Vuonna 2012 kirjoitin tässä blogissa Stefan Zweigista. Nyt
näkee tekijänoikeuslain erään nurinkurisen vaikutuksen. Kirjailija oli
jokseenkin unohdettu. Nyt hänen teoksiaan on eri laitoksina ja eri kielillä ostettavissa
ainakin sata. Tekijänoikeus näet vanhentui; Zweig pani pisteen tuotannolleen ja
elämälleen ampumalla itsensä Brasiliassa 1942.
Suomeksi Shakkitarina on todella ilmestynyt uutena
käännöksenä, ja käsitän, että myös ”Eilispäivän maailma” olisi tekeillä
uudestaan suomeksi. Toivon että niin käy ja että löytyisi kustantaja ja
lukijoitakin. Zweig nimittäin kuuluu näinä päivinä puheena olleisiin 100
parasta kirjaa kautta aikojen luetteloon, aivan kärkeen.
Koska hänen saksan kielensä on niin ihastuttavaa, suomensin
muutamia kymmeniä sivuja aivan huvikseni. Jos joku haluaa lukea kirjan eikä
saksa suju, ruotsinnos ja pari englanninnosta ovat ihan hyviä.
Ilmainen näyte (Zweig Eilispäivän maailma)
- - -
Olin päättänyt käyttää viimeiset kaksi viikkoa ennen
jokavuotista vierailuani Verhaerenin maaseudun asunnossa Le Coqissa, joka oli
pieni lomailupaikka Ostenden lähellä ja saman pidäkkeettömän hengen vallassa,
joka vallitsi joka paikassa muuallakin. Onnelliset lomanviettäjät makailivat
kirjavien katostensa alla rannassa tai kävivät uimassa, lapset lennättivät
leijoja ja nuoret tanssivat kahvilan edessä rantapenkereellä. Kaikkien
kansakuntien edustajat oleilivat rauhallisesti yhdessä, ja varsinkin saksaa
kuuli paljon, sillä lähellä sijaitsevalla Reininmaalla Belgian rannikkoa oli
suosittu jo kauan. Häiriötä aiheutti vain lehtipoika, joka huusi ostohaluja
herättääkseen Parisin lehtien otsikkoja: Itävalta
provosoi Venäjää, Saksa valmistelee liikekannallepanoa. Näimme että
ostajat synkistyivät mutta vain vähäksi aikaa. Olimmehan totutelleet vuosia
tällaisiin diplomaattisiin kiistoihin, ja aina ne sovittiin onnellisesti viime
hetkellä ennen kuin asiat olisivat menneet liian vakaviksi. Miksi ei nyt kävisi
samalla tavalla? Puoli tuntia myöhemmin näki samat ihmiset loiskuttamassa vettä
ja huutelemassa toisilleen, leijat nousivat vain korkeammalle, lokit
risteilivät kaiken yläpuolella ja aurinko nauroi lämpimänä ja kirkkaana
rauhallisen maan yllä.
Mutta huonot uutiset kasaantuivat ja muuttuivat uhkaaviksi.
Ensin Itävalta esitti Serbialle uhkavaatimuksen ja sai siihen välttelevän
vastauksen, kruunupäät vaihtoivat sähkösanomia keskenään ja sitten
liikekannallepano alkoi tuskin verhotusti.
Kylä alkoi käydä hermoilleni; joka päivä oli ajettava
pienellä sähköjunalla Ostendeen hakemaan uutisia, jotka muuttuivat huonommiksi
ja huonommiksi. Ihmiset kylpivät edelleen, hotellit olivat täynnä, rantapenger
oli vieläkin täynnä kävelijöitä, nauravia, rupattelevia lomavieraita. Mutta nytpä
nähtiin jotain uutta; nähtiin belgialaisia sotilaita, joita ei ollut koskaan
ennen havaittu hiekkarannalla, ja konekivääreitä, joita koirat kiskoivat
pienillä kärryillä, tämän valtion erikoisuutena.
