Drooni

 

Venäläiset keksivät droonin.

Se esiintyy N. Leskovin novellissa “Vasuri”, jonka päähenkilö on vasenkätinen Tulan kaupungin tehtaan seppä. Se on suomennettu, kuten myös Leskovin pääteos “Tuomiokirkon alttaripalvelijat”, ja tekijä on Gogolin veroinen, mahdollisesti hiukan parempi. Gogolin kliininen mielenvikaisuus alkaa näkyä suhteellisen varhain. Leskov puolestaan oli harvinaisen järkevä ja osasi jopa vetää sensuuria höplästä. 

Novellissa kerrotaan, miten tsaari hermostui ja vallan suuttui, kun englantilaiset väittivät osaavansa valmistaa kaikenlaista, mihin venäläiset eivät muka pysty. Ja niinpä kasakat hakivat Tulasta taitajamiehen tekemään jotain sellaista, mikä löisi brititkertakaikkiaan laudalta.

Tuloksena oli aidon kokoinen, mutta raudasta taottu kärpänen, joka oli niin pieni, että sen avainta oli käytettävä mikroskoopin avulla. Se osasi liikkua. Tähän hätään en muista, osasiko se myös tanssia ripaskaa.

Mutta englantilaiset mykistyivät ja halusivat ostaa omiin hommiinsa vasenkätisen sepän, mutta tämä ei oikein viihtynyt lännen mailla vaan kaipasi takaisin kotiin Tulaan, ja palasi.

Tarina on siten saman muotoinen kuin meillä jopa Seitsemässä veljeksessä vilahtava Könnin kuokkamies, joka puolestaan on osa laajempaa tarinaperinnettä, joka taas puolestaan on kansainvälisesti hyvin tunnettu satu-topos.

Parhaiten lukijat ehkä muistavat Kalevalan kultaneidon taonnan, joka heijastelee epälyttävän tarkoin jo vanhassa Kreikassa tunnettua Pygmalion-tarinaa, jonka muuan muoto on G.B. Shaw’n “My Fair Lady”.

Katsoin muuten vain joitakin vuosia sitten restauroiduin My Fair Ladyn televisiosta. Ei pääse yli eikä ympäri: pahuksen hyvä musikaali ja erittäin huvittava tarinan juonne tämä yksityistiedemies, joka tunnisti lontoolaisen hänen puhetavastaan ja korostuksestaan korttelin tarkkuudella.

Ja uskomaton suoritus Audrey Hepburnilta, jonka rooli oli siihen asti ollut olla hiljaa ja kaunis. Hänen puheosuutensa on todella hieno. The rein in Spain comes mainly on the plains. Suomennoskin menettelee. Siinä neiti Doolittle opettelee sanomaan “miekkamies” eikä “miakkkamiäs”. Ja oppii.

Arvelen että ukrainalaiset ovat jo aikoja sitten pyytäneet tulasta tarinan sepän perilliset. Lähettämällä tuollaiset sata tuhatta metallikärpästä esimerkiksi Moskovaan voisi kai oikosuluttaa jokseenkin pitkäksi aikaa koko kaupungin sähkölaitokset.

Jos ne olisi varustettu tekoälyllä, myös vanhanaikaisten pommien väistely onnisituisi vaivattomasti.

Mitähän sloboilta menisi aikaa kehitellä ja miniaritysoida digitaalinen kärpäslätkä?

Vain pieni osa lukijoista ehkä tietää, että kaikkien tunteman avaruus- ja ydinasetekniiikan lisäksi venäläisiä (neuvostoliittolaisia) on korkeamman matematiikan ja teoreettisen fysiikan kansainvälisellä huipulla kolme tai neljä, kuten Perelman. Heillä on perinteitä. Lobatševski teki 1800 luvulla yksin ja kaukana ihmeitä. Ja samaan aikaan Mendelejevin osuus kemian kehittämiseen oli ratkaiseva. Hän keksi alkuaineiden järjestelmän eli atomipainot ja niiden jakatumisen.

Oma suosikkini maan kirjallisuudessa on, jättäen jatkuvasti esillä pitämäni Tšehovin nyt maininnatta, Tolstoin novell Ivan Iljitšin kuolemasta. Se johtunee aiheesta.

Vapaasti ulkomuistista “Lukuisien tarpeettomien virastojen ja toimikuntien turha jäsen, hovioikeudenneuvos Ivan Iljitš oli kuollut.” Ja surua valittelemaan saapuvat miettivät - kertojalla on pääsy heidän salaisiin ajatuksiinsa - että pitipä sattu hienosti. Tästähän avautuu virka eli lisää palkkaa luvassa. Ja niin ikään huojentuneen oloisen lesken kättä puristaessaan kävijät miettivät mielessään ja laskevat virkavuosia, että kenelle tuo vakanssi tulee, ja että surullista, että korttiporukasta puuttuu nyt yksi. Herrat eivät siihen aikaan pelanneet bridgeä eivätkä skruuvia (joka oli meillä Arvo Ylpön suuri intohimo), vaan vistiä.

Posti

 

Hypistelin sanoisinko, että Juhano Seppovaaran “Postimiehen kesä” on mieluisa lukea vai erittäin mieluisa.

Tämä tapaus on erikoinen, koska tunnen kirjoittajan yhtä pitkän ajan takaa kuin kylän, johon hänen päähenkilönsä muuttaa jäätyään eläkkeelle Itärajan seudun pikku kunnasta. Tuo pitkä aika on yli 50 vuotta, ja romaanin tapahtumapaikka on nimeltään Jorvas, ja vaikka romaanin paikat ovat kuviteltuja, seki sijaitsee Kirkkonummella ja sieltä ei ole mopolla pitkä matka kirkonkylään.

Niinpä lukijan, tässä tapauksessa minun, on muistettava, että ihminen näkee kaiken ylösalaisin ja että peilikuva ei ole sama asia kuin esimerkiksi piirretty kuva. Jos sinulla on peiliin katsoessasi esimerkiksi paita, jossa lukee “vasikka”, peilissä ei lue mitään sellaista, vaan tuon sanan peilikuva, joka siis alkaa lopusta ja loppuu alkuun. 

