Korva

Tulin miettineeksi, miksi korva on niin korvan näköinen. Äänen maailmassa sensaatiomaisesti se sekä kerää värähtelyn ja ohjaa sen korvakäytävään, että hajottaa sitä korvalehden muodoilla elimiä suojaten.

Sen jälkeen miettiessäni Mozartia yritin ymmärtää, miten on mahdollista, että muutkin kuin puhtaat siniaallot vaikuttavat meistä muun muassa säveliltä. En millään keksinyt.

Asia osoittautui mutkikkaaksi. Jos joku keksisi nyt korvan, hänet ohjattaisiin lääkehoitoon. Eikö olekin hullunkurista ja naurettavaa, että on kaikenlaisia pieniä luita välittämässä ääntä eli molekyylien liikettä kalvoille ja siitä eteenpäin aivoihin.

Verkossa esiintyvä hinnoiltaan erittäin kallis OpenLearn Open University sattuu tarjoamaan näytteeksi veloituksetta noin satasivuisen, kaaviokuvin varustetun johdannon ”Hearing”, jossa käsitellään anatomiaa, fysiologiaa ja hieman yleisemminkin aistimista. Artikkeli kannattaa lukea hitaasti ja tarkasti. Siinä myös myönnetään, että moni asia on arvoitus ja että eräistä lainalaisuuksista on saatu vihiä vasta viime aikoina, vaikka kuulemista on tutkittu ja pohdittu iät ajat.

Myös filosofit – Wittgenstein esimerkiksi – ovat saattaneet itsensä ja lukijansa hämmennyksiin pohtimalla näköä – miksi ja millaisen perustein sanomme jonkin olevan esimerkiksi punainen. Fyysikoista Feynman selvittelee tätä samaa ongelmaa isossa oppikirjassaan.

Silti näkeminen tuntuu olevan vielä suurempi arvoitus kuin kuuleminen.

Se nyt kuitenkin pitää paikkansa, että ihminen erottaa korvan simpukan eräiden karvojen vetyatomin levyisen (sadan nanometrin) liikahduksen. Kuulo on muutenkin tarkka. Logaritmisella desibeliasteikolla nolla on ei ääntä ja 1 – 3 on pienokaisen hengitys muutaman metrin päässä. Kipukynnys on 140 dB, ja sitten rupeaa tulemaan verta korvista, kuten rajuimman musiikin ystävät kuulemma tietävät.

Voimakkuus eli äänenpaine ei toistu suoraan aistimuksena, ja värähtelyn taajuus vaikuttaa koettuun voimakkuuteen.

Nämä ovat niitä helppoja asioita. Kun mennään käsittämättömän pienten kanavien läpi ja ryhdytään selvittämään, miten mekaaninen liike muuttuu sähkökemiallisiksi ilmiöiksi eli siirtyy varsinaiseen hermostoon Cortin elimessä, sitten asia alkaa mennä mutkikkaaksi.

Aivoissa on kytkentöjä kuin maailmankaikkeudessa tähtiä. Vai oliko se linnunratajärjestelmässä? Ehkä se ei ole tärkeää, koska määrästä on vain oletuksia, ja lisäksi molemmissa maailmankaikkeuksissa, ympärillämme olevassa ja meissä itsessämme sijaitsevassa, uutta syntyy ja vanhaa kuolee koko ajan. Jotkut taudit johtuvat siitä, etteivät elimistömme tappajasolut pääse toimimaan kunnolla. Ja korvissa asuu kuulon lisäksi tasapaino, kolmessa kaarikäytävässä.

Kun siis näppään äänirautaa, joka kerran toisensa jälkeen antaa saman taajuuden, joka minun ja muiden mielestä on sävel A, tämän yksityisen toimituksen yhteydessä on – sanokaamme – triljoona ilmiötä, kuten liikahdusta, ionisoitumista, napaisuuden vaihtumista, jännitteen lisääntymistä tai laskemista, ja tapahtuma on termin matemaattisessa merkityksessä kompleksinen.

Joltain osin tietämämme ilmiöt, esimerkiksi se, miten maamyyrä kuulee reippaasti ihmiseltä aistimatta jääviä matalia värähdyksiä ja lepakko korkeita, ovat laskettavuuden ongelmien takana. Kun koko kuva alkoi paljastua, oli saman tien selvää, että tuota ei laske kukaan eikä missään ajassa. Eräissä asioissa ongelma on ennallaan. Kaikki maailmankaikkeuden silikoni ja maailmankaikkeuden olemassaolon jäljellä oleva aika eivät riitä tietokoneillemme tuollaisiin laskutoimituksiin.

Siis jos A-sävelen kuulemista jäljittelevä laitteisto kyettäisiin teknisesti valmistamaan, piirustusten laatimiseen ja rakennustyöhön menisi kuitenkin ziljoona vuotta ja maailmankaikkeuden kaikki materia, antimateria kenties mukaan luettuna.

Entä Mozart? Yksinkertainenkin kolmisointu on aikamoinen sarja kolmen sävelen ja niiden ylä-äänten vaikutusta. Helppo koejärjestely osoittaa, että ylä-äänten leikkaaminen tai niiden painottuminen eri tavoin muuttaa havaintoa eli kuuloaistimusta.

Tähän mennessä harjoitetulle länsimaiselle kulttuurille ei keksi parempaa tunnusta kuin kolmisointu. Sillä ei ole tavatonta merkitystä, mikä on säveltaso eli ”puhtaus”. Sillä on merkitystä, että ihmiset oppivat kuulemaan samanlaiseksi tarkoitetun samanlaisena eli hallitsemaan fysiikkaansa ja kemiaansa.

Mikään avoin yliopisto ei tietääkseni ole uskaltanut ryhtyä järjestelmällisesti pohtimaan, mitä on sanottava kielestä, jota pidetään korkeakulttuurien kulmakivenä. Kieli on puheen eli äänen tuottamista ja aistimista. Kirjoitus on kovin myöhäinen päähänpisto.

Siitäkään ei ole kehuttavaa tietoa, miksi ääni on niin lähellä tunne-elämän ilmiöitä. Katsoin jalkapallo-ottelua. ”Fiilis” on melkein pelkkää ääntä. Äänen kuulijoita, höystönä sinänsä hiukan yhdentekevää liikkuvaa kuvaa, oli ainakin satoja miljoonia, meillä melkein miljoona.

Suomessakin ihmiset kokoontuvat taas kymmenin tuhansin kuuntelemaan soittoa ja puhetta (saarnoja). Jokin niissä vaikuttaa suoraan ja syvästi. Juuri kuten Mozart tarkoitti, keski- ja sisäkorvasta luultavasti mitään tietämättä.

Itse nouse junaan. Tulee muutaman päivän katko näihin kirjoituksiin. En mene vannomaan, ettei viikkokin.

Yllä on kirjoittajan muotokuva, metsään lahonnut saksankielinen silta kuivan kurun yli. Schutzwall, Tankavaara (kuvasi Jussi Toppari).

Minun oli lämmin

Minun oli lämmin ja nukuin ja uneksin valkoisista, valkoisiin puetuista naisista

Saimaan kanavalla, Venäjän puolella;

siellä en ole koskaan käynyt.

Vesi kohosi ja laski ja paikoilla oli kuultuja, luettuja nimiä.

Laiva liikkui alamäkeen ja uhkasi mennä kartalta pois.

Ohukainen ja Paksukainen vilkuttivat hatuillaan. Heillä oli haalarit.

Ehkä he olivat kanavatöissä.

Samassa Heikki herasi. Hän itki kovin.

Hän oli nähnyt unta kahdensadan tuhannen miehen suurtaistelusta, joka oli juuri alkanut,

ja tilanne oli ollut juuri sellainen kuin on kuvattu, tai ei,

se oli kuvaamaton.

Minä nostin Heikin syliini ja annoin hänen itkeä itkua paitani pehmeää vasten ja sanoin:

"Heikki! Ei ole mitään hätää. Koko Panssaridivisioona on reservissä Juustilassa. Taisteluosasto Puroma marssii jo.

Se on kova paikka mutta toivoa ei ole menetetty vaikka Viipuri on ja aina on jaksettava ojentua näkymättömän mukaan

ja aika ei ole sellaista kuin luullaan.

Aika tihentyy ja ohentuu ja tekee mutkia ja siinä on kuoppia ja ryppyjä ja sopukoita.

Vain japanilaiset luulevat, että se muka liikkuu numero numerolta.

Se on heidän käsityksensä ja annetaan heidän pitää se.

Me otamme nyt Mozartia ja kuuntelemme, miten aika läikehtii silmissä kuin sametti tai keltainen silkki, jota tuuli hulmuttaa,

ja käyrätorven ääni tuo mieleemme syvänvihreän, sanomattoman salomaan, jossa joku menneisyyden ihminen metsästää."

Niitä ei kokoa enää kukaan. XCVII AK, XCVIII AK, CIX AK, CVII AK ja Kolmaskymmenes Kaartin Armeijakunta ovat yhtä

kaukana kuin se karhu, jonka vatsanahasta oli viilletty se talja, josta oli tehty suuri hattu,

joka putosi Moskovan tielle,

kun Suuri Armeija perääntyi

jättäen jäljet vain ja lunta,

niin

paljon

lunta.

Kuva 1974, runo kokoerlmasta "Kiertävä kivi on kuollut", WSOY 1986,

jotenkin ajankohtainen tänään 29.6.2014 Espooss.

