Sivun näyttöjä yhteensä

31. maaliskuuta 2016

Halkokellarissa




Terveisiä Kai Ekholmille. Television kirjallisuusohjelma oli kuitenkin niin kirjallinen, ettei taaskaan oikein saanut selvää, mistä on kysymys, paitsi että Ekholmilta on ilmestynyt jälleen kirja. Mistä niitä saa ja mitä maksaa, se jäi tietymättömäksi samoin kuin se, mitä muuta kirjassa on kuin reipasta menoa, jonka Ekholmin tunteva arvaa muutenkin.

Pointti on selvä. Ei ainoastaan politiikka, vaan Suomi meni rikki 1991-1993. Ei tule takaisin, kuten Aino Kassinen tapasi vastata Hymy-lehdessä.

Asioitamme hoitava taho tapasi Elisan. Kysymyksessä oli ilmeisesti itse Elisa Oyj, oikeastaan Elias. Hän asuu halkokellarissa eräässä Espoon ostoskeskuksessa.

Tämä oli ihmeellistä, koska en olisi uskonut, että Elisaa tai Soneraa on oikeasti olemassa. Työasioissa olen niitä etsiskellyt usein Pasilasta ja Vallilasta, useimmiten turhaan.

Aivan hämmästyttävästi puhelin ja laajakaista-asiat saatiin kuntoon – virttyneiden puhelimien lopettamista, muiden keräämistä samalle laskulle ja vastaavaa. Mukaan annetuista SIM-korteista osa oli kyllä vääriä, mutta huhu kiertää kellarissa. Micron voi väitteen mukaan vaihtaa nanoksi palvelupisteen tiskillä. Voikohan?

Eilen ulkoili pannuhuoneestamme ulkoistettu ihminen. Jokin F-kirjaimella alkava firma on siis ulkoistettu Elisasta ja vastaa tavalla tai toisella joistakin johtimista ja kaapeleista.

Tämä tapaus oli yllätys. Pihtimies oli samaa mieltä kuin minä, nimittäin että runkolinja, joka täällä kenties on Elisan ja jota tämä vuokraa muille operaattoreille, on aineeltaan, rakenteeltaan ja kytkimiltään uskomattoman huono ja epäajanmukainen.

Kun eilenkin televisiossa puhuttiin hyvin sekavasti koko Suomen kansan laajakaistasta, jota ei sitten olekaan eikä kai tule, tämän päivän Suomen kehitysaluetta näiden digilaitteiden kannalta ovat myös Helsinki, Espoo ja Vantaa.

Jos laite tai yhteys ei toimi, se on nykykielellä ”markkinaehtoinen”.

Internetin maailmaa muuttavasta voimasta keskusteltaessa yhtä asiaa ei yleensä mainita. Kun yrittää löytää Danske Bankin tai Nordean, niitäkään ei oikein ole olemassa. Jos on liikehuoneisto, ovet ovat lukossa. Jos sisään pääsee, ei tiedä, ketä tohtii puhutella, ja joka tapauksessa otetaan koko ajan yhteyksiä pääkonttoriin. Jos on sähköpostiosoite, viestit menevät Tanskaan tai Ruotsiin, ja jos on asiointia, hyvin nopeasti käy ilmi, ettei keskustelukumppanillasi ole lainkaan valtuuksia tehdä ratkaisua eikä nähtävästi myöskään tietoja ja taitoja sellaiseen.

Miten sitten vastuu jakautuu, siitä en ole selvillä, mutta on minulla epäilyjä.

Olen kertonut joskus näillä sivuillani ihmisestä, joka kieltämättä ei ollut entisellä kotiseudullamme täysijärkisen kirjoissa, mutta töitä hän paiskoi. Sydämistyneenä lentokoneisiin, jotka luvatta lensivät hänenkin hyvin vaatimattoman mökkinsä ilmatilassa, hän matkusti Helsinkiin puhuakseen suunsa puhtaaksi, mutta Valtiota hän ei löytänyt, vaikka Rahapajasta asti etsittiin. Valtio häntä vainosi – se oli hänen vakaumuksensa. Huoltopoliisin kautta hän päätyi B-mielisairaalaan. Siellä se valtio sitten istui tiskin takana, eivätkä lentokoneet häirinneet.

Tuo oli valitettavasti todenperäinen anekdootti. Niistä jatkuvasti mainostamistani pohjalaisista elämäkerroista olen nyt saanut selville, miksi olen niihin niin tavattoman mielistynyt. Siinä kuvaillut ihmiset ovat olleet olemassa! Jos joku on halunnut tietoja Ayrshire-karjasta, kuorolaulusta, suoviljelystä tai hevosen yskästä, tietäjä on löytynyt omasta pitäjästä, naapurikunnasta tai ainakin maakunnasta.

Jopa verottaja oli olemassa. Kauhavalla veroruoskaa vingutti isäni, jolle käytiin voihkimassa elämän taakkaa. Hän oli kunnallisen verolautakunnan puheenjohtaja; verotoimistot perustettiin vasta myöhemmin. Joka tapauksessa Aukustin kioskillakin tiedettiin, että se on se Kemppinen, joka ne liian kovat verot määrää, ja varmaan antaa Nurmelle rabattia, kun on sukulainen.

Verkottuneen yhteiskunnan ratkaisua odottava ongelma on tämä tietojen saaminen eli informaation hankkiminen.

Kun isäni kirjoitti sen Lakitiedon Pikkujättiläisen alusta loppuun yksi ja todella nopeasti, hän oli uskossa. ”Asianajajan tärkein työväline ei ole lakikirja, vaan puhelin.” Kieltämättä hän harrasti ihmisiä ja oli kuin kävelevä Sininen kirja. Hän tiesi, mistä mitäkin sai, ja oli hänellä Valtiokalenterikin päässään.

Jos siis kaikelle kansalle tarkoitettuun hakuteokseen tarittiin pari riviä esimerkiksi pellonparannuslainojen korkotuen käsittelystä maatalousyrittäjän verotuksessa, hän soitti jollekin opiskelu-, kuoro- tai partiotoverilleen ja kysyi. Näitä tuttuja oli todella paljon, ja koska heidän aikansa kului enimmäkseen katsellessa, miten muste (Akvilan arkistointikelpoinen) pikku hiljaa kuivui paperilla ja liima (arabikumi) kuivui kanslian tomussa, he olivat poikkeuksetta ilahtuneita puhelinsoitosta ja antoivat täsmälliset tietonsa mielellään käytettäviksi.

Jos virastoissa, yhtiöissä tai kauppaliikkeissä on nykyisin päätösvaltaisia ja vastuullisia ihmisiä, siis sellaisia jotka syövät leipää ja hengittävät ja tuovat kengissään kuraa lattialle, heillä on kaikilla sama nimi, ”Päasy Kielletty”, tai – ilmeisesti serkkuja – ”Vain Henkilökunnalle”.

Nykyisin käyn välillä tapaamassa Kirkkonummen kuntaa. Siellä on useimmiten tyhjillään oleva aulatila, ja kunta itse istuu kyltin alla. Hänen nimensä on ”Info”. Oikein mukava ja asiallinen naisihminen.

Vakava pohjavire: yhä useammin näkee uutisia, että on maksettu, tilattu tai vuokrattu jotain ja sitten sitä yhtiötä ei ole olemassakaan. Tarkistaminen voi olla vaikeaa tai ainakin vaatia asiantuntemusta.




30. maaliskuuta 2016

Korppi sanoi




Puhe ei ole Carlos Sauran elokuvasta, jossa on korppi sylissä. Se tulee televisiosta ja kannattaa tietenkin katsoa. Se on Bunuelin ja Chaplinin välimuoto, kai esikuva- ja sukulaisuussuhteiden takia.

Edgar Allan Poen runossa ”korppi sanoi” on alkukielellä tosi outo ”quoth the raven”, siis ”sanoi”, ja sana on vanhaa englantia. ”Quotation” on sitaatti, ja sana on vanhaa latinaa. ”Citation” puolestaan tarkoittaa muun muassa haastetta.

Suomen ”sitaatti” on ”lainaus” ja siteeraaminen tekijänoikeudellista lainaamista, joka on siis luvallista.

Tänään puhun tästä asiasta ammattilaisille, enkä jätä sanomatta, että sitaatin käsite on varsin maaginen ja että sen oikea soveltaminen aiheuttaa paljon vaivaa.

Se mitä kerrotaan (kuvataan) ei saa lainkaan tekijänoikeuden suojaa. Sitä suojataan, miten kerrotaan tai kuvataan. Sitaatti on suora osa eli ote teoksesta. Kiertoilmaus ei ole sitaatti ja se onkin aina sallittu.

Tiedotusvälineet ovat keksineet uuden käytännön. ”Asiasta kertoi ensimmäisenä sanomalehti Keskisuomalainen”. Tällaista ilmoitusta laki ei vaadi eikä tunne – ellei se sitten ole henkiin herännyt ”uutissuoja”, joka kesti 24 tuntia.

Kiertoilmaus tarkoittaa, että jos lauseella ”lehmä jäi auton alle”, olisi tekijänoikeussuoja, tuota oikeutta ei loukkaisi lause ”mansikki menehtyi moottoritiellä”.

Magiaa on se, että täsmällisillä sanoilla on noin suuri paino. Sekä rukous että loitsu (taikominen) edellyttävät juuri oikeiden sanojen käyttämistä. ”Isä meidän” edellyttää juuri Raamatusssa olevia sanoja, ja magiaa on se, että melkein kaksi tuhatta vuotta se oli esitettävä kielellä, josta rukoileva ei ymmärtänyt sanaakaan, latinaksi. Aivan sama ominaisuus on monien suurkulttuurien uskontojen rukouksilla. Hesykastinen rukous on vielä erikoisasemassa. Sitä olisi toistettava tunnista toiseen.

Lausuman sisältö on siis oikeudellisesti vapaa, esimerkiksi ”tieto”, että Kekkonen oli Mannerheimin avioton poika”. Tuon tyyppisen sanoman levittämiseen ei ole oikeudellista estettä.

Paha vain, että tekijänoikeus perustuu oikeudelliseen kuvitelmaan. Osa lakimiehistä pitää sitä totena, osa ei.