Käsissäni on siis huolella tehty kartta seudusta, jota ei ole olemassa. Borges käyttäisi ehkä sanaa “hrönhr”. Tässäkin blogissa julkaisemani novelli “Tlön, Uqbar ja Tertius Orbis” kertoo tietosanakirjasta, joka kertoo maasta, jota ei ole olemassa. Ja viime aikoina esillä ollut viehtymykseni peileihin on ehkä peräisin tuosta novellista, jonka mukaan peileissä on jotain sopimatonta, suorastaan kaameaa (koska ne lisäävät todellisuutta).

Tässä on ongelma. Kuvitelma henkilöstä, jonka tunnen, on kukaties kiinnostavampi kuin henkilö. Ehkä tämä on hyvinkin selvää. Kertomus on väkevöitetty versio elämästä.

Kirjoittaja näyttäisi halunneen välittää muistamaansa ja onnistunut siinä. 

Kirjallisuudessa toimii samanlanen “optiikka” kuin historiassa. Mitä huolitellummin näkee menneisyyden, sitä erottelukykyisempänä heijastuu kuva tulevasta. Toisin kuin joskus sanotaan, emme oikeasti tiedä menneisyydestä enempää kuin tulevaisuudesta.

Fysiikassa etenkin tätä nykyä usein esiin otettu ajatuskuvio “rinnakkaisesta todellisuudesta” on hiukan skifiä, jos ajatellaan, että nämä todellisuudet olisivat jotenkin samanlaisia ja kulkisivat ajan nuolen mukaan.

Tuollainen oletus ei ole tarpeen. Yksi matematiikan suurista ongelmista on satunnaisuus. Yhtä vaikea käsiten on ääretön. Siis: onko alkulukuja ääretön määrä ja onko jonkin hyvin pitkän numerosarjan jaollisuus muilla numeroilla kuin itsellään ja ykkösellä satunnaista. Siis tiedämmekö, rupeaako piin numeroarvo lykkäämään pelkkiä ykkösiä esimerkiksi miljardi desimaalin jälkeen.

Tietojenkäsittelyn arvoitusten rinnalla ovat olemassa tuntojen käsittelyn käsittämättömät piirteet.

Siksi huolella rakennettu kertomus, kuten nyt puheena oleva romaani, on arvokas saavutus. 

Seppovaaran romaani ei ole tarina postimiehestä, moposta ja kanoista, vaan itävää mielikuvitusta - kuten kaikki muukin kirjallisuus aikoje alusta - ja siitä riittää pistokkaita jokaiselle, jolla on ymmärrys ottaa sellainen vastaan.

Ylimääräinen piirre ja mielenkiinnon kohde on tämän hetken Suomen kohtalonkysymys: Itä-Suomen eli ihmissuhteiden köyhtyvien maakuntien ja etelän vajuraampien mutta sisäisesti onttojen alueiden paha ristiriita.

Sen yhteydessä on tapana puhua polarisaatiosta, vaikka tuo napaisuus on mielestäni epäonnistunut kuva.

On paha, kun mieli lahoaa.

Vastalääke on tässä kirjassa usein ja melkein hartaudella kuvattu tekeminen. Ei ole niin väliksi, mitä tekee. Ei kai kukaan vakavissaan sahaa lautoja tai koloa hirsiä tuonpuoleisin tavoittein.

Minulle ja kirjasta nähtävin tavoin Seppovaaralle kirjoittaminen on juuri tuota tekemistä.

Se on hyvin paljon enemmän kuin ei-mitään.

Kirjoittajan sietää olla tyytyväinen.

Jos hän sattuisi olemaan siinä sivussa hiukan ylpeäkin, mielestäni siihen on aihetta. Ja kun tosiaan tunnen tekijän, annan röyhkeästi ohjeen: esittelyistä ja arvosteluista ei ole tapana kiittää. Sellaisia kirjoitetaan esittelyn laatijan omin ehdoin, ei kiitoksen toivossa eikä haukuskelun pelossa (vaikka sellaistakin olen kai tulut tehneeksi.

Taikapeili

 

En muista kuulleeni Ernest Hemingwaysta vuosikymmeniin. Mitäpä hänestä. Kova poika kirjoittamaan, nobelisti, hankala henkilö, oli seuraa tai ei. Ymmärsi ampua itsensä.

“Francis Macomberin lyhyt, onnellinen elämä” on hiukan työläs löytää, mutta suomennoskirjassa “Kilimandzaron lumet” se on. Havaitsen että asiantuntevat ja asiaa tuntemattomat kriitikot ovat olleet tästä novellista eri mieltä, kun taas esimerkiksi romaani “Kenelle kellot soivat” on kerännyt jokseenkin yksimielistä kiitosta.

Yllättäen poliittisiakaan säröääniä ei juuri ole. Kirja ilmestyi Espanjan sisällissodan juuri päätyttyä. Niin ikään itse mukana ollut George Orwell sai lisää vasemmistolaisen leimaa, kun hänkin kuvasi tilanteita tasavaltalaisten eli Francon vastustajien suunnasta.

Hiljan luin, miten paljon vaivaa sotakirjeenvaihtajana sekaan ängenneestä Hemingwaysta oli Pariisin valtauksessa 1944, joka oli kaikkiaankin hyvin sotkuinen tapaus.

Perun juhlallisesti puheeni. Olen sanonut aika usein, että kyllä englanninkielistä proosaa on kaikki aihe opetella lukemaan. Välillä ihmettelen, ettei monikaan englantia hyvin osaava tee sitä. Ja ole neuvonut harjoittelemaan lukemalla esimerkiksi juuri Hemingwayta, “koska se on helppoa kieltä”.

Kaikenlaisia typeryyksiä sitä tulee ladelleeksi.

Monella on luulo, että keskeinen englanninkielinen kirjallisuus on suomennettu. Erehdys.

Teksti, joka on eri asia kuultuna kuin luettuna, muistuttaa metsää. Lehdillä ja rungoilla on väliä ja niitä erottavat välimatkat. Lukemisen tuloksenan on sokereita ja happea. Ellet käsitä, taidat olla skorpioni.

Francis Macomber tuo peliin ominaisuuden, jota sanotaan vanhaaa dramaturgiaksi. Jopa opettajat toistavat, että dramaturgia on eräänlainen huvipuisto, jossa mennään hiljaa ja lujaa ylös ja alas, ja kaikesta selviää rahalla.

