Osoitteet

Mietiskelin, mistä saisin käsiini 50 – 80 vuotta vanhan Helsingin puhelinluettelon. Kaikkein tavallisimmat painotuotteet ovat joskus vaikeita löytää. Verkkohuutokaupasta saisi, mutta hinnat ovat turhan korkeita.

Pohdin edelleen, mistä löytyisi Sininen kirja. Niitä oli ennen joka toimistossa. Vankka opus oli luettelo yrityksistä ja mukana oli tietoja niiden toimialasta.

Kaipaisin kovasti valtiokalentereita. Noinko on, ettei Kansalliskirjasto ole skannannut niitä? Julkaisuoikeus näyttäisi olevan Helsingin yliopistolla. Tätä oikeuttaan yliopisto käyttää siten, että teoksesta on – CD-rom! Se maksaa yli 100 euroa. En saa vähällä vaivalla selvää, onko menneiden vuosikymmenten teoksia rahalla saatavissa. Valtiokalenterissa on etenkin kaikki valtion virastot virkamiehineen ja toimihenkilöineen. Hiukan jyvällä olevalle lukijalle teos on antoisa.

Historiallisten asiakirjojen ja kuvien verkkosivulla (ensimmäinen linkki) on aarteita. Sukututkijoiden sivuilla on korvaamaton luettelo luetteloista.

http://www.histdoc.net/historia/historia.html#fin

http://www.genealogia.fi/hakem/

Helsingin kaupungin osoitekalenteri 1889 edellyttää käyttäjältä ruotsin taitoa ja alkeistietoja kadunnimistä ja keskustan rakennuksista.

Luettelon ensimmäinen on Ida Aalberg, osoite V. Henriksgata 12 eli luultavasti nykyisen Mannerheimintien toinen kortteli nokka Töölöön päin katsottaessa. Tuon Heikinkadun lisäksi on hyvä tietää Antinkatu, Andreegatan, joka on Lönnrotinkatu, Vlöadimirinkatu, Wladimirgatan eli Kalevankatu ja ehkä Kruununhaan muuttuneet kadut, kuten Nikolainkatu (Snellmaninkatu) ja Konstantininkatu (Meritullinkatu).

Olen ennenkin paheksunut hankalaa nimityyppiä Aleksis Kiven katu, Urho Kekkosen katu. Eilisessä kirjoituksessa ylistämäni poliisit vihasivat Nordenskiöldinkatua, koska sitä eivät osanneet konstaapelit kirjoittaa, eivät ruotsinkielisetkään. Helsingin ikävin kadunnimi voi olla Tavaststjernankatu. Eräs aatelissuku on nimeltään Tawaststjerna. Onko tämä joku kilpatehtävä?

Täytyy olla rakentava näin uudenvuoden aattona. Siis asianomaiselle lautakunnalle: Helsingin keskustan vanha kikka on käyttää kadun niminä etunimiä. Jotkut maalaispaikat ovat keksineet saman. Olen läkähtyä ylpeydestä, että Kauhavalla on luultavasti isoisääni liittyen Martinkuja. Siinä on vieressä Hanneksenkuja, ja Fransukin näkyy saaneen katunsa.

Siis Urhonkatu, Aleksiksenkatu (tai Alenkatu tai Aleksin). Mallia Neuvostoliitosta. Nyt uutisissa oleva Volgograd tunnetaan paremmin aikaisemmalla nimellään Stalingrad. Sitä ennen se oli Tsaritsyn.

Keskustan taloista on olemassa hyvinkin tarkkaa tietoa, sekä asukasluettelot että rakennuspiirustukset. Kun Helsingin historia on monissa muodoissaan niin iso, käytän itse satunnaiseen tarpeeseen Helsingin Sanomien kirjoja kaupungin vanhoista kortteleista. Tosin ärryn aina journalistisesta otteesta, jonka nimissä korttelien taloista kerrottu on aina vain näytteitä. Juttujen kirjoittaminen sanomalehteen näkyy; lehdessähän ne olivat mainioita.