Mielestäni tekijänoikeus on keino ansaita rahaa tai ellei rahaa ole luvassa, sitten mainetta.

Osittain päällekkäinen patenttioikeus on sotkuista ja siksi lakimiehille erittäin tuottavaa, koska siinä perussääntö onkin päinvastainen. Sanat ratkaisevat. Saksalaiset käsikirjat uskottelevat, että patenttikirjan sanojen takaa löytyisi ”keksinnöllinen ajatus”. Se ei ole totta. Se on menneiden vuosisatojen luulottelua. Vaikka termit ovat hankalia, ei patentti suojaa mitään sellaista, mikä ei ole luettavissa patenttivaatimuksista kyseisen tekniikan alan tavallisen kielenkäytön kielenymmärryksen rajoissa. Jos keksintö on laita, joka suojaa sikoja salamoilta, sitä ei saa millään suojaamaan samalla hevosiakin, ja tunnetusti ”johtuu asian luonteesta” on niin tyhmä repliikki, että sen oikeudenkäynnissä esittävä lakimies menettää vähänkin maineensa.

Sitaatin rinnalla yhä uudelleen tulee puheeksi kysymys, saako kirjoissa eli kirjallisissa teoksissa valehdella. Joskus voi tyytyä vastaamaan, ettei mikään yleinen oikeudellinen sääntö kiellä valehtelemasta. Erikoistapauksissa on sitten pykäliä, joihin nojautuen voidaan rangaista esimerkiksi petoksesta. Mutta jos joku kirjoittaa kirjaansa, että lapsena Paasikivi asui puussa, ei se ole oikeudellinen kysymys.

Amerikkalaiset käyttävät joskus etenkin elokuvissa vakuutusta, että esitetyt tapahtumat ovat kuvitteellisia. Tuo tapa ei johdu tekijänoikeuslaista, vaan common law -käytännöstä. Siis Suomessakin ajoittain esiintyva oikeudellinen vaatimus, että nyt on maksettava, koska tuossa tai tässä kirjassa tai elokuvassa ”puhutaan minusta”, on tavallisesti jonkinasteisen heikkomielisyyden merkki, mutta vaatimuksena se on vahingonkorvausoikeutta, ei tekijänoikeutta. Vaatimus voi johtaa tulokseen, jos valheellinen kuvaus osoittautuu kunninaloukkausrikokseksi.

En kyllä tiedä yhtään tapausta, jossa olisi tuomittu näin. Siis kuvitelma: 50-luvun lopulla joku vaatii Väinö Linnalle rangaistusta selittäen olevansa eräässä kirjassa kuvattu Lammio. Ei olisi menestynyt silloin ja vielä vähemmän nyt.

Niinpä Suomessa ja Manner-Euroopassa ei oikeastaan ole auktorisoituja elämäkertoja. Elämäkerran saa toisesta kirjoittaa kuka tahansa ja noudatella totuutta sen verran kuin huvittaa. Kunnianloukkausrikos on kyllä hyvä pitää mielessä.

Nähdäkseni asia esitetään oppikirjoissa väärin, kun sanotaan, että kirjapainotaito ja uskonpuhdistus liittyvät yhteen. Kirjapainotaito aiheutti uskonpuhdistuksen. Tekijänoikeus tuli sitten pari sataa vuotta myöhemmin perässä. Plagiaatteja oli pidetty kautta aikojen moraalisin perustein arveluttavina tai hylättävinä, mutta se ei ollut oikeudellinen ilmiö.

Painettu sana ja siihen liittyvät oikeudelliset seikat muuttivat yhteiskunnan perinpohjaisesti. Kun kirjapaino lakkasi olemasta teknisesti rajoittunut ja kallis, seurauksena oli demokratia eli nykyisen kaltainen parlamentaarinen järjestelmä.

Demokratian käsitteeseen kuuluu oikeus valehdella. Järjestelmähän on toki syntynyt siihen tarpeeseen, että mitä tahansa jokin joukko sanoo tai kirjoittaa, jokin toinen joukko pitää sitä sisällältään huutavana vääryytenä ja aivan perättömänä.

Ja tuota perua on sitaatti ja sitaattioikeus. Se on pohjimmaltaan tarkoitettu keinoksi osoittaa suorin lanauksin, miten tavattoman oikeassa tai kuinka lohduttoman eksyksissä joku toinen puhuja tai kirjoittaja on.

Ja tässä mielessä sananvapaus on tekijänoikeuden tytär.

29. maaliskuuta 2016

Sakset






Selaimeni sivustolle etuileva msn.com näyttää olevan liitossa MTV 3:n kanssa ja keskittyneen tyhjänpäiväisiin muka-uutisiin. Ryhdyin seuraamaan sitä haistellen, että kysymyksessä saattaisi olla tekstimainonta tai ainakin tuotesijoittelu.

Sitä olen kummastellut pidempään, mitä Apple mahtaa maksaa Ylelle siitä, että sekä uutis- että ajankohtaislähetyksissä näyttää olevan aina näkyvissä iPad. Vai olenko vanhanaikainen? Jos uutisankkuri mutustelisi Fazerin Kis-Kis-karamelleja ja laittaisi paperin näkyviin rintataskustaan, eikö se olisi mainontaa? Kis-Kis kai on maan vanhin makeismerkki, vielä vanhempi kuin Fazerin Sininen.

Nyt kerrottiin ihastelevassa hengessä, miten hyvää ja halpaa tavaraa Lidlistä saa. Harmistuin hiukan, koska olin juuri hankkinut käsille hyvän keraamisen teroituspuikkoni ja valistellut sen puukonkahvaisen fileerausveitsen ottavaksi. Berlusconin pintaa myytiin näet viikolla kimpale alle kympillä. Kyllä pääsiäissikaa piti saada. Ilmakuivattu Parman kinkku on hyvää. Oli. Oli lammastakin. Ja siivut olivat ohuita kuin huokaukset.

Prismasta löysin sitten hyvät sakset arkistointityötäni varten. Menetelmä on leikata paperit kahtia ja viedä silppu sitten keräyslaatikkoon. Näissä pikaisesti hoidettavissa tärkeissä papereissa on oudosti vuoden, kahden tai kolmen vuoden ikäisiä ja lisäksi yllättävä määrä kartonkia. Käyntikortit ovat kuin hautausmaalla kävelisi. Tuhoutuneita työpaikkoja, tärveltyneitä ihmisiä, tai sitten kauan sitten kadonneita…

Leikkaaminen on niksini. Vaikka olisi kuinka laiska ja vanha, työ keskeytyy silloin tällöin, ja seurauksena voi olla, että paperit käy suotta läpi useaan kertaan. Minullahan on tässä paperia enemmänkin, koska ympärilläni ovat vanhempieni erinomaisesti järjestetyt paperit. Niistä saksien uhriksi menevät ensimmäisinä muun muassa vanhat veroilmoitukset kopioineen, rutiinimaiset kuitit, vakuutuskirjat ja erilaiset esitteet.

Saksien ohella tarpeellinen työkalu on pieni katkoteräveitsi. Jotkut esittelykirjat on nidottu niin tukevasti, että käsin repimisen sijasta niteen selän viiltäminen on nopeampi ja tehokkaampi keino.

Fiskars keksi noihin saksiinsa uudenlaisen teollisen hiontamenetelmän ja kehuskelee valmistamansa niitä päivässä saman määrän kuin kilpailijat vuodessa.

Asiasta saattaa olla jopa yksimielisyys. Hyvät sakset. Sen huomaa viimeistään kun yrittää leikata jotain halpatuotteella. Kuvassa on uusi malli, jota epäilin huijaukseksi. Tarvitaanko korkinavaaja saksiin? Voi olla että takana on ajatusta. Olisiko kruunukorkin avaaja juuri se kapine, jolla on tapana olla hukassa silloin kun sitä tarvitsisi?

Erikoisuus on saksien leukojen juuressa oleva aaltomainen taite, jota ilmoitetaan tarvittavan köyden katkaisemiseen. Paksumpaan kartonkiin se on erikoisen hyvä. Ja lisäksi löytyy rautalangan leikkuri. Pakettinarun tai teipin sijasta käytän maitokaupassa myytävää, melkein ilmaista rautalankaa esimerkiksi CD-levyjen niputtamiseen.

Siinä on joskus miettimistä, noudattaisiko lakia vai ei.

Edellisen kerran jouduin miettimään samaa asiaa, kun aineistostani perustettiin digitaalinen kokoelma Kansalliskirjastoon. Jätin sähköpostin vain itselleni ja siirryin arkistointijärjestelmään, jossa tietyn värinen ja merkkinen ulkoinen kovalevy sisältää oikeasti yksityistä aineistoa, kuten lähetetyt ja saadut sähköpostit.

Siellä on tietysti melkein pelkkää roinaa, mutta on tärkeääkin ja sitten valitettavasti toisten liikesalaisuuksia ja omia vaitiolovelvollisuuden aiheuttavia viestejä.

Suhtaudun lääkäreiltä oppimallani tavalla. Ellei kysymys ole arkipäiväisyyksistä, en ilmaise, kenen kanssa olen ollut yksityisesti lakimiehenä yhteydessä. En tietenkään tarkoita avoimia luentoja ja sen kaltaisia.

Mutta kun isäni papereissa on saajana joku erittäin korkean virkamiehen tai toimihenkilön nimi ja asia on oikeudellinen, ne eivät kuulu kenellekään.

Siltä varalta että joku lukisi tämän huolestuakseen vanhoista asioista, kaikki hänen vaitiolovelvollisuutensa piiriin kuuluva on joko asianajotoimistossa tai jo syötetty silppuriin siellä.

Itse olen omissa papereissani hiukan kahden vaiheilla. Nytkin on ollut tasavuosipäivän johdosta valmiina pieni blogikirjoitus Lapualaisooppera-oikeudenkäynnistä, joka ratkaistiin 70-luvun alussa.

Taidan julkaista sen, kun tuo korkeimman oikeuden päätös asiassa, jossa olin siis asianajajana, kumminkin on edelleen ainoa varsinainen prejudikaatti sitaatin käsitteestä ja etenkin sallitun siteeraamisen laajuudesta.

Perusteluni on, että kaikki minulla olevat paperit ovat julkisia eli kenen tahansa arkistosta tilattavissa. Ne olivat osa oikeudenkäyntiä.