Niin se ei olel Hemingway ja hänen - yllättävä kilpailijansa ja kaksoiolentonsa Tšehov, itäisitä mailta, - kääntävät valonsa ihmisiin, jotka ovat usein ikävystyttäviä tai vähäpätöisiä tai molempia.  Ihmisiä liikuttava vieteri on pelko. Mitä suurempi asema, sitä pahempi pelko.

Poikkeukset ovat kokeneita ihmisiä, sellaisia kuin “Aron” pappi tai “Macomberin” palkkametsästäjä Wilson.

Eräillä kaikkein suurimmista kirjailijoista näyttää oleva sama periaate. He eivät koskaan puhu totta.

Jos olisi toisin, miksi lainkaan kirjoittaa?

Vastaus on ympärilläsi. Tilannen voi olla sama kuingalleriassa. Sinulla on jokin taulu seinällä. päivästä toiseen ja viikosta viikkoon.

Musiikki on vielä parempi esimerkki. Olen ennenkin kertonut, että kun sormiini sattui vuonna 1990 Helsingin Sanomiin kirjoittamani laaja artikkeli Beethovenin erknäiten teosten levytyksistä, sain siitä kimmokkeen. Kuuntelin kakkii eli 32 Beethovenn pianosonaattia, kunkin 32 kertaa. Halusin rakentaa mielipiteen, mikä kkonaislevytyksistä on paras. Valintani oli Radu Lupu.

Mutt ei sillä ole väliä, koska kaikki nämä teokset, jotka ovat jokainen runsaan puolen tunnin pituisia, ovat eri pianistien käsissä hyvin erilaisia.Sitten koin senkin, että saman pianistin sama levy oli eri kerroilla erilainen. Joskus se oli loistava, joskus ihan hyvä, joskus yhdentekevä, joskus ilmeinen väärinkäsitys.

Tämän takia olen kuunnellut yli neljäkymmentä vuotta pääsiäisen aikaan Bachin molemmat passiot ja h-molli-messun, mielellään eri levyinä. 

Hemingwaytä aloitin lukemalla hänen 1958 ilmestyneen novellivalikoimansa varmaan seuraavan vuonna. Uuden suomennoksen luin, kun se tuli 1998. Kumpikaan ei mielestäni tavoita kirjoittajaa eikä siis lukijaa. Jonkun pitäisi kääntää ne parhaat seuraavan kerran. Ja sitä seuraavan.

Vaikka Hemingway taiteilijoiden perinteiseen tapaan vähätteli kollegoitaan, hänen peruskuvionsa on ranskaksi sanapari “l’ennui et la nausée”, ikävä ja inho. Nuo sanat on kiinnitetty J.-P- Sartren koulupoikamaisiin yriteliin, mutta Camusiin ne sopisivat paremmin.

Viis filosofiasta. Minua miellyttää yhtä paljon kuin Tšehovin kunnioitettu professori, joka ei ollut koskaan oikeastaan pitänyt ihmisistä eivätkä ihmiset hänestä, Hemingwayn lause, joka on kuin kaukoputki. Se menee lyhyeksi lieriöksi ja sitten sen voi vetää pitkäksi, ja sillä näkee kaiken. Se on kaukoputki, jolla myös kuulee. Ja peili, sellainen kuin teleskoopeissa yleensä on.

Työtä päivää

 

Luen yllättäen uudelleen Juhani Seppovaaran kirjaa “Postimiehen kesä”. Luin sen viimeistelyvaiheessa noin vuosi sitten, ja keskustelimme siitä paljonkin. 

Varoitus: en periaatteessa tee tällaista.Koska kiitettykin nykykirjalisuus jättää minut melkein ainan väljähtäneeksi, päättelen että syy on minussa. Siksi neuvojani ei kannata uskoa eikä huomautuksiani kuunnella.

Tässä on kuitenkin hyvin tuttu mies, joka on rakentanut tarinalleen ympäristön ja ottanut jopa nimiä tästä lähistöltä. Päähenkilö esimerkiksi asuu Jorvaksessa ja tulee tänne L-sähköjunalla. Kun kysymyksessä on harkiten rakennettu fiktio, juonen kannalta merkittävää maanomistajaa, jolla on ylimääräinen mökki ja vastenmielisyys omia aikojaan kuolevia taloja kohtaan, ei ole olemassa. Puhe ei ole is avainromaanista.

Joka tapauksessa kirja tuntuu nyt selvästi paremmalta kuin viimeksi. Samalla horjahtaa väitteeni, jonka mukaan on yhdentekevää, lukeeko proosaa tietokoneen näytöltä vai paperille painettuna. Siitä taas en anna periksi, että äänikirja ymmärretään usein väärin. Minusta on hienoa, että eräs perhe kuunteli sekä Välskärin kertomukset että Täällä Pohjantähden alla nauhalta, kun heillä on yli viiden tunnin automatka maalle.

Sekin oli mieluisaa, kun jotain 10 vuotta sitten pidin tapanani lukea vaimolleni iltasatuja. Sekä Seitsemän veljestä että Kunnon sotamies Svejk tuottivat suurta mielihyvää.

Tiedän, että ainakin Englannin paremmissa perheissä etenkin Dickensiä luettiin 1800-luvulla niin, että joku luki koko paksun kirjan ääneen, ja koko perhe kuunteli. Epäilen että siihen taiteelliseen tehtävään tarvittiin sisäkkö kuljettamaan teekuppeja kyökistä salonkiin.

Tuo äänikirjan piirre edellyttää, että kuullusta ei juurikaan keskustella, ainakaan oppineesti. Mainio tapa on suhtautua asiaan samalla tavoin kuin iltapalaan. Ei siitäkään keskustella jälkeenpäin. Kysymyksessä on nautinto ja ravinto, henkinen ja ruumiillinen, jos näiden välillä on ero.

Suomen ehkä paras romaanien radiossa ääneen lukija oli Tuomas Anhava. Muistan eräänkin Maila Talvion romaanin, joka oli huono, kuten Maila Talvion romaanit yleensäkin ovat, ja senkin tiesin, ettei Tuomas kestänyt henkilö-Maila Talviota edes tippoina veteen sekoitettuna. Mutta tulos oli suurenmoinen.