Juoksuhaudastani

Välillä pohdin, kuka tai ketä ovat ne muutamat henkilöt, jotka jaksavat paheksua sotia sivuavia kirjoituksiani. Niistä käy lähinnä ilmi, ettei Neuvostoliiton ja sen nykyisen version palauttaminen kenenkään mieleen olisi suotavaa.

Kommentoijilla näyttää olevan agenda eli toimeksianto – keneltä, sitä en tiedä. Itse kuulun niihin, joiden mielestä menneisyyden menestysten ja vääryyksien suoriminen on loppujen lopuksi tervehdyttävää. Se on vähän kuin kansalaissota. Vielä muutamia vuosia sitten kirjoitin itsekin välillä ”vapaussota”. Vähin äänin kaikki ovat siirtyneet ”kansalaissotaan”, ja se on hyvä.

En keksi, miksi kukaan ei ole kuullutkaan Petsamon ja Kirkkoniemen suurtaistelusta, enkä liioin, miksi edes valtatien varrella olevia toisen maailmansodan taistelupaikkoja ei ole mainittu eikä merkitty. Vai väitättekö te osaavanne edes hiljentää autonne vauhtuia Portimojärvellä tai muutoin Ranualla? – Puhe on Lapin sodasta

Tiedättekö varmasti, kuka poltti Rovaniemen vuonna 1944 ja miten se kävi? Ja teillähän on varma mielipide Lapin polttamisesta?

Lapin sodassa käytiin kovia ja raskaita taisteluita. Asian voi ymmärtää niinkin, että Natsi-Saksa pelasti Suomen Neuvostoliitolta vielä lokakuussa 1944. Petsamon – Kirkkoniemen taistelussa saksalaisia oli mukana ainakin 56 000 ja venäläisiä ainakin 110 000. Venäläisiä kaatui heidän omien ilmoitustensa mukaan 21 233 miestä, todennäköisesti kuitenkin noin 40 000 eli enemmän kuin suomalaisia kaikissa taisteluissa 1944.

Taistelun lopputulos oli ratkaisematon, vaikka Neuvostoliitto oli valmistellut sen nimenomaan strategisena hyökkäyksenä, siis kuten Kannaksella, Virossa ja Ukrainassa.  Saksa oli peräytymässä Tromssan seudulle mutta halusi säilyttää miesvahvuuden ja mahdollisimman suuren osan aseista ja tarvikkeista. Asiasta on suomeksikin 1990-luvulla ilmestynyt F.W. Thorbanin tutkimus.

Joka päättelee, että Neuvostoliitto oli joka tapauksessa miehittämässä Lapin, siis Suomen kanssa tekemänsä välirauhan jälkeen, ei ole ainakaan selvästi väärässä. Joka päättelee edelleen, että miehityksen jälkeen se olisi viipynyt Lapissa ainakin 50 vuotta, ei ehkä erehdy.

Ja kaikki oli kiinni Lapin sodan jatkuvasti hupenevalla armeijalla kammottavan improvisoidusti toteutetuista operaatioista, jossa Suomella oli sivunäyttämöllään vain pieni rooli!

Lothar Rendulic, joka sotien jälkeen eleli kaikessa rauhassa Saksan Liittotasavallassa, oli lakitieteen tohtori ja etevä antiikin, myös antiikin runouden tuntija. Sitä en osaa kuvitella, että SS-kenraali olisi ollut miellyttävä ihminen, mutta poltetun maan taktiikan soveltamatta jättäminen olisi ollut syksyn 1944 oloissa rikollista hulluutta. Juuri samalla tavalla Suomi oli toiminut talvisodassa 1939. Omissa sukulaisissani oli kaksi miestä, jotka olivat itse polttamassa kotiaan ja kotikyläänsä, jottei etenevä vihollinen olisi saanut suojaa.

Rovaniemellä puolestaan räjähti ammusjuna syysmyrskyn noustessa. Joukkojen sijoituksista ja suunnista päätellen saksalaiset eivät olleet valmistautuneet kauppalan polttamiseen tavanomaisen järjestelmällisesti. Tuskin heillä mitään sitä vastaan kuitenkaan oli. Mutta suomalaiset puolestaan olivat tuossa vaiheessa jo kauppalassa, kykenemättä pelastamaan taloja.

Kaunispään taistelusta, jossa ei kuollut ketään, ja saksalaisten pakenemista Magneettimäkeä alas Ivalon suuntaan, ei tietääkseni mainita missään lomahotelliseudun runsaslukuisista esitteistä. Ei niistä nopeasti löydä edes Schutzwallia, ja itsekin tunnen Tankavaaran taistelun alkujaan siksi, että isäni kävi siellä pommittamassa 1944 ja näin itse sotatien jo 1955.

Tämä kaikki tarkoittaa, että Lapin sota, josta viimeksi Mika Kulju on julkaissut ihan asiallisen yleisesityksen (ja Antti Tuuri romaanin), on oudon tuntematon episodi. Siellä olleet – asevelvolliset nuoret – joutuivat siellä liian lujille.

Meillä on kokonainen maakunta, joka kirjaimellisesti katosi savuna ilmaan. Kysymykseni on, oliko tämä asia yksi osa sitä uskomatonta tapahtumasarjaa, jonka tuloksena Suomi säästyi? Ja miten kävi – hyvät asiantuntijat arvioivat vielä 1960, että maakunnalla ei ole mitään tulevaisuutta.

Olisiko myös Suomen Saksan suhteissa jo aika jättää syrjään nimittely (”lahtarikenraalit fasistien asialla”) ja katsoa pelottomasti, mitä tapahtui. Kun nykypolvelle täytyy varta vasten selittää jopa saksalaisten Taivalkosken vankileiriä – sen jälkeen kun Kalle Päätalo on vuosikymmeniä sitten kuvannut tuonkin häpeällisen ja hirvittävän asian yksityiskohtaisesti kahdessa eri romaanisarjassaan – samoin kuin naisten ja puolenvaihtajien hyvin vaikeat ongelmat. Vaikka Paavo Rintala (”Pojat”) ja Mikko Niskanen nostivat nämä asiat esiin jo puoli vuosisataa sitten, ja pääosaa esitti Loiri… Kun 70-vuotismuistoa juhlitaan välillä sankaritekojen merkeissä – eikö myös tämä raadollinen sankaruus olisi aihetta muistaa?

Eriävä mielipide

Pyydän puheenvuoron, seuraavan puheenvuoron ja sitä seuraava. Kiitos, arvoisa puheenjohtaja. Ensinnäkin kuvan polttoväli on 0,55 metriä, käsivaralta. Kohteen nimi on Tulivuori. Se ei viittaa vulkaanisuuteen. Kun kysymyksessä on vetävä vesireitti, kai tuolla on poltettu nuotioita joskus.

Toiseksi maailmansota ei aiheutunut Sarajevon laukauksista 28.6.1914, arkkiherttuan ja hänen puolisonsa ampumisesta. Niin sanotut anarkistit ja heidän keksimänsä ”teon propaganda” olivat tuolloin tuttuja. Kansojen ja muiden ryhmien separatismi oli ajan aatteita. Myös Suomessa syntyi rikosoikeudellisesti maanpetoksellista liikehdintää, pian jääkäriliike.

Ennen jouduin usein höyhennettäväksi tästä väitteestä. Sotatilan vallitessa liittyminen vihollisen armeijaan oli silloin voimassa olleen ja nykyisen rikoslain mukaan maanpetos tai valtiopetos, rikoksista murhan ohella raskaimmat. Saksa oli kohta Venäjän vihollinen ja ainakin ulkopoliittisesti olimme vastaansanomattomasti osa Venäjän keisarikuntaa. Viis siitä. Rikosoikeuteni ei liity mitenkään tunteisiini jääkäriliikettä kohtaan. K.J. Ståhlberg taisi olla tuota mieltä jo ennen Kansalaissotaa ja sai siitä etenkin jääkärien ikuiset vihat niskaansa.

Se maanpetos, josta valkoisten aloitteesta tuomittiin tuhansia punaisia kesällä 1918 ja myöhemmin, jotkut heistä kuolemaan, oli puolestaan rikosoikeudellisesti erittäin pahasti huteralla pohjalla. Tästä ovat kirjoittaneet myös professorit Jukka Kekkonen ja uusimmassa, hyvässä kirjassaan Antero Jyränki. Itse kirjoitin tätä mm. kirjassani ”Oikeus kulttuuri-ilmiönä” (1990).

Nöyrryn tunnustamaan, että tuo edellä oleva on luettavissa myös hedelmättömänä saivarteluna. Omasta mielestäni se ei ole hedelmätöntä, mutta ymmärrän ilman muuta, että vastakkainen mielipide on järkevä.

Monet sanovat, että aseiden puhuessa lait vaikenevat. Itse sanon, että aseiden puhuessa tuomarit vaikenevat.

Bolshevismi ja saksalainen natsismi eivät johtuneet ensimmäisen maailmansodan tapahtumista ja niitä seuranneesta, Saksalle (ja Venäjälle) ruhjovan epäoikeudenmukaisesti rauhasta.

Olen Adornon esittämillä perusteilla päinvastaista mieltä kuin Adorno. ”Valistuksen projekti”, jonka käynnisti luonnontieteiden nousu 1600-luvulta alkaen (Newton ja moni muu), ja 1700-luvun valistusfilosofia (Voltaire, Rousseau, Montesquoi ja muut), epäonnistui perinpohjaisesti.