Siinä vaiheessa istuin kahvilassa muutaman belgialaisen
ystäväni kanssa, joista toinen oli nuori maalari ja toinen runoilija
Crommelynck. Olimme viettäneet iltapäivän James Ensorin luona, joka oli Belgian
suurin maalari, erittäin pidättyväinen ja vetäytyvä ihminen, joka oli paljon
ylpeämpi vähäisistä ja vaivaisista valsseista ja polkista, joita hän sävelsi
sotilassoittokunnalle, kuin mielikuvituksellisista tauluistaan, joissa värit
hehkuivat. Hän oli näyttänyt meille taulujaan hyvinkin vastahakoisesti, koska
hän pelkäsi, että jos joku ostaisi häneltä, hän itse joutuisi naurunalaiseksi
tuhertelijana. Ystäväni kertoivat naureskellen, että hänen ajatuksensa oli
myydä taulujaan kovaan hintaan ja sitten pitää ne hallussaan, sillä hän oli
yhtä ahne rahalle kuin työlle. Joka kerta kun hänen oli pakko luopua taulustaan,
hän suistui useaksi päiväksi epätoivoon. Kaikilla ihmeellisillä ilveillään tämä
maanmainio Harpagon oli saanut meidät hyvälle tuulelle, ja kun sotilasosasto
marssi ohitsemme konekiväärin eteen valjastettuine koirineen, joku meistä meni
silittämään koiraa. Tämä ei ollut alkuunkaan upseerin mieleen, koska hänestä
tuollainen sotilaallisen avustajan hyvitteleminen saattoi olla vaaraksi
sotavoiman arvolle. ”Mitä tuo tuollainen marssiminen toimittaa?” joku meistä
mutisi. Mutta toinen vastasi heti kiihtyneesti:” On varauduttava. Täällä
sanotaan, että saksalaisten hyökkäyksen varalta.” ”Ei missään tapauksessa”,
minä sanoin rehellisesti vakaumukseni mukaan, sillä siinä vanhassa maailmassa
uskottiin vielä valtiosopimusten pyhyyteen. ”Saa tapahtua vaikka mitä, vaikka Ranska
ja Saksa tuhoavat toisensa, mutta teillä belgialaisilla ei ole siinäkään
tilanteessa mitään hätää!” Mutta joukkomme pessimisti ei antanut periksi. Kun
Belgiassa oli määrätty tuollaisia toimenpiteitä, siihen oli pakosta olemassa
selittävä syy. Vuosia sitten oli jo saatu vihiä Saksan yleisesikunnan
salaisesta suunnitelmasta, jonka mukaan Ranskaan hyökättäessä myös Belgiaan oli
hyökättävä kaikista ratifioiduista sopimuksista huolimatta. Mutta minäkään en
antanut periksi. Minusta oli aivan naurettavaa, että samaan aikaan kun tuhannet
tai kymmenet tuhannet saksalaiset nauttivat lomasta pienessä, vieraanvaraisessa
Belgiassa, joka oli puolueeton maa, rajalla armeija odottaisi marssikäskyä.
”Typeryyksiä”, sanoin. ”Saatte hirttää minut tuohon
lyhtypylvääseen, jos saksalaiset hyökkäävät Belgiaan.” Olen edelleen
kiitollinen ystävilleni, jotka eivät ryhtyneet tuumasta toimeen, kun se päivä
tuli.
Sitten tulivat heinäkuun ratkaisevat viimeiset päivät ja
joka tunti saatiin ristiriitaisia uutisia – keisari Vilhelmin sähkösanomat tsaarille,
tsaarin sähkösanomat keisari Vilhelmille, Itävallan sodanjulistus Serbialle,
Jaurèsin murha Ranskassa. Tilanteen vakavuuden vaistosi. Äkkiä pelon jäinen
tuuli puhalsi hiekkarannan tyhjäksi. Tuhannet ihmiset lähtivät hotelleista ja
riensivät juniin ja suurimmat optimistitkin alkoivat kiireesti pakata
laukkujaan. Itsekin ostin lipun heti kun kuulin Itävallan sodanjulistuksesta
Serbialle, ja silloin oli korkea aika. Idän pikajuna oli viimeinen Belgiasta
Saksaan. Seisoimme junan käytävillä kiihtyneinä ja kärsimättöminä ja kaikki
puhuivat kaikille. Kukaan ei jaksanut olla hiljaa eikä lukea ja joka asemalla
juoksimme junasta kuulemaan viimeisiä uutisia toivoen salaa, että jossakin
väkevä käsi olisi ojentunut estämään kohtalottarien kulun. Emme vieläkään uskoneet
sotaan emmekä varsinkaan hyökkäykseen Belgiaan. Olimme sivuuttaneet Belgian
rajalla olevan Verviers’n ja aloimme ylittää rajalinjaa. Junaan tuli
saksalainen miehistö, ja kymmenen minuutin kuluttua olisimme Saksan maaperällä.