Ite olen suorastaan keräillyt runoja ääneen luettuina ja olen kiitollinen siitä, että runonlausunta on kuollut. No - yllättäen 1600-luvun suurenmoisen John Donnen  runojen esittäjänä loistaa Richard Burton. Siis tämä Elizabeth Taylorin mies! Olihan hän kyllä walesilainen ja hyvin kiitetty Shakespeare-näyttelijä ennen kuin haksahti Hollywoodiin. Macbethina paras on kyllä Ian McKellen, jonka esitys on YouTubessa. Ellette jaksa ja kun ette jaksa, kuunnelkaa nyt kuitenkin se lopun yksinpuhelu, soliloquy. Ladyna on muuten Judy Dench, joka oli aivan käsittämättömän hyvä näyttelijä hänkin.

Lawrence Olivier (tuliko häestä myös lordi pelkän aateloinnin lisäksi), hallitsi näyttelijän puheilmaisun esimerkillisesti, mutta hänestä puuttui se ripaus Falstaffin rehevyyttä, jota kaipaan kaikessa Shakespearessa, myös soneteissa.

Älkää surko, nix nix. Eivät englantilaisetkaan ymmärrä kunnolla Shakespearea kuultuna eivätkä yleensä edes painettuna. On se vanhaa kieltä ja ennen kaikkea niin ilmaisevaa.

Palaan Seppovaaran kirjaan piankin. Se siis aiheutti minulle ongelman, josta otan nyt selvän. Miksi se tuntuu nyt sillä tavalla hyvältä, että haluan kehua sit toisillekin, kun tekstin valmistumattomana lukiessani totesin vain, kukaties hiukan yllättyneenä, että tämä on täysimittaista tavaraa?

Tiesin luonnollisesti aikojen takaa, että kirjoittaja on kiinnostunut ulkohuuseista ja kanoista, joista kumpikaan ei sykähdytä minua. Hän on myös samalla tavoin kuin romaaninsa päähenkilö, ahkera ja antaumuksellinen mopoilija. Minä olen ajanut yhden tai kaksi kertaa mopolla enkä koskaan moottoripyörällä.

Niinpä asiantuntemukseni petti. Kun harjoittamistani ammateista luontaisin on toimittaminen eli editointi, jota muuten virkatuomarinkin työ suurimmaksi osaksi on, haksahdin.

Tietääksen isäni editoi etevästi vanhemman poikani väitöskirjan, joka oli kasvatustiedettä ja kulttuurihistoriaa, molemmat editorille aivan vieraita aloja. Itse sain suurta apua nuoremmalta pojaltani, joka luki kynän kanssa juuri kirjoittaneena, kaunokirjallisuudesta ja musiikista kiinnostuneena ylioppilaana yli 500-sivuisen professorin viran habilitaatiokirjani digitaalisen toimintaympäristön oikeudellisista ongelmista, jotka luullakseni eivät edes kiinnostaneet häntä silloin. Apu oli mainio, usein tyyppiä “sivulla 72 sanot paremmin saman asian kuin siulla 312”. Tai “tätä en ymmärrä”.

En siis aio lainata kenenkään mopoa, vaan lukea Seppovaaran Postimiehen kesän paremmin, saadakseni selvää, mitä siinä todella lukee.

Vetämäkuru

 

Vetämäkurua pääsee Maantiekurua Suomulle. Juuri tämä oli ainoa reitti Kitiseltä Inariin, eivätkä löytyneiden kirjoitusten ja kirjojen mukaan kulkijat koskaan saaneet tietää, että idän puolella matalan harjanteen takana aukesi Luirojärven ja Lumikurun alue, parasta ja syvällisintä, mitä luonto voi näyttää.

Vongoivalla ja Jaurulla kyllä olisi, mutta sää on usein leijuva, ja silloin on vaarassa rikkoa paikkansa.

Kaksi tai kolme geologia on tehnyt tutkimuksen noista päätemoreeneista, jotka tulivat näkyviin jääjärven alta. Se seutu on hämmentävä kuin Siinain erämaa. Pitäisi olla Jumala oppaana, kuten siellä.

Ja oli kulkijoita, joiden silmään ei tarttunut. Tunturissa liikkui sotien aikana partisaaneja. Heit ei varmasti kiinnostanut. Ainakin kaksi itävaltalaista sotavankia karkasi Muurmannin radalta ja kulki varusteitta Suomen poikki Enotekiäisiin. Käsittämätöntä.

Toisesta tai kolmannesta kimmokkeesta havahduin Joel Haahtelan uusimman kirjan Talvikappeli aiheeseen ja aloin katsoa, viittasiko kirjan nimi jollain tavoin kirjaan “Talvipalatsi”. Ilmeisesti ei, mutta paljon parempi se on, aivan omaa luokkaansa.

Kiirehdin lukemaan myös pienoisromaanin “Yö Whistlerin maalauksessa”. Mieleni oli jo muuttunut. Meillä todella on korkeimman kansainvälisen luokan prosaisti. Joel Haahtela.

Oudosti hänen tekstinsä tuo mieleen Tšehovin. Täsmällistä, nopeaa, varmaa ja hyvin kevyttä, aivan kuin kevään valo. Ei mitään helppohintaisia täkyjä tarkkaamattomalle lukijalle.

Tietäväistä. Tarkistin oikein sanakirjasta. Jeesus, jota Maria Magdalena luuli puutarhuriksi auenneen haudan lähellä, ei sanonut “älä kosketa minua”, latinaksi “noli me tangere”, vaan “älä takerru minuun”. Me mou haptou. Uuden testamentin kansankielinen kreikka on usein lyyrisempää kuin puhki kiillotettujen klassikkojen kieli. Kulmakertoimen paikan ottaa derivaatta, koska lauseen matka pisteestä pisteeseen voi sisäsältää oikullisia käyriä.

Niinpä noin kirjoitettu kirja ei toteudu periaatteella”yhdistä pisteet”, joka on tämänkin hetken kirjallisuuden suuri kirous.

Niinpä noin kirjoitettu kirja ei toteudu periaatteella”yhdistä pisteet”, joka on tämänkin hetken kirjallisuuden suuri kirous.

Luultavasti tietoisesti Haahtela lopettaa kirjallisuuden modernismin. Suomessa tämä tarkoittaisi proosaa ja runoutta, jota ilmestyi 1950 alkaen. Uusi aika, uudet ilmiöt, uusi tekniikka.

