Sivun näyttöjä yhteensä

30. marraskuuta 2006

Uusi yksityisyys


Kirjoitan tämän jutun ainakin kolme kertaa. Asia on vaikea, minullekin, vaikka joudun miettimään näitä työkseni, aamusta iltaan ja öisin.

Tästä kirjoituksesta oli olemassa jo teelmä, mutta sekunnin sähkökatkos söi sen. Epäilen että kysymyksessä oli Fortuminen mielenosoitus. Ehkä itse Lilius oli räpläämässä muuntajaa. Mene tiedä. Ei kai se aivan helppoa ole, että joutuu lähettämään alaisiaan televisio-ohjelmiin valehtelemaan. Mainio mies muuten tämä Purasjoki.

Yksityisyys on suojattu henkilötietolailla ja rikoslailla. Se tukeutuu perustuslakiin, joka puolestaan on sopusoinnussa EY:n peruskirjan kanssa.

"Yksityisyys" tuli sanana käyttöön myöhään. Se liittyy selvästi porvariston aikakauteen eli 1800-lukuun.

Urkintajärjestelmät kehitettiin heti kun ne oli kielletty. Vallankumouksellinen vapaus tarkotti yhdelle yhtä ja toiselle toista, mutta sen rajoittaminen osoittautui yhtä helpoksi ja suosituksi kuin tasa-arvon toteuttamatta jättäminen.

Vapaus alkoi korvautua oikeuksilla - historiallisesti säätyetuoikeus eli privilegio oli ollut tärkeämpi. Kiinteän omaisuuden omistusoikeus oli jakautunut jännittävästi feodaalijärjestelmässä, joka kuvataan kirjallisuudessa järjestelmällisesti väärin. "Omistusoikeuden suoja" toteutui näppärästi hopea- ja kultarahojen ja maksumääräysten aikakaudella. Kunhan piti rahansa piilossa verottajalta ja muilta ikäviltä ihmisiltä, niin kauppaakin kykeni harjoittamaan.

Koko 1800-luku oli keskustelua omistusoikeudesta. Kiinteän omaisuuden asioissa kysymys vuokraviljelijöistä ja tilattomasta väestöstä oli paha. Vielä pahempi oli ongelma työntekijän oikeudesta työnsä tulokseen. Rahoittajat sanoivat, ettei niillä mitään oikeuksia ole. Eri sorttiset sosialistit sanoivat, että kun on.

Asia meni mutkikkaaksi, kun Lenin kopioi Saksan sotatalousmallin Neuvostoliittoon ja valehteli, että tämä on nyt sitä sosialismia. Valtio omistaa kaiken ja ellei omista niin määrää kuitenkin, ja salainen poliisi ampuu.

Salaisen poliisin eli urkintajärjestelmien suuret perustajat olivat Ranska ja Itävalta-Unkari. Tsaarin Ohrana tuli kaukana perässä. Ranskan uranuurtaja oli Napoleonin poliisiministeri J. Fouché. Itävallassa urkintajärjestelmän kauhistuttavuutta lievensi kansallisluonne - Schlamperei eli sössääminen ja yleinen tarmokkuuskohtausten puuskittaisuus.

Yhdysvalloissa muuten CIA perustettiin vasta 1947, eikä FBI ollut mikään salainen poliisi ainakaan ennen kuin sen johtaja J. Edgar Hoover pääsi todella villiintymään 1950-luvun lopulla. Vaikea uskoa, että amerikkalaiset olivat vielä taannoin vakavissaan selittäessään, että omien kansalaisten silmälläpito on kaiken kaikkiaan kiellettyä. Mutta jo Kennedyn aikana Washingtonissa oli enemmän mikrofoneja kuin Moskovassa.

Yksityisyyden sijoittuminen 1800-luvun alkuun on selvä ja ymmärrettävä asia. Yksityisyyttä oli porvaristolla eli esimerkiksi kauppiailla, ja lisäksi virkamiehillä. Ennen vallankumouksia köyhä kansa oli tehnyt säännöllisesti nälkäkapinoita, jotka kukistettiin johdonmukaisen julmasti - le fronde, jacquerie, Saksan herrojen yllytyksestä aikaansaadut kansannousut 1500-luvun alussa, nuijasota.

Herman Lindqvist esittää hyvin mielenkiintoisen ajatuksen - maanjakolaitos ja etenkin isojako sai vauhtia sosiaalisesta levottomuudesta. Ahtaissa kylissä maakansalla oli ikävä tapa istua iltaisin jupisemassa päreen valossa, ja valtaa pitävät osasivat arvata, mitä siellä jupistiin. Järkeistämällä tilukset ja siis siirtämällä talot pidemmälle kuin laskuhumalaisen talokkaan kävelymatkan päähän etenkin Ruotsiin ja Suomeen saatiin syvä sosiaalinen rauha.

Tuntuu sangen uskottavalta.

Suomessa historiantutkimus ei halua millään myöntää, että punakapinassa 1918 oli huomattavan paljon perinteisen eurooppalaisen nälkäkapinan piirteitä ja että torpparien laskeminen ja muu sellainen, joka sopii väitöskirjoihin, on aika toisarvoista. Kyllä keskeinen syy nousta aseisiin oli nälkä ja tienestien loppuminen.

Se toinen suuri kysymys, työntekijän oikeus työnsä hedelmiin, alkoi ratketa yllättävältä taholta. Saksan luutuneimmat konservatiivit Bismarckin johdolla perustivat työlainsäädännön, joka korvasi nopeasti entiset palkollis- ja hallisäännöt. Maailma muuttui sosiaalidemokraattiseksi. Siis 1800-luvulla.

Se että osa porukasta on edelleen sosialidemokraatteja, peräti yhdellä aalla, paitsi Heinäluoma, joka ääntää "sosmoratia", on tietysti kiinnostavaa.

Yksityisyys oikeutena on salaisen poliisin aikaansaannos, etenkin Gestapon ja NKVD:n. Saksaa hallittiin IBM:n mielihyvin ja käteisellä toimittamilla Hollerith-reikäkorttikkoneilla, joiden rojaltit juoksivat jopa sodan aikana, Sveitsin kautta. Elektronisen tietokoneen kehittäminen liittyi sukellusvenesotaan Atlantilla ja salakirjoituksen avaamiseen, mutta todellinen kehityssysäys tuli 195o-luvulla kylmän sodan mielipidevalvonnasta.

Salainen tietokanta on tietojenkäsittelyn äiti.

Tämä ei ole turhaa puhetta. Juutalaisten ja muiden vähemmistöjen löytäminen ja toimittaminen tuhoamisleireille oli merkittävä operaatio, joka tukeutui kaikessa henkilötietoihin. Suomessa oli 1940 ja 1941 aseissa enemmän väkeä kuin missään muussa maassa milloinkaan historian aikana - jopa 12 prosenttia väkiluvusta. Myös meillä henkilötietorekisterit olivat niin hyviä, nyt aiheellisesti kauhistellaan Erillisen Prikaati 21:n kohdalla Viipurin taistelussa 1944 sattunutta kirjaamisvirhettä. Muutoinhan meillä on jokainen ihminen ja lisäksi takin napit ja kenkäharjat luetteloitu, listattu ja kollattu.

Kollaaminen eli kollaterointi on oma varsinainen ammattitaitoni. Toinen lukee listaa tai protokollaa ääneen ja toinen seuraa konseptista. Välimerkit luetaan napauttamalla keltaisella lyijykynällä pöytään. Olen harjoittanut tätä vaativaa ammattia vuodesta 1976, mutta kieltämättä se alkoi jäädä vähiin vuosituhannen lähetessä loppuaan. Sen jälkeen olin pukittaja. Jotkut sanoivat hovioikeudenneuvokseksi. Keskeinen tehtävä oli lukea päätöskonseptia sana sanalta ja varustaa jokainen luettu sana kruksilla eli pukilla. Konseptin oli laatinut esittelijä, ja esittelijät olivatkin yleensä etevämpiä kuin me jäsenet. Minulla on niitä tallessa, silmiä hivelevän kauniita konsepteja, joissa todellakin joka sanan alla on merkki ja poistot on ilmaistu alleviivauksella, ei koskaan yliviivauksella, ja siellä täällä on pitkän harkinnan jälkeen esimerkiksi sana "ja" muutettu sanaksi "sekä". Tai päinvastoin.

Henkilötietoja ei pahemmin peitelty. Monet tuomarit liittivät rikosrekisterin otteen pöytäkirjoihin, ja kantapöytäkirjassa se oli joka tapauksessa kenen tahansa tarkasteltavana. Vanhoihin papinkirjoihin eli virkatodistuksiin merkittiin tarvittaessa esimerkiksi "huonomaineinen".

Itse olen hyvämaineinen. Minulla oli siitä paperi. Sellainen piti esittää hovioikeuden auskultantiksi ilmoittautuessa, nimittäin hyvämaineisuustodistus. Sen jälkeen vannottiin virkavala, joka oli pitkä ja järkyttävä.

Kun henkilötietojen suojaaminen tuli ajankohtaiseksi, se tuntui alkuun turhanaikaiselta, mutta kun sotaisat taustat paljastuivat, asian ymmärsi. Erilaiset luottokaupat ja pankkioperaatiot yleistyivät ja muovikortit tulivat laajaan käyttöön. Niin päädyttiin nykyiseen kaksinaiskäytäntöön. Syntymäaika on salainen tieto, mutta ajokorttia tai vastaavaa todistusta, josta syntymäaika ja henkilötunnus käyvät ilmi, on liehuteltava aamusta iltaan kaupoissa ja konttoreissa niin että on se yhdenlaista salaisuutta.

Nyt vasta tullaan asiaan, joka jatkuu seuraavissa kirjoituksissa sopivina päivinä. Tämä on totta puhuen kirjoittamalla ajattelua, kun tapaan huomenna Aarnion Reijon ja on tarkoitus puhua tietosuoja-asioista.

Olisi loogista kehittää henkilötietojen suojasta oikeus henkilötietoihin - jotai samanlaista kuin tekijänoikeus.

Amerikkalaisessa lainopissa esiintyy jo right in publicity. Meillä on samaa käytäntöä. Häänsä tai hautajaisensa voi myydä lehdelle, jos on riittävän kiinnostava ihminen, ja isot tissit. Urheilija voi myydä rintapielensä mainostilaksi, jolloin kaupan kohteena on nimenomaan nimeltä tunnettu ja kasvoista tunnistettava urheilija. Esiintyvän taiteilijan, esimerkiksi rokkarin, nimi on hänen tavaramerkkinsä eli brändinsä.

Jos esimerkiksi Sonera olisi hyvinhoidettu yhtiö, se olisi jo ryhtynyt puuhaamaan tässä asiassa. Kyllä yksi ja toinen olisi valmis myymään asiakasprofiilinsa, jos hinnoista sovittaisiin. Nythän ongelma on se, että yksityiskohtaisten tietojen kerääminen esimerkiksi nimettyjen henkilöiden ostotottumuksista on kiellettyä. Ei se kuitenkaan ole niin kiellettyä, etteikö se onnistuisi asianomaisen suostumuksella. Ja kun viisas ihminen ei sellaiseen mene suostumaan niin - eikö tietoja voisi ostaa?

Tällainen voisi olla uutta yksityisyyttä - henkilötietoja kauppatavarana.

Ajatus taitaa kuulostaa karmealta. Se voi olla merkki siitä, että se olisi kehittelemisen arvoinen.

29. marraskuuta 2006

Apuohjelmat

Myönnän että pieniä apuohjelmia (widgets) harrastavat ihmiset ovat tyhmiä paskoja, joilta pitäisi ottaa tietokone pois.

Olen itse sellainen. Ilahdun hurjasti kun löydän jotain hauskaa, lataan ja asennan tietokoneeseeni, ja usein ilmenee vaikeuksia, joista ei selviä edes poistamalla ohjelma. Poistamiseen ja rekisterin siivoamiseen tarvitaan taas uusi apuohjelma.

Edelleen jatkuva villitykseni on tähän blogiin ajatuksellisesti kytkeytyvä LibrayThing. Jos ja kun käytätte, ottakaa esiin näkymä E ja huomatkaa, että ohjelma on imenyt kirjoistani enimmäkseen täydet tiedot niin että asiasanoilla voi hakea, esimerkiksi "Helsinki" tai "Talvisota".

Olen ehkä velvollinen selittämään, että tähän mennessä luetteloidut 2280 nidettä, jotka siis ovat omia kirjojani, sijaitsevat paitsi kotonani, sivukirjastossani, joka on vanhempieni asunto Westendissä, ja Possulassa. Merkittävä osa on HIITissä Ruoholahdessa ja sitten pieni määrä Lappeenrannassa työhuoneessani.

Ohjelman fenomenologinen puoli on jossain määrin jäsentynyt tieto tai jopa vakaumus, että luettavaa eri aloilta riittää yhtä kauan kuin silmien valkeutta. Kuulun niihin ihmisiin, jotka lukevat saman kirjan kahteen, kuuteen tai kahteentoista kertaan.

Kunnianhimoinen taka-ajatus on tämä: olen koonnut erikoisaloilta, kuten immateriaalioikeudesta, vain hyväksi ja käyttökelpoiseksi tietämääni kirjallisuutta. Opiskelijoilla ja harrastuneilla on mahdollisuus tehdä päätelmiä.

Itse ohjelma näyttää aika anglosaksiselta. Idea on saattaa samoista kirjoista pitäviä tekemisiin keskenään. Ei ole tullut yhteydenottoja.

Kuten tästäkin ymmärtää, tällä kertaa on puhe vain PC-puolen ohjelmista. Apple on tässäkin asiassa ärsyttävän ongelmaton.

Toisaalta taas - WhereIsIt on ilmaisohjelma, tietokanta jolla minulla on nyt tiedostojen nimet ja tiedot neljästä kovalevystä ja 92 DVD- ja CD-levystä. Ihan kova juttu, kun ei muista, mihin on siirtänyt turhiksi luulemiaan hakemistoja, esimerkiksi valmistuneiden ja näköpiiristä kadonneiden opiskelijoiden tekstejä tai heikkoja valokuvia.

Kaikki kunnon ihmiset käyttävät valokuvien hallintaan järeän Photoshopin Bridgeä, joka kuitenkin on hyvin hidas. IrfanView on hämmästyttävän nopea ja lisäksi ilmainen. Jotkut hyvät ihmiset pitävät sitä ajan tasalla niin että se näyttää lukevan erilaisia raw-tiedostoja, joita en tosin itse yleensä viitsi käyttää. Maksullinen mutta halpa on ThumbsPlus, jossa on muutamia jännittäviä ominaisuksia.

