tai turve odottaa.

Puiset elementtitalot tappoi öljykriisi. Ne olivat myös vähän vaikeita pystyttää. Suomalaiset timpurit eivät hevin uskoneet, että oli tehtävä tarkkaa työtä. Lisäksi myynnissä olevissa pientaloissa oli tasakatto. Se ei Suomen oloissa juurikaan pidä vettä.

Muistan eränkin jouluyön, joka sujui jazz- tai karibialaisrytmein. Vettä tippui yhteentoista eri astiaan, eri tahtiin, vaihtelevin äänenkorkeuksin.

Niinpä kaikissa näissä taloissa on nyt muutettu katto, meillä loiva harja.

Tämä ei ole historiikki. Tosin minua hiukan hämmästyttää, että olin itse 29-vuotias kun kohdittain aivan mahdoton hanke oli toteutettu ja muutimme Kirkkonummelle sieltä ostamallemme kiinteistölle itse gryndaamiimme taloihin toisten samanlaisten kanssa. Osa asuu edelleen samoilla sijoillaan.

Ensimmäinen vastaus esittämääni kysymykseen on joustava suunnittelu. Talot ovat pilarilaattarakenteisia, joten kantavia väliseiniä ei ole. Taloja voi laajentaa. Istun nyt kirjoittamassa huoneessa, joka rakennettiin kymmenen vuotta myöhemmin kuin muu osa taloa, ja näen kuistin ja lasikuistin eli vilpolan, jotka ovat nekin syntyneet matkan varrella.

Tuo ajatus toimi heikonlaisesti hirsitaloissa, mutta oli puolitoistakerroksisen rintamamiestalon yksi suurenmoinen piirre. Siitä asiasta on ollut ennenkin puhetta. Monumentaalirakennukset ja ihmehuvilat ovat pientä. Parhaiden suomalaisten arkkitehtien alun perin välirauhan aikana suunnittelema, Viipurin Tammisuolle pystytetty rintamamiestalo on arkkitehtuurimme ehdottomia huippuja ja ehkä edelleen aliarvostettu.

Se on valitettavasti aika tavallista Suomessa, että vähättelemme myös suurenmoisia innovaatioitamme. Ei olisi syytä. Esimerkiksi talvisodan jälkeen tänne saadut ruotsalaistalot (Maunula, Tampere jne.) ovat ihan kivoja, mutta eivät toki kilpaile omankeksintömme kanssa.

En tiedä, miten tietoisesti vaikutteet otettiin, mutta tässä tapauksessa jäljet johtavat Saksaan Bauhausiin, ja puhe on siis arkkitehtuuri- ja taidekoulusta, joka toimi mm. Dessaussa ja jonka natsit lakkauttivat.

Minunkin taloni mittasuhteissa näkyy Walter Gropiuksen ja Mies van der Rohen kynnenjälki, vaikka keskeisin vaikuttaja oli jutun kuvasta ilmenevä Ludwig Hilberseimer. Tämä Saksan suunnattoman luova arkkitehtiporukka siirtyi Amerikkaan. Hilberseimer sai nimeä kaupunkisuunnittelun teoreetikkona. Gropiuksesta ja van der Rohesta tuli Le Corbusierin ohella vuosisadan arkkitehteja.

”Mies” muuten siis ei ole suomea. Se oli alun perin Ludwigin sukunimi ja peräisin paikannimestä, joka on lähellä sanaa ”Mitte”, puoliväli.

Alvar Aallon suuri maine johtuu hänen poikkeuksellisen nerokkuutensa lisäksi siitä, että monet hänen ”kilpailijansa” eli oman ikäpolven arkkitehdit ymmärsivät kuolla nuorina. Alvar oli myös hyvä mainosmies. Hän piti itseään kansallisena suurmiehenä jo Tampereen taistelujen aiakan1918, kun hän piilotteli jossain tunkion sisällä. Fyysinen rohkeus ei kuulunut hänen johtaviin hyveisiinsä. Mutta yleisön lyömine ällikällä (hepnaadilla hän itse sanoi) onnistui häneltä aina.

Tämä kaikki ja taivas myös tuli mieleeni, kun ihmettelin, miksi arkkitehtuuria harrastetaan niin vähän, vaikka se on aikamme elinvoimaisimpia taiteita verrattuna esimerkiksi klassiseen musiikkiin tai korkeakirjallisuuteen. Sitä ei edes Internet uhkaa.

”Rumaa mutta halpaa” oli Saksan ensimmäisen maailmansodan jälkeisissä tunnelmissa sovelias iskulause. Mainitsemani herrat ja mm. Kandinsky soluttivat kuitenkin mukaan sopusuhtaa ja suurta kauneutta. Kuitenin jopa lähiöittemme parjattu moskova-tyyli on aika selkeästi peräisin Bauhausin ”juutalais-kommunistisista” piireistä.

Joustava (adaptiivinen) rakentaminen sekä ympäristön että ihmisen ehdoilla oli yksi natsismin ja neuvostokommunismin ensimmäisiä uhreja. Meillä on Helsingissä toisenlainenkin esimerkki tästä. Ajatus keskittää vähittäiskauppa pieneen tilaan oli oiva. Stockmannin tavaratalon vanha osa on maailman kauneimpia alallaan. Niitä hissityttöjä kyllä kaipaa joskus.