Fiskarsin saksia käytän ”promoihin” eli itse kirjoittamiini esittelymuistioihin ja jäsenenä laatimiini ”lappuihin”. Lain mukaan ne ovat salaisia, ja asia on sitä myöten selvä.

Hyvin usein olen valitellut tuota tuomioistuimen neuvottelusalaisuuden tulkintaa. Se tulee vastaan aika usein erilaisia väitöskirjoja ja muita lukiessa. Saatan tietää, että tutkijan ihmettelemästä asiasta on olemassa paperi, mutta se on salainen. Riittävän epämääräinen esimerkki löytyy grynderioikeudenkäynneistä 1960-luvulla. Asiantuntijat hämmästyisivät, jos tietäisivät, miten hyvin ratkaisevat jutut käsiteltiin korkeimmassa oikeudessa. Toinen esimerkki voisi olla samaistaminen korvausjutuissa. Ei-julkisista muistioista näkisi heti, että tuomioistuimessa oli luettu huolellisesti kaikki asiaa sivunnut kirjallisuus.

Älkää ottako minusta mallia. Tiedän liian monta tapausta, jossa leski ja omaiset ovat kuolemantapauksen jälkitilassa tuhonneet vainajan paperit suureksi vahingoksi jälkimaailmalle. Edellä mainitsemani erikoisongelma koskee vain tuomioistuimia.

28. maaliskuuta 2016

Rublev






En pidä Tarkovskista enkä etenkään ”Andrei Rublevista”. Eilen kävi vielä niin että istuimme epähuomiossa liian perälle, joten en erottanut kuvatekstejä lainkaan. Osan elokuvaa katsoin silmät kiinni; en nukkunut. Alanen sanoi, että suomennos oli uusi. Kopio oli erinomainen. Orion oli melkein täynnä ja yleisö äreän keskittymisen tilassa.

Perjantain Matteus-passio on pääkaupungin ehkä merkittävin kulttuuritapahtuma. Siellä tapaa aina tuttuja ja ihmisiä, joille kuuluu niiata. Kuoro ja orkesteri olivat siis sillä tasolla, että parempaa saa hakea.

Kotiin päin ajettaessa vaihdettiin pari sanaa Nicholas Carrin kirjasta (The Shallows), jonka mukaan Internet tyhmentää ihmisiä aivan dramaattisesti. Ihmisistä on jo tullut heidän aivojensa muokkautuessa googlemielisiä eli keskittymisen kesto on noin kymmenen sekuntia kerrallaan, maailma nähdään toisiinsa liittymättöminä sirpaleina ja pintapuolisuutta luullaan hyväksyttäväksi ihmisominaisuudeksi.

En osaa sanoa, onko näin. Kun luen entisiä kirjoituksiani, olen mielestäni toistellut tätä vähintään kerran viikossa. Ei Internetissä sinänsä ole vikaa. Siellä on aivan kaikkea, kukaties myös ”Andrei Rublev”. Mutta se houkuttelee pahantapaisuuteen.

Seuraavan kerran katson Rublevin korkean talon katon harjalta kiikarilla, jos joku järjestää esityksen. Edellisen kerran katsoin sen kotona DVD:ltä. Muistiini ei ole luottamista, mutta eilinen saattoi olla ensimmäinen kerta, kun näin sen yli kolmituntisen version.

Rublevin ”oikeasta” versiosta on olemassa aika laaja kirjallisuus. Itse en usko Tarkovski omaa vakuuttelua, että Euroopassa lopulta näytetty puolta tuntia lyhyempi versio olisi ollut hänen tarkoituksensa mukainen. Sen uskon, että amerikkalainen kahden tunnin versio on sietämätöntä sekamelskaa. Niin tämä nyt nähtykin on.

Jos joku kohotti kulmiaan tämän kirjoituksen ensimmäiselle lauseelle, verratkoon sitä lauseeseen ”Pidän Raamatusta”. Paavo Väyrynen voisi ilmoittaa pitävänsä ”Andrei Rublevista” ja lisätä muutaman syvällisen perustelun.

Minkä tähden esimerkiksi elokuva pitäisi kuvata todellisuutta? Eihän kukaan todellisuudessa tiedä, mitä todellisuus on, ja oman perinteemme sisältä sanoen tiedämme, että esimerkiksi rakenteemme ja kokemamme vaikuttavat paljon siihen, mitä olemme havaitsevinamme ”todellisuudesta”.

Mielenkiintoisesti Tarkovski on sijoittanut elokuvaansa lähes tyhjentävän kertomuksen siitä, mitä tälle elokuvalle tapahtui sen jälkeen kun se oli valmistunut.

Päähenkilö, Tarkovski, jota näyttelee Solonitsyn roolinimellä Andrei Rublev, on syvälle näkevä, pitkämielinen taiteilija, jonka työt tuhotaan, jonka työskentely estetään, joka joutuu keskelle hirvittäviä tapahtumia, jonka ympäristö on täynnä luihuja ja valehtelevia ihmisiä ja joka kuuntelee vierestä, miten toiselta taiteilijalta – kellonvalajalta – luvataan katkaista pää, ellei kello soi.

Ehkä juuri se jakso, joka mainitaan harvemmin, koska se herättää katsojassa kummastusta ja kiusaantumista, nimittäin pakanoiden juhannusjuhlat, avaa yhden tulkinnan. Nuo pakanat muute näyttävät olevan suomalaisia eli tshuudeja – karsaita kuontalopäitä hulluna juovuksissa hirsirakennelmissaan.

Elokuvan aihe on luonnonsuojelu. Kun luontoa ei voi olla pilaamatta eivätkä hevoset voi olla suistumatta nurin portaisiin, ainoa tapa pitää yllä elokuvassa rastaan metsäisenä lauluna kerrottua luontoa on maalata kelloja ja valaa ikoneita.

Taide ja taito maailmassa, jossa on niin paljon kesken eli niin paljon kaupunkeja polttamatta ja viattomia ihmisiä surmaamatta, on erikoinen valinta.

Ilman tätä 1400-luvun tapahtumiin liittyvää elokuvaa mahdollisuutemme käsittää jotain keskeistä esimerkiksi tämän hetken Euroopan ja maailman asioista olisivat heikot.

Poliittisella tasolla näemme, että heti kun terroristit tulevat, joku paikallinen hallitsija surmaa sukulaisena ja liittyy asemiehiin. Monen kymmenen selvän viittauksen joukossa yksi on Venäjän kuvauksen perinne. Suuri elokuvataiteilija Sergei Eisenstein teki kaksi elokuvaa Iivana Julmasta, joka eli vain pari sukupolvea myöhemmin. Niidenkin elokuvien kanssa oli vaikeuksia, eikä Eisensteinin tarkoitusperistä ole oikein selvyyttä.

Ajattelussa on tapahtunut muutoksia. Nuorempana Eisenstein kuvasi – tosiasioita muutellen – vallankumouksia. Tarkovski näyttää lähtevän siitä, että vallankumous on väkivallankumous ja että pyhille miehille ja ilveilijöille ominainen yritys pysytellä siitä erillään ei ole omiaan onnistumaan.

Joissakin harvoissa tapauksissa, kuten tässä esimerkiksi otetussa, Venäjän historian ja siis myös Euroopan historian suurimpiin luettu taiteilija välittää jotain itsestään.

Onneksi ankara taiteilija on sallinut meille katsojille ylimenon eli mustavalkoisesta äkisti värikuvaksi muuttuvan lopun Andrei Rublevin ikoneista ja niiden yksityiskohdista.

Suuren tyyneyden alla on Raamatun usein tähdentämä, ison musiikin toistama Jumalan kauhistuttavuus, roomalaisittain Rex tremendis majestatis.

Tarkovskin tulkinnassa välittäminen on välittämistä. Välittäminen kuten viestin välittäjä tekee muuttuu välittämiseksi kuten ihmisestä tai eläimen kärsimyksestä välittämiseksi.

Eikä elokuvan kellonvalannan lopputulos, mahtava kirkonkello soi kauniisti tai oikein. Nerokkaan eli siis pelkkien arvailujen varassa toimineen tekijän työn tuloksena kello julistaa totuutta. Myös se välittää sekä maallisesta että taivaallisesta.


27. maaliskuuta 2016

Nukkuneen rukous




 Kello on nyt muka jotain. Arvioni mukaan aikavyöhyke ja kesä- ja talviajan vaihtelu on villiintyneen kansallistunteen muistomerkki, josta emme enää pääse irti.

Ajan ja kellojen aikakausi alkoi toden teolla rautateistä. Aikaisemmin oikean ajan eli periaatteessa auringon ilmansuunnan toteaminen oli hiukan hidasta ja kahden paikan todellisen aikaeron toteaminen vaivalloista. Merellä käytettiin Greenwichin aikaa, jota siis voi pitää brittien siirtomaavallan muistona.

Kaikkien käytännön tarpeiden kannalta sama asia on nykyinen keskiaika, UTC. Tietokoneella sen löytää nopeasti esimerkiksi googlaamalla ”UTC nyt”.

Mietiskelin, siirtyisinkö itse pysyvästi käyttämään tuota samaa keskiaikaa, joka on voimassa esimerkiksi lentokoneiden ohjaamossa, vaikka matkustajien puolella päämäärässä eli laskeutumispaikassa käytetyn vyöhykkeen aika on tavallinen.

Nykyinen käytäntö lienee sitten EU:n monumentti. Direktiivejä on annettu lähes kymmenen. On ollut hankala päättää, milloin kesä alkaa ja milloin tulee talvi. Miten mahtaa olla koululaisten laita? Minä en näitä muista – mutta ehkä koulussa opetetaan. Nytkin on määräpäivä eli maaliskuun viimeinen sunnuntai-

Korkean iän saavuttamisen jälkeen on aika usein vaikea olla ajatuksettoman varma siitä, tapahtuiko jokin asia – siis esimerkiksi enon putoaminen veneestä – kaksi vai viisi vuotta sitten. Ongelma voi olla kiusallinen, kun vanhempien ja läheisten kuolinvuoden joutuu miettimään. Yllätyin kun serkkuni ehdotti tapaamista äidinisän kuoleman tasavuosipäivän johdosta. Itse joudun muistelemaan sen asian lapsen syntymävuodesta aloittaen ja siis palauttamaan mieleeni, että lapsi oli niin pieni että äiti joutui jäämään Savoon hänen kanssaan. Ja tullessa oli sellainen sumu että ei koskaan!