Noin kymmenen vuotta olen käyttänyt tiedostojen hallintaan Total Commander -nimistä halpaohjelmaa, joka on oikeastasan erän vanhan Windowsin File Manager, ja johtaa asian ytimille. Ohjelman hyvyys on aika pitkälle tottumuskysymys. Tiedostojen kanssa pelatessa kevytmielisyys ja huolimattomuus ovat todellisia ongelmia. Tämä kahden ruudun commander on turvallinen erilaisiin suurisiivoustehtäviin.

Oikeasti tärkeiden tekstitiedostojen säilyttämiseen käytän lapsellista keinoa: lähetän ne itselleni liitetiedostoina Googlen g-mailiin, jossa on postilaatikkoa giga ja yli. Ei ole hullumpaa, että pystyy ottamaan esimerkiksi Lappeenrannassa hotellin ala-aulan koneella esiin opiskelijan väitöskirjatekstin luonnoksen, koska tyypillisesti siitä tarvitsee tietoja juuri silloin kun oma läppäri ei ole mukana.

Muiden vanhojen miesten tavoin olen jo muutamia vuosia sitten päätynyt arvioimaan, että kannettavan tietokoneen mittari ei ole suorituskyky vaan paino. Kunhan kuljeskelee päivänkin tietokone olalla, jo sen illalla tuntee.

Nuorempana tietenkin haluaa tehdä vaikutuksen avaamalla tikkana tietokoneen heti jos joku merkkihenkilö menee sen näköiseksi, että aikoo sanoa jotain merkittävää. Nyt on jo palautunut sadan vuoden takaiseen käytäntöön. Jos täytyy tehdä muistiinpano, silloin kalastaa jostain taskusta esimerkiksi avatun kirjekuoren (mielellään ulosottomiehen lähettämä uhkauskirje) ja jostain toisesta taskusta kynän (tyylikkäin on pureskeltu Faber Castellin pätkä), ja sitten tuhertaa tekstin.

Tietääkseni merkittävä osa maailmankirjallisuutta on saanut alkunsa tällaisista muistiinpanoista.

Kirjekuori on olennainen, koska sen erottaa kopeloimalla kuiteista ja lipuista ja lapuista, joita taskuihin ja etenkin kassiin tai salkkuun kertyy niin oudon nopeasti.

Käsitykseni mukaan tyypillisellä tietokoneella - minun koneellani - on samat liian isot tiedostot viiteen - kymmeneen kertaan. Eri neronleimausten johdosta niitä on erinimisissä hakemistoissa ja ne täyttävät konetta. Esimerkiksi tuo Total Commander osaa verrata kahta hakemistoa myös lukemalla sisällön ja auttaa siis poistamaan turhia duplikaatteja, esimerkiksi saman tekstin eri versioita.

Eräiden ilmaisohjelmien ongelma on hyvin tyypillinen: ellei ole tarkkana, tulee ostaneeksi vahingossa jotain. RealAudio on melkein välttämätön ainakin radio-ohjelmien kuuntelemiseen. Todella maksuttoman version löytäminen ja lataaminen ilman perässä vyöryvää mainospostia on vaativa tehtävä.

Applen iTunesia ei kenenkään pidä jättää käytämättä. Mielestäni natiiviformaatti "au" ei ole erikoisen tarpeellinen. Rippaus ja valikoitujen kappaleiden polttaminen sujuu hyvin, ja verrattuna CD-levykokoelmaan tästä ohjelmasta kappaleet löytyvät helposti. Tosin en ole saanut aikaan asentaa Applen Airport Expressiä, koska stereoni - B&O - ovat tunnetusti hankalasti yhteensopivia kaikkien järkevien laitteiden kanssa niin että piuhatkin ovat DIN-piikkejä, arvattavasti viimeisinä maailmassa.

Tältä osin olen kiitollinen viranomaisille. Nähdäkseni järjestelmä toimii siinä mielessä hyvin, että vastaan ei ole tullut pahemmin maksullisia päivityksiä, jotka vilahtaisivat koneeseen omia aikojaan.

Windows on tietenkin maailmanlaajuinen ongelma. En käytä Microsoftin selainta, ellei ole pakko, enkä Media Playeriä, ellei ole ihan pakko. Molempien asentamisestakin tulee sellainen olo kuin joku tulisi nuuhkimaan sukkia, joita ei ole vaihdettu.

Olen saanut ennenkin sellaista palautetta, että käyttämääni Mozilla Firefoxia etevämpi on ainakin Opera, ja mikä ettei olisi. Tämän selaimen lisät (add-in; plug-in) näyttäisivät myös olevn enimmäkseen turvallisia, toisin kuin virtuaalityöpöydät, jollaisesta laitoin ilkeyttäni kuvan.

Viime aikoina olen ollut kovin mieltynyt Firefoxin Morning Coffee-lisäohjelmaan, joka avaa napsautuksella ennalta määritellyt verkkosivut, kakistelematta.

Alustava lopullinen tieteellinen johtopäätös: tietokantojen ongelma on rakenteellinen. Aina kun olen opetellut jonkin, kuten Accesin alkeet, ohjelmasta tulee uusi versio ja opetteleminen on aloitettava alusta. Lisäksi tietokantaohjelmissa asettelu eli tietueiden (records) muokkaaminen on keskimäärin aivan liian työlästä.

Sähköpostien ongelman olen ratkaissut toistaiseksi tyydyttävästi niin, että kun Outlookia ei oikein voi välttää, vien meilit kohtuullisen kokoisina palasina ascii-muodossa arkistoon, esimerkiksi vuoden 2005 lähetetyt sähköpostit.

Ascii-editoreita on epäluku. Käytän UltraEditiä ja NoteTab -nimistä pikkuohjelmaa. Molemmat avaavat megankin tekstipaketit nikottelematta, ja sen jälkeen mielestäni pelkkä "etsi" riittää ajankohtaisen sähköpostin löytämiseen.

Jotkut todella tärkeät ja laajakäyttöiset tiedostot olen indeksoinut Acrobatilla. Kotimaiset ja monet ulkomaiset oikeustapaukset ovat saaneet tämän käsittelyn. Niinpä oikeustapaus löytyy utuisenkin muistijäljen avulla. Akrobaatti on sangen sopiva tällaiseen aineistoon ja lakiteksteihin, koska tyypillisesti niiden sisältöön ei kajota. Ne vain on saatava näkyviin.

Siuiantuksi lopuksi tältä paikalta - täytyy muistaa katsoa, onko Typing Masterista tai vastaavasta uutta versiota. Kirjoittamisen suurin tekninen ongelma on inputti. Vaikka kirjoittaisi osan tekstejään kynällä, kuten teen, jossain vaiheessa teksti on kirjoitettava koneeseen.

Konekirjoitustaito rapistuu. Kirjoituskoneiden aikakaudella olin aika hyvä ja nopea ja pystyin kirjoittamaan täydellisellä kymmensormijärjestelmällä myös numeroita. Nuorempi veljeni oli ja on vielä parempi. Luultavasti taitoa olisi pidettävä yllä. Jos tältä osin ajattelee insinöörimäisesti, tarpeettomaan sähläämiseen ja virheiden tekemiseen ja virheiden korjaamiseen menee kohtuuttomasti aikaa.

Mutta ehkäpä niin on hyvä.

Hemingway kirjoitti seisaallaan, kynällä.

Ei ole haitaksi että ajattelee kunnolla ennen kuin kirjoittaa.

Luen edelleen silloin tällöin juttuja kirjailijoista, jotka ylpeilevät vanhanaikaisilla laitteillaan ja langettavat samalla epäilyksen varjon "tekniikkafriikien" ylle.

Mikäs siinä. Jos haluaa valmistaa lihaliemen lihasta eikä liemikuutiosta, sopiihan se. Tai pätkiä halot ja pilkkoa takkapuut parvekkeella, moottorisahaa käyttämätä. Sopiihan se. Ruotsin opettajani pilkkoi klapit olohuoneen kynnyksellä, leikkasi läskiä parvekkeella säilyttämästään sianruhosta ja sen jälkeen silppusi kessua ja mahorkkaa piippuunsa sillä samalla kynnyksellä, joka sijaitsi isoisäni omistamassa kiinteistössä Kauhavan kunnan Kauhavan kylässä. Mutta siitä on kieltämättä aikaa. Silti muistan sen.

28. marraskuuta 2006

Sopimattomia

Wellerismi tarkoittaa sananpartta tai sanontaa, jonka yhteydessä mainitaan puhuja, esimerkiksi ennen niin kuuluisa "entinen akka".

Termi on peräisin Dickensin Pickwick-kerhon papereista, joissa palvelija Sam Weller puhuu näin. Samanlainen hahmo on Herojan isäntä, se jota Aku Korhonen esitti elokuvassa "Särkelä itte". Samassa elokuvassa muuten esiintyy tyypillisesti käsittämätön ja suuremoinen sanonta, kun Särkelä uhoaa, että saa tulla koko Suomi ja Sukkenpakka. Merkillinen päähänpisto Ilmari Turjalta, Suomi ja Pitäjänmäki.

Ehdotin joskus kauan sitten, että Paavo Lipponen nimitettisiin Suomen ja koko Rantasalmen sulttaaniksi, mutta se oli pelkkä mukailu Pekka Lipposesta, joka myöhemmin saadun tiedon mukaan ei ole edes sukua. Eikä Rantasalmelta taida löytyä Saparomäkeä.

Wellerismit ja sananparret liittyvät mielessä hyvinkin voimakkaasti Erkki Tantun piirroskokoelmiin. Muutaman vuosikymmenen tauon jälkeen selailtuna kirjat tuntuvat hyviltä tai erittäin hyviltä, vaikka puupiirrostekniikan luoma tasapaksu viiva käy joskus taitavasta piirtämisestä huolimatta yksitoikkoiseksi. Se ongelma on vähän väistynyt, että Otava teetti Tantulle niin hirveän määrän kirjan kansia ja kuvituksia, että Tantusta ja kansankulttuurista tuli samaa merkitseviä asioita.

Menneinä aikoina jopa Tanttu joutui kuitenkin hiukan jarruttelemaan. Kansanperinteen kokoelmiin sisältyvät muistiinpanot ovat kohdittain ilahduttavan ruokottomia. Sama koskee kieltosutkauksia: "Älä välitä - ei Villekään välittäny, vaikka oli viiden lapsen isä eikä ollu kertaakaan saanu."

Jätän harkittavaksi, näyttäytyisikö näissäkin sanonnoissa se karnevaalikulttuuri eli ylösalaisin käännetty maailma, jonka Bahtin ja muut havaitsivat ja jonka olemassaoloa äkkipojat eivät usko.

Aika tavalla siihen suuntaan viittaisivat kaskut, joiden kokoelmista mittavin saattaa olla Matti Kuusen 1993 toimittama "Kansanhuumorin parhaat" - kokoelma joka kohdittain kutakuinkin salpaa hengen, ja ehtaa tavaraa alusta loppuun.

Wellerismejä keräsi jo 1959 Iris Järviö-Nieminen, ja niitä julkaistiin hyvin häveliäästi tieteellisessä sarjassa; nide on harvinainen ja suppean folkloristipiirin ulkopuolella luultavasti tuiki tuntematon.

"Jos kerta saamaan rupiaa, niin mulle kans, sano laukkuryssä, kun poika ja tyttö pimiässä sipisivät."

"Vikansa kullakin, sano flikka kun huarin teki."

"Konstit on monet, sano Kauhavan akka, kun kusi, konttas, kuto sukkaa ja söi."

Vitsit ovat usein häikäilemättökän raakoja:

"Meirän rumis, kun on kurkut poikki, sano härmäläinen."

Erikoisessa suosiossa ovat vähemmistöt ja vähäosaiset:

"Oli onni, ettei ollut sakset, sano mustalainen, kun puukko silmään putosi."

"Praa konsti, sano hurri kun hevosen hirtti."

"Nytpä ilma juustolle haisee, sano sokea kun komeroon kusi."

"Hyvää yötä, sano ruotimummu, kun silmät puhkes."

"Älä noita pirujas puhu, sano Porren isäntä kun kerjäläinen leipää pyyti."

Yhteiskunnalliset rajat ylittyvät yhtä kevyesti kuin sopivuuden rajat.

"Vaihtelu virkistää sano ruustinna kun renkiä halasi."

"Mä että täältä erkanen, sano pappi kun putkasta pääsi."

27. marraskuuta 2006

Instituutio


"Avioliitto on hieno institituutio". Johon Mae West sanoi: "I am not ready for an institution yet."

Instituutio on ihmisen aikaansaama järjestys tai järjestelmä. Avioliito on järjestelmä. Mae Westin vitsissä "institution" on vanhainkoti tai hullujenhuone, jotka ovat nekin ihmistekoisia laitoksia.

Taloustieteistä sanotaan, että niiden harjoittaminen on omiaan ihmisille, joille kirjanpitäjän ammatti on liian hurja ja kiihkon täyttämä.

"Gai saber" eli Iloinen tiede tarkoitti runojen kirjoittamisen taitoa. Nietzsche, kuten tunnettua, otti termin omakseen, koska taloustiede - Surullinen tiede (dismal science) oli jo vakiintunut vertauskohta.

Jälkimmäistä korosti Carlyle, joka esimerkiksi arveli, ettei orjuuden poistamisella saavutettaisi mitään hyvää, koska palkkaorjuus osoittautuisi aikaisempia institituuioita pahemmaksi.

Vastakkain ovat siis runous ja talous, ja tämä on pieni merkintä.

Douglass North on yksi henkilökohtaisista kotijumalistani. Ylhäällä on hänen kuvansa. Harjoitan sen edessä palvontamenoja aamuisin ja iltaisin.

Ihan siisti villapaita.

Nykyinen oikeudellinen sääntely kaatuu kuin Neuvostoliitto transaktiokuluihin. Kun kustannuksia sopimuskumppanin löytämisestä, sopimusneuvotteluista, sopimuksen tekemisestä ja sopimuksen täytäntöönpanosta ei panna kovalla kädellä aisoihin, hinnat karkaavat käsistä.

Ihanteellinen järjestelmä on R-kioski. Kirjakauppa on toinen hieno keksintö. Rautakauppa on kolmas.