Kokoomus

Se ei riitä, että kokoomuspuolue on sanoutunut irti puolueen nuorisojärjestön varapuheenjohtajan mielipiteestä. Tämä esitti sopivasti pyhäinpäivän aattona ensin muualla ja sitten televisiossa aatteensa.

Lapsilisät olisi poistettava. Ne ovat tulonsiirtoa hyväosaisilta vanhemmilta heille, jotka hankkivat lapsia saadakseen rahaa, sanoi varapuheenjohtaja. On järjenvastaista tukea heikomman aineksen lisääntymistä, jatkoi varapuheenjohtaja.

Järjestön puheenjohtaja keksi, että nuo lausumat oli annettu ”yksityishenkilönä”. Järjestö kannattaa lapsilisiä ja perheiden tukemista lasten kasvattamisessa.

Herra varapuheenjohtaja vaikutti haastattelussaan niin avuttomalta ja tuen tarpeessa olevalta, että kysymyksessä ei taida olla provokaatio.

Herra puheenjohtaja puolestaan voisi tarttua vielä kerran lukion oppikirjoihinsa, joista käy ilmi, ettei sosiaalisten tulonsiirtojen tarkoitus ole ”tukea vanhempia” lasten kasvattamisessa.

Herra varapuheenjohtaja mainitsi, että monet lapsilisän saajat (lasten vanhemmat) viettävät huonoa elämää ja juovat esimerkiksi viinaa tai syntyvät addiktoituneina äidin käyttämiin huumeisiin.

Kokoomusnuorilta jäi ehkä havaitsematta, että heidän logiikkansa mukaan pahasti sairaiden, pitkäaikaistyöttömien ja ennen kaikkea vanhusten hoito – kumma ettei nyt puhuttu ”hyysäämisestä” ja ”paapomisesta” olisi heti lopetettava. Meillähän vähätuloisetkin pääsevät sairaalaan ja saattavat jopa päästä laitoshuoltoon.

Nämä mainitut ovat selvästi – tämän kirjoittaja mukaan luettuna – ”heikompaa ainesta”. Mitään ei tuoteta, mutta kuluja tulee, kovastikin.

Kun lisääntyminen, jolla puhuja tarkoittaa sikiämistä, on suuri vaara, toki asioiden järkevään tilaan saattaminen olisi aloitettava jo siinneistä. Kätevä keino voisi olla pakkosterilointi kaikille toimeentulotukea saaville. Samalla olisi lakkautettava oppivelvollisuus, koska peruskouluissa tuetaan verovaroin heikomman aineksen lisääntymistä.  

Kokoomus ei ole kallistanut korvaansa Yhdysvaltain republikaanipuolueen äärioikeistolaisen siiven ajattelulle. Siellä kannatetaan kiihkeästi mahdollisuuksien tasa-arvoa (equality of opportunities). Myös syntymättömille pitää antaa mahdollisuus, sanovat abortin vastustajatkin.

Poliittisesti Suomen pimeimmät voimat majailevat kokoomuspuolueen piirissä, eivät esimerkiksi perussuomalaisten. Näin on valitettavasti ollut vanhastaan. On surullista muistaa, että kokoomuksen kantamuoto, vanhasuomalainen puolue, kannatti yhteiskunnallisia parannuksia ja jopa köyhien elämän helpottamista. Aate oli vieraampi perustuslaillisille. Itsenäisyyden ajan tämä kysymys on ollut keskeinen mittapuu kokoomuksen peruslinjan ja sen oikeistolaisimman siiven välillä.

Jotkut perussuomalaiset sanovat: hoidetaan ensin omat köyhät. Tämä kokoomusnuori sanoo: jätetään omatkin köyhät hoitamatta. Molemmat ajatusmallit ovat virheellisiä. Tämän hetken taloudellinen ahdinko johtuu pelottavan laajasti rikkaitten petoksesta, siis Kreikka, Espanja ja ehkä pian Suomi. Ja taloudellisen tuloksen pikamaksimointi suorastaan edellyttää köyhien syrjäyttämistä.

Ennen sotia Lapuan liike ja IKL eivät jääneet välikohtauksiksi diktatuuripyrkimystensä vuoksi. Syy oli kokoomuksen vastenmielisyys, joka aiheutui ajatuksesta tukea myös työmiehiä ja maaseudun alaluokkaa, ehdolla että he ajattelevat oikein ja isänmaallisesti. (Muualla Euroopassa ruskea, musta tai punainen paita oli suora tie köyhyydestä ”parempaan tulevaisuuteen”.)

Kokoomusnuoret eivät ymmärrä, että sosiaaliset tulonsiirrot ovat enimmäkseen matematiikkaa. Lisäämällä yhteiskunnallisia mahdollisuuksia luodaan yhteiskunnalle vaurautta. Lisäämällä koulutusta parannetaan todennäkösyyttä saada mieluisia veronmaksajia.