Meille ei ole vieläkään kerrottu, oliko pelätty siirtyminen vuoteen 2000 valtavine vaaroineen tietoliikenteelle väärä hälytys vai päin vastoi viisaiden varotoimien voitto. Mitään mainittavaa ei tapahtunut.

Mutta tänä aamuna riitelin viisi sekuntia yökelloni kanssa. Kuorsauksen keston mittaamiseen käytän puhelinta joka siis nyt väitti, että olen maannut epätavallisen pitkään. Vasta seuraavan ajatuksena muistin, että itse Television Täti oli sanonut kesäajan koittavan.

Lehdissä väitetään, että kesäaikaan siirtyminen aiheuttaa ihmisille vakavia sielullisia häiriöitä. Voi olla. Mielenkiintoisempi on se itsekin muistamani seikka, joka on päätynyt hakuteoksiin, että lopullisesti asiat sotki ensimmäinen öljykriisi.

Ja mistä aiheutui ensimmäinen öljykriisi? Valitettavasti viittausteokseni ei ole suorastaan yleistajuinen, mutta viittaan silti.

Markus Karin uusi väitöskirja ”Suomen rahoitusmarkkinoiden murros 1980-luvulla” (Into 2016) sietää huomata. Sitä oli pinkka Akateemisessa.

Olen henkilökohtaisesti kiitollinen kirjoittajalle siitä, että taloushistorian katsauksessaan hän esittää lyhyesti ne tiedot, joita olin kaipaillut omaan kartellikirjani, nimittäin Suomen lähes 60 vuotta kestänyt talletuskartelli.

Se oli Suomen Pankin ja kaikkien muiden pankkien muodollisesti vapaaehtoinen sopimus, josta tuli kenenkään asiaa oikein huomaamatta rahoitusmarkkinoittemme kulmakivi. Se ole olennaisesti sopimus, jolla pankit pidättäytyivät kilpailemasta talletuskoroilla.

Ennen nimittäin säästettiin rahaa ja käytettiin pankkikirjaa ja korko, tyypillisesti viisi ja puoli prosenttia, saattoi olla kova juttu. Kun otin tai itse asiassa sain sydäntä särkevästi kerjäten, nyyhkien ja rukoillen asuntolainan vuona 1972, korko oli muistaakseni 16 tai 17 prosenttia, Kyllä tuntui.

Siihen aikaan asuntosäästämisen idea oli, että ensin säästetään puolet ostettavan asunnon hinnasta ja sitten voidaan järjestää se toinen puoli pankkilainana.

Nykyisin säästetään niin, että tungeksitaan marketeissa ja ostellaan hulluna kaikkea mitä ei oikeastaan tarvitsisi, kuten huonoa aikaa näyttäviä kelloja. Kluuvikadulla oli ikkunassa ainakin kaksi rannekelloa, joiden hinta on yli hyvän henkilöauton hinnan. Katsokaapa liikemiehiä ja poliitikkoja tarkasti. Ei ole huono ajatus kiertää kaukaa henkilöt, joiden todellisuudentaju on sellaisissa kantimissa, että kuljeksiva sadan tonnin kellon kanssa.

Kuten tunnettua, Rolex ei ole enää mitään – tai on se erilaisten roistojen kello. Venäläiset sitä suosivat ja perinteitä kunnioittavat amerikkalaiset. Heille se on maailmassa menestymisen merkki, meille ei.

Markus Karin kirjasta kirjoitan vielä lähemmin. Olen yksi niistä kirjassa mainituista ihmisistä, joilla on seikkaperäisiä muistoja kuilusta 1989 ja sitä seuranneista suurista kuolovuosista. Lisäksi minulla on asiakirjoja, joita vaille väittelijä valittaa jääneensä. Paperit ja muistiinpanot koskevat kasinotalouskriisin selvittely-yrityksiä tuomioistuimissa eli itse asiassa eivät väittelijän aihetta.

Luulisin ja toivoisin, että lukijoista jotkut kipaisevat kirjakauppaan. Väitöskirja on aina toista maata, vaikka lukija tulkitsisi aineistoa itse toisin. Se tieteellisyys, joka on kunniassa myös oikeustieteessä ja jopa oikeushistoriassa, edellyttää väitöskirjassa väitteiden huolellista perustelemista ja lähteiden ilmoittamista. Ja se on paljon, etenkin tällaisessa asiassa.

Hyvin ilahtunut olen siitä, että Jukka Kekkonen on kannustanut oppilaitaan näin vaikeisiin aiheisiin. ”Nykyhetken historia” on todella vaikeaa ja yrittää väkisin viedä päättelemään lopputuloksesta käsin. Esimerkiksi minulla ei ollut mitään aavistusta Eurooppaan ja Suomeen muuton vaikutuksista. Onneksi on runsaasti muita, jotka tiesivät ja varoittivat, että maahan ei pidä päästää muukalaisia.

Oikeushistoria lienee uudessa, jännittävässä vaiheessa. Professori Niklas Jensen-Eriksenin opetusaine on nimenomaan yrityshistoria, joka oli kauan taloushistorian lapsipuoli. Professuurin rahoitus tuli elinkeinoelämästä (Casimir Ehrnrooth). Viisas noutaa itse vitsansa.

26. maaliskuuta 2016

Vaiva


 

Eilisen Paulaharjun ja illan Matteus-passion yhdistää vaiva.

Eräs uskonsuuntaus ilmoittaa edistävänsä aivojen toimintaa ja siis hyvinvointia neuvomalla ihmisiä tekemään sellaista, mikä ei ole ihan helppoa ja mukavaa. En tiedä, mutta kai ne haluavat rahaa tästä oivalluksesta.

Ajatus tuotiin esiin voimallisesti luostarisäännöissä; tavallisimmin mainitaan benediktiiniläissääntö vuodelta 529 ja iskulause ”ora et labora”, rukoile ja tee työtä.

Sarjassani ”uskontoa ateisteille” käännän tuon nykysuomeksi näin: kuuntele muitakin ja kuuntele itseäsi.

Suomennos on tarpeen, koska tuota rukoilemista kuvitellaan yleisesti kamppailu-urheiluksi, jossa joko lukaistaan jokin loitsu tai sitten halutaan Jumalalta, mikä hän sitten lieneekään, jotain ylimääräistä ja asiatonta.

Rukoilin 11-vuotiaana kokeeksi täytekynää. Hyvin meni. Ylioppilaskirjoituksissa sain käyttää äidin kynää, jolla oli hauska kirjoittaa pehmoisia, ja valmistuttuani yliopistolta ostin oman, jonka merkki oli mielestäni Pelikan. En pitänyt itseäni niin aikuisena, että olisin ostanut Mont Blancin.

Kauan myöhemmin, kun mielenkiintoni kyniä kohtaan oli osoittautunut yhtä vaikeasti pidäteltäväksi kuin kiinnostus puukkoihin ja veitsiin, käsitin kokeiltuani, ettei se Mont Blanc ole hintansa arvoinen.

Jos haluatte neuvon, matkalla metropysäkiltä (BART) Berkeleyn kampukselle on erinomainen kynäkauppa, jossa valikoimaan kuuluu muutamakin japanilainen juoksevaa mustetta käyttävä kynä. Heikäläisillä kirjoitus on ongelmallista, kun pitäisi pystyä vetämään myös alhaalta ylös. Siksi siellä ja Kiinassa suositaan mikrokuitukyniä, joita saa tusinan dollarilla. Jos taas haluaa maksaa henkilöauton hinnan kynästä, italialaisilla on sellaisia tarjolla.

Paulaharju varoitti jo sata vuotta sitten liian kevyistä Lapin vaelluksista. Itse hän ajeli yksin tai vaimonsa kanssa polkupyörällä kameroineen kaikkineen Raahesta Ivaloon (silloin Kyrö) ja jatkoi siitä jalkapelissä reppuineen Ruijaan tai Petsamoon tai ties mihin.

Jakob Esaias Fellmanilla oli sama pitkä koulumatka kuin vielä T.I. Itkosella. Kymmenvuotiaana ensin Inarin kirkolta Sodankylään ja siitä jalan tai vaivalloisemmin veneellä (kosket!) Kemiin ja olisiko jompikumpi jatkanut Oulun kouluun asti. Fellman kuitenkaan ei hätkähtänyt, kun hän saatuaan nuorena miehenä nimityksen Utsjoen papiksi löysi kodan tai kömmänän, jonka piti olla pappila, ja tulisijan puuttuessa ryhtyi etsimään ja kanniskelemaan kiviä ja muuraamaan piisin tapaista. Ei kuulemma tullut aika pitkäksi. Ja kun oli talvikin. Ja sitten oli kysymys, mitä siinä piisissä polttaisi.

Pitkänperjantain musiikkituokio Helsingin tuomiokirkossa oli taas myyty niin loppuun, että muutamia kymmeniä pettyneitä jäi pakkaseen. Cantores Minores jätti pitkät kertaukset pois, joten passion esitys kesti vain runsaat kolme tuntia.

Siinä on perinteinen tauko passio-iskelmäksi vaikean mutta sitä antavamman ”Ach Mensch bewein’” jälkeen.

Kotioloissa tapaan kuunnella pimeässä, jotta näen musiikin paremmin. Kirkossa ei toisaalta tarvitse taskulamppua katsoessaan partituurista, että menikö se perkele nyt g-molliin, josta ei, kuten tiedetään, pääse laillisin keinoin eteenpäin, kiersi kvinttiympyrää vasta- tai myötäpäivään.

Helsingin barokkiorkesteri ja kuoroa johtava Hannu Norjanen ovat saavuttaneet tason, jolla paremmuudesta on turha enää puhua. Kokonaisuus on lyhyesti sanottuna järkyttävä.

Pidän merkillisenä, että aivan lapset voivat oppia jotain noin vaikeata. Kenenkään perusmusikaalisuus ei riitä. Tarvitaan paljon vaivannäköä.