Lieneekö sanottu ääneen, että lukemisen yleinen kuihtuminen voisi liittyä tähän ilmiöön. Meillähän on ollut monta sinänsä taitavaa, sata yhdentekevää kirjaa julkaissutta tekijää. Siitä joukosta poikkesi jo Veikko Huovinen, jonka “Puukansan tarina” on järkyttävän hyvä ja mieleen syöpyvä. Niinpä se jätettiin palkinnotta, kun E. Paasilinna palkittiin.

Ellei kuka ole tuota Huovista lukenut ja selaillut vain vitsikkäiksi ponnistettuja kansankuvauksia, ei siis tiedä, että tuon kirjan päähenkilö on metsä, etenkin eräät metsän puuryhmät.

Joel Haahtela on puiden lisäksi hyvin kiinnostunut kaarnalla istuvista perhosista, ja hänen kuvaamansa henkilö tukeutuu hiukan mielettömästi hyvin vanhanaikaiseen tekniikkaan eli kuparipiirroksiin, joilla painetut kuvat hän värittää mahdollisimman aidoiksi vesiväreillä, unohtamatta koskaan, että sininen on ikuisuuden väri.

Niin se onkin. Ja eurooppalaisen sivistyksen nousun ja tuho voisi kuvata kertomalla vain sinisestä. Miten kallista on Indigofera tinctoriasta saatava kasviväri eli siis violettiin vivahtava sininen, miten akvamariini on eri väri ja ja miten halpaa ja myrkyllistä on tehdastekoinen preussinsininen, läheistä sukua syanidille ja hapolla käsiteltynä myrkkyä, jolla on tapana tappaa ihmisiä.

Nyt kun Stubb kiitteli Haahtelaa vasten silmiä ja luullakseni tosissaan ja lukemansa ymmärtäen, olen itse pulassa. Mistä saada ne muut kirjat? Jopa “Talvikappelista” on jopa täällä meillä kirjastossa usean sadan varauksen jono.  No, sen sain kirjakaupasta, mutta muutoin Otava suhtautuu menestykseen  samalla tavalla kuin vastoinkäymisiin, suurella mielentyyneydellä.

Mutta lukijalle tiedoksi: Suomeen on ilmaantunut kirjallisuutta ensimmäistä kertaa Sillanpään jälkeen.

Jutun kuvassa on keskellä toisessa kerroksessa ikkuna, jonka takana luin sekä kirjoja että kirjallisuutta, kunnes maailma vei ja talo katosi.

 

 

Kirjoittaminen

 

Olen ollut oikeilla, vanhanaikaisilla kinkereillä. Jumaluusopin alkeiden lisäksi siellä selvitettiin lukutaitoa. Siitäkin asiasta tuli merkintä kirkonkirjaan.

Luulen että vasta kansakoulussa alettiin opettaa kirjoittamistakin. Kaikki eivä oppineet,

Kansakouluja perustettiin kaupunkeihin, kun asiasta oli annettu asetus 1866. Maalaiskunnat perustivat niitä laiskanalaisesti, ja oppivelvollisuus tuli vasta 1921.

Merkittävä osa papesta ja varakkaista talollisista vastusti tätä uutuutta, jossa lapse vain vieraantuivat oikeasta työstä ja oppivat laiskoiksi. Valtava enemmistö eli tilaton väestö teki vanhaan tapaan niin kuin käskettiin.

Lähes itsenäistymiseen asti kansakoulunopettaja oli monesti paikkakunnan ainoa kirjoitustaitoinen henkilö; pappi ja lukkari eivät välttämättä asuneet pitäjässä. Muuan 1800-luvun kirjailija (Fellman) mainitsee hoitaneensa pahasti sairaanakin seitsemää seurakuntaa samanaikaisesti.

“Seitsemässä veljeksessä” juoni rakentuu lukutaidon ympärille. Pojat karkaavat metsiin, kun eivät opi. Romaanin lopussa Eero tilaa Turua sanomalehtiä, mutta kirjoittamisesta ei puhuta.

“Nummisuutareissa” lukkari on kutsuttu kirjoittamaan suostumus alaikäisen Eskon kuuluttamiseen avioliittoon vihittäväksi. Siis talossa kukaan toinen ei osaa kirjoittaa, ainakaan tällaista asiakirjaan eli “naima-atestia”. Ja tappelu tulee, kun Esko vaatii, että isän antamaan suostumukseen on pantava hänenkin puumerkkinsä. Puumerkin. Hän ei osaa kirjoittaa.

Pitäjissä oli lautamies tai muu osaava henkilö, joka laati maksusta esimerkiksi perukirjat ja testamentit, ellei sitä tehnyt opettaja. Kirjeen kirjoittajia oli vielä viime sotien aikaan. Monilta rintamamiehiltä mutaman rivin viesti kotiväelle ei onnistunut. Tehtävään tarvittiin tupakkapalkalla siinä toimessa edistynyt aseveli; jotkut heistä kirjoittivat toisille myös rakkauskirjeitä, unohtamatta tarpeellisia lirutuksia.

Sitten oli “hyväpäisiä”. Itsensä papin vaikutusvaltaa tarvittiin taivuttelemaan toisia lähettämään tällanen poikkeusyksilö kouluun, esimerkiksi Turkuun. Ainoa järkevä opintosuunta oli papiksi pyrkiminen, koska pappi oli ainakin 1700-luvun lopulle kuninkaan “virkamies”, joka kätevästi ryösti palkkansa seurakunnasta luonnontuotteina rasittamatta aina köyhää kuningasta.

Olen pahoillani, mutta näen “vanhastaan vapaan” Suomen kansan pakkovallan kohteena. Ja oikeassa säätyläiset ja aateliset olivat. Heti kun suutarit opettelivat kirjoittamaan, omaksuttiin sosialismi ja alettiin inttää parannuksia oloihin. Kansankiihottajat olivat perinteisesti olleet luostarista karanneita munkkeja (Jan Hus, Luther jne.) ja myöhemmin erilaisia lehtimiehiä tai epäonnistuneita lakimiehiä (Robespierre, Lenin).

Vanha vallanpitäjien ohje on, että kapinan uhatessa runoilijat hirtetään ja kirjoituskoneet takavarikoidaan.