Olimme jo lähellä Herbestahlia, joka oli ensimmäinen asema
Saksan puolella, kun juna äkisti pysähtyi keskellä avointa peltoa. Ryntäsimme
käytävän ikkunoihin. Mitä oli tapahtunut? Näin pimeässä tavarajunan toisensa
jälkeen tulevan vastaan avovaunut pressukankaalla peitettynä niin että
mielestäni alta erottuivat pelottavat tykit. Sydämeni jätti lyönnin väliin.
Tässä oli pakostakin kysymyksessä Saksan armeijan kuljetus. Mutta lohdutin
itseäni ajattelemalla, että tämä toimenpide oli tehty vain kaiken varalle,
liikekannallepanolla vain uhkailtiin menemättä niin pitkälle. Vaaran hetkellä
toivontahto kasvaa aina valtavaksi. Viimein kuulimme merkin ”Reitti vapaa” ja
juna vieri Herbestahlin asemalle. Hyppäsin portaat yhdellä loikalla saadakseni
lehden ja nähdäkseni, mistä oli kysymys. Mutta sotilaat olivat ottaneet
asemarakennuksen haltuunsa. Kun yritin odotussaliin, lukitun oven edessä seisoi
valkopartainen ja vakava upseeri. Ketään ei laskettu sisään asemarakennukseen.
Mutta olin jo kuullut sisältä miekkojen kalahtelun ja kolinan ja lattiaan satttuvien
kiväärinperien äänet. Epäilyä ei enää ollut: Saksa oli hyökkäämässä Belgiaan
vastoin kaikkea kansainvälistä oikeutta. Palasin täristen junaan ja ajoin
kotiin Itävaltaan. Nyt ei ollut enää aihetta kysellä. Olin matkustamassa
sotaan.
- - -
Seuraavan aamuna olin Itävallassa. Kaikilla asemilla oli
kylttejä yleisestä liikekannallepanosta. Junat olivat täynnä juuri riveihin
astuneita, viirit liehuivat ja Wienissä näin, että koko kaupunki oli mullin
mallin. Ensijärkytys sotauutisesta – että jokin oli livennyt kenenkään sitä
oikein haluamatta, paljolti ihmisten tahtoa vasten, diplomaattien kömpelöistä
käsistä, kun nämä olivat huijanneet ja leikitelleet sodan ajatuksella – oli
äkisti muuttunut innostukseksi. Kaduilla oli paraateja, lippuja, värillisiä nauhoja,
ja musiikki raikui joka suunnasta, nuoret sotamiehet marssivat
voitonriemuisina; heidän kasvojaan valaisivat hurraahuudot – ja he olivat juuri
niitä matti meikäläisiä, joita ei tavallisesti koskaan huomattu eikä juhlittu.
Ja pysyäkseni totuudessa minun on myönnettävä, että oli
vaikea paeta ihmisten majesteettista, hurmoksellista ja mukaansa vetävää
voimaa. Niin paljon kuin vihaan ja vastustan sotaa, en soisi, että nuo
ensimmäiset päivät olisivat jääneet minulta kokematta. Koskaan ennen
kokemattomalla tavalla tuhannet ja sadat tuhannet ihmiset saivat yhteenkuuluvuuden
tunteen, jota olisi tarvittu rauhan aikana. Kaupungissa asui kaksi miljoonaa
ihmistä, maassa lähes viisikymmentä miljoonaa, ja tuolla hetkellä he tunsivat
olevansa osa maailmanhistoriaa, hetkeä joka ei palaisi koskaan, ja kaikkia
kutsuttiin heittämään oma mitättömän pieni itsensä hehkuvaan massaan
puhdistumaan kaikesta itsekkyydestä. Veljeyden päihdyttävä tunne hukutti tuolla
hetkellä alleen kaikki luokka- ja säätyerot ja toisistaan poikkeavat äidinkielet.