Ehkä nuori ja vanha ihminen oppii vain kokemuksesta, ettei mielihyvän tavoitteleminen johda tulokseen. Hyvä mieli tulee kun on tullakseen, ensin konsertista ja sitten siitä, että pääsee sieltä pois. Mielihyvän tavoittelu johtaa ikuiseen toistoon, koska kyltymättömyys on lajitunnusmerkkimme.

En suorastaan neuvoisi ketään ottamaan pääsiäisen passion kuuntelemista kirkossa tavakseen. Toisin kuin asiantuntevat lehtikirjoittajat en pidä Matteus-passiota oikeastaan musiikkina, vaan sielullisena harjoituksena.

Välillä ihmettelen jatkuvaa puhetta ylösnousemuksesta ja tuonpuoleisesta elämästä. Ihmisten maailman tuolla puolen on niin paljon muuta. Huomenna on tarkoitus katsoa Andrei Rublev, jossa on täysin buddhalainen kohta, se jossa maakupassa pronssista valettua kirkonkelloa kokeillaan. Kellon kumahdusta ei elokuvassa kuulla. Äänen korkeampi muoto on äänettömyys.

Jos nyt havaitaan kokeellisestikin, että aivoja täytyy harjoittaa muun muassa muistisairauksien välttämiseksi, vieras kieli on hyvä valinta.

Musiikki on vieras kieli, mutta nyt puheena olevan vaivannäön kannalta vaikea mitata. Kaikessa liikunnassa saa olla tarkkana, ettei riko paikkojaan. Kun opettelee jotain, on syytä lämmitellä ja lopuksi venytellä.

Ellette tavoittele mahdottomia, ruotsi, saksa tai ranska ovat hyviä valintoja. On vahinko, että aikuisopetusta antavat laitokset ovat niin ruuhkaisia. Jokin vanhan koulusaksan kohentaminen tai ranskan opetteleminen alkeista asti on aivan erinomaista voimistelua.

Neuvoisin toimimaan samalla tavalla kuin psykoterapiassa. Ei kannata käyttää opettajina tuttavia tai sukulaisia. Niillä joille maksetaan opetuksesta on riittävästi pitkäjännitteisyyttä ja armottomuutta.

Joskus mietin vakavissani, perustaisinko runojen ulkoa opettelun kerhon. Aina ensin kirjoitettaisiin opeteltava runo täytekynällä paperille. Sitten alettaisiin käydä läpi temppuja. Mitallinen ja loppusoinnullinen runo lienee alkujaan muistamisen apuneuvo. Sellaista oppii niin paljon helpommin kuin proosaa.

 

 

25. maaliskuuta 2016

Paulaharju






Vastaan tuli ensimmäinen osaava yhteenveto Samuli Paulaharjusta (1875-1944). Sekin on etelä-pohjalaisista elämäkerroista. Kirjoittaja on nimimerkki M.H. – Martti Haavio, runoilijanimeltään P. Mustapää, kansanrunouden tutkimuksen professori ja akateemikko. Uskottaneen, että hän tiesi mistä puhui, kun aiheena oli runollisuus ja vanha kansa ja loimuavat ajatukset.

Haavio ymmärtää, ettei Kurikasta olevan köyhän torpanpojan päätyminen seminaariin, kansakoulunopettajaksi ja sokeain veistonopettajaksi ja huonekalupuusepäksi koulutettuna ole sinänsä sensaatio. Se oli hiukan erikoista, että hän joutui suorittamaan kansakoulun kurssin päästäkseen opettajaseminaariin. Virike perinteen keräämiseen tuli seminaarista Yrjö Blomstedtilta, joka lienee ollut huvittavuuteen asti kiihkoisa tuohen käpertäjä.

Siitä ei ole tietoa, mikä teki maan pätevimmästä ja monipuolisimmasta kerääjästä korkean eurooppalaisen tason kirjailijan – jonka tuotantoa ei voi kääntää. Se ei käänny. Paulaharju tavoitti sen, mitä Haanpää tavoitteli. Hän pani puut puhumaan. Hänen teksteissään äänessä on maisema ja ihminen on ravintoketjun osa, biosysteemiä, aivan vailla yksilöpaisuttelua, johon Lönnrot ja hänen seuraajansa olivat langenneet.

Tällä hetkellä myydään enää kolmen lajin kirjoja, huonosti tehtyjä käsityökirjoja, erittäin huonosti kyhättyjä sotakirjoja ja Paulaharjua.

Paulaharjun kirjat ovat hiukan kalliimpia kuin uutuusteokset – kolmestakympistä seitsemäänkymmeneen euroon. Näin on siitä huolimatta, että ne ovat verkossa kuvineen kaikkineen kenen tahansa tarkasteltavissa.

Omien ehkä hatarien muistikuvieni mukaan tilanne on ollut sama vuosikymmeniä.

Pikku elämäkerroissa haikaillaan, etteivät varsinkaan Suomalaien Kirjallisuuden Seuran herrat oikein antaneet arvoa Paulaharjulle, joka ei ollut ”edes maisteri”. Hiukan epäilen tätä tulkintaa. Paulaharjulle 1943 myönnetty professorin arvo oli tuohon aikaan säpsähdyttävän harvinainen henkilölle, jolla ei ollut suoria kontakteja yliopistoon. SKS ja WSOY julkaisivat ja myivät kilvan hänen kirjojaan. Miehen maine oli legendaarinen.

Huitaisten laadittuja esittelyjä Paulaharjusta alkoi ilmestyä sitä mukaa kuin kirjoittajina esiintyi ihmisiä, jotka eivät joko olleet lukeneet tekstiään tai sitten eivät sitä ymmärtäneet.

Paulaharju oli alkujaan ujosteleva maastotyön tekijä, joka taisi olla jopa oppaana Walleniukselle, joka yritti rakentaa Suur-Suomea pohjoisesta käsin maailmansodan jälkeen ja osoitti itse usein syvällisen tietämättömyytensä esimerkiksi kolttakansan elämästä ja kielestä ja paikkasi helsinkiläisyyttään lainailemalla Paulaharjun näkemää ja kuulemaa.

Toisin kuin nuo erämiehet Paulaharju tuli kirjoittaneeksi paperille Suomen historian. Hän vastaa tuotannollaan kiusalliseen kysymykseen, mitä Suomi on. Hän ei kirjoittanut Lapista ja lisäksi jostain muusta. Hänen tuotantonsa on kokonaisuus, jonka aihe on vieraan apuun luottamaton, omalla pohjallaan seisova Suomi. Sitä ei löydy Helsingistä eikä paljon Etelä-Suomestakaan. Avainteoksia ovat Perhon seutu (suomenselkä), Hailuoto ja Raahe, Härmä ja Kurikka, Saariselkä, Nuorttijärvi ja Ruija sekä Karjalan osat ja Aunus.

Kansatiede on suuri suomalainen tutkimusala, mutta edes Pälsi ei päässyt kaikin ajoin irti tekotieteellisyydestä ja myös Haavio hillitsi itseään kovin. Kuuluisin kansatieteellinen jakso kirjallisuudessamme taitaa olla Paavolaisen ”Aunus harmaasilmä”, joka välittää Paulaharjun tapaan tietoa tunnelman ja runon läpi.

”Osallistuva havainnointi” oli Paulaharjun menetelmä. Tiedossani ei ole, tiesikö hän ylimalkaan Edward Westermarckista, joka oli Suomessa ja muualla alan johtava nimi. Luulisin että Paulaharju kehitti menetelmänsä itse. Vain hänellä oli lahjat kuunnella, kirjoittaa, piirtää ja valokuvata.

Esimerkki kohteesta ja aihepiiristä, jota ei ole enää olemassa, on ”Kolttain mailta”. Toisaalta ei sitäkään Etelä-Pohjanmaata enää ole, jonka hän kertoi niin elävästi, että lukijakin alkaa ymmärtää, että heimo elää paitsi puheissaan ja lauluissaan, kättensä jäljissä eli isien töissä. Jokin reen yksityiskohta tai hiilipiirroksena kuvattu puumerkki aitan otsasta kertoo niin paljon, jos on kuka kertoo.

”Ja kun sydänyön vaisusti punoittava aurinko hiljalieen painuu pohjoiseen ja koskettelee kaukaista taivaanrantaa kuin varatakseen uutta voimaa, uutta taivaista kiertomatkaa varten, hehkuu koko tunturien mahtava piiri vienosti pehmeässä sinipunervassa, ja järvien ja soiden ylle laskeutuu hallava auer, joka aamutuulen herätessä hiljalleen sinne tänne liikehtii, kuin levottomien henkien ajelemana.

Levätessäsi yötulilla tunturin alla kuulet ja kuvittelet, kuinka Lapin sumuinen, salaperäinen korpi yöttömänä yönä pitää keskusteluaan. Korpi haastelee omalla tavallaan, korven näkymättömät henget vaihtavat ajatuksiaan, ja olet tuntevinasi, että kymmenet, sadat, tuhannet silmät vartioitsevat sinua, ja sadat, tuhannet korvat kuuntelevat jokaista rasahdusta, mikä liikkeistäsi syntyy. Taikka kuin koko korpi yhtenä suurena kummastelevana silmänä katsoisi sinua ja herkkänä korvana kuuntelisi.

Tunnet todellakin, että Lapin erämaa-luonnossa on lumousta ja tunturimaailmassa taikaa.

Ei Lapin erämaihin leikiten matkata, eikä tunturimaiden tutkija suinkaan huviretkellä liiku. Pitkä ja hankala on matka Lappiin, ja pitkät ja vaivalloiset ovat Lapin tiettömät taipaleet. Lappi pelästyttää pian ja palauttaa takaisin semmoisen matkamiehen, joka on vain huvikseen sen erämaihln tunkeutunut. Tunturien ja korpien haltia ei sellaisia kävijöitä hyväksy eikä saata heitä oikeaan Lapin henkeen, vaan tuo heille heti esille Lapin nurjat puolet.”


24. maaliskuuta 2016

Omapyhyys




Nyt on aika aloittaa keskinäinen syyttely.

Belgia muistuttaa Suomea siinä, että toisarvoisiin asioihin on jatkuvasti käytetty erittäin paljon aikaa ja varoja, joilla olisi ollut muutakin käyttöä. Esimerkki on kieliriita, heillä flaamin ja ranskan riita.