Vanhastaan raaka ja tunnoton ”eurooppalaisuus” johti aste asteelta ihmisarvon yhä syvempään kieltämiseen, elämän arvon kieltämiseen ja siitä yhä teollisempaan tappamiseen. Tuon kehityksen huippuja olivat Saksan tuhoamisleirit ja Neuvostoliiton vankileirien saaristo ja useat Aasian järjestelmälliset kansanmurhat. Tai ehkä huippu on jokin toinen, mutta olen liian tyhmä havaitsemaan sitä.

Vertauskuvauksi kohosi Ranskan suuri vallankumous, joka keksi tasa-arvon: giljotiinin.

Ihmisarvolla ja elämän arvolla en tarkoita julistuksia, vaan sitä ajattelun perinnettä, jonka näen vuosituhansien kirjallisuudessa, parhaiten runoudessa, ja joka mielestäni puhkeaa kukkaan Uudessa testamentissa, nimenomaan Vuorisaarnassa. Luen ”autuas” (beatus, makarios) on ”arvokas”. Arvokkaita ovat köyhät.

Historian tenttikysymyksistä käytetyin, ”ensimmäisen maailmansodan syyt”, hoituu yleensä sadan vuoden takaisten tapahtumien kertaamisella, maininnoin Saksan teollisen potentiaalin nopeasta nousemisesta, maininnoin jostain, mitä nimitetään imperialismiksi.

Näen asian täsmälleen toisin. Hylkään esimerkiksi useimpien kirjoittajien (kuten Tuchmanin) tulkinnat ”onnellisesta aikakaudesta” (belle epoque), josta odottamatta suistuttiin sotaan. Hylkään Marxin selityksen, koska kesän 1914 sota ei todellakaan ollut kapitalistien operaatio. Mielestäni kysymyksessä oli jatkuvan raaistumisen ja ”positivismin” kultin edistämä instituutioiden (järjestelmien) murentuminen. Ne 39 000 nuorta ja lupaavaa miestä päivässä, jotka esimerkiksi Englanti tapatti omistaan esimerkiksi eilen televisiossa esitellyssä Ypres’ssä ja sitten Sommessa ja Verdunissa, menivät kuolemaan kuin tämän päivän itsemurhapommittajat, pelottavan fanaattisuuden vallassa ja melkein vapaaehtoisesti.

Eräät (Lenin) istuivat Sveitsin kahviloissa viisastelemassa. Eräät (Hitler) menettivät vähänkin järkensä taisteluissa ja jatkoivat niitä vuodesta 1919 alkaen. Suomessa uskovaiset isäntämiehet puhkoivat naisia ja lapsia pistimillä (Tampereella). Kaikkea tällaista alettiin nimittää edistykseksi.

Valitus ja voihke

Sata tai viisikymmentä vuotta vanha puujalkavitsi on joskus irrottanut keskustelukumppaniltani hymähdyksen. Kun tuomari sanoo, kuten hänen on sanottava:” Tähän päätökseen tyytymätön saa valittaa…”, muuan tuomittu muka alkoi valittaa:” Oi voivoivoi!”

Nyt yritän olla jäämättä kielestäni kiinni. Myös Suomessa tekijänoikeuden suoja-ajan pidentäminen 50 vuodesta 70:ään vuoteen tekijän kuolinvuoden päättymisestä näet toteutettiin sekavasti, eikä niitä ole juurikaan selitetty.

Oma toimintamallini on pään pensaaseen paneminen. Parin vuoden kuluttua (huomatkaa epämääräinen muotoilu) takautuvuusongelma enimmäkseen katoaa. Nykyinen 70 vuoden suoja-aika toimii sellaisenaan. Suoja-ajan pidennys tuli voimaan 1.1.1996. Mutta Suomessa ja Euroopassa jo vapautuneet teokset eivät yleensä saaneet uudestaan suojaa. Siis tammikuussa 1926 kuollut Eino Leino ei tullut uudelleen suojatuksi, koska 50 vuoden suoja-aika oli päättynyt vuoden 1976 alusta.

Lasken nämä aina sormillani. Laskeminen ei ala kuolinpäivästä eikä –vuodesta, vaan seuraavan vuoden ensimmäisestä päivästä. Lapsekas käytäntö on muisto KKO:n esittelijän ajoista. Eri vuosien taskualmanakat olivat välttämättömiä (karkauspäivä). Fatalji eli määräpäivä laskettiin lyijykynän kärjellä naputtaen. Kun olin kaksi kertaa saanut ansaittua tukkapöllyä väärin laskemisesta, opin toimimaan kuin esikoululainen.

Muistan yhden tapauksen – joku oli laskenut väärin Lapuan liikkeen Vihtori Kosolan tekijänoikeuden suoja-ajan ja julkaissut ”Viimeistä piirtoa myöten” –kirjan omin nokkinensa. Niilo Kosola (poika) soitteli. Kirja katosi listoilta. Olen muuten lukenut sen; tyhjää kuminaa, mielestäni.

Suoja-aika ei muuten ole mikään velvollisuus. Usea muukin nimekäs kerran mainitsemani Samuli Paulaharjun lisäksi on vapaasti verkossa. Juttelin tästä Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa, kun luovutin omat ja isäni käsikirjoitukset arkistolle. Halusin luovutussopimukseen sellaisen muotoilun, että minun lisäkseni arkisto saa myöntää julkaisuoikeuksia ja myös – jos voi – ottaa rahaa siitä.

Etenkin nyt, kun olen keskittynyt muutamia kuukausia vanhaan Lappia koskevaan kirjallisuuteen, olen entistä vahvemmin sitä mieltä, etteivät nuo tekstit yleensä liity rahaan mutta että niitten kaivaminen esiin on arvo sinänsä. Uusia suosikkejani ovat Eero Lampio. Sulo-Veikko Pekkola  ja Heikki Kokko sekä tekijänoikeuden vielä suojaama professori Väinö Salmine, se ruma mies. Erinäisistä syistä olen kiihkeän kiinnostunut Muurmannin radan rakentamisajasta ja Kuolan niemimaasta ennen vuotta 1918. Luulen etten ole ainoa.

Muutamakin ymmärtäväinen henkilö on kysynyt, mitä Suomen Kuvalehdessä julkaistu kirjoitus tekijänoikeudesta tarkoitti. Olen vastannut, että samaa vanhaa. Noita kysymyksiä on pyöritelty vuosikymmeniä, ja lainmuutosten tiivistys on kansansatu ”hiiri kissalla räätälinä”. Mitä enemmän kangasta (lakia) leikellään, sitä surkeampi tulos. Tulipa tupakkikukkaro.

En tiedä, onko kannattamallani kollega Ville Pernaalla mahdollisuutta ensi viikon alusta Otavan lehdissä aloittaessaan kajota kirjoitusten laatuun. Minua henkilökohtaisesti hiukan häiritsevät asiajutuissa asiavirheet. Tuossakin artikkelissa moitittiin sinänsä perustellusti tuomareiden huonoa asiantuntemusta mutta jätettiin mainitsematta, että tämän ainakin 30 vuotta puheena olleen ongelman osittaisratkaisu on jo voimassa. Tekijänoikeutta koskevat hakemus- ja riita-asiat käsittelee nyt markkinaoikeus, ja ääneen lausuttu ajatus on tuon tuomioistuimen mahdollisuus kasata tuomarikuntaan asiantuntemusta.

Etenkin monessa maassa tietokoneissa toimivien ohjelmien ja jaettujen sisältöjen oikeudellinen arvioimuinen monen eri maan ja EU:n säännösten pohjalla on itsestään selvästi kohtuuton tehtävä tavalliselle käräjäoikeudelle. Tietääkseni niiden edelleen käsittelemät asiat onkin keskitetty. Minun aikanani tätä mallia hitusen ujosteltiin – olin 70-luvulta alkaen mm. kaikki tekijänoikeusasiat käsitellyt ns. rooteliesittelijä KKO:ssa. Idea oli selvä. Jos esittelijä osaa kaivaa esiin oikeat säädöstekstit ja vielä niitä koskevan kirjallisuuden, tuomareina etevät henkilöt ratkaisevat jutun taitavasti, vaikkeivat olisi perehtyneet sen syvällisemmin esimerkiksi juuri tekijänoikeuteen. Virkatuomari on aina ”yleislääkäri” eli generalisti.

Kirjailijat ja taiteilijat eivät millään ymmärrä, ettei tekijänoikeuslaki ole valtion keksimä keino hankkia heille tuloja. Tuo oikeus on toimeentulon perusta – tosin musiikilla ja näytelmillä ansaittiin jopa hyvin jo ennen tekijänoikeuslakeja. Mutta valtio ei voi taata kenellekään lisää tuloja. Ansiot riippuvat oikeuksien käyttäjästä (esim. levy-yhtiöstä) ja yleisön ostohaluista eli kysynnästä. Suomessa liikasääntely on perinteinen ongelma. Muistan senkin ajan, kun lailla määrättiin, minkä merkkisiä korppuja huoltoasemalla saa myydä ja onko luvallista kaupitella maitoa R-kioskilta. Yleinen vastaväite tällaiseen on ns. Coasen teoreema. Huonot säännöt lisäävät tavaran (teoksen) hintaa lisäämällä kaupantekokustannuksia (transaktiokuluja). Tekijöiden ja heidän teoksillaan kauppaa käyvien olisi itse kehitettävä bisnestään ja löydettävä ostajat. Ei valtio niitä löydä. Valitan. Näin se on. 