Ihmisten uskomusjärjestelmiin sopivaa aineistoa myydään valmiiksi pakattuna ja selkeästi hinnoiteltuna. Kun haluan, kuten haluan, saada selvän siitä, ketä tuttavistani on tänään vangittu tai erotettu, ostan iltapäivälehden hintaan euro kaksikymmentä. Irtonumeroa varten on olemassa suuri määrä tekijänoikeudellisia järjestelyjä, joista minä asiakkaana viis veisaan. Luen lehden ja luettuani kuivaan sillä kumisaappaita.

Tätä sanotaan taloudelliseksi tehokkuudeksi.

(Tätä tekijänoikeusjärjestöt eivät ota uskoakseen - hankkikoon minun puolestani suuren määrän oikeutettuja korvauksia luovasta toiminnasta, kunhan tekevät sen järjellisesti eli ilmoittavat, mitä maksaa. Ei basaarikauppiaskaan ilmaannu matkamuiston myytyään hotelliin puhumaan kopioinninestosta eikä laitekorvauksista.)

North on lisännyt käsitteisiinsä intention eli tarkoitusperän. Hänen taloustiedettään on ehkä aiheellisesti moitittu taloudellisen toiminnan palauttamisesta niin epämääräisiin seikkoihin kuin maun ja muodin vaihteluun.

Mutta tämä ajattelu miellyttää minua ja tuo menetelmä näyttää tuottavan parempia tuloksia kuin taannoinen, muun muassa juuri kuolleen Milton Friedmanin nimeen liitetty uusklassismi.

Väite on yksinkertainen: taloutta ei voi irrottaa poliittisesta ja kulttuurisesta uskomusjärjestelmästä.

Siis: talous ja runous ovat lähellä toisiaan. Surullinen tiede ja iloinen tiede ovat saman rakennelman seiniä.

Kuvan kirja on aika uusi. Olen jo melkei hieronut kämmeneni rakoille, koska tiedän voivani luetuttaa sen pakollisena tenttikirjana muutamillakin henkilöillä.

Onni ettei North ole kalifornialainen guru eikä mikä tahansa liehuparta. Hän on taloustieteen nobelisti ja myös vastustajiensa mielestä yksi aikakauden keskeisistä ajatteliljoista.

Jotenkin samaan tapaan kuin historiantutkija Férnand Braudel - rauha hänen muistolleen mutta ei tuotannolleen - North tuo jatkuvasti esiin instituutioiden muutoksen vaikutuksen ihmisten tajuntaan ja tapaan tehdä havaintoja ja siis luoda uskomuksia.

Olemme navigaattoreiden ja matkapuhelinten kanssa erilaisia ihmisiä kuin isämme ja näiden isät, joiden tukena oli maastomuisti ja melkein peritty käsitys kulkureiteistä.

Ja muuttunut tajuamisen tapa vaikuttaa instituutioihin, niinkin hyvin rakennettuihin kuin Berliinin muuri.

Esimerkiksi taisteleva islam ja esimerkiksi Yhdysvaltain yllättävät vaikeudet ja Yhdysvaltain uhkaava rapautuminen selittyvät osaksi informaation hajautumisella ja information epätasapainolla.

Niin kauan kuin informaatio oli vain Kremlissä ja CIA:n pääkonttorissa, toisten oli syytä pitää turpansa kiinni.

Nyt niin ei ole.

Ilmiön tekee niin peräti viehättäväksi se, että Stendhal, Tolstoi ja nämä muut historiamme suurimmat eli 1800-luvun kirjailijat ja taiteilijat ja jotkut heidän myöhemmät perillisensä olivat ymmärtäneet tämän kaiken vaistomaisesti.

Olen väittämäisilläni, että taloustieteen ja siis sen käsineidon tekniikan nerokkaimmat nimet ovat henkilöitä, jotka kulkevat taiteilijan kirjoissa. Ehdotan Tolstoita, mutta en ole aivan varma. Gogol tulisi myös kysymykseen. Tai Tshehov. Tolstoin tekee monille vastenmieliseksi se, että hän hurahti omista ajatuksistaan ja unohti, ettei maailmankatsomusta voi perustaa ja että profeetaksi joudutaan, ei pyritä.

26. marraskuuta 2006

BWV 106 Actus tragicus

Tuomiosunnuntai.

Siis kirkkovuoden viimeinen pyhä. Vuosi alkaa adventista.

Juice Leskinen sitten kuoli. Sitä osasi odottaa.

Ihmisen menestymättömyyden laulaja,
lähde sydänten korvessa,
rivakasti
pimeyden pohjaan asti -

Olit tyhmä kuten me. Lahjasi kesti
rikkaat eukot, rappion, oman itsesi,
hullun maan, joka haavoitti sinut runoille.
Nyt meillä on kansa ja maa ja pimeä päivä,
ei, ei runous auta mitän. Se elää
alhoissa, joihin liikkeenjohto ei löydä...

Auden kirjoitti:

Earth, receive an honoured guest:
William Yeats is laid to rest.
Let the Irish vessel lie
Emptied of its poetry.

Silloinkin oli vuosi 1939.

Kantaatti "Gottes Zeit ist der allerbeste Zeit" on herättänyt suurta ihmetystä ja yksimielisyyttä. Käsittämättömässä tuotannossa se on joka tapauksessa huippu. Se on Matteus-passio pienoiskoossa, symmetrinen rakennelma, jossa jakso syntyy jaksosta, ääni äänestä niin että tuloksena on jotain - täydellistä.

Esittäjillä se aiheuttaa vaikeuksia- Joshua Rifkinin pieni porukka ei selviydy siitä levyllään. Karl Richterin vanha levy on hyvä, ehkä siksi, että kummallinen soitinryhmä on etevä - kaksi nokkahuilua ja kaksi viola da gambaa. Gardnerilta on vain hiukan vanhempi levytys. Maasaki Suzukin paljon kiitetty kantaattisarja sisältää kovin paljon sellaisia tempoja ja painotuksia, jotka vierastuttavat minua. Harncourtin levy on vanha. Koopmanin luultavasti hyvää levytystä minulla ei valitettavasti ole käsillä.

Tästä sävellyksestä tekisi silti mieli hiukkasen varoittaa. Ellei Bach ja elleivät kantaatit ole jotenkin tuttuja, tämä ei ehkä ole rennoin tapa aloittaa, koska tämä teos on musiikin maailmassa jokin Leonardon "Viimeinen ehtoollinen" - ensi silmäyksellä täydellinen, viimeiseen asti arvoituksellinen, ja lisäksi siinä on niin vahva pyhyyden kosketus.

Kauan eli ajatus, kukaties oikea, että mielipuoli on pyhyyden iskemä ihminen.

Säveltäjä oli 22-vuotias. Tuttu kirkkokantaatin muoto oli vasta tulossa. Tämä teos ei edes liity evankeliumi- tai epistelotekstiin eikä sitä ole nimetty millekään kirkkopyhälle.

Tekstin ja musiikin painopiste on psalmin jae:

"Opeta meitä ajattelemaan, että meidän pitää kuoleman, että me ymmärtäväisiksi tulisimme."

* * *
Lisäys: ostin kuitenkin (€9,99) Gardinerin vuoden 2000 levytyksen iTunesin verkkokaupasta. Ei sille mitään voi. Se on hieno. Nyt jään odottamaan, että viikolla radiossa lähetetty Gardinerin Moteverdin a cappella -messu ilmestyisi levylle. Se oli Royal Albert Hallin Prom -sarjaa.

25. marraskuuta 2006

Studs Terkel

Joitakin päiviä olemme puhuneet etenkin Erno Paasilinnasta, ja keskustelu osoitti minulle, että Ernon tekstit ovat tuttuja ja hyvin tärkeitä ihmisille, jotka eivät muista häntä.

Enempää ei kirjailija voi toivoa.

Luin yöllä loppuun hänen omaelämäkertansa, jonka loppujakso on riipaiseva. Erno kunnioitti mystiikkaan asti "kansaa", tavallisia ihmisiä, heidän työtään. Hänestä itsestään tuli kirjallisuuden kylmän tilan rakentaja, joka raivasi viljelykseen raakaa korpea omin neuvoin.

On se toista kuin pulpahtaa korkeiden oppilaitoksen polyleteeniputkesta julkisuuteen odottamaan aplodeja.

Amerikkalainen radiotoimittaja ja kirjailija Studs Terkel sen kuin elää, vaikka on syntynyt 1912. Hänen radio-ohjelmansa pyöri Chicagossa 1950-luvulta 1990-luvun lopulle. Vaikka hänen yksi erikoisuutensa on halu olla tekemättä itsestään numeroa, hänen nimensä on taloustarvike Yhdysvalloissa.

Me Aku Ankan ja Valittujen Palojen varjossa varttuneet tiedämme Amerikasta ehkä enemmän kuin amerikkalaiset keskimäärin. Mauri Kunnas kertoi toissailtana televisio-ohjelmassa lapsuudestaan Ankkalinnassa - kaikin osin asia oli tuttua.

Tiedoissamme on silti mahtavia aukkoja, joista yksi on suora televisio ja toinen on radio.


Studs sai käsiinsä oman lähetystunnin ja jollain ihmeen tavalla aika uskomattomia haastateltavia. Tällä hetkellä kuuntelen Bertrand Russelin mietteitä Kuuban ohjuskriisistä ja hetki sitten puhui ja lauloi Mahalia Jackson, jonka kanssa Studs oli samassa liemessä Joe McCarthyn noitavainojen aikana. Eilen kuuntelin viihdyttäjiä - nuori opiskelija Woody Allen 1965, Mel Brooks ja Zero Mostel.

Vilkaiskaa tavanomaisia lähteitä - LibraryThing sisältää omat Terkelin teokseni ja Wikipedia kertoo, että Terkelin vanhemmilla oli matkustajakoti ja poika oppi istumaan kuuntelemassa matkustavaisten tarinoita iltasella. Studs suoritti juristin tutkinnon (J.D.) ja on yksi niistä hämmästyttävän monista amerikkalaisista juristeista, joka ei syöksynyt saalistamaan rahaa ja liituraitapukuja vaan omistautui käyttämään tietojaan ja kykyjään ulkopuolella elinkeinoelämän, hallinnon ja politiikan.

Terkel sai maineensa ja palkintonsa, muun muassa Pulizerin - "puhutusta historiasta" (oral history). Tavalliset ihmiset eli niin kuin nykyisin sanotaan "tavikset" kertovat.

"The Good War" on paras kirja toisesta maailmasodasta. Yksi kertoja istui merimiessäkkinsä päällä Seattlessa ja mietti, että hyvä kun Truman tipautti sen pommin japsien niskaan - muuten oltaisiin nyt nousemassa laivaan ja sota jatkuisi ja jatkuisi. Toinen kertoja sanoi, että hän oli kolmannen sukupolven amerikkalainen, mutta japanilaisen syntyperän takia Kalifornian kuvernööri Earl Warren ja hänen pikku apulaisensa Richard Nixon siirsivät kaikki vinosilmäiset erämaahan peltiparakkeihin kolmeksi vuodeksi, ja kun he palasivat takaisin, joku oli ottanut omakseen heidän hedelmätarhansa ja alkanut rakentaa supermarketteja heidän entisille tonteilleen. Warrenista tuli myöhemmin korkeimman oikeuden presidentti ja Nixonista muuten vain presidentti.

"Working" kertoo työstä, esimerkiksi jäteauton ajamisesta. Amerikkalaiset kertovat.

Tästä asiasta olen nyreä Hannu Taanilalle, Eino S. Revolle ja ehkä myös Paasilinnan pojille - meillä ei tietääkseni ole Suomessa mitään tällaista, ei edes Paavo Rintalan ja kumppaneiden "Sotilaiden äänet". Kaikki ihmisten haastattelijat ovat tulleet jonkin programmin kanssa valmiina panemaan kertojille sanoja suuhun.

Nykyisin jopa kansatieteilijät tietävät, että ihmiset ovat pahuksen hyviä puhumaan kysyjän mieltä myöten. Tunnettu ja tunnustettu tapaus - johon olen toistuvasti viitannut - on Margaret Meadin klassinen kuvaus sukupuolisesta vapaudesta eräillä Etelämeren saarilla. Aikoinaan kävi ilmi, että tiedenaista oli vedetty höplästä jokseenkin reippaasti. Taitavat tahitilaiset ja muut olivat vaistonneet, mikä kysyjää kiinnosti, ja sovittaneet sanansa täsmälleen sen mukaisiksi.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julkaisee jatkuvasti kirjoja eri alojen perinteestä. Viimeksi luin mainion kirjan kotiapulaisten muistoista ja nyt tuli postissa lääkäriperinnettä, näemmä suureksi osin kunnanlääkärien aikakaudelta - piirilääkärit ovat jo kuolleet.

Taitolaji tuokin on. Mutta vielä enemmän taitoa vaatii ihmisten puhuttaminen radioon.

Terkelin CD-levyillä ja hänen verkkopaikassaan

www.studsterkel.org

olevista haastatteluista huomaa heti, mikä mieletön taito hänellä oli: hän oli niin kiinnostunut ihmisistä, että antoi heille suunvuoron. Lisäksi hän oli niin taitava journalisti, että heti kun keskustelukumppani - usein joku kuuluisuus - yritti ruveta esittämään opeteltua ohjelmaansa eli pyörittämään levyä, hänellä oli kyky katkaista se lempeästi niin että ihmisen ääni kuuluu koko ajan.

Olen korviani myöten rakastunut ihmisen ääneen. Joskus se on häiritsevää. Kuulen television ohi kävellessäni, puhuuko siellä näyttelijä vai ihminen. Joskus se on suuri nautinto.

Tallenteilla olevista suurimmat suosikkini ovat Studs Terkelin haastattelujen ohella maailman paras spiikkaus, Lawrence Olivierin kertojan ääni DVD-sarjassa World at War. Siitä on nyt liikenteessä 30-vuotislaitos. Kun sarjaa tehtiin 1974, niin moni oli vielä hengissä kertomassa itse asiosita - suuramiraali Döniz, Englannin ilmamarsalkat, lukemattomat mosatrampparit. Ja Olivier silloittaa tämän äänellään, joka ei ole hiukkaakaan tunteileva mutta jollain unohtumattomalla tavalla järkyttynyt.

Ja sitten on se filmi, jota on sanottu aiheellisesti kaikkiein aikojen vahvimmaksi - Resnais'n "Yö ja usva". En halua katsoa sitä. Se on niin kauhea. Se on niin paljon kauheampi kuin neuvostoliittolaiset holokausti-elokuvat, koska tässä ei ole ideologiaa, vaan ainoastaan asioita.