Mikä tuokin luulee olevansa!

Otsikon kysymys on tuttu niin pitkältä ajalta kuin muistini kantaa. Tätä nykyä se on tavallisin tämän blogin kommenteissa. Viimeksikään en ymmärtänyt  varmasti perusteltua moitetta jatkuvasta itsekehusta. En arvaa, mikä oli kirvoittanut kommentoijan. Epäilen että kysymyksessä oli vanhan suomennokseni julkaiseminen. Julkaisisin mielelläni kiinnostavampia ja parempia suomennoksia, mutta ujostelen kokonaisen runon siteeraamista. Voi tulla sanomista tekijänoikeudesta.

Sama koskee valokuvia. Käytän omia kuviani, koska pidän valokuvaamisesta, vaikka en opi sitä. Tästä minulla on usean asiantuntevan henkilön keskenään yhtäpitävät lausunnot.

Kiinnitän asiaan huomiota, koska luulen, että kulttuuri on muuttumassa. Urheilijat sanovat nykyisin uutislähetyksissä:” Olen tyytyväinen suoritukseeni.” Minua tuollainen lausuma oudostuttaa, koska mielestäni pitäisi sanoa, että miten sattuikin lipsahtamaan ja eihän siinä mitään kehumista oikeasti ollut.

Ehkä tuon uuden muodin takana on tietoinen markkinointiviestintä. En missään tapauksessa paheksu. Luonnollisesti elinkeinoharjoittajan on kehuskeltava tuotettaan, ja ammattiurheilijan tuote on hän itse. Mitä ihminen ei tekisi leipänsä eteen.

Toinen tausta voisi olla rokkarikulttuuri, se joka alkoi 60-luvulla. ”We are the best!”  

Edes Nopolan sisarukset eivät ole uskaltaneet kirjoittaa tästä asiasta. Hehän kunnostautuivat tuomalla esiin kaikkien tunteman, laajasti vaietun ”Mitä siitä ihmisetkin ajattelisivat” –kansallisneuroosin (”Ei tehrä tästä nyt numeroo).

Jo kansakoulussa sai nyrkistä, olkavarteen, jos oli tunnilla viitannut ja vastannut oikein. Nyrkin perässä tui sähäys:” Mikä säkin luulet olevas!”

Jostain syystä on jäänyt mieleeni, että omien kavereitteni piirissä isäni toiminta herätti tavatonta paheksuntaa. Hän oli näet julkaissut kirjan, Lapista. Sellaista pidettiin todella ala-arvoisena menettelynä. Tuohon samaan menettelyyn törmäsin itse aikoinani korkeimmassa oikeudessa esittelijän. Kirjoitin siihen aikaan joka viikko Helsingin Sanomiin kolumnistina.

Minulle ei ole vieläkään valjennut, mikä tekee kirjoittamisesta erikoisen halveksittavaa. Kun äitini on kova keräämään ja järjestämään tarinoita, sekin lehtoleike saattaa olla tallessa, jonka isääni koskenut otsikko oli ”Kemppinen kirjoittanut kirjan!”. Huutomerkki oli paikallaan. Ainakin muistissani uutisen sävy  oli kummasteleva.

Kun kävi ilmi, että tuo kirja (”Lumikuru”) , meni kaiken lisäksi kaupan, syntyi vaikenemisen tapa.

Voi olla, että tämä on jotain erityisesti pohjalaista. Eräs hiukan vanhempi tyttö, myöhemmin ammattikirjoittaja, sai lukiossamme jälki-istuntoa Vaasa-lehteen kirjoittamastaan artikkelista, joka oli ollut rehtori Rasinperän mielestä jollain arvoitukseksi jääneellä tavalla keisarillisen koulujärjestyksen vastainen. Kirjoitin itsekin sanomalehtiin, mutta en muista kuulleeni kommentteja. Luultavasti minun katsottiin laittautuneen inhimillisen avun tuolle puolen.

Voi olla, että se on pohjalaisuutta. Siellä silmitön kehuskelu, ”trossaaminen”, on nimittäin kuitenkin täysin sallittua. Kansanlauluista kolmannes on näitä – ”minä oon kasvanut sellaases koros, jotta kyllä mun olla kehtaa”. ”Hurja oli pappa jo aikoinaan – hurjempi vielä tuli poijastaan…”

Kukaties yhteisö päättää, kenellä on kehun valta, ja erehtyminen on ankara asia. Itse pitäisin mielelläni esikuvanani ”Pohjalaisten” Kaapoa, joka sanoo jotain siihen suuntaan kuin ”Sanoovat, jotta Kaappoo on huono mies. Ja voi olla, että asiassa on perääkin.” – Tai Linnan Leppäsen Preeti – ”ei meidän tämmösten miesten parane…”

Mutta kun tietäisi, mistä on vaiettava. Olen etsinyt vastausta Wittgensteinilta asti, mutta ei sitä ole löytynyt. Sitä paitsi hänen tunnettu lauseensa tarkoitti mielekästä keskustelua, ja minä haen tässä ohjetta mielettömäänkin puheeseen.