Olisin kovin halukas selvittämään ajatuksen tai ehdotuksen, jonka moni on esittänyt tutkimustensa yhteydessä, myös minä. Näinä päivinä on mainittu lehdissä ikävästä ajatuksesta, että kaupunginosia ”pisteytettäisiin” niin että hampparit pakotettaisiin asumaan hamppareiden kanssa.

Kun pääkaupunkiseutu on luultavasti vanhastaan pisteytetty! Alustavan aineiston voi koota puhelinluetteloista ja osoitekalentereista, kunhan pitää silmällä niitä, jotka eivät ole päässeet näihin teoksiin.

Siinä ei ole mitään tutkimista, että rikkaat asuvat rikkaiden alueilla ja köyhät siellä minne pääsevät. Asiaa ei pidä jättää tähän. Avainsana on ”verkosto”, kuka tuntee kenet. Verkostoituminen ei ole myönteinen eikä kielteinen asia, se on tosiasia. Sen selvittäminen ja arvioiminen vain on kovin vaikeaa. Mutta väittäisikö joku vakavissaan, etteivät entiset tai nykyiset koulutoveruudet merkitsisi mitään? Työtoveruudet?

Jopa maakunnallisuus sietäisi tulla uuden tarkastelun kohteeksi nyt, kun maakuntia ei enää ole. Ihastelin lehdessä esitellyn Esko Männikön valokuvia, joita löytyy netistä. Vaikka mies vain asuu siellä, valokuvat puhuvat yhtä leveää Oulun murretta kuin Vilho Lammen taulut ja ovat samalla tavalla arkoja yksityisyydelle ja yhteisyydelle; haluaisin puhua henkisestä rikkaudesta, mutta en kehtaa. 

Lentävät

Liikkuvan poliisin lempinimi oli luultavasti alkujaan haukkumanimi. Liikkuva komennuskunta muuttui nopeasti lentäväksi komennuskunnaksi. Se oli kolmekymmentäluvun alkua. Kaikki muistivat, vaikka eivät halunneet muistaa, punakaartin lentävät osastot. Ainakin Kotkasta käsiin sellainen teki paljon pahaa, myös murhia.

Mielikuva ei liity ilmailuun; se oli vielä alkukantaista puuhaa. Nimitys korostaa juurettomuutta. Miehet olivat toispaikkakuntalaisia. Se oli lähes nerokas keksintö.

Taustalla on kukaties rosvojoukko, mutta puolivirallisesti ”vapaajoukko”. Sellaisia syntyi esimerkiksi Ranskassa – franc-tireurs – kun järjestysvalta oli romahtanut vallankumouksen vuoksi. Erikoisen näkyviä vapaajoukot olivat Saksassa ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Tämän hetken vastine on ”puolisotilaallinen” (paramilitary).

Ja Englannissa ja Yhdysvalloissa perinne on toinen. Sheriffi oli ensin kauan kuninkaan mies, sitten paikallisen itsehallinnon valitsema ja nimittämä järjestyksen valvoja.

Suomessa Kansalaissodan leimahtaminen johtui osittain poliisin puuttumisesta. Tsaarin poliisi ei tullut kysymykseen. Mielenosoituksen ja hulinoinnin vaikeaa rajaa selvittämään ei ollut ketään. Sekä punakaartit että suojeluskunnat olivat syntyneet vapaaehtoisina yhteenliittyminä jo 1905 ja unohtuneet välillä.

Luultavasti poliisin (”kaupunki”) rinnakkaisnimitys ”miliisi” korosti alun perin, ettei kysymyksessä ollut esivallalle uskollinen poliisi, vaan jotain muuta.