Tekstin on kirjoittanut Jean Cayrol. Teksti on siis erittäin korkealuokkaista Ranskan kirjallisuutta, jossa kieli hengittää ja etenee mutta ei tunge silmille eikä käy korville. Tekstin lukee Michel Bouquet - näyttelijä ja ammattilainen, ei tähti.

Studs Terkel ja aika pahan aksentin ja huonot tekohampaat saanut Isaac Bashevis Singer vaihtavat levyllä olevassa keskustelussa muutaman sanan myös mystiikasta, mutta Singer sanoo, että intohimo (passion) on kuitenkin tärkein. Terkel sanoo: ilman sitä ei voi olla myötäelämistä (compassion).

Niin.

Ja ihmisarvo on toisen ihmisen arvo, ei oma. Ja arvon antaminen toiselle on ihmisrvoisen elämän avain.

24. marraskuuta 2006

Miksi en kirjoita

Otsikkoni on vääristelmä George Orwellin kuuluisasta esseestä "Miksi kirjoitan".

Tulkitsen Orwellin tarkoittaneen kirjoja ja sanomalehtiä.

Vastaan kysymykseeni, että kukaan kustantaja ei ole vähään aikaan tosissaan pyytänyt.

Vastaan edelleen, että tuskinpa sittenkään.

Katsotaanpa asiaa.

Orwellin luettelo kirjoittamisen (siis julkaisemisen) syistä on hyvä.

1:o Raaka itsekeskeisyys ja omahyväisyys.
2:o Esteettinen into.
3:o Historian käsittäminen.
4:o Poliittinen vaikuttaminen.

Ensimmäinen ja neljäs punkti ovat urasuunnittelua eli yrityksiä kohentaa omaa asemaa. Se tapahtuu parhaiten astumalla toisen ihmisen varpaille, sitten sormille, kiipeämällä toisen olkapäille ja potkaisemalla hypätessään.

Tämä on hyvin suosittu resepti. Kirjan salattu nimi on esimerkiksi "Miksi isäni (äitini, vaimoni, tyttöystäväni) on niin ikävä ja ilkeä ihminen."

Poliittinen vaikuttaminen on halua päästä enemmistön kellokkaaksi ryhtymällä näennäisesti vähemmistön kellokkaaksi. Muuan hyvä keino on vakuuttaa epäpoliittisuuttaan (Erno Paasilinna, Hannu Taanila jne.)

Kolmas kohta eli halu löytää todellinen historiallinen todellisuus on erikoisen ominainen kiusankappaleille. Jo mainittujen kahden lisäksi esimerkiksi akateemikot Meri ja Haavikko ovat esiintyneet näissä merkeissä.

Joissakin tapauksissa kiusankappaleet ovat ihailtavia ihmisiä, kuten esimerkiksi Arthur Koestler, joka taisi istua sekä Stalinin että Hitlerin ja lisäksi Francon kuolemansellissä. Pimeää keskipäivällä. ("Darkness at Noon").

Olen jopa tavannut Viktor E. Franklin, jonka "Ihmisyyden rajalla" (alkuteos kirjoitettu 1945, suomeksi 1976) on kertomus psykoterapeutista Auschwitzissa. Mies, hänen myöhemmät teoksensa ja jatkuva nirsoilunsa Suomen matkalla olivat lohdullinen todistus siitä, ettei kärsimyksellä ole jalostavaa vaikutusta. Tuo kirja - ei Franklin muu tuotanto - kestäisi edelleen lukemisen. Näyttää löytyvän kirjastoista.

Toinen esimerkki valtavan hienosta historian jäsentämisestä on Jaan Krossin "Rakkaat kanssamatkustajat", jossa loistelias kirjailija kuvaa omasta näkökulmastaan yhtä ja toista perheelle ja tuttaville Virossa ja Venäjällä tapahtunutta 1930-luvun puolivälistä lähelle nykyhetkeä.

Tiedoksi kiinnostuneille kollegoille - Kross oli yleisen oikeustieteen dosentti (kuten minäkin). Hän luennoi oikeusteoriaa Tarton yliopistossa, kunnes joutui hyvin pitkäksi aikaa nauttimaan raittiista ulkoilmasta suuren itäisen naapurin etäisempiin kuvernementteihin.

Esteettinen into. Tätä kyynikot epäilevät. Mitä kyynikot eivät epäilisi? Se on mekaaninen asenne. Sellaisia silmälaseja myydään pilailupuodeissa. Kaikki vääristyy tai kääntyy ylösalaisin silmissä ja kyynikko väittää jostain syystä, että hän näkee oikein ja toiset eivät.

Esteettinen into iskee, kun sanat napsahtavat paikoilleen. Olen kokenut tuo oman kirjoittamani edessä kaksi tai kolme kertaa elämässäni. On kuin olisi rakentanut hiellä ja vaivalla seinään ikkunnan, sahannut, sahannut, nikertänyt, nakertanut. Kun lasi on paikallaan, revitään voimapaperit ja teipit irti. Teksti on kuin se ikkuna. Jos se on hyvää, ikkunaa ja lasia ei huoma tai tule ajatelleeksi, mutta ikkunan (tekstin) läpi nähdään jotain sellaista, mitä ei ole nähty ennen.

Palaan tähän asiaan, mutta siirtyminen pytagoraan numeroihin perustuvasta viristysjärjestelmästä tasavireisyyteen, siirtyminen kansankieliin kuten italiaan ja siirtyminen ihmisten kuvaamiseen (Giotto) ihmisen merkkien kuvaamisen sijasta oli näkökulman löytämistä eli siis Euroopan renessanssi. Vaikein uudistus oli perspektiivi. Siitä ja musiikista siis tuonnempana erikseen ja nyt vain maininta, etteivät Donatellon"Davidin" mittasuhteet ole oikeat, sillä jos ne olisivat oikeat, ne eivät näyttäisi oikeilta. Vartalosta irti oleva käsi on kuvattava hiukan suurempana, jottei se näyttäisi hiukan pienemmältä.

Ja mistä tämä äkillinen purkaus, jossa blogia ei siis pidetä kirjoittamisena?

Toisaalta useina päivinä mainittu Erno Paasilinna. Laittauduin lukemaan 1970-luvun alun poliittisia satiireja, jotka olivat kummastuksekseni kahistuttavaa pötyä eli lähinnä huonosti asioihin perehtyneen henkilön ennakkoluuloisia vuodatuksia.

Petsamolaisista puhuessaan hän mainitsee Talvisodan sytyttäjinä Hitlerin, Rytin ja maaherra Kaarlo Hillilän. Stalinia ei mainita tässä eikä muussa yhteydessä, koska Talvisota oli Suomen aiheuttama. Jatkosota: "Asia päätettiin yksityisissä piireissä, sodanjanoisten kenraalien salaisilla lounailla ravintoloissa... Kansa uhrattiin sodalle muutamien upseerien päättäesä siitä konjakkilasien ääressä."

Englannista: "Lähestyy aika, jolloin englantilaiset liikemiehet joutuvat kertomaan maailmalla omasta maastaan esittelylehtinen kädessä. He joutuvat pyytämään huomiota kuin nukkavierut kauppaedustajat jotka matkustavat kuukausilipulla... Englannin hyvinvointi on rakennettu poliisivoimin ja piikkilanka-aitauksin... Khakipukuiset sotilaskuvernöörit ovat auranneet konekivääreillä kansanyhteisön tietä. Nyt ovat panokset loppuneet."

Urho Kekkosen korruptioon (poliittiseen korruption) perustunut vallankäyttö saa sitä vastoin kirjoittajan haltioitumaan.

Siis tarkoitan, ettei taida kannattaa kirjoittaa aikalaisanalyyseja, ettei käy niin kuin runoilijalle, joka kehotti ajattelemattomassa ajatelmakirjassaan 1980-luvulla kaikkia muitakin panemaan rahansa osakkeisiin, etenkin Kansallispankin, ja on nyt ennustan maailmanloppua tulevan viikon tiistaiksi jo yli 55 vuoden ajan.

Mutta proosa ei vanhene. Tämän päivän lehdessä (HS) on suuremoinen kirjoitus Venäjän tilasta ja Putinin hallinnon perusteista.

Kirjoituksessa on se tahaton erikoisuus, että se voisi käsitellä Tolstoin "Sotaa ja rauhaa" eli eurooppalaisen liittolaisen kanssa ongelmiin ajautuvaa yläluokkaa, joka ei puhu samaa kieltä kuin kansa.

Tolstoi kuului aikansa oligarkkeihin, mutta haki jotain kestävämpää ja löysi kirjallisuuden. Hän poistui pietariksi ja osallistui nuorena upseerina... Tšet4šsenian sotaan. Ja kirjoitti "Kasakat".

Siis kirjoittaja sekoitti Englannin Neuvostoliittoon.

23. marraskuuta 2006

Roudan maat

Olin saarnaamassa papeille, vieläpä kirkkoherroille. Fiksua väkeä.

Musitoksi sain upiuuden levyn, joka oli äänitetty tuomiokirkon virsi-illassa. Se tuli hyvään väliin - runsaan, maailman parhaan koraalilaulun kuuntelemisen väliin.

Vaikuttaa siltä, että kyllä tässä on päällimmäisenä tunnemaailma ja muistot ja musiikki hiukan sivuseikka.

Seurakuntaa oli kuulemma vahvistettu vahoillislestadiolaisilla, ja kuulosti siellä olleen körttiläisiäkin. Urkuri piti huolen siitä, että laulut eivät lähteneet laahaamaan.

Kiirehdin kuuntelemaan saaliini, ja siinä on jotain, jota esimerkiksi Lahden kaupunginorkesterin virsilevyissä ei ole eikä likikään kaikissa hengellisten laulujen kokoelmissa - aitoutta ja uskottavuutta.

Viirret ovat kaikkein tutuimpia. Mukana on myös "Suomalainen rukous", Kailaan ja siten Suomen runouden parhaita tekstejä, etenkin se keskimmäinen säkestö, jossa mainitaan kukkivat roudan maat.

Romaanin nimi tulee siitä.

Lienee lapsellista ja häpeällistä innostua virsistä. Ei Taanila siihen syyllistyisi. Paasilinna sanoi sellaista sumutukseksi. Mutta kai meitä on muutamia satoja tuhansia, joiden tunne-elämän virsi kääntää sopivampaan asentoon.

Oikeastaan ihailen kulmikkaan luonteeni takia lähes väkivaltaisen uhmakkaita pohjalaiskoraaleja, mutta nyt on siis aikaa kulunut niin paljon, että myös "Ystävä sä lapsien" ja "Sun haltuus, rakas isäni" tuntuvat aivan ihastuttavilta.

Kirkkoympäristö on oiva, kaikuisa. Ihmiset yskähtelevät, niin kuin ihmisillä on tapana.

Hienoa että meillä on jäljellä tällainen seurakunta-karaoke. Keksimme sen ennen japanilaisia. Lauletaan sen vuoksi että laulattaa.

Toisella kerralla kirjoitan siitä, miksi me laulamme näin. Se on tuhannen vuoden kehityksen tulos, ja vanhoissa virsissä kuulee vielä vanhojen sävellajien merkit, jotka ovat kuin sammaloituneen hautakiven jäkälää, ruosteisen kilven rosoa tai halkeillutta seinähirttä.

Joonas Kokkonen osui oudosti hermoon säveltämällä oopperan virsien ympärille. Hän käytti myös niin yksinkeraista tekstiä, että se toimii oopperassakin. Ooppera ja laulu eivät kestä kovin konstikkaita sanoituksia.

Menen maate ja muutaman tunnin kuluttua yön selässä Lappeenrantaan. Valoa jos en näekään, sen tiedän loistavan.

22. marraskuuta 2006

Alamaisesti tekijänoikeudesta

Korkeille viranomaisille, kunnioitettaville valtiopäivämiehille ja jalosukuisulle virkakunnalle alamainen esitysehdotus tekijän- ja patenttioikeudesta.

Lait eivät toimi. Saalistajat hyötyvät. Ilkkuen rosvot ja ryövärit kulkee. Veljemme vankila tyrmiinsä sulkee.

Osa - perinteinen osa - tekijänoikeudesta on hyvin tärkeää. Se on keskeinen tavoite ja oikeudenmukaista että kulttuurin, tekniikan ja liiketoiminnan alueilla uusi ja oivaltava saa tunnustuksen ja rahaakin.

Nämä päämäärät muuten eivät toteudu nykysilla laeilla.

Erikoisemmat ja etenkin uudet välineet ja tuotteet eivät istu vakiintuneeseen järjestelmään.

Panen tähän kuvaksi itse värittämäni kartan, jollaisten julkaisemiseen olen hankkinut lisenssin.

Eilisissä Ilta-Sanomissa muan toimittaja täytti lehden sivun väittämällä, että luovutetun Karjalan suomalaisiin, sotaa edeltäneen ajan karttoihin liittyisi jotain jännittävää ja merkillistä.

Tosiasiassa maanmittaushallitus ja yhtiöt, joille sen liiketoiminta on siirtynyt, ovat myyneet näitä karttoja ja karttapohjia jo kymmenen vuotta. Lisäksi CD-levyt ova halpoja ja tiff-tiedostot erittäin hyvin skannattuja.

Karttoihin on tekijänoikeus. Olin nuorena esittelijänä korkeimmassa oikeudessa ratkaisemassa juttua, jossa tämäkin todettiin. Laki mainitsee kartan suojattuna teoksena.

Olkoon tämä urhoollisen jalkaväkirykmentti 61:n taistelualue, Viipurin Tienhaara, esimerkki. Kartoitus oli kallista lystiä. Tuntuu hyvin järkevältä, että vaivan nähnyt ja hyvän reprotyön tehnyt viranomainen tai yritys saa yksinoikeuden tuotteisiinsa ja siis tilaisuden kerätä kulujaan pois.

Johonkin pitäisi vetää raja - siis muuallekin kuin Viipurin ja Imatran välille.

Suomessa on noin seitsemän tekijänoikeuden asiantuntijaa. Minua on epäilty yhdeksi heistä. Minä en tiedä, milloin nämä kartat vapautuvat, koska maanmittauskonttorissakaan kukaan ei tiedä, ketkä ihmiset ovat osallistuneet näiden karttojen tekemiseen 1920- ja 30-luvulla, ja suoja-aika on 70 vuotta viimeisen tekijän kuolemasta.