En ole tässä puhunut kaupungeista. Myös meillä taitava ja siveellinen nuori mies saattoi kohota kerrassaan konttoristiksi. Jutun kuva muistuttaa, että Yhdysvalloissa oli pitkään kirjoituskoneen käyttöön tulon jälkeenkin tapana pyrkiä siihen, että kaikki liikeyrityksen kynätyöntekijät osasivat kirjoittaa täsmälleen samanlaista käsialaa. Romaaneista ja muistelmista päätellen he osasivat kirjoittaa myös sisällön paikalla pistäytyneen Johtajan ohjauksen mukaan, “tarjoamme vehnästä 2,- bushelilta.”

Läheinen virkaveljeni oli N. Gogolin “Päällystakin” nimihenkilö A. Akakijevits, joka oli kopisti eli siis kirjuri virastossa. Kun hänen uusi, ihana takkinsa, jota varten oli säästetty ja paastottu, varastetaan häneltä, hän joutuu niin suunniltaan, että on työssä tekemäisillään - kirjoitusvirheen! Itse olin virkaa tekevä reistaattori Korkeimmassa oikeudessa, ja pidin päällystakkiani tarkoin silmällä. 

Kirjoitus on niukkuustuote. Kysyntää olisi enemmän kuin tarjontaa. Hetkittäin tuntuu, että Helsingin Sanomat ja Yle yrittäisivät tehdä asialle jotain. Sisällöltään hienoille kirjoile on rakennettu jokin kiirastuli, jossa ne palavat hitaasti tuhkaksi.

Juuri nyt pelkään, että kirjastoja lämmitetään kirjoilla. Vuoden 2000 jälkeen on ilmestynyt kymmeniä erinomaisia suomennoksia, joita ei käytännössä saa mistään.

 

Satua

 

Vain muutama ihminen tietää, että vilahdan kokoillan elokuvan “Lumikuningatar” (1986) lopputeksteissä. Mainos-TV (MTV 3) istuu elokuvan restauroidun kopion kotimaisten esitysoikeuksien päällä eikä lähetä sitä eikä anna muidenkaan lähettää.

Se on rumasti tehty.

Hinnoista ei tulisi riitaa, sanoo ohjaaja.

Näin filmin Orionissa silloin restauroituna. Hämmästyin, miten se oli hyvä. Aikakaudelle luonteenomainn hitaus oli kääntynyt voimaksi. Onneksi valokuvasin myös Orionin salissa, aulassa ja konehuoneessa. 

Muistin kun kävin siellä vuonna 1964 katsomassa elokuvan, jonka nimi äännettiin “jules ja jim”. Ellen erehdy, ja miksi en erehtyisi, “Orion” oli puutalossa Fredalla ja tämä oli silloin Atena.

Raskaalla kalustolla filmille kuvattu teos on jotain aivan muuta kuin nämä nykyiset. Sama tunne kuin valikoidessani Riihimäelle museoon tulevaan näyttelyyn isäni 40-luvun Lapin kuvia. Zeissin Super Ikontaa ja sen Tessar f 3.5 -objektiivia ei ole ylitetty, ja mustavalkoinen valokuva liikkuu.

Ei sillä, Tšehovin novelleissa (“Onni”) on nuoren Anhavan suomentamina paremmat kuvat kuin missään elokuvannoksessa.  Ja katseltuni ihailemiani mykkäfilmejä, kuten kolme ihmeellistä satua sisältävää Fritz Langin väsynyttä kuolemaa (Der müde Tod) käsitän, että valokuva on valon kuva ja muistan, että jo Newton ja sitten Goethe ihmettelivät prismaa, joka toden tott hajottaa valkoisen väreiksi. Sateenkaari…

Fotoniikka eli valokvanttien soveltaminen tekniikkaan on jo mullistanut maailmaa.

Mutta värikuva on melkein yhtä huono keksintö kuin henkilöauto. Kummallekaan ei ole vaihtoehtoa.

Kirjoitin tuohon Lumikuningatar-elokuvaan dialogia. Näin silmissäni Jean Cocteaun filmin “Kaunotar ja hirviö” (1946). Se on maailman paras. Jos se on esitetty Suomessa, mielenkiintoa se ei ole herättänyt. Cocteau itse on osittain aiheellisesti unohdettu. Sadun kannalta tärkeää on, että hän oli seksuaalisesti poikkeava. 

Ja koska surrealismi tarkoitti taiteessa täsmällee samaa kuin satu, mainitsen samassa yhteydessä Garcia Lorcan, jolla oli merkittävä osuus elokuvaan “Andalusialainen koira”. Erityisen vahv arooli oli seuraavassa elokuvassa”Kulta-aika” (L’Age de l’Or) Luis Bunuelila, joka sai eräillä kuvilla Vatikaanin raivostumaan

Ja Bunuel oli sadunkertoja jos kuka. Vahva osuus oli myös Salvador Dalilla. Bunuel työskentelialalla hyvin pitkään Meksikossa. Hänellä oli pitkäänvaikuksia tekniikan kanssa, koska hän ei viitsinyt opetella.

Mutta H.C. Andersen osui juuri siihensaumaan, kun vuosituhansisuullisesti esitetyt kertomukset alkoivat menestyä kaupallisesti. Jotkut olivat alkaneet sekoittaa sellaiseen satiiria. Andersen löysi uskonnollishenkisen opettavuuden ja enimmäkseen varoi aikalaistensa Grimmin veljesten suosimia julmuuksia.

Andersen painettii pikku hiljaa lastenkirjailijaksi, jollainen oli pitkään alempi asema, kunnes sitten ruotsalainen Astrid Lindgren ja suomalainen Tove Jansson räjäyttivät pankin.

Ja satu siirtyi yäs krkeakirjallisuuteen. Hyvä esimerkki on Italo Calvino, jonkasankareita olivat halkaistu varakreivi ja itse Kublai Kaani, jolle Marc Polo Kiinassa lateli toinen toistaan villimpiä juttuja.

Ehkä jätän nyt maininnan varaan, että Raamatussa on hyvinkin paljon satuainesta. Olihan itse Jeesus tunnettu ihmeiden tekijä ja kuulusa yliluonnollisista kyvyistään. Joten suuri linja o satu, ja realisiin kannistuva romaani näyttää olleen välivaihe.

Hiiren pinta-ala

 

Asiantuntemus ei riitä, mutta varovasti sanoisin, että nähtävästi nobelisti Richard Feynmanin “QED” on viime vuosisadan paras tietokirja tai yksi kymmenestä parhaasta.