Kansa taisteli verkossa

Eilen kommentti kertoi, että ”Kansa taisteli” –lehti on kokonaisuudessaan verkossa auki ja pdf-muodossa. Osoite on

http://kansataisteli.sshs.fi/index.php?year=1970

Tuo lehti koki tavanomaisen historian. Se alkoi 1957 järjestö- ja vapaaehtoispohjalla eikä koskaan kohonnut korkeaan kaupallisuuteen. Se oli hyvin suosittu aikamiesten Jerry Cottonina ja siksi myös ylenkatseen kohde ja naureskelun aihe. Aikanaan eli juuri ennen kuin Neuvostoliitto keikahti, se hiipui. Antikvariaatti oli ollut laajalti sen levityspaikka, mutta monia vuosia se ei kelvannut kenellekään, koska näitä lehtiä olivat jo kaikki paikat täynnä. Sitten niitä alettiin kysellä.

Minulla on välttävästi sidotut vuosikerrat maalla, kaikki. Tietääkseni ne ovat jatkuvasti käytössä. Siellä on poikia siellä maalla. Osittain epähuomiossa hyllyyni on jäänyt ylimääräinen sidottu vuosikerta, josta näkee heti, että tässä on kadonneen elinkeinon muistomerkki. Pienempiä ja halvempia sitomoita oli ennen maakunnissa. Oli myös kotelotehtaita, joissa voi säilyttää Valittuja Paloja tai Pekka Lipposia.

Perusennustuksille on tältäkin osin käynyt kuten yleensä, ne osuvat oikein, mutta aikataulu heittää. Yleensä huomenna tulevaksi povattu tulee kymmenen vuoden kuluttua. Lehtien ja pienpainatteiden saaminen verkkoon on ollut erittäin vaivalloista, ja siksi lausun oman ihailuni siitä, että ”Kansa Taisteli” on hoitanut periaatteessa mahdottoman tekijänoikeusongelman, tai sitten jollakulla on ollut rohkeutta jättää asia hoitamatta.

Ongelma on suunnilleen sama kuin blogikirjani (Kemppinen, Tuolta puolen) yhteydessä selvittämäni. Lehti / blogisti, joka saa veloituksetta kirjoituksia / kommentteja käytettäväkseen, saa julkaista ne. Peruste on esimerkiksi ”hiljainen suostumus”. Lähettäjä tietää todistettavasti tai hänen katsotaan tietävän, että tämä on tapa. Sääntö on kohtuullinen. Kyllä ihmisen pitää tietää, ettei sanomalehden yleisön osaston kirjoituksista eikä muistokirjoituksista makseta palkkioita. Ellei joku tiedä, oma häpeänsä.

Säännön mukaan lupa julkaista jollakin teknisellä alustalla, siis esimerkiksi kirjana tai lehtenä, ei sisällä lupaa toimia toisella alustalla, kuten verkossa. Käytännössä on vaara, että ainakin alituomari tyytyy tähän. Tuossa muodossa sääntö on kuitenkin käyttökelvoton. Jos ajaisin asioita, ajaisin mielelläni tuon säännön nurin. Aloittaisin viittaamalla korkeimman oikeuden ennakkotapauksiin, joista yksi koskee niin sanottuja puffeja eli kirjoista ennen niiden ilmestymistä lehdille julkaistavaksi annettavia otteita. Niin pitkälle kuin menettely oli määrällisesti maltillista, se oli vanha käytäntö, joka ei loukannut kenenkään oikeuksia.

Vastikkeeton (huom!) julkaiseminen verkossa on perusteltavissa samalla tavalla. Sotamiehet ovat kirjoittaneet lehteen muistamiaan, jotta niitä luettaisiin, eikä heillä ole ollut aihetta kysellä lukijoiden määrää. Mitä enemmän, sitä mieluisampaa kirjoittajille. Nyt verkkoversion yhteydessä tavoitteen voi olettaa samaksi. Ihmiset kirjoittavat, jotta heidän kirjoituksiaan luettaisiin. Se on vähän eri asia, että kirjoittamalla voi ehkä ansaitakin. En tiedä mutta arvaan, ettei Kansa Taisteli maksanut koskaan palkkioita kirjoituksista.

Tästä ainakin alan järjestöjen lakimiehet ovat eri mieltä, mutta itse sovellan samaa sääntöä lehden valokuviin ja jopa piirroksiin. En ole viitsinyt kysyä, mutta luulen armeijan julkaisseen nyt verkossa olevat TK-kuvat (tiedotuskomppanioista peräisin olevat kuvat) toisella perusteella, nimittäin katsoen että armeijalla (valtiolla) ”työnantajana” on rajoittamattomat oikeudet sotatyönä otettuihin valokuviin.

Etenkin tuohon aikaan voimassa olleen vanhan tekijänoikeuslain mukaan asia on mielestäni juuri noin. Kyllä nykyisinkin työsuhteessa työtehtävien täyttämiseksi luotujen teosten ensisijaiset oikeudet siirtyvät työnantajalle eli palkan maksajalle.

Olen yrittänyt luoda uutta tulkintaa. Yritän tietoisesti laajentaa yleisten kirjastojen ja arkistojen oikeuksia. Painotan enemmän kuin jotkut muut juristit ”tiedonsaannin oikeutta” ja väitän, että sekin nojautuu perustuslakiin. Oikeus saada koulutusta ja muuta tietoa on mielestäni vahva, ja sen keskeinen tuki on kirjasto- ja arkistolaitos, joka voi toimia ilman aiheettomia rajoituksia. Mielestäni esimerkiksi sotapropaganda pitäisi kauttaaltaan digitoida. Se on merkittävä tutkimuskohde ja osittain teknisesti vaikeaa – monistettuja rintamalehtiä ja muuta vastaavaa. Samoin ajan tarmokkaasti suomalaisen arjen dokumentointia ja olisin siis valmis riistämään yksityisten (kuolinpesien) albumit julkisiin kokoelmiin.

Varaus – tässä puheena olleessa Kansa Taisteli –lehdessä on hyvinkin paljon mielestäni mitättömiä ja vähän säälittäviäkin kirjoitelmia, mutta myös helmiä. Kokonaisuus sitä vastoin on minusta aidosti arvokas.

Puusilmän nenä

”Puusilmä” on jalkapallotermi, jota käytetään tuomareista. Sitä voisi käyttää tuomareista yleisemminkin. Urbaani sanakirja täsmentää, että puhe on poikkeuksellisen tajuamattomasta ihmisestä, joka ei näe itsestään selviä tapahtumia eikä yleisemminkään hanskaa mitään sitten millään.

Italiaksi ”puusilmä” on Pinocchio, tai ehkä se olisi mäntysilmä. Hän on muuten mukava nuorukainen, mutta kun monilla miehillä kasvaa kriittisissä tilanteissa jokin muu, Pinokkiolla kasvaa nenä.

Leif G.W. Perssonin uusi kirja on ”Pinokkion nenä”. Esitän siitä kaksi arvostelua.

Leif Gustav Willy alkaa tulla vanhaksi. Etenkin tavattoman hyvän omaelämäkerran (Gustavs grabb) jälkeen tämä yritys puhallella eloa komisario Evert Bäckströmin hahmoon raukeaa kokoon kursituksi jutelmaksi, johon ei kannata uhrata aikaansa.

Persson parantaa jatkuvasti. Bäckströmin tämänkertainen vaellus taideaarteiden äärellä kohoaa ennennäkemättömäksi kuvaukseksi inhimillisestä ja epäinhimillisestä hulluudesta, Ruotsin Tukholmassa, tässä ja nyt.

Lukija ja kustantaja voivat valita näistä.

Kuten sanottu, valikoivat ja osaavat lukijat kelpuuttivat kauan sitten dekkarit lukemiseksi ainakin kesämökeilleen enemmän Ruotsin kuin Englannin annista, mutta varsinainen tien avaaja oli Georges Simenon, jonka kirjallisista ansioista ei liene kahta mielipidettä. Hän on kerta kaikkiaan hyvä, ja syystä tai toisesta – Otavan kuuluisia naismaistereita epäillään – Maigreteja alettiin suomentaa varhain, säännöllisesti ja erittäin hyvin. Eikä kustantaja pane tikkua ristiin edes kokeillakseen, vieläkö niitä luettaisiin. Olen kahdesti uhannut, että ellei tahti muutu, hankin oikeudet ranskasta ja suomennan itse muutaman. Niitä on 75, ja ainakin sodan päättymisen jälkeen julkaistut tuovat mieleen Haydnin. Johdonmukaisen korkeatasoinen sarja, runsaasti alan kehittämistä, keinojen monipuolista käyttöä – mutta ei kuitenkaan Mozartia…

Kaikkea myöhempää on dekkareissa silti verrattava Maria Langiin ja täysin vanhentumattomaan Sjöwall – Wahlööhön (rikoskomisario Martin Beck). Meidän suomalaisten on syytä tunnustaa nöyrästi, ettei täällä ole vastaavaa kansainvälisesti merkittävää kirjojen kirjoittamisteollisuutta tai vielä vähemmän kevyen musiikin tehtaita niin kuin Ruotsissa. Olemme perineet Ruotsista rajoitukset ja kiellot, emme tarjontaa.

Kiinnitän tähän asiaan huomiota, koska ”Pinokkio” on kirjoitettu kuin uhalla, niin piittaamatta muista kuin ruotsalaisista lukijoista kuin suinkin mahdollista. Persson on jopa pudottanut tavaramerkkinsä, kriminologian professorin asiantuntemuksen. Tässä tarinassa se ei ole tarpeen. Taidehistoria – Fabergén ja venäläisten mestareiden taulut – on tässä pelkkä kuorrutusta. Samalla tavoin kuin kammottavan Bäckströmin hahmossa tässä koetellaan ja ylitellään kautta linjan uskottavuuden rajoja.