Tässä vaiheessa kukaan ei ole raaskinut sanoa, että heillä taitaa olla Brysselissäkin kahdet poliisilaitokset asumisessa hyvin sekoittuneiden äidinkielten mukaan ja että nuo laitokset pitävät kunnia-asianaan olla mahdollisimman vähän tekemisissä toistensa kanssa.

Olen käynyt yliopiston kirjastossa, jossa olivat niteet A-K. L-Z on muualla. En nyt olen varma, oliko paikka Leuven vai Louvain.

Olisiko nyt hetki terrorismin varjolla aloittaa unionin laitosten ja rakennusten hajasijoittaminen ja lopettaa heti paikalla jatkuva matkustaminen Brysselistä Strasbourgiin ja takaisin?

Yhdenkin kerran jokin puolue käski minua rupeamaan ehdokkaaksi EU-vaaleissa. Hän ei tiennyt, että tunnen hiukan Flanderia ja Brysseliä ja vetosin ihmisoikeuksiin. EU-edustajana toimiminen olisi juuri sellainen epätavallinen ja julma rangaistus, jollaiset ihmisoikeussopimus kieltää. Ihmettelin kyllä ajatusta. Ehkä epäonnistunut ajatus oli peräisin siitä, että ainakin tuohon aikaan pystyin maallikkotasolla simultaanitulkkaamaan esimerkiksi saksasta ranskaan ja samalla kuuntelemaan italiaa. Ne ajat ovat takana. Hallinnon ja juridiikan termit ovat hyvin vaikeita ja harhauttavia. Esimerkiksi englannissa ei oikeastaan ole termiä ”tekijän moraaliset oikeudet”, vaan asia ilmaistaan toisinpäin puhumalla oikeudenmukaisesta käytöstä.

Pääkaupunki on vanhanaikainen ajatus. Esimerkiksi USA:ssa ja Australiassa pääkaupunki ei ole suurkaupunki. Bryssel on pääkaupungiksi myös huono. Ja sivumennen sanoen Luxembourg on kaltaiselleni satunnaiselle kävijälle kaamea paikka, jossa ei voi oikeastaan tehdä muuta kuin istua kokouksessa ja murjottaa. Brysselissä on silti Magritten maalaukset ja Tintti-museo. Lisäksi sieltä saa hyvää makkaraa-

Itsekritiikin aika ei ole sama asia kuin luopuminen oikeudellisista tavoitteista. Ihmisoikeuksien ja ihmisten hengen turvaamisen tasapaino on löydettävä. En tarkoita, että tasapainopistettä olisi muutettava. Sellainen olisikin epäonnistumaan tuomittu ajatus. Tarkoitan erittäin painokkaasti, että usein mainittu ”punninta” perusoikeuksissa on tasapainopisteen etsimistä, mutta se on luonnontiedettä. Kaikissa oikeudellisissa järjestelmissä tasapaino muuttuu koko ajan.

Niin on oltava. Eilen käytin haukkumasanana nimitystä ”fundamentalismi”. Mielessäni ja kielessäni se viittaa fundamenttiin eli järkkymättömän maanpintaan. En tunnusta sellaisen olemassaoloa. Maan pinta ei ole tasainen eikä muuttumaton. On maanjäristyksiä ja on mannerlaattojen liikettä.

Joku käytti mediassa esimerkkini. Belgiassa oli sellainenkin laki, ettei poliisi saanut tehdä kotietsintää yöaikaan. Luultavasti terroristit pitivät tätä ja tämän kaltaisia säädöksiä ihastuttavina. Poliisin mielivaltaa voi vastustaa yleislausekkeilla, jollaisen johdosta poliisi voi joutua perustelemaan epätavalliset etsintäkeinot.

Amerikkalaisten poliitikkojen suhde uskontoon on erikoinen. Osaisin selittää ilmiön, mutta selityksestä tulisi kovin pitkä. Tuomioistuin otti siellä muinoin kantaa siihenkin, saako Jumalaan luottaa liittovaltionrahoissa . Vastaus oli että kyllä saa (9th Circuit, Arreow vs. United States, 1970). USA;ssa on myös vuodelta 1952 tuomioistuimen päätös, joka kumosi jumalanpilkan kieltävän lain perustuslain vastaisena…

Suomessa erinäiset herätysliikkeet ja kirkko olivat kauan eri mieltä siitä, onko uskonnolliseksi tunnustautuvan ihmisen myös pyrittävä noudattamaan sen uskontonsa ihanteita. Kiista oli hyvin kiivas 1800 luvulla, kun oltiin eri mieltä siitä, saako köyhiä auttaa. Virallinen kirkko oli sitä mieltä että ei. Sellainen olisi Jumalan säätämykseen sekaantumista.

Luonnollinen kehitys vei suureksi osaksi myös kirkon piirissä kevytuskontoon, joka ei edellytä minkäänlaisia uhrauksia eikä vaikuta vähintäkään käyttäytymiseen.

Säännöstä on joitakin poikkeuksia. Tupakanpoltto esimerkiksi on Jumalan tahdon vastaista. Niin sanotaan Raamatussa. Näin olen kuullut. Juopotteluun kirkko sen sijaan kiinnitti huomiota jo varhain. Jos pappismies putosi päihtymyksen takia kolme kertaa saarnastuolista joulusaarnaa pitäessään, hän oli noin menetellen ansainnut piispalta lempeän suullisen moitteen.

Laestadius, joka oli todellisuudessa erittäin syvällinen ajattelija, muunsi julistuksensa melkein pelkäksi raittiusopiksi. Nyt tutkimieni vanhojen lähteiden mukaan asia oli polttava. Se on ollut tapana ilmaista surkuttelemalla saamelaisten huonoa viinankestoa. Kuten on arvattavissa, ongelmana oli etenkin ei-saamelaisten huono viinankesto. Mutta valmiiksi sorrettuja ihmisiä on niin hauska sortaa vielä vähän lisää.

Nyt Suomessa kohdin kovilla olevien maahanmuuttajien joukossa on Jeesus ja suomalainen some huutaa ristiinnaulitsemista.

Jeesus oli juutalainen. Hän oli kotoisin Palestiinasta ja tunsi pakolaisuuden omasta kokemuksestaan.

Hän sanoi painokkaasti, että se joka vaatettaa palelevan tai ruokkii nälkäisen, tekee sen hänelle.

Näköpiiriin ilmestyneiden Suomeen pyrkivien joukossa on onnenonkijoita ja rikollisia.

Päivän teksti – ole ehdottanut Matteuksen evankeliumia, kertoo opetuslasten epäluotettavuudesta ja moraalittomista toimista. Pahin oli muuan Pietari.

Ja erittäin vertauskuvallisesti Jeesus ristiinnaulittiin kahden ryövärin väliin. Ainakin toinen heistä oli terroristi.

23. maaliskuuta 2016

Arki vai pyhä


Kärsimysviikko…

Kaksi väärää profeettaa ilmoittautui heti, Putin ja Donald Trump. Putin sanoi, että tässä on todellinen vihollinen, terrorismi. Lausunto ei ole merkittävä, vaikka sanoja on itse alan mies – vai mitä nimitystä olisi käytettävä Ukrainasta ja Syyriasta?

Trump julisti varoittaneensa juuri tästä eli terrori-iskuista. Eilen (Fox) hän arvioi, että rajat olisi suljettava kaikilta muslimeilta. Ranskassa Le Pen meni pidemmälle ja vaati Ranskan ja Belgian rajan sulkemista kaikilta. Trump kiirehti myös kiinni otettujen kiduttamista. Hän on jo aikaisemmin ilmoittanut kannattavansa valehukuttamista (waterboarding).

Sitä jää miettimään, ymmärtääkö yleisö, että nämä henkilöt rakentavat itselleen kalifaattia; sama on ISISin ilmoitettu tavoite.

On oikea aika ja paikka sanoa, että omat poliitikkomme ovat toimineet vastuullisesti.

Turvallisuudesta eli hengissä pysymisestä on tullut niukkuushyödyke. Vaikka tarjonta takeltelee, kysyntä on Lähi-Idässä tavattoman kova. Helppo ja väärä selitys on parempien päivien tavoittelu Euroopasta. Vähemmän helppo ja vähemmän väärä selitys on päivien tavoittelu. Puhe on elinpäivistä.

Ei tarvita kuin viiden – kymmenen ihmisen joukko ennen kuin löydetään hyvin erilaisia tarkoitusperiä. Ikivanha käytäntö on että kurjat ja sääliä herättävät työnnetään eturiviin. Kauppiaat tulevat toisessa rivissä ja heihin sekoittuneina keplottelijat jotka yrittävät saada sellaista, mikä ei kuulu heille.

Nyt tehtävä on tulla toimeen Putinin ja Trumpin kanssa. Tehtävän nimi on demokratia. Miten tulla toimeen ihmisten kanssa, joiden toimintatapaa ja mielipiteitä itse vastustaa.

Klassinen keino, jota välillä nimitetään osuvasti fasismiksi, on tukahduttaa tuollaiset toimet ja mielipiteet. Viime vuosisadalla tuo keino onnistui monilta.

Me olemme olleet pari vuotta tilanteessa, jossa ehkä käyttökelpoisin keino on jarruttaminen eli säännöstely. Hyvin vaikea kysymys rangaistavasta vihapuheesta on tätä. Pannaan kirosanat kortille.

Näin on tehtävä siksi että lääke olisi vaarallisempi kuin tauti. Usein kehuttu nollatoleranssi johtaa sietämättömiin tuloksiin, koska rajatapauksia on niin paljon.

Suomessa nyt sama jarrutus näyttää keinolta kansalaisvapauksien rajoittamiseen. On täysin perusteltua vastustaa armeijan ja poliisin harjoittaman salakuuntelun ja muun teknisen seurannan laajentamista. Tuollaisilla oikeuksilla on taipumus laajentua.

Näyttää kuitenkin siltä, että juuri lentoasemilla ja eräissä kulkuneuvoissa toisessa vaakakupissa on ihmishenki. Huono ratkaisu eli häiritsevä ja loukkaava valvonta ja tarkastaminen lienee järkevin. Sen toteuttamiseen ja sen sivuvaikutusten hillitsemiseen meillä on koulutettua väkeä.