Sanalla “tietokirja” tarkoitan kirjaa, jota ei markkinoidaan tieteenä. Ennen käytettiin hyvää nimikettä “kansantajuistieteellinen”. Se tarkoitti etenkin luonnontiedettä käsitteleviä teoksia, joista selviää keskittymällä ja yrittämällä ja käyttämällä riittävästi aika hyvillä ylioppilastiedoilla tai vastaavilla, vaikka aihe olisi sinänsä sangen vaikeaa fysiikkaa, biologiaa tai matematiikkaa.

Tuollainen kirja on paljon vaikeampi kirjoittaa kuin hyvä romani, melkein yhtä vaikea kuin hyvä novelli. Sen on oltava kuin vuotamaton kaivo, joka keinuu järven pinnalla. Tai meren.

Ennen vanhaan sanottiin, että mainio opettamisen taito on harvinainen lahjakkuus. E. Lönnrotista kerrottiin, että hän opetti pölkkypäällekin latinan kieliopin, ja säätylyläiset tarttuivat tähän tilaisuuten hanakasti. Aina on ollut väkeä, sekä rikasta että puutteenalaista, jonka päässä oppi ei pysy vaikka hattu pysyy.

Kirjan nimi QED tarkoittaa “kvanttielektrodynamiikka” ja kytkeytyy siis kvanttimekaniikkaan. Olen lukenut sen jo yhden kerran, kannesta kanteen, kun menin töihin Teknilliseen korkeakouluun. Hyvin pian sain vihiä muistakin viisauden kaivoista. En ostanut Feynmanin laajahkoa fysiikkaa, koska se on auki verkossa. Olen usein palannut hänen UCLA:n luentoihinsa, jotka ovat YouTubessa. Myös esimerkiksi amerikkalaiset ja suomalaiset alan professorit pitävät näitä lähteitä verrattomina. Kuka sen paremmin tietäisi kuin professori, miten vaikeaa on selvittää vaikeita asioita käsitettävästi. 

Kukaan omista opetettavistani ei osannut eikä ymmärtänyt yhdellä lukemalla keskeistä lainkohtaa (oikeustoimilaki 33 §) “Oikeustointa, jota muuten olisi pidettävä pätevänä, älköön saatettako voimaan, jos se on tehty sellaisissa olosuhteissa, että niistä tietoisen olisi kunnian vastaista ja arvotonta vedota oikeustoimeen, ja sen, johon oikeustoimi on kohdistettu, täytyy olettaa niistä tietäneen.”

Ei sitä ymmärretty myöskään tuomioistuimissa, joten sitä ei yleensä koskaan sovellettu. Tämän lukijalle: “oikeustoimi” on esimerkiksi kauppa, kuten kämpän tai kesämökin tai vanhan Toyotan myyminen.

Eräässä QED:n laitoksessa Feynman sanoo aihetta niin vaikeaksi, että sen haltuun saaminen edellyttää joko seitsemän vuoden täysitehoisia opintoja tai tämän kirjan lukemista. Eräässä haastattelussa hän sanoi että jokainen, joka sanoo ymmärtävänsä kvanttielektrodynamiikkaa, on ymmärtränyt sen väärin. Esimerkiksi hän itse ei ymmärrä sitä. “QED” muuten on myös latinaa ja tarkoittaa samaa kuin suomen M.o.t., “mikä oli todistettava”. Ja itse kirja alkaa vanhentua, vaikka 1980-luvun jälkeen alalla ei liene tapahtunut mitään julki jumalatonta.

Mutta kuten koko kvanttimekaniikka ja tämä ala toimii kokeellisesti. Siitä käy myös ilmi, ettei teoria ole kokonainen. Suuren viisauden ongelma on tieto, että ei tiedä, mitä ei tiedä. Toisin sanoen esimerkiksi tämän hetken tiedon ulkopuolella voi olla melkein mitä tahansa. Entäpä jos maailmankaikkeus onkin supermassiivinen musta aukko?

Princetonin varsin huokeassa tietokirjasarjassa on muutakin hauskaa. Jos haluaa huvitella, esimerkiksi Vogelin “Life’s Devices” (suomeksi “Kissan tassut ja katapultit”) on lähinnä koonnos hauskoja tieteellisiä tosiasioita. 

Miksi hiiri ei kuole pudottuaan kilometrin syvyiseen kaivoskuiluun, vaan lähtee ontumatta jatkamaan hiirimäisiä toimiaan? Lähtökohta on hiiren pinta-alan suhde sen massaan (painoon), ja huomioon on otettava siis rajakiihtyvyys ja ilmanvastus. Lisäksi hiirellä on tähänkin tarkoituksen hyvin edullinen luusto. Jopa kotikissa voi selvitä putoamisesta varsin korkealta, koska se osaa kääntyä ilmassa ja levittäytyä eräänlaiseksi sateenvarjoksi.

Tietääkseni palokunnat eivät tätä nykyä avusta puuhun kiivenneitä kissoja, joilla on tapana naukua sydäntäsärkevästi. Älkää uskoko minua, mutta luuloni mukaan kissa tulee aikanaan omin neuvoin alas.

Kauhalla

 

Olen taas hiukan kirjoitellut runoja. 

Sitä huomaa miettivänsä välillä joutavanpäiväisiä asioita. Aivan valveillakin näen kuvia ja jysähdän miettimään, mikä tuo paikka oli ja kuka on tuo ihminen. Kuvat kulki. Kuvat kulki  vielä. Eivät ne olleetkaan viimeiset.

Usein tulee mieleen vastapäätä asunut Jorma, jota yllättäen sanottiin Jussiksi. Tuohon aikaan kaksimielistä sanaa “jorma” eivielä tunnetu. Hänen yhteydessään sain kummasteltavakseni käsitteen “ottolapsi”. Ilmeni että heitä oli ympärilläni enemmänkin. Olen käsittänyt, että hän joutui hunningolle.

Kunnon tietoa tai tutkimusta en ole nähnyt siitä, missä määrin adoptio yleistyi sodan aikana ja jälkeen ja kohdistuiko se erikoisesti aivan vanhempia vaille jääneisiin orpoihin.