Järkevä ratkaisu olisi 50 tai 15 tai 20 vuoden suoja-aika kartan ilmestymisestä. Sota-ajan kartat olisivat siten yhtä vapaita ja kauhistuttavia kuin rintamakirjeenvaihtajien ottamat valokuvat. valokuvan suoja-aika oli ennen 25 vuotta kuvan julkistamisesta.

Tietokoneohjelmalla riittäisi 10 vuotta.

Kansainvälisin sopimuksin vakiinnutettu 70 vuotta tekijän kuolinvuoden päättymisestä on mieletön. Se on mielekäs ja reilu eräissä tapauksissa, mutta niitä tapauksia on vähän. Salaisen tiedon mukaan näyttää mahdolliselta, että Otava olisi pääsemässä lähimpinä vuosikymmeninä omilleen Sillanpään ja Kiannon tileissä, ja tuntuu hyvältä, että heidän lukemattomat lapsensa ja näiden lapset saisivat hynää.

Tein Kiannon perukirjan 1970. Yhden lapsen etunimet olivat Viena Karma Sirkka Salama Saarenruusu Pikkuhilkka. Myöhempi Alppilan kirkkoherra ja legendaarinen miehistä huolehtija, rintamapappi oli Otso Tähtivalo - ei Otso Piru Perkele, kuten kaupunkilegenda väittää.

Ehdotan taantumusta. Tekijänoikeus voisi tekijän kuoltua klassisissakin tilanteissa muuttua maksullisesti rekisteröitäväksi niin että rekisteröinti olisi uudistettava kymmenen vuoden välein.

Samalla olisi säädettävä, että "orpojen teosten" käyttämisestä ilman konnuutta ja vilppiä selviytyisi maksamalla suuruudeltaan tavanomaisen hyvityksen. Orpo on esimerkiksi kuvan kartta - sen tekijöissä on ihmisiä, joita ei parhaalla tahdollakaan löydä eikä voi selvittää. Orpo on Dallapén soittaman iskelmän sovitus venäläisestä romansissta, kun levyssä lukee vin "Trad."

Heti kun joku keksii kysyä haastattelussa mielisäveltäjääni ja sanoittajaani, sanon että kaksikko Trad. ja Anon. on kyllä lyömätön.

Tekijänoikeus- ja patenttijärjestelmän hirttäminen kiinni ei johdu ainoastaan tekniikasta ja uusista välineistä ja vimpaimista. Säännöt syntyivät ja ne suunniteltiin tavarantuotannon ehdoin. Nykyisin niin suuri osa on oikeastaan palveluita, kuten elokuva- ja televisioesitykset.

Tässä ei halkea hius vaan ollaan kaulavaltimolla. Tavaroiden hallintaan on helppo liittää oikeudellisia seikkoja. Jokainen koulutettu juristi osaa selittää, saako rautakaupan auto hakea betoniraudat työmaalta takaisin, kun lasku on maksamatta ja konkurssi uhkaa urakoitsijaa.

Jos kauppa menee pieleen, edessä on purku, jossa kumpikin osapuoli ottaa omansa takaisin ja vahinko korvataan rahalla.

Palveluissa esimerkiksi jo leikattuja hiuksia ei saa takaisin päähän eli "suoritusten peräyttäminen" ei käy päinsä.

Tavarankaupassa rahoitus ja vakuusjärjestelyt ovat rutiinimaisen selviä. Palvelupuolella nuoret firmat kuolevat jääkaapin eteen nälkään eli siis rahat loppuvat kun luottoja ei saa. Ei ole mitä kanittaa. Vakuudet puuttuvat. Niin sanottu palvelukonsepti on olemassa vain luennoitsijoiden puheissa. Pääomasijoittajia ja pankinjohtajia ne eivät paljon lämmitä.

Olen kirjoittanut tästä asiasta kirjassani "Digitaaliongelma" ja lisäksi muutamia oppineita ja useita puolivillaisia artikkeleita.

Yllytän poliitikkoja ottamaan nämä asiat kiireesti esiin ja pyydän Paasilinnan Reksaa miettimään tätäkin asiaa nyt, EY:n palveludirektiivin jälkeen. Yleismaailmallisesti on erikseen tavarankauppaan liittyvä TRIPS-sopimus ja syntyvä GATS-sopimus palveluista (trade services).

Tekijänoikeuksien ja patenttien puolella lainsäätäjä syö haarukalla lihalientä.

Ohjelmisto- ja liiketoimintamallipatenteissa vaikein ongelma ei ole näiden ilmiöiden erikoisuus ja mutkikkuus, vaan se, että patenttioikeus on ajateltu tavarantuotantoon, ja näissä kahdessa palvelut painavat enemmän.

* * *

Kirjoitin eilen rumasti ja sivistymättömästi nimitellen tekijänoikeusjärjestöjen ihmisiä sopimattomasti kusipäiksi ja ties miksi.

Valitettavasti en kadu. Sen sijaan mietin kauhistuneena, olenko livennyt blogin kirjoittajana liiaksi satiiriin.

Kirjallisuutemme kuuluisat satiirikot olivat Erno Paasilinna ja suuressa osassa tuotantoaan Veikko Huovinen, Joel Lehtonen ja Volter Kilpi.

Antiikin kirjallisuudessa satiirit - Martialis, Juvenalis, Petronius - on usein selvää vittuilua. Renessanssin suuri satiirikko oli Rabelais, joka piti pilkkanaan etenkin pappeja ja juristeja. Pitää pilkkanaan on ymmärrettävä samalla tavalla kuin "pilkkaan ampuminen".

Alan kaikkein suurin nimi oli kai Jonathan Swift.

Satiirissa on yksi surullinen puoli. Kirjallisuutena se menettää merkityksensä. Silmäilin juuri Paasilinnaa ja Lehtosta. Haukotuttavaa ärhentelyä enimmäkseen. Ohi menneitä asioita ja virheellisesti kohdistettuja pelkoja. Paasilinnan miljoona merkonomia eivät milloinkaan vallanneet maata.

Veikko Huovinen osaa taidon sekoittaa pilkkaan hulluttelua niin paljon, että ainakin minun ihanteisiini kuuluu edelleen Jutta Granin uusi mies - joka oli piilossa sängyn alla ja huuteli sieltä vaimon ystävättärille rumia. Taisi vielä irvistelläkin. Ja Miss Suomi, joka ajeli onnikalla työpäivän päätteeksi kotiin, penkoi sukset hangesta ja hiihti lypsämään elikot.

Mietitään. Miettikää tekin, poliitikot. Ja R. Paasilinna, mitä Brysseliin tulee niin ei ole täälläkään hääviä.

Lukijoille: tiedän että tässä kirjoittamani ei ihmeemmin kiinnosta monia lukijoistani. Juuri sitä varten hiiri on keksitty. Klikatkaa toisille sivuille.

Epäilen kohtuullisin perustein, että oppineet ystäväni pitävät silmällä tätä blogia, ja käytän hyväkseni sähköistä tiedonvälitystä. Lehteen kirjoitettuna tällaisen ilmestymiseen menee monta kuukautta, joiden kuluessa ehdin vaikka muuttaa mieltäni.

* * *

SUMMARY

Blaming once again copyright and patent acts as insufficient, cumbersome and counterprodcutive the blogger suggests differentiation of protection. In some cases copyright would end - as it once did - after 20 or 20 years of first publication. In all cases copyright should be renewed and registered after the original creator's death, and a fee should be collected. This might advance useful arts.

The suggestion means some kind of hybride between copyright and patents (registration) and trade-marks.

The legislators should even consider the possibility of ad hoc -registrastion of patents and trade-marks. The office should start a full-fledged examination only after a protest against an application.

That kind of system functioned well in Switzerland and France even after the Second World War.

21. marraskuuta 2006

Takkivaras iskee

En ole nähnyt takkivarkaita, mutta varmaan he ovat vaarallisia ihmisiä. Yhden miehen tiedän, joka myi huutokaupassa meklarina oman takkinsa, mutta häntä ei pidetty aivan täysijauhoisena.

Sanomalehti tiedonanturoi tänään:

"Tekijänoikeusjärjestöt haluavat, että musiikkikännyköistä maksetaan tulevaisuudessa yksityisen kopioinnin hyvitysmaksua.

Luovan alan oikeudenomistajien mielestä hyvitysmaksu ei kohdistu tasapuolisesti, kun esimerkiksi mp3-soittimet ovat sen piirissä, mutta musiikkikännykät eivät.

Kopioston puheenjohtajan Pekka Rislakki huomauttaa, että vaikka suojattujen teosten kotikopiointi lisääntyy, niistä maksettujen korvausten reaaliarvo on laskenut puoleen kahdenkymmenen vuoden aikana.

Tekijänoikeusjärjestöt, Elektroniikan tukkukauppiaat ja Elinkeinoelämän keskusliitto neuvottelivat maanantaina hyvitysmaksusta opetusministeriön kanssa. Ministeriön on määrä antaa asetus ensi vuoden hyvitysmaksuista tämän vuoden aikana. "

Olen tarkka maineestani pidättyvänä ja tasapuolisena arvioijana, joka mieluummin pidän suuni supussa kuin sanon värikkäästi ja pois se minusta, että ryhtyisin loukkaamaan ihmisiä. Mutta tekijänoikeusjärjestöjen päättäjät ovat täydellisiä kusipäitä.

Sikäli kuin tässä vajavaisessa maailmassa on mitään täydellistä.

Käydessään TES-neuvotteluja kiristämällä yleisöä eli vaatimalla yhä lisää ja lisää rahaa mielikuvituksellisilla perusteilla he tekevät hallaa taiteelle, etenkin musiikille.

Yksi hyväkäs kirjoitti yöllä Helsingin Sanomien nettikeskustelussa, että hänen oikeudentuntoaan loukkaa syvästi nykyinen meno, kun takin kaupasta varastanut ihminen saa rangaistuksen, mutta musiikin varas ei.

Samassa keskustelussa todettiin taas kerran, että piratismi ja varkaus ovat hyvin harhaanjohtavia kielikuvia. Kopiostoa voisi yhtäläisin perustein sanoa kiristäjäksi tai ryöväreiden pesäksi.

Tekijänoikeuden rikosoikeudellinen suoja pitäisi kiireesti suurimmalta osaltaan poistaa. Yhtiöiden rankaiseminen yhteisösakolla on harvinaista ja aika tehotonta. Yksityishenkilöiden ylitsekäymiset voisi hoitaa korvauksilla ja hyvityksillä. Rikosjuttujen lisääntyminen merkitsee lisää poliiseja koteihin ja tietokoneita takavarikkoon.

Kehitys on nurinkurista. Virallisen uskon mukaan markkinoiden olisi ratkaistava. Ääni- ja kuvatallenteiden oikeuksien omistajat ovat jatkuvasti turvautumassa työehdoissaan poliisiin ja lainsäätäjään.

Valitettavasti opetusministeriö on mikä on. Sen tehtävänä on edistää luovaa toimintaa, tiedettä ja koulutusta, ja sitä se ajoittain tekeekin.

Opetusministeriön asiantuntemuksesta tulonjakoasioissa en ole kuullut puhuttavan. Sitä vastoin siteet järjestöihin ovat kiusallisen tiiviit.

Sanon että muusikot kaivat hiki otsassa kuoppaa, johon he sitten lankeavat. Kyllä heillä näyttää olevan jatkuvasti tarvetta saada äänensä kuuluviin poliitikkojen parissa ja asialleen yleisön ymmärrystä - tarvitaan julkista tukea kulutukselle, tarvitaan musiikkitaloja, tarvitaan suoraa tukea ongelmalliselle mutta tärkeälle taiteelle, kuten oopperalle.

Tallennekorvaus, jota sanottiin vielä hiljan kasettikorvaukseksi, oli ratkaisu, joka tehtiin tietyn tekniikan aikana määrätyissä oloissa. Olin komiteassa jäsenenä suunnittelemassa järjestelmää, ja siitä tuli silloin hyvä. C-kasetti oli merkittävä kopiointialusta.

Korvausten vyöryttäminen kovalevyihin, mp-soittimiin ja nyt "musiikkipuhelimiin" on outoa. Tosiasiallisen verotusoikeuden antaminen yksityisille järjestöille on outoa. Valitettavasti en tiedä, mikä on musiikkipuhelin. Käsitykseni mukaan jo joitakin vuosia musiikin tallettaminen puhelimen muistiin on ollut mahdollista.

Seuraavaksi Kopiosta haluaa rahaa kameroista. Olen itse kokeeksi tallettanut musiikkia digitaalikameran muistikortille.

Ennustan että tekijänoikeusjärjestöillä on jo näkyvissä paskainen loppu, kute ahneilla usein. Luulisin että amerikkalaiset ja japanilaiset suuryhtiöt huomaavat, että kansallisten konttoreiden pitäminen on turhaa ja kallista. Sen jälkeen meillä on niskoillamme joukko työttömiä työnhakijoita Teoston, Kopioston ja Gramexin piiristä.

Yritän miettiä suomennoksen näille taiteen iltalypsäjille. Englannissa on tähän käyttöön sopiva termi culture vulture. "Vulture" on haaskalintu, raadonsyöjä.

Soitapa, Mikael Jungner, kun olet itsekin vaikeuksissa digitelevision tekijänoikeuksien ja laitosten kustannusten kanssa, soitapa radiossa se Georg Otsin "Kylän paras lypsäjä". Lupaan olla kopioimatta.

20. marraskuuta 2006

Kaiken katoavaisuudesta


iPod päivittää juuri kappaleta "Ylistäkään Herraa" (saksaksi). Kovin tekee mieli ylistää, ja lisäksi viedä tontulle vadillinen puuroa. Toisaalta tapaan tällä viikolla sekalaisen joukon hiippakunnan pappeja. Voi olla aihetta pitää pakanalliset virikkeeet aisoissa.


Se on ollut kateissa (misplaced) elokuusta. En missään tapauksessa voinut tunnustaa, että se olisi ollut hukassa. Olisin joutunut koulu- tai työpaikkakiusaamisen kohteeksi: tuon iPod on hukassa! Se olisi tuntunut vielä pahemmalta kuin huutelu, että auto on tyhmä, äiti lihava, nimi hullu ja lakissa on räkää.