Olen itse kouluttanut sellaista väkeä. Oppiaineen nimi oli informaatio-oikeus.

Eri suuntausten fundamentalistit, joihin siis itse luen merkittävän osan Yhdysvaltojen ja Euroopan populisteista tyyppiä Trump, lupaavat ikuista pyhäpäivää, jatkuvia juhlia jonkun ”jumalan” suojeluksessa ja jonkin tahon kustannuksella.

Keskiajalta viime vuosikymmeniin syyllisen hyvin nopea löytäminen oli suosittu keino. Jos rutto lähti liikkeelle, kuten 1300-luvulla, ruvettiin tappamaan juutalaisia, koska he olivat tietenkin myrkyttäneet kaivot, joista tauti tietenkin levisi. Hienostuneemmat sielut todistivat, että juutalaiset olivat vihastuttaneet Jumalan ja heidät piti siksi polttaa roviolla.

On turha kuvitella, että tuo henki olisi kadonnut.

Mutta suurimman osan siitä ajasta, jonka lukijat muistavat ja minä muistan, on sovellettu arjen politiikkaa ja onneksi myös arjen filosofiaa. Elämä on enimmäkseen tyhmää, ajoittain tylsää ja aina rasittavaa ja harmittavaa askartelua pienten asioiden parissa.

Jos pienten askelten eli kävelyn sijasta yrittää ottaa kaksi askelta kerralla, putoaa takapuolelleen.

Itsemurhapommittamisen kalifaattilaiset ovat oppineet meiltä eurooppalaisilta. Varmuusrajoja vaativat väärät profeettamme jättävät mainitsematta, että useimmissa Euroopan maissa ei käytetä ikkunaluukkuja eikä kaltereita. Miljoonan tai monen miljoonan suomalaisen turvallisuus on ikkunalasin varassa. Sellaisen särkee ilman kiveä kummempaa välinettä.

Lukkoja ja kaltereita ja muureja vaativa äänestää siis itsensä vankilaan. Valitettavasti sielläkään ei ole kovin turvallista. Siellä on toisia vankeja.

Väärien profeettojen julistus vetoaa kuulijoiden heikkoihin yleistietoihin. Uskonto ei ole koskaan ollut sodan syy. Uskonto on sodan keino. Lännen ristiretkeläiset olivat liikkeellä 1200-luvulla ja 1990-luvulla saaliinhimon sokaisemina.

Juuri tällä viikolla on hyvä syy huomauttaa, ettei ”ristiretki” tarkoita valloittavan ristin kuljettamista johonkin kaukaiseen kohteeseen.

Ristiretki tarkoittaa kirjaimellisesti retkeä ristille.

Tämä merkitys, johon voi lähemmin perehtyä lukemalla Matteuksen evankeliumia tai kuuntelemalla huomenna Matteus-passion, sisältää myös uskonnottomille ajankohtaisen kertomuksen väkivallasta ja sen tuloksista.

Musiikkiversion kuulijoita kehotetaan tarkkaamaan lyhyitä kuoron esityksiä, joissa puhuu kiihtynyt kansanjoukko. Rahamiehet ja lakimiehet löytävät aina vaivattomasti kansanjoukon, joka oikeastaan tietämättä, mistä on kysymys, huutavat tuhoa.

22. maaliskuuta 2016

Vouhotusta





Nyt on tekeillä käynti Pohjanmaalla. Siellä on useita hankkeita vireillä ja höveli sukulaisperhe, joka makauttaa ja ruokkii.

Vanhat ihmiset leijuvat menneisyydessä. Minä olen absoluuttisen asiantuntematon kaikissa maakuntaa koskevissa asioissa. Luultavasti tiedän paljonkin yli 50 vuoden takaisia asioita niin että Suuri Luokkaretki on hyvin tuttu. Puhe on siis räjähdysmäisestä väestönlisäyksestä, joka alkoi heti sodan päätyttyä niin että pitäjän raitti oli kohta mustanaan kakaroita, meidän hyväkkäiden opettamista parannetuissa ja laajennetuissa kouluissa ja sen jälkeen äkillistä ja tapaturmaista sosiaalista nousua.

On vihlaiseva vahinko, että kolikon toinen puoli on muutamien epätyypillisten muistelmien varassa. Yhden löysin ja tilasin, vanha kaverini Sonninen, eläkkeellä oleva Kustannusyhdistyksen johtaja, on julkaissut muistamaansa nimellä ”Kylmän tilan poika”. Lieneekö ajan merkki, että kustantaja oli jokin pieni ja että kirjaa ei löydy kirjakaupoista, vaan lopulta Bookysta.

Mutta nyt on nämä pohjalaiset elämäkerrat, joiden laitos on luvattu minulle, jos tulen hakemaan.

Olen mielestäni tiennyt, että kun historian suurmiesteoria onneksi hävitettiin yli puoli vuosisataa sitten, mentiin hiukan liian pitkälle. Vastaavasti muuten kirjallisuudentutkimuksessa kirjailija itse ja hänen elämänsä julistettiin kielletyiksi kohteiksi. Opin itsekin kauan sitten toistelemaan termiä ”intentioharha”. Vaikka kirjailija vakuuttelisi miten, että jokin aihelma on lähtöisin tuosta tai tästä kokemuksesta, kunnon tutkija viittaa kintaalla ja murahtaa, että intentioharha. Taiteilijan tarkoituksilla ei ole merkitystä taideteoksen tulkinnan kannalta.

Tuokin oli reaktio sellaiseen tutkimukseen, jossa taitelijan elämäntapahtumat käytiin piinallisen tarkasti läpi mutta teokset unohdettiin.

Historiamme on täynnä suurmiehiä ja suurnaisia, jotka on sivuutettu ja unohdettu.

Olen tehnyt kiusallisen havainnon. Kansallisbiografia – aarteeni – on niin yksipuolinen, että se on leimattava viaksi. Yliopistoväkeä ja virkamiehiä riittää, mutta maaseudun murtavat voimat on jopa sivuutettu.

Esimerkiksi Pohjanmaan papiston ja maanviljelijöiden yli kaksisataa vuotta jatkunut yhteispeli näyttää olevan teossarjalle tuntematon. Pappisdynastioista tulevat mieleen mm. Forsmanit ja Fellmanit, talonpoikaisdynastioista vaikka Lapuan Lagerstedt (Lahdensuo).

Etelä-Pohjalaisista elämäkerroista lukien Forsmanien suvun lahjakkuus on kirjaimellisesti mykistävä. Fellmaneista Jakob on mainittu kirjassa ja pieni, osittain virheellinen lisäys hänen toiminnastaan Lappajärvellä sivuuttaa pääasian – että Lapin-Fellman ei ollut erikoisen harras kirkkoherra, vaan unohti kerran kokonaiseksi vuodeksi saarnatakin, koska oli niin innostunut hankkimaan maatiloja ja perustamaan itselleen kaupallisia yrityksiä kuten kaivoksia ja myllyjä ja että samassa suvussa oli rannikon rikkaimpia porvareita ja sitten maan johtavia lakimiehiä ja kaksi valtioneuvosta.

Vanhan Lagerstedtin talonpito oli tapaus sinänsä. Hänellä oli säätyläistaustaa suvussaan, mutta Lapualla hän oli täysi talonpoika. Viljeltyä oli 700 hehtaaria, lehmiä 480 ja hevosia 50. Pöydässä söi talvisinkin yli 20 ihmistä. Lagerstedt perusti muutamien saman mielisten kanssa kansakoulun, Vaasan lyseon, Lapuan yhteiskoulun, kunnanlääkärin viran jne. Ja pojista tuli Kansallisteatterin pääjohtajia, ministereitä ja niin edelleen.

Lapuasta halutaan muistaa vain Lapuan Liike, joka oli pikkutekijöiden keplottelua. Maakunnan johtomiehet eivät olleet mukana ja yksi Lahdensuo oli keskeisesti kukistamassa Mäntsälän kapinaa.

Tärkeimpiä olivat ne toimen ihmiset, miehet ja naiset, jotka on jo unohdettu.

Mahdollisimman selkeä esimerkki: korkea lapsikuolleisuus lienee kaikkien lukijoidenkin mielestä paha ja surullinen asia.

Suomen lapsikuolleisuutta ei korjannut Arvo Ylppö, vaikka niin on tapana sanoa. Saavutuksen takana oli valistus, käytännössä valistuneet kansannaiset ja miehet. Miesten helposti todistettava osuus oli toiminta kunnallislautakunnassa ja sitten kunnanhallituksessa eli määrärahat kunnanlääkärien ja sitten terveyssisarten palkkaamiseen, ja kanavina kansakoulut ja etenkin nuorisoseurat ja monet muut vapaat järjestöt.

Pohjanmaalla keuhkotaudin juuriminen oli tietenkin valtion ja kuntien ponnistus, mutta kaikkein tärkein oli tieto taudin leviämisen tavoista eli siis tietävimpien emäntien uusi tapa polttaa tuberkuloosiin menehtyneen nahkavällyt heti ja sen jälkeen siisteyden kohottaminen. Naiset ne lopettivat lattialle syljeskelyn sisätiloissa!

Löydän hakuteoksistani maan ensimmäisiä naislääkäreitä, joiden toiminta keskittyi naisiin ja lapsiin ja joiden ympärillä käytiin kovaa taistelua. Olen itse omin korvin kuullut usein lääketieteen professorin suusta lauseen: nainen ei sovi lääkäriksi.

Ensi tuntumalta etäiseltä vaikuttaa meijeritoiminta. Meijereitä syntyi aivan tavaton määrä ja karjatalous lisääntyi. Mutta jo yksityisillä ja kaikilla osuusmeijereillä oli tiukka tarkastustoiminta. Epäsiistiä maitoa ei otettu vastaan. Epäsiisti maito merkitsee juuri lapsille taudin vaaraa. Ja emännät ja piiat uskoivat, kun rahaa luvattiin. Maidon käsittely nousi kymmenessä vuodessa ennennäkemättömälle tasolle ja kohta luovuttiin lantanavetoista.

Meidät oppikoululaiset opetettiin hiukan hymähtelemään maatalousnäyttelyille ja sonniyhdistyksille. Puhdas tuotanto ja lähiruoka lienevät nyt jokaisen tiedossa. Ne eivät ole amerikkalaisia keksintöjä eivätkä luontokiihkoilijoiden aikaansaannosta. Kyllä muutoksen saivat aikaan maatalouden harjoittajat itse sata vuotta sitten.