Suomessa kehitys on kummallinen. Amerikassa elokuva ”Easy Street” on muistomerkki ajatukselle, että jopa Chaplin voi päästä poliisiksi – ja suoriutua hienosti. Ruotsissa kansalaisten käsitys poliisista ja poliisin mielikuva itsestään vakiintui pitkiksi ajoiksi Peppi Pitkätossusta. Tuo historiallisestikin käänteentekevä kirja ei tahtonut saada kustantajaa. Se todettiin aivan oikein yhteiskunnanvastaiseksi ja siten lapsille sopimattomaksi. Kasvatustieteilijä Landquist menetti maineensa lopuksi ikäänsä, syystä. Mutta Pepin katolle kököttämään toimittamat poliisit ovat edelleen räystään tuntumassa, vaikka kirjassa heille annettiin piparkakkuja.

Suomessa oli myös kirjallisuuspoliisi. Vaivuin muistelemaan menneitä, kun luin ystäväni Pekka Tarkan arvion kirjasta, jonka Kari Tarkiainen on kirjoittanut isoäidistään Maria Jotunista. Yritin keksiä, miksi Pekka oli ryhtynyt esittelemään kirjaa, josta hän ei, lukijalle tuntemattomaksi jäävästä syystä, kuitenkaan tuntunut pitäneen. Kirja – palaan siihen pian – oli näet minun mielestäni epätavallisen hyvä, mielenkiintoinen ja ajankohtaan sopiva. Miksi se oli jäänyt ns. isojen kustantajien huomiota vaille? Jotuni kun yksi klassikoista, joka sietäisi ottaa esiin, koska teksti on oikeaa kirjallisuutta. Tarkoitan tällä, että se on eri aikavyöhykkeellä mutta kello käy. Jollain kumman tavalla klassikon ja museotavaran erottaa toisistaan. Jälkimmäisen kello on pysähtynyt. Se on vain kuori.

Jotunin ”Huojuva talo” löysi tiet lukijoiden luokse. Ei sen saama maine johtunut vain ”paljastuksista”. Tuskin tuohon aikaan (1963) moni lukija oli kiinnostunut yli kymmenen vuotta sitten kuolleesta professorista 20 vuotta aikaisemmin kuolleen kirjailijan mahdollisena esikuvana. Helsingin Sanomien silloin kriitikko arveli romaanin jäävän kuriositeetiksi. Sen hän arveli väärin.

Kriitikko oli kirjojen matkan liikennepoliisi – lentävä. Pahimpia sakottajia eivät välttämättä olleet sanomalehdiltä kuukausipalkkaa saaneet. Erilaiset kirjallisuusmiehet ja –naiset toimivat vapaaehtoisena miliisinä.

Edellä mainitun Jotunin hengenheimolaisen Peppi Pitkätossun löytäjiin ja puoltajiin kuului Gösta Knutsson, ”Pekka Töpöhännän” kuolematon kirjoittaja, jonka tuotanto ajautui ”toisarvoisena viihteenä” Suomessa Gummerukselle. Moniko olisi aikanaan arvannut, että Pillissä ja Pullassa luotiin hyvinvointivaltion kansalaisen ja äänestäjän perikuva!

Sitä hylkäämässä Bonnierilla oli Gerard Bonnier, putkimiehen näköinen henkilö, joka oli kustantaja, ei siis kirjallisuuden tuntija. Kustantajan ei pitäisi ruveta poliisiksi, vaan olla rehellinen ryöväri, niin kuin Barrabas, joka on pari vuosisataa mainittu usein kirjankustantajien yhteydessä (Lordi Byron tai Thomas Campbell).

Liikkuvan poliisin lakkauttamisen syyksi kerrotaan hallinnollisten kustannusten säästäminen. Tuo voi olla tottakin. Luulen kuitenkin että liikkuvia poliiseja ei enää synny. Tunnen yhden Teuvon, joka on sukuakin. En tunne toista niin siihen toimeen sopivaa. Luulen että kun hän syntyi Himosvuoren siimekseen, äiti Ella ja isä Väiski ajattelivat ensimmäisiksi töikseen, että siinä on poliisivauva. Vauvoista nimittäin näkee, kenestä tulee poliisi. Ellette ole tienneet, katsokaapa seuraavalla kerralla tarkasti.