Miksi Persson kirjoittaa juoposta, irstaasta, lahjuksia kahmivasta, iltapäivälehtiä vihjeistä rahastavasta sovinistisiasta poliisilurjuksesta? Varoittaakseen hänen kaltaisistaan? Ihaillakseen tällaista salaa?

Vastaus on helppo. Tasaisen oikeamielinen ihminen on hyvin ikävystyttävä. Tasaisen kunnollisen ihmisen elämä ei kiinnosta ketään.

Useat, myös Persson, ratkaisevat tämän ongelman elegisyydellä. Komisario Beck oli tätä epäromanttista elegiaa, ja Mankellin Wallander vie tuon saman piirteen hyvin pitkälle. Poliisi tallaa veri- ja virtsalammikoissa oman katoavuutensa tunnoissa ja enemmän kuin hiukan itseään säälien. Tämä ei ole tyypillinen ruotsalainen piirre, kuten meillä on haluttu nähdä. Se on yleistä inhimillisyyttä, viisas vastaus siihen, miten ihminen voi tuollaisessa ammatissa kestää järjissään ja säilyttää osan toimintakyvystään.

Bäckström ei ole inhimillinen ja siis myötätuntoa herättävä hahmo. Hän on sika. Häntä ei voisi päästää sikalaankaan, koska sitten ei olisi keinoa erottaa häntä laitoksen muista asukkaista, paitsi jos hänellä sattuisi olemaan mennessään lätsä päässä.

Rämä kirja on burleski eli läskiksipano ja sellaisena hyvin hauska lukea, mutta pohjalla on kysymys pahuuden tympeydestä. ”Pahuuden arkipäiväisyys” on huono käännös Hannah Arendtin käsitteestä ”banality of evil”. Tympeys, tympäisevyys on oikea. Rikoksissa ei ole juuri koskaan mitään raflaavaa. Rikosjuttujen yksityiskohtien ahmijat ovat samoja ihmisiä kuin ne, joille kelpaavat kyllästyttävimmän viihteen kalutuimmat aihelmat. Tämä on poliisiromaanin ongelma. Joko rikoksesta on tehtävä epäuskottavan merkillinen tai sitten on keksittävä tapoja selittää, miksi lukijaakin vaivataan ratkaisemattomien, surkean nuhruisten asioiden loputtomalla vatvomisella. Uusi Persson on yksi vastaus.

Hullu huilu

YouTubesta löytää sanoilla Neanderthal ja flute, huilu, kuvan siitä muutamia vuosia tunnetusta luuhuilusta, joka otti ja löytyi Divje Babe –nimisestä paikasta.

https://www.youtube.com/watch?v=sHy9FOblt7Y

Ammattimuusikko soittaa klipissä tuota luuta ja puhaltaa taitavasti yli – skaala on nykyinen ja sävelmät tuttuja. Samalla kuitenkin ratkesi kiista, oliko huilun näköinen ontto putki omia aikojaan syntynyt vai soittimeksi valmistettu. Eräs oppisuunta väitti, että luolakarhun hampaat saisivat aikaan tuollaista, ja toiset taas, ettei se ollut mahdollista.

Jo aikaisemmin on mietitty, kumpi oli varhaisempi oivallus, puhe vai laulu (soitto). Epäillään, etteivät Neanderthal-serkut osanneet puhua, ainakaan sen kummemmin kuin monet eläimet. Heiltä olisi jäänyt kokematta se oivallus, että täysin mielivaltainen mörähdys, murahdus tai parahdus voidaan panna tarkoittamaan mitä vain.

Tuo ”tarkoitus” ja merkin ja sitä kuvaavan kohteen suhde oli sata vuotta sitten kohentuneen kielitieteen lähtökohtia (de Saussure).

Mutta ei siinä kaikki. Silmiinpistävän läheltä Tonavan mutkasta on jälleen löydetty figuriini eli pikkuesine, joka on jälleen niin sanottu Venus. Niitä on tunnettu kauan. Yhteistä ovat nykymakua ajatellen naishahmon erikoisen runsaat muodot ja huolellisesti korostettu sukupuolielin.

Jätämme ammattilaisten riideltäväksi, liittyvätkö nuo esineet miesten ruokottoman mielikuvitukseen, Suuren Äidin hurskaisiin palvontamenoihin vai kenties vanhojen naisten nuorille osoittamiin käytännön vihjeisiin sikiämisestä, synnyttämisestä ja raskaudesta. Muutkin kuin kuuluisa Marija Gimbutas ovat esittäneet äkkipikaisia mielipiteitä myös sellaisista asioista, joista selvää ei ole saatavissa.

Mutta kaikkein kuuluisimpien luolamaalausten rinnalla on nyt kaiketi muuta. Lascaux –tyyppiset kuvat tunnetaan kaikista koulukirjoista. Olen itsekin käynyt katsomassa niitä. Ranskalaisilla on rakennettuna oikeaan mittakaavaan kätevä kopio luolista maalauksineen sen oikean, turisteja ajatellen aivan liian aran ja siis tuhoutuvan luolaston vieressä. Voin vakuuttaa, että kokemus on unohtumaton. Sellaistakin tulee mieleen, ettei maalaustaide ehkä ole edistynyt 25 000 vuoteen. Maalausten vaikutus on niin valtava ja niistä ilmenevä taidokkuus huimaa. Jottei lukija suotta hämmentyisi, kalliopiirrokset ovat siis yleensä niitä yksivärisiä tikku-ukkoja ja vastaavia. Luolamaalauksissa taas esimerkiksi ryntäävät härät on osattu piirtää niin pelottavan todenmukaisina, että katsoja ottaa taka-askeleita pelkästä pelosta. Ja alustan muotoja on käytetty etevästi hyväksi.

Nuo Venukset ovat veistoksia eli kolmiulotteista taidetta. En ryhdy väittämään mitään erikoista,  mutta mielestäni kolmiulotteinen, mittakaavaan veistetty kuva on suurempi oivallus kuin 3 D –tulostaminen, tämän päivän mullista teknologia, tai Auto CAD:in tyyppinen kolmiulotteisen esineen mallintaminen kaksiulotteiselle näytölle.

Tuota oivallusta ei voi johtaa suoraan luonnosta. Ihmisvauva ei ole aikuisen pienoismalli eikä poikanen eläimen. Eroja on sittenkin aika paljon. Ihmisellä myös mittasuhteet muuttuvat ensimmäisinä elinvuosina ratkaisevasti.

Se ei merkitse paljon, onko tässä kysymys kultti- vai taide-esineistä. Ne ovat sama asia, vaikka taiteen maagisuutta ja magian taiteellisuutta joskus vähätellään. Molemmissa on puhe ilmiöstä, jonka latinankielinen (P. Hieronomys) nimitys on sievä – ”non apparentium” eli puhutaan ei-ilmeisistä asioista, vanhassa suomennoksessa ”ojentautumista sen mukaan, mitä ei nähdä”.

Nuoruusvuosieni hipit olivat oikeilla jäljillä. Kun ”havaitsemisen ovet” on avattu, ”tietoisuus” muuttuu. Vahinko ettei siitä ole alustavaakaan yksimielisyyttä, mitä ”tietoisuus” on ja esiintyykö sitä esimerkiksi eläimillä. (Kusiaiselokuvien rakastaja, kuten minä, tunnistaa tunteen – on työlästä olla ajattelematta jonkinlaista yhteisöllistä tietoisuutta, kun seuraa murkkujen tai termiittien elämänmenoa. Ja ”vaisto” on tietenkin vain epämääräinen sana.

Huilu on tietenkin tavallaan pelkkä pilli, ja luonto on täynnä reikiä ja onkaloita, joissa tuuli viheltää. Se minkä me tunnemme pulloon puhaltamisena tai esimerkiksi pajupillinä, on tavallaan yksinkertainen keksintö. Lisäksi ihminen, myös Neanderthal-serkku, varmaan oppii omia aikojaankin viheltämään huulillaan. Vihellysääni kantaa pidemmälle kuin kiljaisu.

Silti: esineen reiät on tehty poraamalla ja niin, että hankkeessa on näkevinään suurtakin määrätietoisuutta, ikään kuin olisi haluttu saada aikaan juuri tietynlaista vihellystä eli täsmälleen oikeanlaista ääntä, toisin sanoen musiikkia. Ja samoista löydöistä ovat peräisin ensimmäiset veistokset. Kivikauden kulttuurivallankumous? Kyllä sellaisesta voi puhua. 

Kesäkiinteistö

”Isän huone” selvitti, miten herrasväet elivät ja kuinka kartanontapaisesta tuli kesähuvila ja siitä kesämökki ja nyt kakkosasunto. Taustalla vaikuttavat tietysti koti-Venäjän datsha ja ruotsalainen tapa.

Harva tutkija on ollut asialla, mutta uskottavat ulkomaalaiset todistelevat, että suomalaiset ovat hulluja myös mökki-innossaan. ”Joka niemehen, notkoon, saarelmaan” on otettu kovin kirjaimellisesti.

Kollega Klinge ja tuhat muistelijaa lienevät selvittäneet perinpohjaisesti nämä Iisalmen ruhtinaskunnat. Esimerkiksi Matti Kuusta koskevat kirjallisuus veistää sievän viipaleen Mäntyharjun merkillisyyksistä. Kuusesta väitetään kirjoitettavan Aateliskalenterissa suvun Granfelt kohdalla ”nimittää itseään Kuuseksi”. Mutta sekä akateemikko-vainajan omat että häntä koskevat kirjoitukset tulvivat Mäntyharjun ihmeitä ja leikkeineen ja kilpailuineen uuvuttavia, jatkuvia suvun ja tuttavien eli siis herrasväen tapaamisia.