Heikki etsi sitä Possulasta käydessään vetämässä kaivon kuiville ja panemassa veneen pois päältä. Ei löytynyt. Lappeenrannassa syksyn alussa katselin salavihkaa, josko se olisi jollain tavalla jäänyt työpöydälleni tai hyllyyn, sillä kävin kuin kävinkin auraamassa postiani kirkkaana kesäpäivänä. Ei oll't.

Kaiken, ennen kaikkea esineiden katoavaisuus on raskas asia. Esineet ovat nimittäin pohjaltaan ilkeitä, ja jos niille antaa siihen tilaisuuden, ne alkavat tahallaan rääkätä ihmistä. En yleensä hukkaa mitään tärkeää, mutta kerran katosi hyvä ja mieluisa sytytin. Ajattelin mennä luostariin, mutta luostarit eivät olleet kiinnostuneet ottamaan vastaan esineettömäksi ryhtynyttä mieshenkilöä.

Kerran kävi ilmi, että Hiitin avainta ei ollut kertakaikkiaan missään. Suoritin järjestelmällisiä etsintöjä ja pohdin miinaharavan ostamista tai vuokraamista. Se on kuitenkin sellainen muoviläpyskä, että se olisi varmaan jäänyt löytymättä.

Se muuten kävi se kaveri, joka oli lukenut tätä blogia ja saanut vihiä kruunukorkkiaarteestani. Miinaharavan käyttäjät tiettävästi löytävät suuria määriä ruostuneita pullonkorkkeja ja pari bolivarin kolikkoa. Tämä pätevä henkilö pyydysti korkit seinän ja lattian sisältä ja löysi lähes kymmenen kokoelmiin kuulumatonta. Ymmärsin hankkeen vasta kun hän lahjoitti CD-levyn, jolla perheen tyttäret esittelevät eskarissa ja koulussa styrkoksiin painettuja korkkeja; lapset ovat kuulemma älytömän hyviä huomaamaan marketissa jokaisen korkin, joka poikkeaa edes hitusen aikaisemmasta mallista.

Hukkaamalla iPodin joutuu lopullisesti pois täysjärkisten kirjoista ja osoittaa soveltumatomuutensa järjestyneen yhteiskunnan jäseneksi.

Eilen sitten pyydystin pyjaman yläosaa kiskomalla sänkyäni eli oivallista runkopatjaa. Nurkasa olevan sängynjalan kohdalla on tietenkin pieni kolo, ja imuroitaessa sänkyä kiskotaan ja työnnetään takaisin. Vieressä on kiinteä vaatekomero, aitoa lastulevyä muuten, jota sängyn siirtäminen sijoiltaan olisi jo laaja perusparannustyö, jollaiseen ei ole ilmennyt tarvetta.

Sinne oli valahtanut se vihreä pyjaman yläosa, jonka alla oli iPod. Nukuin nyyhkytykseen.

Spekseistä kiinnostuneelle - syksyn aikana iTunesiin ilmaantuneen 3,5 gigan päivittäminen (kokonaisuus 31,26 Gb) kesti neljä minuuttia. Akku oli lähes täysi ja koje on siis ajat sitten päivitetty.

Lienee kai suorinta tunnustaa, että samassa kotelossa olivat hintavat Sonyn ääntä jarruttavat umpikuulokkeet, henkilökohtainen eloonjäämiskeinoni luonnonvalinnan riehuessa Lappeenrannan junassa tai lentokoneessa.

Olin jo ehtinyt todistella itselleni, että iPod ja kaikki mut mp-soittimet ovat tyhmiä ja että musaa voi soittaa yhtä hyvin läppäristä, varsinkin Macistä, ja sillä keinoin kohentaa sosiaalista arvonantoaan. Varsinkin jos on noise-cancelling -tyyppiset kuulokkeet.

Samaten olin ajatellut aloittaa eskaloituvan parjauskampanjan iPodeja vastaan ja laajentaa sen Applen tuotteiden yleiseksi vähättelyksi (paitsi tämän ison näytön, joka on magee).

Nyt voin keskittyä muihin asioihin. Luin kirjasta, että jutelma on kirjoittamisen lajeista ala-arvoisin, varsinkin jos se on tarkoitettu sivistysporvariston ratoksi, jolloin päätin heti kirjoittaa tällaisen. Kirjoittaja mainitsi ja tähdensi, että näin menetellen vaietaan monista tärkeistä yhteiskunnallisista ja poliittisista kysymyksistä.

Kuten kreikkalaise murhenäytelmän perinteen jatkajat Laurel ja Hardy niin usein osoittivat, esineet vainoavat ihmistä, varsinkin knallihattua ja solmuketta käyttäviä, ja tuloksena on aina tulipalo ja tuho.

Tietotekniikasta tietävät kaikki, että tietokoneet, varsinkin pienet, ja etenkin älypuhelimet, ovat paholaisen keksintöjä, joiden tarkoitus on saada ihminen mielettömällä toiminnalla ja ruokottomalla kielenkäytöllä menettämään taivasosuutensa.

Käynpä katsomassa Verkkokaupassa pientä skanneria. Ehkä siellä on malli, jonka voisi panna hauenleukaliittimellä nenäänsä kiinni. LibraryThing meni vähän yli äyräittensä. Siellä on nyt 1769 kirjaa ISBN-numeroineen kaikkineen. Arvelin että voisi panna mukaan ammattikirjallisuutta eli sellaista, jonka muistaa alaviittoja tehdessään tai toisten väitöskirjoista tarkastaessaan vain suunnilleen oikein.

Järjestelmä toimii siis hakemalla mm. pääkaupunkiseudun kirjastoista ja amazoneista tai Kongressin kirjastosta niteen täydelliset tiedot asiasanoineen, kirjastoluokkineen ja MARC-näytön lisätietoineen. Hakusanat "tekijänoikeus" ja "copyright" antavat nyt 47 kirjaa ja hakusana "talvisota" kirjaa. "Muistelmat" tuottaa 86.

Täytyy mennä motkottamaan Kaitsu Ekholmille, että Yliopiston kirjaston Helka ei toimi vielä tämän oivallisen ilmaisohjelman yhteydessä. Voisi vetää muutaman Podcastin koneeseen niin että voisi masentaa professori ylikirjastonhoitajaa. - En ole katsonut, sattuneesta syystä, mikä kaikki YLEn uudesta upeasta tarjonnasta löytyy myös podcastina. "Musiikin mestareita" olen kuunnellut jokseenkin hurmioituneena - ne ovat niin hyvin tehtyjä, samoin kuin muuten radio ykkösen ohjelmat lantta lauree.

(Viimeksi mainittu retkellinen ilmaus ei ole latinaa, vaan Kauhavan murretta - "viimeistä myöten".)

19. marraskuuta 2006

BWV 8 Liebster Gott, wann werd ich sterben

Merkillisin aikamme nurinkurisista ilmiöistä on ankara kuolemanpelko. Salaamme toisiltamme ja itseltämme, että olemme kaikki matkalla peukalokyydillä hautausmaalle. Paluuta lähtöruutuun ei ole.

Bachin aikaa ja koko barokkia on sanottu kuolemanhurmion ajaksi, Todesschwärmerei. Uskonnollisuuden aaltojen on sanottu seurailevan kuoleman liepeitä.

Asiasta on Philippe Arièsin uraa uurtavan teoksen jälkeen ilmestynyt muun muassa Michel Vovellen mainio tutkimus (katso LibraryThing). Tulos on sangen uskottava. Kuolema ei ole raskaan sarjan painija, joka olisi pitänyt kautta aikain kuolevaisia kuristusotteessa.

Olin katsonut tämän kantaatin tälle pyhälle ennen kuin kävi ilmi, että Suomen valtio laskee julkisuuteen osan sotien valokuvista eli siis kuoleman kuvista, joita ei ole julkaistu ennen. Minun tietoni mukaan niitä on tämän jälkeen vielä näkymättömissä muutamia kymmeniä tuhansia. Siihen asiaan liittyy monia vaikeita kysymyksi. Silti: aamun lehdessä oleva valokuva suomalaisista kaatuneista kuorma-auton lavalla on juuri sitä sodan todellisuutta, josta meitä on kielletty tietämästä.

Kantaatteja on hyvä kuunnella kuoleman ja katoavaisuuden horisonttia vasten. Tämän kantaatin nimi on "Rakas Jumala - milloin minä kuolen?"

Kysymys esitetään musiikissa sielunkellojen soidessa mutta sävyisästi. Huilut nousevat yli mahdollisen äänialueensa soimaan pikkukelloina 12/8 E-duurissa liian nopeana pulssina. Tunnelma on murheellinen mutta ei angstinen.

Koulusaksan kurssiin ei kuulunut sana "bange", surullinen. Katsoin sen sanakirjasta vuonna 1957. Bachin kaikkein tunnetuimpiin kuuluva yksinlaulu (Rakkahin Jeesus, miks' viivyt sä vielä) sisältää säkeen "mir wird es hier auf der Erde so bange" - minun tulee niin paha mieli täällä, maailmassa.

Bachin teksteissä loppusointu on ratkaiseva. "Bange" on hyvä sana, koska sen ilmeinen riimipari on "lange", pitkään. Passioissa esiintyy "Gott" - "Spott" eli Jumala ja pilkka.

En tiedä, miksi suomen kielessä Jumala ja humala ovat riimejä. En kyllä muista yhtään esimerkkiä tämän loppusoinnun käyttämisestä. Ei se ole kuitenkaan niin vaikeaa. Juuri kantaateissa on jumalasta humaltumista vaikka kuinka.

Bassoaaria on kuin olutta. Laulaja käskee hulluja, mielettömiä suruja väistymään. Tolle, vergebliche Sorgen. Ja ne väistyvät.

Kantaattien ja passioiden tekstit eivät todellakaan ole mitään suurta runoutta. Mutta välillä tekstistä löytyy suuria. Eräässä kohdassa kuolemaa sanotaan unen veljeksi.

Tämän päivän kantaattimme, joka viittaa Jeesuksen ihmetekoon, Nainin nuorukaisen herättämiseen kuolleista, antaa aiheen epäillä tiukan luterilaisen kanttorimme horjahtamista oikeasta uskontunnustuksesta.

Tässä musiikissa kuulen "kerubisen vaeltajan" Angelus Silesiuksen sävyjä. Vaeltaja on valitettavasti meillä tykkänään tuntematon, vaikka hän kuuluisi kirjallisuuden historiassa William Blaken rinnalle. Hän oli luterilainen pappi, joka kääntyi katolilaiseksi ja kirjoitti hurmioitunutt nelisäkeitä taivaan ja maailman näyistä. Mutta hän oli kiteyttänyt 1600-luvun lopulla eli hiukan ennen J.S. Bachia kielensä niin modernistiseksi, ettei se käänny toisille kielille.

"Die Ros' ist ohne warum..." Ruusulla ei ole miksi.

Ruusu - musiikki - ei kysy syitä. Musiikki kukoistaa kun on kukoistaakseen, ja ihminen tekee oikein istumalla sen ääreen. Tai pysähtymällä seisomaan.

Aamu on synkkä. Päivästä tulee pimeä. Ilta ei lupaa valoa. Jossain se loistaa.

18. marraskuuta 2006

Casino Royale


Westön romaanissa pirtukuninkaat istuvat tässä salissa punomassa juonia. Sitten valmistuu hotelli Torni. Mutta tässä on meri ääressä ja erittäin paljon parempien ihmisten kaupunki ympärillä.

Kulosaari oli muinoin oma yhdyskuntansa. Muistan lainhuuto- ja kiinnitysasiain pöytäkirjasta tuomiokunnan nimen, joka oli lyhyt ja naseava: Espoon kunnan, Helsingin pitäjän, Munkkiniemen taajaväkisen yhdyskunnan, Haagan kauppalan, Oulunkylän kunnan ja Kulosaaren huvilakaupungin kihlakunnanoikeus.

Noin se meni ennen sotia. Ja siinä oli samalla lista kaikista maan kunnallisista yksiköistä. Kulosaaren valtuustossa oli eräässä vaiheessa korkeimpien oikeuksien jäsenillä määräenemmistö.

Nämä eilen mainitsemani kustannusliikkeiden johtotehtävissä toimivat kaksi naista ja yksi mies ovat kuin ovatkin Kulosaaren yhteiskoulusta samoilta luokilta ja sikäli kuin saatan tietää, eivät mitään vallan merkillistä lähtöä, sukua tai taustaa.

Reenpäistä olen kirjoittanut silloin tällöin erikseen. Heistä ei voi sanoa samaa; erikoista oli. Sotien välisenä aikana he ja Erkko edustivat vähän väliä unohdettua Suomea, sitä joka näennäisesti tuhoutui sodissa ja sotien jälkeisessä politiikassa, mutta voitti silti. Nimittäisin heitä kernaasti patkuleiksi, mutta kukaan ei tunne enää sanaa. - Porvarilliset liberaalit? Ainakin eilen valssahdellut Heikki Reenpää kertoo muistumissaan, että hänen isänsä työhuoneessa tupakoivat Ståhlberg, Ryti, Kivimäki ja nämä tällaiset.

Asia on tähdentämisen arvoinen, koska media oli meillä tuollaista. WSOY:n vanhoillisuuttakin on tapana liioitella. Julkaisivat ne sotien jälkeen oikein ajattelevien piirien kauhuksi "sopimattoman" Sinuhen ja "häpäisevän" Tuntemattoman.

Lieneekö sitä WSOY:tä enää olemasssa, en tiedä. Hiukan pelkään.

Otavasta ja juhliaan viettäneestä Leenasta voi vapaasti kirjoittaa, koska se ei ole oikein yhtiö, vaan perheyhtiö, joka siis ei ole arvopaperimarkkinoiden vanki. Huhu kertoo että yhtiö menestyy. Samaa sanoivat eilen Ollila ja Lipponen.

Otavan kirjallinen osasto kietoutuu Helsingin Sanomien kulttuuriosastoon jopa sukulaissuhtein. Se on huvittavaa maailmassamme, jossa esteellisyydeksi hallinnossa luetaan varsin mitättömiä asioita. Mutta yksityinen kulttuuri ja sen sisältämä viihde on omalakista.

Retorinen kysymys: miksi tällainen suoramainos blogissa?

Retorinen vastaus: aina kun kysytään, miten Suomi aikoo selviytyä jatkossa monikansallisilla markkinoilla, sanon että kielemme suojelee meitä ja että Ruotsi on varoittava esimerkki. Ruotsissa Otavaa komeamman ja pidemmän historian haltija Bonniers ei ole enää pariin vuosikymmeneen ollut se aitoakin kiintymystä kirjallisuuteen heijasteleva yhtiö, jollaisena se tunnettiin kerran. Keski-Euroopasta, Englannista ja Yhdysvalloista "laatukustantajat" ovat lähes kadonneet - Gallimard saattaa olla poikkeus.