Muukalaiset puhuivat toisilleen kadulla, toisiaan vuosikaudet vältelleet
puristivat kättä, kaikkialla näki kiihtyneitä kasvoja. Jokainen yksilö koki
pyhityksensä niin, ettei hän enää ollut erillinen persoona kuten ennen, vaan
osa massaa, osa kansaa, ja henkilönä hän, ennen niin huomaamattomana, oli
saanut merkityksen. Vähäinen postivirkailija, joka tavallisesti lajitteli
kirjeitä aamusta iltaan, taukoamatta, keskeytyksittä maanantaista lauantaihin,
konttoristi, suutari, kukin oli äkisti saanut elämäänsä romanttisen
mahdollisuuden tulla sankariksi, ja naiset hurrasivat jo kaikille, jotka
kantoivat asepukua, ja antoivat saman aseman niillekin, jotka joutuivat tässä
vaiheessa syystä tai toisesta odottamaan. He tunsivat itsessään oudon voiman,
joka oli nostanut heidät esiin jokapäiväisestä elämästään. Äitien suru ja
naisten pelko olivat luonnollisia, mutta he häpesivät näyttää näitä tunteita
tämän muodonmuutoksen keskellä.
Mutta on täysin mahdollista, että tilanteen
kiihkossa oli mukana muu, syvempi ja salaisempi voima. Ihmisyyden side kirposi
niin nopeasti ja niin kertakaikkisesti, niin että pyörre kävi pohjaan asti ja
nosti syvyyksistä pintaan ihmiseläimen piilotajuiset vietit – joita Freud
nimittää niin tarkasti tulkiten ”paoksi kulttuurista”, halun särkeä lakien ja
määräysten porvarillinen maailma niin että veren alkukantaiset voivat saavat
raivota villeinä. Sekin on mahdollista, että näillä pimeyden voimilla oli
osansa hurjaan hurmioon, johon kaadettiin kaikki – itsensä uhraamiseen ja
viinaan, lippujen ja isänmaallisten iskulauseiden ikiaikaiseen vetovoimaan,
miljoonien ihmisten salaperäiseen kiihkoon, jota voi tuskin kuvata
sanoin, mutta joka tuolla hetkellä antoi villinä ja hurmioituneena voiman
aikamme suurimmalle rikokselle.
Aivan huikean hyvä suomennos. Eikö blogisti voisi suomentaa huvikseen loputkin.
VastaaPoistamä joudun tankkaa noi pitkiä lauseita.
VastaaPoistaHieno teksti. Tuon jatkoksi sopii lukea muutama sivu Celinen "Niin kauas kuin yötä riittää" alkupuolelta.
VastaaPoistaOlen heti valmis maksamaan viisikymppisen, kunhan pääsen lukemaan valmiin käännöksen ensi tilassa. Kukahan organisoisi joukkorahoituksen, itse Kemppinen?
VastaaPoistaSaarenhannu
En osaa sanoa, mitä ajattelisimme Jean Jaurèsista, ellei häntä olisi murhattu juuri ennen sotaa. On kuitenkin hyvä, että jokunen ryvettymätön sankari on jäljellä.
VastaaPoistaVaikka asia ei muuta mitenkään Max Weberin hienoja tutkimuksia talouden ja musiikin sosiologiasta, hänen innostunut sonnustautumisensa saksalaiseen asepukuun heti sodan alkaessa panee miettimään mielenterveyden ongelmia.
vuorela, tampere
Ei ampunut vaan käytti myrkkyä. Tekemällä itsemurhan hän riisti elämän myös nuorelta vaimoltansa joka teki itsemurhan hänkin, ehkä yksinäisyyden pelosta, jonkinlaisessa myötäelämisen tunnossa. Kyllä miehen on täytynyt tästä tietää ja siksi hänen olisi pitänyt jatkaa elämää kunnes vaimo olisi saanut uudelleen elämän syrjästä kiinni. Heillä ei kai tiedetä olleen varsinaista pakottavaa syytä tekoonsa. hh
VastaaPoistaKirkasta ja selkeää proosaa, hieno näyte ja mielenkiintoisesta kohtaa: kaikkien kansakuntien edustajat oleilemassa rauhallisesti rannalla, mutta ensimmäiset merkit sodan alkamisesta ovat nähtävissä ja sitten jo ensimmäiset päivät liikekannallepanosta, silminnäkijän kuvaamina. On kuin olisi ollut läsnä siinä tilanteessa. Zweigilla on pitkiä lauseita, mutta silti teksti on helppolukuista, merkki hyvästä tyylistä.