Sanomalehdessä kirjoitettiin kesämökkeilystä ennen, kun televisiossakin oli vain kolme kanavaa. Paneuduin asiaan. ”Ennen” tarkoitti 1980-lukua, mutta pieleen meni silti.

Sähkön vetäminen kesäasumuksiin on aivan oma historiansa, eikä edes kaikin osin kaunis. Samaan aikaan ja vähän ennen teiden rakentaminen mantereella oleville mökeille oli niin onnistunut operaatio, että siinä menivät puhevälit naapureiden kanssa usein vuosikymmeniksi. Ja millaisia teitä ne olivat! Ymmärrän nyt, että kaikki teistä, lukijat, eivät ole olleet kaivamassa kuorma-autoa lapiolla esiin ”kesämökkitieltä”. Minä olen.

Edellä Kuusen ja Klingen nimillä varustamani vaihe on Vanhaa Eurooppaa, joka näkyi jopa käräjien pitämisessä. Kesällä ei jaettu oikeutta (paitsi hirsipuulinnuille välikäräjiä). Kesällä ei ollut koulua. Suvivirsi laulettiin toukokuun viimeisenä ja pulpetteihin raahustettiin 1.9. Virkamiesten kesäloma oli helposti 6 viikkoa, ja vapaissa ammateissa (esimerkiksi yksityislääkärit) pantiin lappu luukulle eli pillit pussiin.

Tämän järjestelyn voi lukea hyvinkin vanhojen aikojen kuvauksista. Aurora Karamzin, kaunis, viisas ja etenkin rikas, kävi vaunuilla hyvästelemässä ystävänsä muuttaessaan suunnattomin tavaramäärin kotoa ”Helsingistä” (Kruununhaasta) kauas maalle Hakasalmen huvilaan (nykyinen Kaupunginmuseo Kansallismuseon kohdalla). Olihan siinä välissä Kluuvinlahti, mutta niin kauas siis. Espoossa oli sitten maalaiskartano, joka oli ehkä olemassa enemmän elintarvikkeita ynnä muuta varten. Edelleen Auroraksi nimitetyllä seudulla vuilisi Wrightejä, Ramsayta jpp.

Sen jälkeen kesämökkeilyä määräsivät asunto-olot. Lukemastani kirjasta päätellen kaikki Suomen professorit asuivat Topeliuksenkadulla, paitsi kaksi Lutherinkadulla. Eräät muut epelit, kuten itseään ihmeen oppineina pitäneet juristit, tungeksivat Temppelikadulla, ja Nervanderinkatu oli täynnä kaikenkarvaisia lehtoreita ja tohtoreita. Mutta sota ja asuntopula muuttivat kaiken. Oli otettava jopa alivuokralaisia, ja pian huomattiin, että jopa Töölössä on ikävä elää, koska huoneissa en kolealla kosteaa (kesäisin ei lämmitetty eikä ollut lämmintä vettä) ja helteellä aivan tukahduttavaa.

Rahvaanlapsille oli hyväätekeväisiä kolonioita. Isääni ja hänen veljiään lähetettiin jopa herrasväkiin toipumaan Söörnääsin kauhuista; isäni oli yhden kesän itrsensä Jalmari Jäntin huvilalla Heinävedellä apupoikana ja setäni Olavi Palméneilla Ruovedellä.

Tavalliset, nopeasti köyhtyvät professorit ja muut virkamiehet alkoivat hankkia ja valmistaa itselleen kesäpaikkoja, joista tuli herroille tieteellisen työskentelyn tyyssijoja ja muulle perheelle rangaistus- ja keskitysleirejä, joissa leipä oli kovaa ja vesi kannettiin kilometrin päästä naisten ja lasten toimesta. Tässä en sitten puhu omista kokemuksistani; isoisäni oli erikoinen mies ja 1948 juhannuksena käyttöön otettu huvilamme oli maakunnallisestikin kummallinen hanke – eikä siellä ollut rekoolia eikä ryytimaata.

Viime viikolla näin että ahdistettujen miesten (vanhusten) kesämökki kulttuuri jatkuu. He nikertävät yhä uusia aittoja ja luultavasti varustavat portaatkin koristeleikkauksin. Motorisesti lahjakkaat tekevät perämoottorikäyttöisen laiturin.

Mutta hypoteesini on tämä: koti Töölössä tai muutoin taajamassa oli kesäisin soveltumaton vallitsevassa seurustelukulttuurissa. Siksi edellisen sukupolven tavoista kopioitiin se, mikä jaksettiin maksaa, ja mentiin mökille. Piian tehtävistä vastasi professuurska omin käsin. Tämä muuten on ollut asiain tila Pariisissa ja Lontoossa. – Kuinka moni teistä on istuskellut noissa kaupungeissa tuttavien kotona? Ei niihin mahdu. Ja nyt olemme Helsingin seudulla samassa ahtauden ja verotuksen virittämässä loukussa. Kuinka usein käytte tuttavissa kahvilla?

No – meillä käydään. Olen siitä hyvilläni. Mutta 70-luvun ihmisfarmista onkin tässä välissä tullut upea paikka.

 P.S. - Älkää pelätkö - kokko on vedessä ja kuva on otettu telellä. Eivät siinä olleet puut vaarassa.

Mielikuva

Moittiakseni kirjoittajia pyhinä, jolloin ei ehkä pitäisi ollenkaan lukea eikä kirjoittaa, roihuava kokko ja tyven järvi ynnä muut juhannustavoitteet ovat mielikuvia. Sellaisia löytyy myös valokuvina. Katsotaan kuva kirjasta ja sitten vaikka vaelletaan kantamusten kanssa näkemään, että mielikuva vastaa todellisuutta. Se on virhe. Koettu todellisuus on mielen vika.

Johdonmukaisin tietämäni sovellus on vanhempieni, nyt veljeni vanha mökki eli saunarakennus. Sen malli eli suunniteltu sielunmaisema on seinällä, Martta Wendelinin maalaama rantamökki, jonka katto kasvaa komeaa heinää. Esikuvat ovat 30-luvun Kotilieden kansista. Kun kesämökki tuli täällä etelässä ajankohtaiseksi 60-luvun lopulla, äitini todella onnistui ja sai Martta Wendelinin maalaamaan tuon kuvan öljyllä kankaalle. Miten se onnistui, sitä en tarkoin tiedä, mutta voin kysyä. Wendelin oli kuulemani mukaan kranttu. Ehkä hän tiesi jääneensä samalla tavoin kuin Rudolf Koivu vaille arvostustaan.

Sotasukupolvi loi kaksin käsin itselleen ensin todellisuuden ja sitten haavekuvat. Se oli vertaansa vailla oleva suoritus.

Näinä päivinä ahnehdin vanhaa Lappi-kirjallisuutta hankkeeni takia. Wallenius ja A.E. Järvinen eivät juurikaan näe tuntureita tai pahemmin perusta. He olivat erä- ja kalamiehiä. Arvoituksellinen ja kummallisia kokenut Eero Lampio vaeltaa Imanterolla huomaamatta Hiipinä-tuntureita.

Mutta T.I. Itkonen (”Lapin-matkani”, 1991) näki. Tuon mielikuvituksellisen hienon, alan ylivoimaisesti hienoimman, kokeneimman ja parhaan teoksen keräsi isävainajansa 1920-luvun kirjoituksista ja katkelmista poika, professori Terho Itkonen. Enontekiöllä 1916 näkemästään kertoessaan Itkonen kiihdyttää lukijan mielikuvitusta jopa muutaman lauseen maininnoin – kovauskoinen Aslak Hetta oli kerran mestattu lapinkansan villiinnyttyä ihmeelliseen uskoon.

Hämmästelyn aiheita riittää. Jo ennen osoittamani maantieteilijä Väinö Tanner tutki erittäin perinpohjaisesti pohjoisinta Suomea ja Petsamoa viime vuosisadan alussa ja unohdettiin aktiivisesti mm. siksi, että hän esitti havaintojensa perusteella myönteisiä käsityksiä etenkin kolttasaamelaisista, jotka ”tiedettiin” viheliäiseksi väeksi, ja lisäksi vielä suomenruotsalaisesta vähemmistöstä 1930-luvulla! Käsille saamistani tutkimuksista näkee, että tuon merkittävän tiedemiehen sielunmaisema oli Petsamossa. Tähänastisissa antologioissa hänet on sivuutettu, luultavasti siksi, että tutkimukset olivat ruotsia, saksaa ja ranskaa.

Ja juhannuksen johdosta isäni sielunmaisema, joka on luultavasti peräisin jostain keskikoulun lukemistosta. Anteeksi että korostan, mutta teksti on Lönnrotin Kalevalaa hiukan vanhempi, ja virheetön antiikin runomitta veljeilee suomalaisen kansanrunon poljennon kanssa. Suomen runouden ”kymmenen kärjessä” –tekstejä ilman muuta.

Oma maa

(Kallio, oik. Samuli Gustaf Bergh, 1832)

Vallan autuas se, jok' ei nuorena sortunut maaltaan,

Hyljätty onnensa kanss' urhoin haudoilta pois.

Ei sopis miehenä näin mun nuhdella taivahan töitä;

Mutta mun syämeni taas tahtovi huoata ees.