Synkissä tulevaisuuden povauksissani näen kansallisen sanomalehdistön jo joutuneen kiipeliin. Kirjankustannustoiminta jää.

Tämä on yhdistelmä kirjallista ja filosofista vakaumusta. Kuten yksilö, yhteisö ajattelee kielessään. Kirjallisuus on sen prosessin epäluotettava mittari. Kirjallisuutta ilmestyy sivu suorien taloudellisten laskelmien - sellaista kuin esimerkiksi Westö, joka tosi näyttää menestyvän, ja ne aika lukuisat pienet kirjat, jotka ovat vain hyviä mutta eivät suosittuja.

En uskottele kirjankustantajien huutavan onnesta vähälevikkisille kirjoille, en vaikka olisivat Kulosaare yhteiskoulusta. Verrattuna esimerkiksi valtion kulttuurihallintoon eli siis opetusministeriöön, ja tekijänoikeusjärjestöihin eli sellaisiin kuin Teosto, tilanne on kuitenkin verrattoman hyvä. Ja lisäksi meillä on teatteri ja elokuva ja ooppera.

Hätkähdyttävintä on kuitenkin käydä vanhana 50-vuotispäivillä. Siinä ei voi olla näekmättä, että tämä perinne jatkuu ja että paikat vilisevät nuoria ihmisiä, jotka ovat asettuneet tekemään tätä työtä.

Kukaan tietty ihminen ei voi sanoa pelastaneensa tai ratkaisevasti auttaneensa kirjallisuutta. Otavan ja WSOY:n pelastajia niiden vaikeissa vaiheissa alkaa olla riviksi asti, ja sitten tietysti nämä omistajat.

Mutta ei se ole koskaan yhdestä tai muutamasta ihmisestä kiinni.

Jälleen kerran päädyn Lovejoyn uudelleen puheeksi ottamaan antiikin ideaan - olemisen pitkä ketju, the great chain of being. Kuulua ketjuun, kestää ja katketa, vaipua pohjaan.

Voilà.

17. marraskuuta 2006

Sukupolvi

Illalla on ystävän merkkipäiväjuhla. Arvattavasti juhlapukuiset ovat osa isoa verkostoa. Me, kuohukerma, katselemme toisiamme ja mietimme että kas vain, tuokin on vielä hengissä ja tuo.

Sitä 0n mietitty kautta aikojen, kuka tuntee kenet ja miksi. Tämä kysymys on osa yhteisöllisyyden ongelmaa, joista meidän on nyt saatava selvä.

Tällä hetkellä lähdeteokseni on Luhmannin "Die Gesellschaft der Gesellschaft" eli yhteisön yhteisö. Yhteisölle ei ole osoitetta. Se ei voi saavuttaa itseään eikä ymmärtää itseään.

Taustalla on MIT:n S. Millgramin "Six Degrees of Separation", johon hiljan viittasin. Wikipedian artikkeli tästä asiasta on lyhyt ja sietää ollakin, koska "kuuden linkin" maailmankuva on ehkä enemmän vitsi kuin tosiasia. Kannattaa katsoa myös hakusana "Small-world networks". Siitä asiasta on hyvää kirjallisuutta, mutta sekin ilmiö on ongelmallinen.

Joka tapauksessa päivä alkoi nolosti. Keskiajan tutkija, jonka tiedän ja jota arvostan, selvitti Pyhän Henrikin legendan eri redaktioita, ja televisio näytti tietokonemallin eri tekstien polveutumisesta. Kiinnostuin ja päädyin oman työpaikkani HIITin kotisivuille. Joko en ollut tiennyt tai olin unohtanut, että yläkerran pojat ovat tosiaan tehneet tässäkin hyödyllistä yhteistyötä humanistien kanssa.

Tekstejä pystyy niveltämään toisiinsa virheiden ja eroavuuksien perusteella. Ihmisten verkko eli yhteisö on paljon vaikeampi asia.

Kun tein ahkerasti tutkimusta, jouduin selvittämään, miten päästään korkeimman oikeuden jäseneksi. Vastaus näyttää olevan, että täytyy tuntea tietyt henkilöt, mutta ei kovin hyvin. Edullisinta on istua sopivaan aikaan lainopillisen yhdistyksen kokouksessa viisaan näköisenä eli vaieten. Siitä saattaa päätyä korkeaan tehtävään samalla tavalla kuin Hadrianus keisariksi - ohikulkijan ominaisuudessa. Ratkaisevaa ei ole laaja kannatus vaan vähäinen tai joka tapauksessa kapea vastustus.

Päivän ongelma on tavattoman vaikeatajuinen ja ongelmallinen. Kun olen laittautumassa naishenkilön juhliin ja totean, että Ranskassa Ségolène Royal nousi presidenttiehdokkaaksi, olisin taipuvainen liittymään kuoroon ja veisaamaan aikojen muuttumisesta.

Mutta miten naisten nousu yhteiskunnan huipulle liittyy sukupolviin? - Yhteisöjen huipulla naiset ovat olleet kautta aikojen.

Ranskan ja myös Suomen näkyvillä naisilla on täsmälleen sama tausta kuin miespuolisilla kollegoillaan. Royal on pahamaineisen ENA:n oppilas. Ranskassa on turha kuvitella itsestään erikoisempia, ellei ole käynyt hallintokoulu ENA:a. Kaikki ovat, ja korkeakoulutoveruuden rinnalla esimerkiksi puoluerot ovat pikkuasia. Royal näyttää kytkeytyvän myös armeijan verkostoihin, koska hän riiteli eversti-isänsä kanssa jo alle 20-vuotiaana.

Suomessa Otavan, WSOY:n ja kuulemma myös Tammen tämän hetken kirjalliset vetäjät, kaksi naista ja yksi mies, ovat kuulemma samalta luokalta ja vielä Kulosaaren yhteiskoulusta. En mene kyllä takuuseen tästä tiedosta mutta näin olen asian käsittänyt. Olen sanonut ennenkin, että kun olin TKK:ssa professorina tietotekniikkaosastolla, sain sen käsityksen, että kaikki toiset olivat olleet SYK:ssa samalla tai peräkkäisillä luokilla ja syntyneet 1955-1956. Paitsi Shosta Sulonen. Ja on siellä tarkemmin miettien yksi norssikin. Missä ei olisi.

Sosiologien sukupolviteoria ei tietenkään ole mikään teoria vaan ajatus, että eri aikoina ihmiset nimenomaan liittoutuvat eli muodostavat yhteisöjä eri tavoin. "Sukupolvi" saattaa olla tietoisen mainonnan tulos. Kirjallisuudessa jylläsi 1950-luvulla modernistien sukupolvi. Teatterissa Jaakko Pakkasvirrasta odotettiin messiasta, mutta sukupolven kärkeen nousivat vanhempi Ralf Långbacka ja nuorempi Kalle Holmberg ja sitten kävi niin, että teatteri nousi pitkiksi ajoiksi näkyvimmän taiteen asemaan, ohi kirjallisuudenkin. Elokuva oli Niskasesta ja Mollbergista huolimatta vähän sitä ja tätä, kunnes 90-luvun lopulla alkoi yllättäen tulla näkyvyyttä ja niiden perässä taiteellista ja kaupallista menestystä.

Raha on luonnollisesti taiteellisen arvon mitta. Sitä on ansaittava tai saatava. Asiaa ymmärtävien henkilöiden mukaan Suomen esittävän musiikin häikäisevä nousu liittyi hyvin rahoitettuihin musiikkiopistoihin. Kun nyt ajatellaan vetää taidekorkeakouluilta rahoja pois, tekniikka ja kauppatieteet tulevat perässä.

Tämä on "innovaatioyliopiston" yksi ongelma. Todella innovatiivinen toiminta nousee vain yleisen holtittomuuden maaperältä ja kiertää siistit laboratoriot ja työpajat, joissa viivottimet ovat pöydän reunan suuntaisesti ja lyijykynät ojennuksessa.

Näillä viitteellisillä perusteilla olen aika innostunut seuraamaan naisia "sukupolvien" keskeisinä vetäjinä. Omat naispuoliset ikätoverini esittävät loppuun Lady Macbethin roolinsa, ja sen jälkeen nähdään jotain uutta.

Tämä Ranskan Ségolène R. on syntynyt 1953. Juuri oikean ikäinen. Seitsemän vuotta nuorempi kuin Hillary Clinton.

Naisilla on etulyöntiasema. Heillä on kaksi verkostoa, omansa ja yleinen. Se on etu.

16. marraskuuta 2006

Digiankka

Keskustelevat juuri Finlandia-kirjoista, ja tässä blogissa jo puheena olleet Kjell Westö ja Harri Tapper ovat suosikkilistalla, jolta Tapper vääryydellä tipautettiin kello 8.59. Virallinen lista tulee iltapäivällä ja viis siitä.

Viime päivien ja aikojen kirjallisuusjutuillani on ajankohtainen yhteys digitaaliongelmaan, joka on nyt otsikoissa television yhteydessä. Digitaalisiin lähetyksiin siirrytään. Kansa vastustaa. Laitteet reistailevat. Vanhusväestö tykkää huonoa. Moni ei ihan ymmärrä, mistä tässä oikein on kysymys. Kun asialla ovat YLE ja poliitikot, ärtymystä ilmenee heti. Ei tästä ole pitkä aika, kun YLEn toiminta nähtiin, Turun tuomiokirkon kellonlyöntejä ja säätä maa-asemilla lukuun ottamatta, kommunistien salajuonena.

Merisää on mieliohjelmiani.

Kirkkkonummi kolme, tuuli puoli metriä sekunnissa, näkyvyys parahultainen.

Matalapainealan liitto uhkaa työtaistelulla.

Yhteen aikaan oli täysin luonnollista kysyä maitokaupassa, mitä mieltä puhuteltu oli Lauantain toivotuissa levyissä kuullusta kappaleesta, Peyton Placen uudemmista yllätyksistä tai Ritken rakkaudesta.

Aku Ankka -juttuni, johon viittaan päivän kuvalla Carl Barksista ankka kainalossa, perustui arveluuni, että yli kaksi sukupolvea eli 40-luvulla syntyneistä 80-luvun nuoriin jakavat tämän kulttuurisen taustan, kiitos kustantajan, joka on ahkeroinut julkaisemalla yhteenvetoniteitä Barksin Akuista.

Tämä on iso asia, kun edes vanhat vakiot, nimittäin historia ja kirjallisuus, eivät enää yhdistä. En minä paljon tiedä, koska olen laiska ja ikääntynyt elitisti ja kumma ettei ole jo kärrätty täyseläkkeelle. Kun minulla on lisäksi henkilökohtainen ongelma (viinan vierominen), en tiedä, kuinka kansa elää. Kun joskus luen olutbaarien aavikoista tai kauniin nuorison "bilettämisestä", asiat ovat aivan eksoottisia.

Mutta eliitissä uiskennellenkin tiedän, että "Seitsemän veljestä" ja "Seitsemän seinähullua veljestä" eivät erotu toisistaan, vaikka jälkimmäinenkin näkyy olevan peräisin 1960-luvulta Rauman seminaarista. Aleksis Veljeksen "Seitsemän kivestä" muistetaan Trivial Pursuitissa, mutta se siitä.

En syyttele.

Televisio on ollut samanlainen yhdistävä tekijä kuin sanomalehti - taattu puheenaihe. Helsingin Sanomat on liukunut useimpien eläkeläisten mielenkiinnon piiristä, ja iltapäivälehdet on suunnattu tarmokkaille ja uteliaille keski-ikäisille.

Ihminen on kuitenkin noin 95-prosenttisesti laumaeläin, joka poikkeaa siinä pedoista ja muista nisäkkäistä, että lauma ja yksilöt eivät puolusta pentujaan.

Ihminen haluaa nähdä muita ihmisiä, ja teknologia eksyttää meitä tästä. Linja-auto ja juna ovat hupaisempia kulkuneuvoja kuin oma auto, mutta matkustajat ovat alkaneet muurautua erilaisten soittimien ja puhelimien taakse. Siitä on vuosikymmeniä, kun kulkuneuvoissa syntyi jutustelua sellaisten tuntemattomien kanssa, jotka eivät ole juovuksissa. Veijo Meren "Manillaköysi", joka perustuu junassa kuultuihin juttuihin, on mennyttä aikaa.

Minulle mieluinen paikka on espresso-kahvila, jossa ihmisiä tulee ja menee ja josta näkyy kadulle. Helsingissä on onneksi niitä monta tätä nykyä. Amerikkalainen Starbucks teetti suurella rahalla vuonna 2 000 tutkimuksen, jonka vääjäämätön lopputulos oli, että espressokahvila ei menesty Suomessa.

Kööpenhaminen Strøget on hyvin mieluisa paikka kahviloineen. Pariisissa ja sitten Italiassa katselukahvilat kuuluvat kulttuuriin, ja siellä on sekin kuohuttava tapa, että asiakkaiden tai henkilökunnan kanssa vaihdetaan muutama yhdentekevä sana. Se on ihmisyyttä sanan syvällisessä merkityksessä.

Teknologian lisäksi muuan syyllinen on Tahko Pihkala. Suomessa ei ole baseballin ja amerikkalaisen jalkapallon veroista täysin neutraalia puheenaihetta, josta kuka tahansa voi vaihtaa muutaman sanan kenen tahansa kanssa ja jossa kiihkoilu on täysin sallittua - kukaan ei pane pahakseen, jos keskustelukumppani osoittautuu jonkin joukkueen fäniksi, ja suuria asiantuntijoita ovat kaikki.

Uusi ystäväni Lionel Bently, joka opettaa Cambridgessa immateriaalioikeutta, on Arsenal-fäni, samoin kuin useimmat muutoksenhakutuomioistuimen ja korkeimman oikeuden jäsenet.

Jalkapallossa on se ongelma, että se on Suomessa ollut nurkkakuntaista ja muuttunut suoraan siitä erikoisalueeksi - sellaiseksi kuin numismatiikka - johon kuka tahansa ei voi sekaantua.

