Terveisiä Kai Ekholmille.
Television kirjallisuusohjelma oli kuitenkin niin kirjallinen, ettei taaskaan
oikein saanut selvää, mistä on kysymys, paitsi että Ekholmilta on ilmestynyt jälleen
kirja. Mistä niitä saa ja mitä maksaa, se jäi tietymättömäksi samoin kuin se,
mitä muuta kirjassa on kuin reipasta menoa, jonka Ekholmin tunteva arvaa
muutenkin.
Pointti on selvä. Ei
ainoastaan politiikka, vaan Suomi meni rikki 1991-1993. Ei tule takaisin, kuten
Aino Kassinen tapasi vastata Hymy-lehdessä.
Asioitamme hoitava taho
tapasi Elisan. Kysymyksessä oli ilmeisesti itse Elisa Oyj, oikeastaan Elias.
Hän asuu halkokellarissa eräässä Espoon ostoskeskuksessa.
Tämä oli ihmeellistä,
koska en olisi uskonut, että Elisaa tai Soneraa on oikeasti olemassa.
Työasioissa olen niitä etsiskellyt usein Pasilasta ja Vallilasta, useimmiten
turhaan.
Aivan hämmästyttävästi puhelin
ja laajakaista-asiat saatiin kuntoon – virttyneiden puhelimien lopettamista,
muiden keräämistä samalle laskulle ja vastaavaa. Mukaan annetuista
SIM-korteista osa oli kyllä vääriä, mutta huhu kiertää kellarissa. Micron voi väitteen
mukaan vaihtaa nanoksi palvelupisteen tiskillä. Voikohan?
Eilen ulkoili
pannuhuoneestamme ulkoistettu ihminen. Jokin F-kirjaimella alkava firma on siis
ulkoistettu Elisasta ja vastaa tavalla tai toisella joistakin johtimista ja
kaapeleista.
Tämä tapaus oli yllätys.
Pihtimies oli samaa mieltä kuin minä, nimittäin että runkolinja, joka täällä
kenties on Elisan ja jota tämä vuokraa muille operaattoreille, on aineeltaan,
rakenteeltaan ja kytkimiltään uskomattoman huono ja epäajanmukainen.
Kun eilenkin televisiossa
puhuttiin hyvin sekavasti koko Suomen kansan laajakaistasta, jota ei sitten
olekaan eikä kai tule, tämän päivän Suomen kehitysaluetta näiden digilaitteiden
kannalta ovat myös Helsinki, Espoo ja Vantaa.
Jos laite tai yhteys ei
toimi, se on nykykielellä ”markkinaehtoinen”.
Internetin maailmaa
muuttavasta voimasta keskusteltaessa yhtä asiaa ei yleensä mainita. Kun yrittää
löytää Danske Bankin tai Nordean, niitäkään ei oikein ole olemassa. Jos on
liikehuoneisto, ovet ovat lukossa. Jos sisään pääsee, ei tiedä, ketä tohtii
puhutella, ja joka tapauksessa otetaan koko ajan yhteyksiä pääkonttoriin. Jos
on sähköpostiosoite, viestit menevät Tanskaan tai Ruotsiin, ja jos on
asiointia, hyvin nopeasti käy ilmi, ettei keskustelukumppanillasi ole lainkaan
valtuuksia tehdä ratkaisua eikä nähtävästi myöskään tietoja ja taitoja
sellaiseen.
Miten sitten vastuu jakautuu,
siitä en ole selvillä, mutta on minulla epäilyjä.
Olen kertonut joskus
näillä sivuillani ihmisestä, joka kieltämättä ei ollut entisellä kotiseudullamme
täysijärkisen kirjoissa, mutta töitä hän paiskoi. Sydämistyneenä
lentokoneisiin, jotka luvatta lensivät hänenkin hyvin vaatimattoman mökkinsä
ilmatilassa, hän matkusti Helsinkiin puhuakseen suunsa puhtaaksi, mutta
Valtiota hän ei löytänyt, vaikka Rahapajasta asti etsittiin. Valtio häntä
vainosi – se oli hänen vakaumuksensa. Huoltopoliisin kautta hän päätyi
B-mielisairaalaan. Siellä se valtio sitten istui tiskin takana, eivätkä
lentokoneet häirinneet.
Tuo oli valitettavasti
todenperäinen anekdootti. Niistä jatkuvasti mainostamistani pohjalaisista
elämäkerroista olen nyt saanut selville, miksi olen niihin niin tavattoman
mielistynyt. Siinä kuvaillut ihmiset ovat olleet olemassa! Jos joku on halunnut
tietoja Ayrshire-karjasta, kuorolaulusta, suoviljelystä tai hevosen yskästä,
tietäjä on löytynyt omasta pitäjästä, naapurikunnasta tai ainakin maakunnasta.
Jopa verottaja oli
olemassa. Kauhavalla veroruoskaa vingutti isäni, jolle käytiin voihkimassa
elämän taakkaa. Hän oli kunnallisen verolautakunnan puheenjohtaja;
verotoimistot perustettiin vasta myöhemmin. Joka tapauksessa Aukustin
kioskillakin tiedettiin, että se on se Kemppinen, joka ne liian kovat verot
määrää, ja varmaan antaa Nurmelle rabattia, kun on sukulainen.
Verkottuneen yhteiskunnan
ratkaisua odottava ongelma on tämä tietojen saaminen eli informaation
hankkiminen.
Kun isäni kirjoitti sen
Lakitiedon Pikkujättiläisen alusta loppuun yksi ja todella nopeasti, hän oli
uskossa. ”Asianajajan tärkein työväline ei ole lakikirja, vaan puhelin.” Kieltämättä
hän harrasti ihmisiä ja oli kuin kävelevä Sininen kirja. Hän tiesi, mistä
mitäkin sai, ja oli hänellä Valtiokalenterikin päässään.
Jos siis kaikelle
kansalle tarkoitettuun hakuteokseen tarittiin pari riviä esimerkiksi pellonparannuslainojen
korkotuen käsittelystä maatalousyrittäjän verotuksessa, hän soitti jollekin
opiskelu-, kuoro- tai partiotoverilleen ja kysyi. Näitä tuttuja oli todella
paljon, ja koska heidän aikansa kului enimmäkseen katsellessa, miten muste
(Akvilan arkistointikelpoinen) pikku hiljaa kuivui paperilla ja liima
(arabikumi) kuivui kanslian tomussa, he olivat poikkeuksetta ilahtuneita
puhelinsoitosta ja antoivat täsmälliset tietonsa mielellään käytettäviksi.
Jos virastoissa,
yhtiöissä tai kauppaliikkeissä on nykyisin päätösvaltaisia ja vastuullisia
ihmisiä, siis sellaisia jotka syövät leipää ja hengittävät ja tuovat kengissään
kuraa lattialle, heillä on kaikilla sama nimi, ”Päasy Kielletty”, tai –
ilmeisesti serkkuja – ”Vain Henkilökunnalle”.
Nykyisin käyn välillä tapaamassa
Kirkkonummen kuntaa. Siellä on useimmiten tyhjillään oleva aulatila, ja kunta
itse istuu kyltin alla. Hänen nimensä on ”Info”. Oikein mukava ja asiallinen
naisihminen.
Vakava pohjavire: yhä
useammin näkee uutisia, että on maksettu, tilattu tai vuokrattu jotain ja sitten sitä yhtiötä ei ole olemassakaan. Tarkistaminen voi olla vaikeaa tai ainakin vaatia asiantuntemusta.