Kun minä muistan sen yön, jona rakkailta rannoilta luovuin,

Nousevat silmiiini nyt vieläkin viljavat veet.

Ei mun mielestän, ei mee Pohjolan tunturit, joilla

Lasna ma kuuntelin, kuin sampo ja kantelo soi.

Siell' oli toimessa mies ja Väinöstä lausuivat urhot,

Pojat ja karhut puun juurella painia löit.

Raittihit talviset säät, revontult' oli taivahat täynnä,

Kaunihit katsoa kuin aamun alkava koi.

Oi te kesäiset Pohjolan yöt, joina aurinko loistaa

Myötään, päilyen veen vienossa taivahan kanss'!

Teille jos Onnetar sois mun vielä, niin tuntisin kaikki,

Saaret ja salmet, ja myös taivaalla tähdet ja kuun.

Siellä mun mieleni on ja siellä mun muinoiset muistoin,

Sinne mun kultani jäi, sinne mun ystävän' myös.

Huoleti kiitelkööt muut Alppein seutuja kauniiks,

Kauniimpi, kalliimpi on mulle mun syntymämaa!

Kebnekaise

Juhannusaattona kuuluu haastaa riitaa ja käyttäytyä tavalla, jota saa katua, jos on arkena vielä hengissä. Katso asiasta lähemmin ”Juhannustanssit” (passim).

Minusta kotiruotsia kohtaan tunnetun karsauden ulottaminen Ruotsin kuningaskuntaan oli tavaton virhe. Siitä ei ole epäilyä, että näin kävi venäläisten yllytyksestä. Suomalaisista venäläisten perässähiihtäjistä ensimmäinen ja kauan kuuluisin oli ruotsinkielinen J.V. Snellman.

Onni että meillä oli Juhani Aho, jonka äidinkieli oli savo. Lisäksi hänellä oli venäläiseen vähemmistöön kuulunut suosijatar, Elisabeth Järnefelt, jonka oma suomi oli kammottavan huonoa ja ruotsi peräti heikkoa.

Eilen noin kello 16:15 äkkäsin, mitä perua saattaisi olla Lappi-romantiikka Suomessa. Ruotsin perua.

Suomessa ei ole ainuttakaan kansainvälisesti niin kuuluisaa ja menestynyttä kirjaa kuin Selma Lagerlöfin ”Peukaloisen retket villihanhien seurassa”. Se on vaikka millä listoilla, kirjoittaja sai aikanaan Nobelin palkinnon, mielestäni täysin ansiosta, ja viimeksi niin ikään eilen luin ranskalaisen akateemikon Marguerite Yourcenarin pohjattomasta kiintymyksestä Lagerlöfiin ja mielenkiinnosta Ruotsin Lappiin. Hän kävikin siellä ja pani romaaninsa (Käy kohti pimeää) päähenkilön tekemään saman matkan 1500-luvulla.

Kirjasto on kiinni juhannuspyhien takia, mutta Elisa-kirja auttoi. Vuosina 1906 – 1907 ilmestyneen ”Nils Holgerssonin” suomennos, Juhani Ahon loistavaa työtä, löytyi heti eikä maksanut mitään. Vihje: siellä on ilmaisissa kirjoissa muutakin mukavaa ja totisesti lukemisen arvoista, kuten Ahoa itseään. Tämä hiukan ehkä katveessa oleva kotimainen mestari on paljon muun ohella kaikkien blogin kirjoittajien henkinen isä, mies joka ymmärsi kirjoittaa mieluummin lyhyesti kuin pitkästi mutta hallitsi sen viekoittelevan, rikkaan oman äänensä näennäisesti vähäisissäkin ”lastuissa”.

Nils Holgersson eli Peukaloinen lentää villihanhien kanssa myös Lappiin, Kebnekaiselle. Teos lienee ollut tilaus, eräänlainen vastine paljon vanhemmalle Topeliuksen Maamme-kirjalle, ja siis isänmaallisuuden tunteita virittelevä, aitoja ja liioiteltuja aarteita esittelevä lukemisto nuorille tai muutoin arvostelukyvyttömille lukijoille. Yhdessä Elsa Beskowin ja Carl Larssonin kanssa tässä lyötiin lukkoon jokaiselle kansalle kuuluva sepite omasta itsestään – ja tuota ruotsalaista tarinaa me vahingoksemme hyljimme.

Yritän löytää todisteet oletukselleni. Suomessahan ei oikeastaan ollut edes Korvatunturia ennen kuin Markus-setä radiossa keksi sen jostain, varmaan seinäkartalta. Eihän siellä ollut kukaan koskaan käynyt, eikä sinne ollut vuoden 1918 jälkeen asiaakaan, rajavyöhykkeelle. Mikä sanoma siihen sisältyy, että Joulupukin tunturi on puoliksi Venäjällä? En tiedä. Mutta miksi ei Saana? Ehkä sekin oli aika tuntematon, koska maantie Palojoensuulta pohjoiseen valmistui vasta jatkosodan aikana, saksalaisten toimesta ja tarpeeseen. Oli siellä kyllä ollut retkeilymaja ja oli eräs kenraalikin keksinyt itselleen hyvän sukunimen Siilasjärvestä ja –vuomasta, eikä erään Nokian johtajan suku ollut pekkaa pahempi.

Topelius toimitti sadussaan Sampo Lappalaisen (Sampo Lapplille) Rastigaissalle, josta tuon kirjoittamisen aikaan ei ollut oikein tietoa, Suomeako (Venäjää) se oli vai Norjaa (siis Tanskaa). H.C. Andersen puolestaan sijoitti jään eli pahuuden voimat ”Lumikuningattaressa” Ruijaan.

Lappi ja ”pohjalainen” tarkoitti hyvin kauan noituutta ja kaikenlaista pahaa. Ja sitten se huomattiin äkisti hyväksi, jopa niin, että mitä pohjoisemmaksi mentiin, sitä ihanammaksi kaikki muuttui.

Jos jätämme käsittelemättä räkän eli kohdittain ja ajoittain aidosti hirmuiset hyönteismäärät, joita jo varhaiset eteläiset Lapin kulkijat kauhistelivat, ajatus on oikea. Puhtaus lienee tullut muotiin Saksan yliopistoissa. Te muistatte kaikki kertomuksen siitä wieniläisestä lääkäristä (I. Semmelweis), joka sai potkut, kun alkoi esittää, että lääkäreiden pitäisi muka pestä kätensä ainakin ruumiinavausten jälkeen ja nimenomaan ennen synnyttäneiden tutkimista. Siitä muoti muuttui, ja meillä sen juurrutti kansaan etenkin Ylppö opettamalla, ettei lattialle pidä räkiä ja että vauvan tutit ja maitopullot on keitettävä.

Lapin luonnon vähäravinteisuus ja yleensä niukka maannos ja ohut karikekerros tekee metsätkin vasiten puhdistetun näköisiksi, ja samoista syistä vesi on kirkasta. Niinpä K.M. Wallenius ja ennen häntä lukuisat rotuopilliseen ajatteluun eli siis romantiikkaan taipuvaiset juopot pitivät asianaan korostaa alempien ihmisten, vallankin kolttasaamelaisten likaisuutta ja saastaisuutta, joka oli luonteeltaan myös sielullista. Mielenkiintoista kyllä, Paulaharju ei tätä tehnyt.

Mutta että Lapin lumoa löytyy Sveavägeniltä, Bonnierin kirjankustannusliikkeestä. Selma-tätiä kuunneltiin siellä tarkasti.

Anteeksi, asiaa

Teillä on tänään parempaakin tekemistä ja huomenna.

Siksi kirjoitus, joka on täyttä asiaa, tekijänoikeutta. U.S. 7h Circuit Court ratkaisi jutun No. 14-1128 Klinger vs. Conan Doyle State Ltd., 16.6.2014. Kysymys oli tekijänoikeudesta keksittyyn sankariin. Tuohon asiaan piiloutuvat arvoitukset ovat käyneet voimilleni vuosikymmeniä. Kirjoittaessani viimeksi kirjaa näistä asioista (”Digitaaliongelma”) löysin vastauksia, joita pidin välttävinä. Ei niitä vastankaan ole väitetty. Ja kysymykseni liittyy hyvin läheisesti parodian ja satiirin sallittavuuteen tai kiellettävyyteen.

Myös U.S.A.:ssa järjestelmät on sekoitettu pahanpäiväisesti pidentämällä tekijänoikeuden suoja-aikaa monta kertaa ja aina sotkuisesti. Heillähän oli 1970-luvulle järkevä sääntö. Suoja oli 28 vuotta teoksen ilmestymisestä ja se oli rekisteröitävissä. Sen pystyi uudistamaan kerran. Siten 56 vuoden kuluttua oikeus oli mennyt eli teos oli ”public domainissa” eli tekijänoikeus rauenneena kenen tahansa käytettävissä.

Nykyisin heillä on sama 70 vuotta tekijän kuolemasta, ja pidennystä 90 vuoteen on kovastikin harkittu.

Korostan tieteen ja taiteen vapautta voimakkaammin kuin jotkut kollegani. Olen tiukasti sitä mieltä, että 50 vuotta tekijän kuolemasta olisi riittänyt oikein hyvin. Vaadin lisäksi ”orpoteosten” käyttäjille vapauksia; rehellisesti tekijää etsinyt käyttäjä ei saisi joutua kiipeliin, ja muutenkin hyvässä uskossa eli kaikessa viattomuudessa tehdyt tekijänoikeusrikkomukset olisi sovitettava pienellä rahalla. Tekisin poikkeuksen moraalisissa oikeuksissa. Teosta ei ylimalkaan saisi julkistaa väärällä tekijän nimellä eikä ketään saisi mollata omilla kirjoituksillaan, paitsi Himmleriä.