“Kasvattilapsi” oli myös Suomessa yleinen asia; esimerkiksi Nummisuutareissa” ihana Jaana on “kasvate”, kun taas Esko on oma poika, ja juonta halkoo kummallinen testamentti ja vielä yllättävämpi merimies Niko.

Mielenkiintoista muuten, mikä määrä etunimiä yleistyi Juhani Ahon “Panusta”. Nimihenkilön lisäksi siellä on Jorma, Kari, Jouko ja Ilpo. Alvar Renqvstin identtiset kaksoisipojat Kari ja Jorma Reenpää syntyivät kaksi vuotta “Panun” ilmestymisen jälkeen. Muistan vuorineuvoksen. Hänellä oli traaginen loppu.

Niistä runoista. Luin silloisen Otavan työtoverini Matti Suurpään mainitsemat kirjat, myös kirjallisuudentutkimuksen mustan raamatun Wellekin - Warrenin,  ja selvitin, mikä oli “Antologia Palatina”. Otti aikaa ymmärtää, ettei nimi viitannut palatsiin, vaan Pfalziin, ja sen jälkeen elvisi, että taustalla oli noin 6 000 pikkurunon kokoelma, joka oli britelille ja amerikkalaisille “Greek Anthology”. Se on edelleen myynnissä erilaisina valikoimina. Pentti Saarikoski tunnusti minulle lukeneensa sitä, ja hänen runoteoksessan esiintyvä Oxyrhynkhos on paikka, josta näitä papyruskääröjä löytyi. Hänen riemastuttavat Hipponaksin runonsa ovat peräisin eri tahoilta ja omin neuvoin käännettyjä, kuten monet muutkin hänen kreikasta suomentamansa tekstit. Valitettavasti hän julkaisi kreikkalaisina myös jokseenkin keskinkertaisia muodostelmia. Suomentajana Pentti oli nerokas hutilus; onneksi kustantaja ruokkosi etenkin “Odysseian” kirjallisesti mainion version.

Edgar Lee Masters mieltyi Kreikkalaiseen antologiaan ja keksi kirjoittaa uuden. Kuolleet kuiskivat hautausmaalla.

Mielestäni tämä Mastersin “Spoon River” ei ole kehuttava kirja. Mutta se sai lähes ainutlaatuisen suuren ja pysyvä suosion. Näkee että tuo aika - kirja ilmestyi 1915 ja suomeksi Arvo Turtiaisen kääntämänä 1947 - suosi liikatunteellisia epigrammeja. Tietääkseni Spoon River on ollut Suomessakin samalla tavalla laskuhumalaisten lukijoiden suosiossa kuin Omar Khaijam. 

Näiden kahden rinnalle nostaisin kirjallisuutena Kotilieden sarjakuvan “Keiku ja Kaiku”. Tärkeintä ei ole tavara, vaan sydän lämmin ja avara.

Suomentaja Turtiainen, josta tuli kuuluisa vasta myöhemin, varmasti noteerasi Spoon Riverin pikkuporvarillisen, ahdasmielisen ja nurkkakuntaisen kansan kritiikin. Kirjassa vainajat kertovat haudoistaan käsin kuka rosvonneensa vähäväkisiltä talot ja taarat, musertsneensa julmuudellaan hyvän vaimonsa tai miehensä, johtaneensa raittiusseuraa tavallisesti juovuksissa tai päättäneensä lujasti opetella laajan tietosanakirjan ulkoa.

En tiedä, huomasivatko aikalaiset, että kritiikki osui erinomaisesti julkaisuajan amerikkalaisuuteen, enkä tiedä sitäkään, onko yleisemmin pantu merkille, että se sopii myös tämän päivän vallanpitäjiin. Yhdysvalloissa ei välty kiusaantumasta yleisestä omahyväisyydestä ja tekopyhyydestä. (Trump ei ole syy vaan seuraus.)

Minua huvittaa, että Spoon River, joka on oikeasti olemassa Illinoisissa, on suomeksi päivänselvästi “Kauhava”, koska “Spoon” on lusikka eli kauha. Kun viimeisen kerran kävelin paikkakunnan vanhalla hautausmaalla enoni maahanpanijaisissa, siellä oli maan povessa enemmän tuttujani kuin kylällä. Sääli että ökyhautoja on vain vähän. Ehkä sota sankarihautoineen vei kaikilta halun mahtailla tavalla, josta näkee esimerkkejä Hietaniemen ja Hämeenlinnan kalmankartanoissa.

Sankarihaudat muuten sijoitettiin joka paikassa perinteisesti papeille ja rikkaille varatuille paikoille itse kirkkorakennuksen viereen ja aakkosia tai sotilasarvoja noudattamatta.

Tietääkseni muualla maailmassa ei ole kuljetettu kaatuneita kotiin eikä rakennettu tällaisia hautausmaita. Belgiassa ja Ranskassa katselin loputtomia sotilashautoja. Kanadalaiset olivat ostaneen kiinteistönkaupoin I maailmansodan taistelupaikkoja, mutta ainakaan Flanderissa kivien alla ei varmaan ollut ketään, koska esimerkiksi Paschendaele jauhautui valtavaksi liejukoksi. Olen käynyt paikalla. Mikään ei muistuta alueesta, jota aikalaiskertomuksista, kuvista ja kirjoista päätellen edes Dante ei olisi osannut kuvitella kertoessaan maanpäällisestä helvetistä. 

Perinteisesti parhaiksi itsensä arvioineiille oli varattu hautapaikka kirkon lattian alta, mahdollisimman läheltä alttaria, josta on lyhin matka taivaaseen.

Mutta tapoja on monia. Pariisin Les Innocents oli vuosisatoja kohtaamispaikka, jossa nuoriso joi viiniä ja harjoitti riettautta. Nykyisin käytössä on Pere Lachaise, mutta Montparnassen hautausmaalla näkee uhrilahjoja. Eräänkin rakastetun, syöpään kuolleen laulajan hautakivellä on jatkuvasti kertyvä määrä rutistettuja tupakka-askeja ja natsoja. Cesar Vallejon hautakivellä oli musta kivi valkoisen päällä. Hänhän kirjoitti ”Minä kuolen Pariisissa sadekuuron aikaan, torstaina kenties, jonka voin jo muistaa…” (Minun kirjoissani Vallejo oli Nerudan ja Lorcan luokkaa oleva lyyrikko