Eläkkeellä oleva korkeimman oikeuden presidentti Olavi Heinonen on tietääkseni jalkapallo-ottelujen katsoja. Tiedän pari henkilöä, jotka käyvät katsomassa koripalloa ja yhden lentopallon ystävän. Kun olen ollut muutaman kerran aitiossa katsomassa jääkiekkoa, on käynyt ilmi, että seurassa olleet paremmat ihmiset eivät istu rahvaan joukossa katsomoissa.

Harkimo voisi tehdä tässä vähän töitä. Itse en kyllä tulisi vaikka maksettaisiin. Jäähallissa tulee nuha ja siellä on meteliä ja pois pääsemiseen menee ikuisuus.

Mikael Jungnerille, joka siis on etevä ja miellyttävä henkilö - digiboksiongelma ei ole väitteeni mukaan tekninen eikä propagandalla hoidettavissa.

Kysymys on yhteisyydestä ja yhteisöllisyydestä eli ihmisten keinoista olla välillisesti yhdessä.

Älköön tätä ihmeteltäkö. Ennenkin käytiin kaupassa ja kirkossa juuri mitään toisille puhumatta, tarkoituksena nähdä ja näyttäytyä.

Teknisesti digilähetykset ovat täysin perusteltuja. Kanavat loppuisivat. Mutta ymmärrän, että suurenlainen osa väestöstä ei näistä uusista kanavista välitä, varsinkaan kun niistä niin monet ovat maksullisia.

Asiantuntijat älkööt vaivautuko. Tietyisti Internet on yhteydenpidon väline yli muiden, mutta toisin kuin ihmisille uskotellaan, Internet on vaikea. Ei sitä äkkiä opi, ja kun on jotain oppinut, tiedot vanhenevat niin että paukahtaa.

15. marraskuuta 2006

Höpsismi

Anna sinäkin höpsismin ratkaista elämäsi!

Muuan kommentoija valitti menettäneensä maun Akkareihin.

Niin minäkin.

Kai tämäkin asia riippuu siitä, missä iässä altistuminen on tapahtunut.

Olin yksi niistä, jolle tilattiin 5.12.1951 ilmestynyt Akkari, jota myytiin 34,017 kappaletta. Sitten se tuli minulle koko viisikymmentäluvun, ja kieltämättä tuli poljettua koulusta ruokatunnille kotiin hengästyen, kun joko radiosta tuli Kalle-Kustaa Korkin seikkailuja tai sitten oli se päivä, jolloin Aku oli ilmestynyt. Niitä päiviä oli aluksi kerran kuukaudessa.

En kuulu Don Rosan ihailijoihin, mutta suhtaudun heihin ystävällisesti.

Carl Barksin Akuissa ihailen sivujen sommittelua ja kieltä. Aku Ankka ja merikäärme on huima esimerkki sommittelusta. Joe-poika Singaporesta on ylittämätön kieleltään.

Rajaton ihailuni kohdistuu vanhan Aku Ankan toimitukseen. Villinainen Borneosta puhuu savoa. Sarjassa Aku Ankka ulosottomiehenä Aku kurkistaa sirkustelttaan ja sanoo:

- Päevee, rouva! Kuinka työ voitta?
- Voe tokkiisa! Ihanko iso herra Savommualta?

Epäilen, että neekerikieli on suomennettu savoksi. En muista nähneeni tätä sarjaa englanniksi niin että varma en ole.

Aku ja Barks eivät ole Amerikassa erikoisen tunnettuja, ja harvat harrastajat ovat niin rikkaita, ettei tule houkutusta ostaa ylihintaisia keräilykappaleita. Muistan kyllä kaksikin kirjakauppaa Hollywood Avenuella (L.A.), josta löysi kaiken vanhan sarjakuvan, ja kolmannen Sunset Blvd:lla, jossa myytiin kaikkea sarjakuvan ja elokuvan tutkimukseen liittyvää.

Ei tosin ole tullut käytyä kylillä useaan vuoteen, ja kuulun niihin, joiden mielestä Los Angeles on erikoisen epämiellyttävä kaupunki, The Big Nowhere. Asuin siellä vuoden.

Toisaalta kuulun myös niihin, joiden mielestä L.A. on erikoisen vaikea kaupunki. Siellä ei löydä mitään jännää sattumalta, toikkaroimalla. Matti Klinge flaneeraamassa Losissa on aika mahdoton ajatus. Flaneur jäisi auton alle viimeisenä lohtunaan se, että yliajaja oli Hummer tai 12-sylinterisellä rivimoottorilla varustettu 30-luvun muistoauto tai Pimpmobile eli jatkettu Lincoln.

En tiedä, miksi suhtaudun Akuun hellästi ja ihaillen. Walt Disney oli saadun tiedon mukaan kammottava ihminen, ja Disneyn yhtiö on tekijänoikeusrosvovaltio ja viihdemafia.

Ihmettelen että Wikipediasta löytyi tähän blogiin kuva. Löytyi muuten myös Juhlasarjoista.

En kuitenkaan viitsisi skannata ainuttakaan ruutua mielisarjoistani eli Höpsismistä, Omeletista tai Joe-pojasta. Sanomien tai Disneyn taitamattomat mutta sitä vihaisemmat lakimiehet olisivat äkkiä kimpussa. Varsinkin koska siteeraaminen on luvallista. SanomaWSOY vastustaa periaatteesta kotimaisia ja eurooppalaisia hankkeita, joilla loppuun myytyjä ja kaupallisen arvonsa menettäneitä siirrettäisiin digitoituina yleisön saataviksi kirjastoista.

Aina kun joku vetoaa periaatteeseen, kuulen korvissani samanlaisen vingahduksen kuin mikrofonin kierron aiheuttama särö.

Eino Leino sanoi olevansa "mies aatteen, vaan ei periaatteen".

Siis. Kauan sitten jopa norjalaiset julkaisivat kirjoja Disneystä kansainvälisen riistokapitalismin agenttina. Se oli lapsellista se. Disney on kansainvälistä riistokapitalismia, ei mikään agentti.

Disneyn tuotannossa on paljon hienoa ja jokin määrä henkeäsalpaavaa, kuten Barksin eli Disneyn nöyrän orjan elämäntyö, piirretyn elokuvan kehittäminen ja "Fantasia", joka oli muun ohella ensimmäisiä stereoäänellä varustettuja elokuvia.

En ilmoittaudu ankistiksi. Markku Kivekäs keksi termin sen jälkeen kun olin siirtynyt jo muihin murheisiin. Yhteen Matti Kuusen keräämään niteeseen, joka saattoi olla nimeltään "Aika on aikaa", tuli kuitenkin myyttikriittinen esseeni "Aku Ankan viides sormi", jossa paljastetaan, miksi Disneyn henkilöillä on vain neljä sormea mutta ei housuja...

Tiedän erään merkittävän ortodoksisen kirkonmiehen, joka vietti yli vuoden Uuden Valamon skiitassa eli erakkomajassa syventyneenä rukoukseen ja kilvoitukseen. Myöhemmin hän kertoi tuttaville, miten hienolta tuntui, kun kävi ilmi, että tuona aikana oli ilmestynyt neljä uutta Aku Ankan taskukirjaa ja niistä yksi oli Taikaviitta!

= = =

Panette ehkä merkille, että olen lisännhyt LibraryThing -linkkiini suoran haun. Kun kirjoitan kirjoista, voi olla helppoa hakea kirja esiin omista kirjoistani. Olen ahkeroinut sinne ISBN-numeroita. Tiesittekö, että hankala haku (esim. Väinö Linna) hoituu Akateemisessa, Amazonissa ja monessa muussa paikassa ISBN:llä?

= = =

Ystäväni Marko T. vahvisti, että Symbian-järjestelmään eli esimerkiksi Communicatoriin löytyy RSS-klientti. Sellaista käyttäen esimerkiksi blogin lukeminen sujuu ja tiettävästi kilkuttimet, kuten LibraryThing ja täysin turha kello ja kalenteri, siivilöityvät hitoille.

= = =

Pim! Olet hypnotisoitu!

14. marraskuuta 2006

Alikersantti Odysseuksena

Tutkijoitten ja esseistien muodit muuttuvat enemmän kuin solmion leveys. Tutkimusta tehdään myös kuvannollisesti silkkiliina ohuen kaulan ympäri kietaistuna ja ylänappi auki.

Vertauskohtien hakeminen muusta kirjallisuudesta miellyttää minua ja on tutunomaista. "Tuntemattoman sotilaan" yhteyden "Vänrikki Stoolin tarinoihin" on havaittu kauan sitten eikä siinä ihmeellistä etsimistä olekaan. Toisaalta se on hauska ajatus, että samalla kun kirjoittaja murskaa harsuisiksi havaitsemiaan myyttejä, hän kuitenkin käyttää niitä niin että Asumaniemi on nuori Tiegerstedt tai Wilhelm von Schwerin ja että Lahtinen vertautuu Sven Dufvaan, vaikka ei tyhmä ollutkaan.

Tarjoilen tutkimukselle hopeavadille tässä yhteydessä sivuutetun alikersantti Rokan. Hyväksyen sen ajatuksen, että "Tuntematon" on perinteinen matka helvettiin erilaisten viettelevien ja hirvittävien olentojen kautta, Rokka on Odysseus, monineuvoinen mies, joka lopultakin välttää vaarat, joka järjestää joukkoteurastuksen ja palaa sitten naisensa luokse.

Romaanin kerronta, jota edelleen moititaan kankeaksi ja vanhanaikaiseksi, koska sitä ei osata lukea, perustuu samalla tavalla raakaan leikkaamiseen kuin Kaurismäen elokuvat. Asioita pannaan peräkkäin hyvin rajusti ja kuvasta siirrytään toiseen ilman häveitä ja värveitä. Tyypillisesti jopa lause, joka alkaa ylevästi, kiepautetaan nurin ennen kuin on pisteeseen päästy.

Marsalkan syntymäpäivä kiljun juonteineen on kohtaus Kirken luona. Miehet muuttuvat sioiksi. Kaikki menevät mukaan, myös Koskela, joka joutuu pahanpäiväisesti taian valtaan. Rokka säilyttää tilanteen hallinnan, yhdessä Vanhalan kanssa.

Karjala on Kalypson noiduttu maa, jossa moni taipuu seireenien lauluun - ei Rokka, joka kestää kuunnella sitä.

Petroskoin Veruska on helo-olkainen Nausikaa.

Skylla ja Kharybdis kohdataan purolinjalla ja lampikannaksilla.

Polyfemoksena esiintyy Lammio - yksisilmäinen kyklooppi. Hänen kaltaisiaan ihmisiä on yhäkin tapana sanoa yksisilmäisiksi tai epämääräisemmi kapeakatseisiksi. Rokka-Odysseus suoriutuu hänestä viekkaudella.

Sankari kihlaa jumalattaren (Pallas Athene) ja valaisee häntä - valmistaa sormuksia ja lampunjalkoja.

Kosijat (saarrostusta yrittävät viholliset) surmataan yhteen kasaan.

Väittelen itseni kanssa: onko tällaisella myyttikritiikillä mitään merkitystä?

Sanoisin että tässä tapauksessa on. Linnan romaania väitettiin pitkään dokumentiksi, epäromaaniksi ja epätaiteelliseksi. Sen lukeminen teki tiukkaa etenkin ammattilaisille.

Ehkäpä professoreiden turhamaisuus on estänyt heitä näkemästä, että kirjailijoistamme ne kaksi kansakoulupohjalla kynäillyttä, Haanpää ja Linna, olisivat tehneet joycet. Usein ja varhain on tyydytty viittaamaan Kiveen ja osoittamaan, että "Tuntemattomassakin" veljessarja kuljeskelee metsissä. Tämä on aika laimea ajatus, koska Kiven sankarit kiehuvat omassa liemessään, kun taas Linnan sankarit liikkuvat vihamielisten ryhmien keskellä, ja joskus omat ovat ilkeämpiä kui viholliset. Kuoleman alituinen ahkerointi on Linnan ydinasioita ja siihen liittyen uskollisuus kuoleman edessä; Kiveltä tämä puuttuu. Vertailu jää anekdootiksi.

Sitä en käy arvailemaan, olisiko Linna ollut tietoinen Odysseuksen mallista. Laukaus pimeästä - Will Durantin "Kreikan kulttuuri" ilmestyi Antero Mannisen suomentamana 1951. Durant oli hyvin merkittävä popularisoija, jonka "Suuria ajattelijoita" ilmestyi monen hyllyyn 1956. Linna luki juuri tällaista kirjallisuutta. Luin muuten itsekin Durantin silloin aikanaan, poikasena. Ei se kelvoton johdatus ollut. Tosin kauhistuin nähtyäni Yhdysvalloissa hänen teoksensa "The Story of Civilization" - 11 isoa osaa.

Luullakseni pääpiirteet Odysseuksen matkoista olivat joka tapauksessa tuttuja ahneille lukijoille. Linna oli kokeillut myös runoutta, mutta havainnut alan lahjansa heikoiksi, eikä siellä Lauri Viidan varjossa olisi ollut helppo olla. Mannisen suomennos on pahamaineinen. Se on vaikea lukea. Itse tulen aina hiukan merisairaaksi heksametrin jyskytyksestä, jota alkukielessä ei ole. Mannisen sananokkeluus on vähän niin kuin Kieku ja Kaiku aikuisille (Waltarin tekstit, muuten). Siis "Odysseun aaluva aimo" ei minulla oikein kolise.

Eräässä mielessä myytit toistuvat melkein kaikissa tarinoissa. Maailmassa ei ole olemassa kovin monta kertomusta, mutta kun näin ajatellaan, liikutaan niin yleisellä tasolla, että esimerkiksi "matka" olisi kertomuksen aihe.

Henkilöiden samanlainen luonne eli oveluus, urhollisuus, voittamaton aseiden käsittely, jumalien takaama koskemattomuus, nuoria sankareita korkeampi ikä ja muutamat muut seikat saavat minut ehdottamaan yhtäläisyysmerkkejä alikersantti A. Rokan ja Ithakan kuninkaan välille.

Romaanin muuan peripetia eli Petrsokoi - Äänislinnan näkeminen pohjoisen suunnalta harjulta on muuten kaikkeinklassisin asetelma - Anabasis eli Kymmenen tuhannen paluu, josta Xenofonin versio on kuuluisin. Sankarikuninkaan miehet palaavat hirvittäviä koettelemuksia kärsien kotiin.

Viimein nähdään korkealta paikalta vettä, ja joukko kohottaa huudon "Meri! Meri!" Xenofon kirjoittaa "thalatta". Luulen että nuo miehet karjuivat makedonialaisittain doorilaismurteella "thalassa".