Koli

Tampereen yliopiston rehtori, Mannerheim-ristin ritari Paavo Koli surmasi itsensä 1969. Tapaus herätti hämmennystä, koska henkilö oli tunnettu ja arvostettu eikä teolle löydetty käsitettävää syytä. Siihen aikaan nousevia sosiologeja oli etenkin poliittisesti ”tavallisia” eli kukaties demareita ja porvarillisia, kuten esimerkiksi Allardt. Vahva vasemmistolaisuus, jonka suuri nimi oli Antti Eskola, tuli sitten kohta perässä.

Koln viimeiseksi kirjaksi jäi ”Suuntana huominen”. Väitöskirjassaan ja sen jälkeen hän käsitteli etenkin työelämään ja johtamiseen liittyviä kysymyksiä. Mieleen tulee väkisinkin jokseenkin saman ikäinen Mauno Koivisto, jonka elämä kulki sitten kovin toisin.

Kolista julkaisi 2009 elämäkertateoksen hänen kollegansa, tohtori Matti Parjanen. 

Elämäkerta on vaikea kirjallisuuden laji. Korkean veden merkit ovat käsittämättömän korkealla, sellaiset kuin Plutarkhos. Ennen koululaisia kiusattiin myös paljon huonommilla kirjoilla, joista osa on nauttinut ansaitsematonta arvoa kaksi tuhatta vuotta.

Sellaiset kirjat, joissa olisi tasapainoinen esittely ihmisestä, hänen elämästään ja aikaansaannoksistaan, ovat sittenkin aika harvinaisia. Suomessa on aika hyviä esimerkkejä, kuten Tawaststjernan Sibelius, vaikka siinä pääasia sivuutetaankin – miten tällainen oli mahdollista. Suhteellisen vaatimattomaksi jää myös päähenkilön todellinen sijainti aikakauden ympäristössä. Mutta ajatellaan Mannerheimia ja Kekkosta. Paljon on julkaistu, kukaties kaikki tärkeämpikin, mutta ei ole sellaista kirjaa, jonka isä (isoisä) voisi ojentaa jälkeläiselleen ja sanoa: tässä, lue tämä. On Paasikiven elämäkerta (Polvinen), joka on hyvää työtä ja laaja, mutta valitettavasti ihminen erottuu vain mahakkaana kumpareena tavattoman runsaan asiamäärän alta, kuin pallomereen haudattu vanhus.

Parjasen kirja on tavallinen eli sisällöltään runsas, kattavuudeltaan epätyydyttävä ja rakenteeltaan heikonlainen.

En tiedä asiasta  mitään, mutta olen pitänyt aika selvänä, että rehtori Koli kärsi mielen ongelmista, joista taas arvelen tietäväni jotain. Tavanomainen, miellyttävän neutraali slanginimitys on ”hypomania”. Missä määrin taustalla on bipolaarinen mielialanhäiriö, jota pidettiin ennen rajua hoitoa vaativana mielisairautena, se riippuu tapauksesta ja sitä saa tässä tapauksessa vain arvailla.

Kolin sodan jälkeiset opintosaavutukset olivat niin poikkeuksellisia sekä vauhtia että tasoa ajatellen, että kysymyksessä oli aivan poikkeuksellinen yksilö. Ensimmäisenä tai ensimmäisiin kuuluneena Asla-stipendiaattina hän sai Yhdysvalloista niitä ratkaisevia vaikutteita, jotka muuttivat suomalaisen yhteiskuntatieteen pohjia myöten.

Mikä sitten oli sodan ruhjova vaikutus, siitä ei ole oikein tietoa. Oma ajatukseni on, että ainakaan pioneeriupseeri ei tullut Kiestingin motista ratkaisevasti muuttumattomana. Se oli todella paha paikka, ja yksi paha asia oli oman eri asteiden johdon jatkuvat epäonnistumiset ja miesten tapattaminen läjäpäin aivan toisarvoisten asioiden takia. Sattumalta tunsin erään toisenkin Kiestingin pioneeriupseerin ja tiedän pari isossa motissa ollutta.

Paavo Kolilla oli muuten siviilivuosina yhteys Kiestingin aseveljeen, johon hän oli tutustunut jo asevelvollisena Korialla, Kalle Päätalo. Kuinka ollakaan, Päätalonkin tapauksessa tietty maanisuus eli tavanomaisten rajojen ylittäminen tulee nopeasti mieleen. Päätalo haavoittui Kiestingissä ja aloitti toivuttuaan aika erikoisen elämänvaiheen ”rakkauskirjeiden tehtailijana”.

Koli oli muuan esimerkki aiheesta, joka minua on nyt joitakin vuosia kiehtonut, nimittäin suomalaisen, sinänsä vaatimattoman ja vanhanaikaisen keskiluokan valtavasta noususta. Tarkoitan sitä täysin normaalia, ihailua herättävää nousua, joka pyöri etenkin 1950- ja 1960-luvulla ja loi sen maailman huipputason Suomen, joka näyttää nyt entisten vaivojen sijaan vajoavan (yleiskielisesti) eräänlaiseen kollektiiviseen skitsofreniaan. Romaanien ”kuka minä olen” kysymyksen sijaan ajankohtaista on kysyä ”ketä me olemme”.