VastaaPoistaEG
Kun on lukenut molemmat Zweigit, niin olisin pistänyt nämä tuohon sadan kirjan listaan. Samalla listan kirjoista olisi luettu 14 kappaletta.
VastaaPoistaMuuan Zweigin lause, liekö oikein käännetty:
VastaaPoista"Alakuloisuudesta ei kasva mitään tekoa".
Freud oli narmomanisoitunut syvänmeren-biologi, Zweig älykäs ja Wittgenstein maansa rikkaimman isän poika, samalla luokalla kuin Adolf H.
"Wittgenstein maansa rikkaimman isän poika, samalla luokalla kuin Adolf H"
PoistaEi pidä paikkaansa, ainakaan Wikipedian tai Kershawin mukaan.
ellei musiikkia, kuvataidetta, runoutta pidetä tekona. tai lasikantiseen tarttumista.
PoistaWittgenstein ja Hitler eivät olleet samalla luokalla, mutta samassa koulussa samaan aikaan. Nuori Wittgenstein oli niin eksentrinen ilmestys, ettei nuori Hitler voinut olla tietämättä hänestä. Ei ainakaan haitannut sittemmin akateemista uraa. Aiheesta tarkemmin: Brigitte Hamann: Hitlers Wien.
PoistaLähteet olen toki tarkistanut, mutta Anonyymi voi kvg ja sieltä ne löytyvät, rikkaudet ja kymnaasitoveruudet, vm jopa ihan kuvallisesti. Mitä tulee "teko" ja "kasva" sanoihin, ei niissä lasikantista - aina - tarvita.
PoistaWau! Sotahulluus tempaa mukaansa lukijankin joka haluaisia saada lisää ja lisää..
VastaaPoistaMuistan kyllä Bertrand Russellin kertoneen brittien riemusta sodan aattona mutta nyt saatiin Wienistä päin samanlainen todiste. Aivan toista kuin Suomessa 1939. Suuret riemuitsee, pienet vapisee.
M
Tarkoittaahan tuo "Saksa" tekstissä Natsi-Saksaa(?)- vaikk se seisoo siellä softissa kieliasussa kuin konsanaan Suomen sotahistoriassa.
VastaaPoistaKeisarillista Saksaa.
PoistaNs. maailmansotia oli kaksi. Tässä puhutaan siitä ensimmäisestä. Sen aiheutti Saksan Ville (tai ainakin hän jos joku olisi voinut sen välttää). Toisen aiheutti Saksan Aatu.
PoistaEi tarkoita. Sitä paitsi Saksa se on Natsi-Saksakin, ihan samalla tavalla kuin Neuvostoliitto oli Venäjän imperiumi, tämän nykyisen Nationalistisen Venäjän kunniakas edeltäjä.
PoistaEi tarkoita natseja, vaan keisarillista Saksaa ja Itävalta-Unkaria. Nyt on kyse ensimmäisen maailmansodan aluata. A.Hitler oli siinä sodassa vasta korpraalina juoksuhaudoissa.
PoistaPihlajanmarjat kukkii runsaina. Joskus se tiesi sotaa. Pohkois-Korea ja Trump ja niin edelleen...
VastaaPoistaAnteeksi, siis kypsinä marjoina esiintyvät
VastaaPoistaKansakoulussa 1950 piti opetella vänrikki Stoolin tarinat ulkoa. Yhtään sodanvastaista lausetta en nähnyt painettuna niinä vuosina. Olisipa ollut edes Järnefelt.
VastaaPoistaKasvaako maine tantereella vaan, jot uljaan urhon veri kostuttaa? Ja eikö aseetonkin vois uljuut osoittaa?
PoistaKäsittämätön lahjakkuus tämä Kemppinen. Uskomatonta tekstiä. Voi veljet. Kiitos Jumalalle.
VastaaPoista