Voimassa olevan lain mukaan noin 10 Sherlock Holmes –juttua on vielä tekijänoikeuden suojaamia, koska ne on julkaistu 1923 – 1927. Conan Doyle kaatoi kuppinsa 1930 ja on siis Suomessa ja Suomen lain mukaan vapaa.

Tällainen Klinger kirjoitti jatkoa Sherlock Holmesiin. Tekijänoikeus on myös siinä mielessä hassussa mallissa, että ainakin elokuva- ja televisioyhteys maksavat palkkioita myös vapaista teoksista ja sellaisista, joita tekijänoikeus ei suojaa, kuten ns. formaateista. Ne ovat pakottaneet toisensa sellaiseen, yleensä kiristämällä toisiaan.

Eikä Klinger suostunut maksamaan sitä 5 000 dollaria, jonka Conan Doylen oikeudenomistajat olisivat välttämättä tarvinneet. Eikä hänen kustantajansa uskaltanut kokeilla kepillä jäätä. Joten kirjoittaja pani vireille ns. vahvistuskanteen pyytäen, että tuomioistuin toteaisi sankarit, Holmesin ja Watsonin, vapaiksi tekijänoikeuksista.

Oikeudenomistajat väittivät etenkin että Holmesin ja Watsonin hahmot tulevat täyteläisiksi vasta noissa viimeisissä teksteissä. Käy ilmi, että Holmes sittenkin alkaa pitää koirista ja että Watson on ollut kahdesti naimisissa. Siten tekijänoikeus näihin sankareihin on alkanut vanhentua vasta viimeisistä teksteistä alkaen.

Ajatus on terveen järjen vastainen. Tuomari huolestuu sellaisesta – onko todella näin ja miten sen perustelee.

Tuomarina on ollut R. Posner, maailman toiseksi kuuluisin tuomari -tekijänoikeuden asiantuntija. (Kuuluisin on R. Jacobs). En ole oikein Posnerin ihailija. Hän on minun makuuni puoliksi liian fiksu (too smart by half). Hänen panoksensa tekijänoikeuden ja tekijänoikeuden talouden yhteen saumaamisessa, mm. yhdessä D. Landesin kanssa kirjoittamansa teos (The Economic Structure of Intellectual Property Law) on täysin välttämätöntä luettavaa kaikille alan juristeille.

Mutta nyt tuomio on sekä suppea (vain 15 sivua), oikea että erinomaisesti perusteltu. Siinä on myös nimenomaan viitattu yleisön oikeuksiin.

Kehitelty sankari (James Bond on tunnetuin esimerkki) on muunnelma alkuperäisestä sankarista, ja sankari voi olla teoksen sisällä suojattu teos. Pekka Puupää on. Chaplinin kulkuri on. Uuno Turhapuro on. Siitä en ole varma, olisiko Tuntemattoman Kapteeni Lammio suojattu ”teos”, koska hän on henkilönä kaikkien sotakirjojen vakiohahmo. Saisinko kirjoittaa Lammion muistelmat 1950-luvulta? Sii ja soo.

Muunnelma on suojattu vain omaperäisin osin eli sikäli kuin se ylittää teoskynnyksen. ”Täyteläisempi” Holmes voi olla suojattu, mutta se ei muuta miksikään sitä, että vanhempi, kaavamaisempi Holmes on tekijänoikeudesta vapaa ja siis kenen tahansa käytettävissä.

Niin se on.

Maailman kulkuneuvot

Eilen junista ja busseista, tänään takseista. Uber.

Älkää sanoko heti ”ei”. Tätä nykyä Uberin firmassa on mukana myös Google kaikkine rahoineen. Ei täysin epärehellisesti Uber kiistää olevansa taksiyritys. Sieltä kyllä tilataan auto, joka vie matkustajan kohteeseen, mutta ainakaan teknisesti auto ei ole taksi. Kuljettaja voi mainosten mukaan olla kuka tahansa ja auto mikä vain. Käytännössä kuljettaja taitaa olla usein entinen taksirenki, koska tällä tavalla kuulemma tienaa paremmin.

Tilaus tehdään iPhonella, joten sijainti tulee automaattisesti. Kohde ilmoitetaan. Hinta saadaan. Puhelin maksaa matkan haltijan luotto- tai pankkikortilla ja järjestää kuitin. Tilauksen vahvistus ja lähestyvä auto nähdään puhelimen kartalla.

Firman kotisivusta päätellen sekä kuljettaja että asiakas arvioivat toisensa joka kerta. Ajatus on se, että sika asiakas ei saa jatkossa autoja eikä huono kuski kyytejä.

Tuota voi tietenkin epäillä. Maailmalla tavallisessakin taksissa on välillä huoli, löytääkö kuljettaja lentokentälle ja löytääkö ajoissa.

On kyllä syytä huomauttaa, että tuo Facebookin tykkäämisen mieleen tuova pisteiden antaminen on mielenkiintoinen ajatus. Hieman hampparin sekaisillakin henkilöillä on tuossa järjestelmässä todellinen syy varjella pisteitään. Jos tarkoitus on päästä aamuyön taksijonoista näppärästi ja nopeasti, luultavasti sellaiseen tarvitaan korkeita pisteitä tai ainakaan ei saa olla huonoja pointseja. Kuka sellaista törkymöykkyä ottaisi pimentämään penkkejään.

Asiasta kertoneet maailman lehdet ovat maininneet, että tämä vertaispalvelu olisi jo laajentunut kuriiritehtäviin. Joka tapauksessa tämä on sitä massapalvelujen kustomointia, jota on mietitty urakalla ja hartaasti ja kauan. Se voi olla jättiläismäinen bisnes, tai sitten ei.

Kommentoijat viittaavat ainakin Googlen yhteydessä lupailtuihin, kuljettajaa vailla kulkeviin sähkö- tai hybridiautoihin. Juuri sellainen olisi kieltämättä ihanteellinen taksi suurkaupungeissa, ainakin edellyttäen että asiakas jaksaa itse nostella nyyttejään, ja muuttaisi bussien ja junien roolit. Automaattiauto (”auto” ja ”automaatti” on sama sana) on eräänlainen hengellinen raitiovaunu.

Suomessa on jo huomautettu, että lainsäädäntö estää tällaiset hankkeet. Taksia saa ajaa vain ammattilainen ja ammattilainen on vain se, jolla on luvat. Luin hiljan, miten kiukkuisesti taksiliitto vastusti 1950-luvulla sellaista, että kaiken maailman ihmisille myydään yksityisautoja, ja kuorma-autoja myös. Tuntemani henkilöt perustivat Yhdistys yhdeksän yksityisautoilun rajoittamiseksi. Rättisitikkaa ja Tipparellua ei kuitenkaan pidetty yksityisautoina, eikä Ladaa.

Etenkin Tukholman takseja ajatellen varmaan moni muukin kuin minä pitää Suomen takseja maailman parhaina ja kammoksuu kilpailunrajoitusten purkamista. Varmuuden vuoksi en ole mitään mieltä tästä asiasta. Taksien ja hotellien suomalaistyylinen valvonta tuntuu niin hyvältä järjestelmältä, että sitä on syytä epäillä. Pakkoon ja käskyttämiseen perustuvat järjestelmät tuntuvat luonnonlaeilta ja Jumalan tahdon mukaisilta. Kysykää vaikka venäläisiltä. Kilpailu on isästä Perkeleestä ja johtaa vain kansainvälisten pääomapiirien kasvottomaan valtaan.

Helsingissä toimiva kutsubussi kuulemma takkuaa, vaikka ajatus on hyvä. Eräs ystävä asuu Larussa ja on duunissa Otaniemessä ja suosii näitä (kutsuplus.fi/ ). Erilaiset kimppakyytijärjestelyt eivät ole ainakaan suuria ja suosittuja.

Pitäisi mennä tänään kirjastoon. Sinne on meiltä jotain 6 kilometriä tai viisi. Ajo kestää 15 minuuttia. Jos lähistöllä olevalla automiehellä on muutakin kulkua, kilometrikorvaukset olisivat 2,5 euroa (bensa ja auto) ja teollisuuden keskituntiansion (n. 16.50) neljännes olisi 4,12. Maksaisinko runsaan kympin eli kulut kertaa kaksi kyydistä, kun taksi on noin 25?

Itse kyllä maksaisin vähän siitäkin, että pääsisin näkemästä Kirkkonummen keskustaa nykyisellään. Puhumattakaan muuten Espoon keskustasta. Edes Tapiola myymälöineen ei ole järin kutsuva kaikkine liikennejärjestelyineen. Eikä Helsingin pysäköintiluolien hintoja ole moitittu halvoiksi. Tilastojen mukaan kävelen pysäkille vielä seitsemän vuotta – mutta miten kassien kanssa jäällä tai reppu täynnä satasia?

Onko ihan viisasta, että riuskojen eläkeläisten autot seisovat parkkipaikalla arvioni mukaan 95 tuntia sadasta? Nytkin on siinä ja siinä, etten ehdota, että vaikkapa eräs Jani rupeaisi ajamaan kerran viikossa koko porukan kauppa- ja vastaavia asioita, matkustajalla tai ilman. Voisin jopa antaa oman autoni sellaiseen käyttöön, ainakin välillä. Mutta ei yhteislaulua!