Tämä kansanvälisesti huikea kehitys on kadonnut näköpiiristä sotien ja siirtolaisuuden mullistuksissa, jotka johtivat aika pian jopa liikatuotantoon. Mutta vielä isoisien aikaan oli kuoltu nälkään.

21. maaliskuuta 2016

T’ang – Du Mu (801-852)





Kun sitten palaan kotitanhuville, lapset

ja näiden lapset nykivät minua hihasta.

”Missä kamppailulajeissa olet voittanut

noin harmaat hiukset?”



                 =               =               =



Rakkaus voi olla kuin jäätävä.

Maljan ääressä on oltava ilmeetön.

Täällä yksin kynttilä ei ole sydämetön.

Se itkee pisaroita aina aamuun.



                 =               =               =



Tunnustan kulkeneeni viinipäissäni Chiang-nanin

ristiin rastiin. Kun kaunis nainen jäi syleilyyni,

häneltä murtui sydän. Kymmenen vuotta

näin viinipäissäni  Yang-chou-unia.

Juomaloissa nimeni on ”sydämetön”.



                 =               =               =

Kylmillä vuorilla mutkainen tie kivinen

ja pitkä. Siellä missä kasvaa pilviä,

jonkun ihmisen asumus. Pysäytän, istun

ihaillen iltaa, vaahteroita; niiden lehdet

punaisempia kuin kukat keväällä.



                 =               =               =



Nanlingiin tultaessa leveä virta veltostuu;

Tuuli raju, pilvet vähissä, syksy varmistanut asemansa.

Juuri tällä tavoin matkamiehen tuleekin tuntea

yksinäisyys. Kenellä tuolla ikkunassa on noin punaiset hihat?



                 =               =               =



Kuhankeittäjä laulaa. Tuhat päivän matkaa. Vihreällä

taustalla punainen on edukseen. Rantakylä,

vuoret seininä, tuuli majatalon kyltissä.

Etelän dynastian aikaan täällä oli lähes

viisisataa temppeliä… ja nyt?

Paljonko torneja, minkä verran parvekkeita?



                 =               =               =



Syksy on pitkällä, mutta uiguurit virittävät jousiaan;

Murheen hanhet lentävät säikähtyen pilven taa.

Kuutamossa ne ylittävät jopa Chang’anin.

Kynttilän valossa Changmenissa kuullaan niiden toitotus.

Barbaarien ratsuväki on kaikkialla hyvin vahva.

Tohtisivatko he rynnäköidä tuulen tuomina?

Me lähdemmekin asumattomiin jokivarsiin.

Xiaon ja Xiangin sammalrannoilta ei riisi lopu.






20. maaliskuuta 2016

Palmusunnuntai


Aloin ostella Harnoncourtin ja Leonhardin Bachin kantaattilevyjä (Telefunken, Das alte Werk) 70-luvun alusta alkaen, siis tuoreeltaan. En pitänyt niistä. Levypakkaukset olivat äärimmäisen huolellista työtä. Oli juhlallista saada partituurit levyjen mukana.
”Normaalia” Bachia levytti silloin Karl Richter, jonka esityksissä olivat solisteina vuosisadan johtavat nimet, kuten Fischer-Dieskau. Harnoncourt oli keskittynyt etsimään alkuperäistä sointia ja käytti mm. poikia ja miehiä naisäänten sijasta. Erikoisen epämiellyttävää oli mielestäni barokkiviulun soitto, karkeita ääniä ilman pienintäkään vibratoa.
Nyt Harnoncourtin pari viikkoa sitten kuoltua saa taas sanoa, ettei suuren taiteilijan mitta ole taito, vaan kehitys. Tämä mies tuli antaneeksi uutta elämää lopulta lähes kaikelle suurelle musiikille. Hiukan röyhkeästi neuvoisin jättämään ne vanhat kantaattilevyt väliin. Kun nyt tullaan piinaviikkoon, Harnoncourtin viimeinen monesta Matteus-passio-levytyksestä on selvästi yksi maailman parhaista, vaikka kilpailu on nykyisin jotain aivan muuta ja muusikkojen ja kuorojen taso jotain sellaista, mitä ei osannut ennen kuvitellakaan.
Muistirikas lukija tietää, että itse olen John Eliot Gardinerin raivokas ihailija ja pidän hänen kantaattisarjaansa kaiken äänitetyn musiikin suurtapauksena. En tuntisi paniikkia jos esimerkiksi menettäisin näköni; Gardinerin levyissä riittää miettimistä koko elämäksi.
Jos tehtävä olisi käännyttää joku uskomaan, että Harnoncourt oli yksi suurimmista kapellimestareista, neuvoisin kuuntelemaan Mozrtin pienen g-molli-sinfonian nro 25. Sitä ei soiteta yhtä paljon kuin viimeisiä. Tämä levytys on kuitenkin alusta loppuun riemastuttava.
Uudessa keskustelukirjassa – Harnoncourtin yksi kirja on suomennettukin – hän leimaa Mozartin krokotiiliksi. Tyynen veden pinnan alla liikkuu jotain… Syvyyksien valtias, joka saattaa hyökätä esiin ja puraista sinut kappaleiksi!
Sankarimme täydellinen nimi on taideteos sinänsä, Johann Nicolaus Graf de la Fontaine und d’Harnoncourt-Unverzagt. Hän oli siis isän puolelta kreivillistä sukua, kun taas äiti oli kuninkaallisia, Itävalta-Unkarin arkkiherttuan jälkeläinen.
Hän perusti Concentus Musicus -nimisen yhtyeen Wieniin mutta käytti ennen pitkää levytyksissä Wienin filharmonikkoja, Arnold Schönberg-kuoroa, Wiener Sängerknabenia ja Tölzer Knabenchoria, toisin sanoen parhaita kokoonpanoja, mitä nyt maailmasta löytyy.
Briteillä ja hollantilaisilla on hiukan toinen perinne. Monet erittäin suurista nimistä, kuten juuri Gardiner ja René Jacobs, ovat omin käsin kouluttaneet kaikki soittajansa ja laulajansa.
Mutta Wien – josta olen ollut aina niin tavattoman kiinnostunut, etten ole edes käynyt siellä koskaan, en edes rautatieasemalla – on asia erikseen. Puhe ”saksalaisesta musiikkikulttuurista” on hiukan liian ylimalkaista. Kyllä Itävalta oli se musiikin ihmemaa- Muistakaamme vähemmän juhlallinen musiikki kuten valssiperinne, ja sitten operetit. Harnoncourt itse teki jo varhain uusia avauksia opettaen italialaisille heidän omaa perinnettään, kuten Monteverdin oopperoita, ja johtamalla ranskalaisille Rameauta ja Marin Maraisia. Entisenä Wienin filharmonikkojen sellistinä hän oli tuomassa takaisin viola da gambaa. Viestikapulan otti sitten vastaan Jordi Savalli.
Olen yrittänyt johdonmukaisesti varoa opettamasta ihmisille heidän omaa ammattiaan. Jospa tekisin nyt sellaisen pienen poikkeuksen, että kysyisin, voisiko elokuva-arkisto mitenkään esittää edes pientä sarjaa taiteeseen ja musiikkiin liittyviä elokuvia.
Straub ja Huillet, mies ja nainen, pari, toteuttivat molemmissa parhaat näkemäni teokset. Heidän elokuvansa Paul Cézannesta on aivan uskomaton. Elokuvan auttamaton värirajoitus on voitettu – kamera toistaa värejä niin surkean paljon huonommin kuin silmä, ja värin ja valon suurmestari, kuten Cézanne jää helposti arvoitukseksi. Ei tässä.
”Anna Magdalena Bachin pieni nuottikirja” on 1960-luvulta. Tyyli on äärimmäisen karu siten että naisääni kertoo Anna Magdalenana tapahtumista, ja muun osan elokuvaa täyttää musiikki, kokonaisia kappaleita, liikkumattoman kamerankuvaamina, sataprosenttisella äänellä eli kuvattu ja äänitetty kerralla.
Bach-elokuva alkaa kohtauksella, jossa kaksi ”näyttelijää” soittaa barokkitamineissa ja peruukeissa. He ovat Leonhardt ja Harnoncourt.
Straub oli toiminut muun muassa Renoirin ja Bressonin assistenttina ja kuului samaan joukkoon kuin Godard ja Truffaut. Hän pakeni Algerian sotaa Saksaan ja sai Bach-elokuvan tuotetuksi tietyllä vaivalla – rahan hankkimiseen meni vain kymmenen vuotta. Silloisessa DDR:ssä he käyttivät kaksi vuotta tapahtumapaikkojen eli siis kuvauspaikkojen tutkimiseen.
Kaiken jälkeen dokumenttielokuvan ja näytelmäelokuvan mahdollinen ero on sekoitettu täydellisesti ja tuloksena sekä kunnianosoitus että yhteenveto Bachista.
Ja sitten kaipaamanne tieto: molemmat elokuvat ovat YouTubessa.
Riittää kun kutsutte jonkun saksantaitoisen isoisän simultaanitulkkaamaan. Väittäisin kyllä, ettei tekstillä ole kauhean suurta merkitystä. Vielä parempi on ottaa saksan- ja ranskantaitoinen isoisä ruokittavaksi ja katsoa nämä molemmat filmit muutamaan kertaan, muistiinpanojen tekemistä kaihtamatta.
Tunnettuna hifin vastustajana olen hiukan kahden vaiheilla siinä, pitäisikö tietokoneessa olla korkealaatuiset kaiuttimet. Joskus ajattelen, että sitten kun lakkaan köyhtymästä ja alan rikastua, Genelecit olisivat poikaa.
Kun olen tässä katsellut ja kuunnellut tuota filmiä, tunnen tarvetta täsmentää. Harnoncourtin ja Leonhardtin soitto oli jo 1960-luvulla taivaallista. Itse olin kuulijana kokematon ja harjaantumaton.
Saksalaisen barokkimusiikin ja Ranskan uuden aallon yhdistelmä – pystyykö kukaan keksimään vielä hienompaa. Plan vanilla, sanotaan Kaliforniassa