Tähtiä, ei tätiä

Neuvoni on pitää silmällä tähtiä, ei tätiä. Tunnen joukon tätimäisiä miehiä ja voi olla, että yksi kurkkii peilistäkin. Aikoinaan tiedekunnastamme valmistuneista naisista osa osti vähittäismaksulla kriminkoipiturkin. He rupesivat tädeiksi. Pohdin pitäisikö heille nostaa lakkia Aleksanterinkadulla. En sitten ruvennut sellaiseen. Tuli päähän kylmä. Nuoruus on muutenkin kylmää aikaa.

Ystävällinen henkilö jätti haltuuni Tähdet ja avaruus –lehden. Se on Ursan julkaisu ja jäsenetu. Mahtavatko julkaisijat itse tietää sijoittuvansa hyvin taidelehtien markkinoilla? Tähtisumujen kuvat tuntuvat ihastuttavan hyviltä mielen syvässä avaruudessa. Lehti näyttää toimivan yhdessä vakavien harrastajien kanssa. Minuun teki syvän vaikutuksen myös se, että lukijoiden kysymyksiin jaksavat vastata raskaan sarjan ammattilaiset. Ainakin kosmologia on alue, jossa suomalaisilla on erinomaisen hyvä palvelu, Kari Enqvistin ja Esko Valtaojan ansiosta.

Sitä en osaa arvailla, mitä he sanoisivat lehden nyt esittelemästä neliulotteisen alkuräjähdyksen ja valkoisten aukkojen ajatuksesta.

Tähtitieteen toinen pää on tunnetusti runous. Vankkamieliset virkamiehet nimittelivät ainakin ennen meitä, jotka olemme kovia runojen perään ja kuulemme merkityksiä musiikissa, tähtiin tuijottajiksi tai kuuhun katsojiksi. Taka-ajatus on, ettei meistä ole vakaviin töihin eikä varsinkaan valtion virkoihin.

Luulen että nuo ”realistit” ovat kuitenkin lukeneet vähän liikaa horoskooppeja. Lisäksi tähdet voivat vaarantaa mielenterveytenne! En ollut kuullut puhuttavankaan planetaarioista ennen kuin näin elokuvan ”Nuori kapinallinen” (Rebel Without a Cause). James Dean ja Natalie Wood sekä Sal Mineo. Miten samaan elokuvaan voikin sattua kolme noin traagista näyttelijää. Deanin muistatte, Wood oli silloin 50-luvulla mielestäni ylivoimaisesti maailman kaunein nainen. Hänet ehkä hakattiin ja hän hukkui Los Angelesin edustalla. Sal Mineo murhattiin. Elokuvassa nuori ”Plato” saa hepulin, kun koululuokka pakotetaan katsomaan taivaalta maailmanloppua tai jotain. Ehkä elokuva on erilaisten tähtien sammumisesta? (Selostan sitä siksikin, että ohjaaja Nicholas Ray oli minustakin juuri niin suuri – ja ihmisenä sekaisin – kuin ranskalaiset väittävät, ja Party Girl eli Chicagon yöperhoset väreillä kertomisessa 50 vuotta aikaansa ja Lynchiä edellä.)

Kuvan Griffithin observatorio on tutulla paikalla. Lähellä on elokuvien syystä hehkuttama Mulholland Drive, siellä on Hollywood Bowl ja se maailman kuuluisimpiin luettu yönäköala, suunnaton suorakulmaisten ruutujen verkko eli Los Angeles, The Big Nowhere. En aio mennä sinne takaisin.

Antakaa minulle Savukoski ja tähtilehden kuvaama Suomen pimein paikka. Puhe on valosaasteen vähyydestä. Ellette aio liittyä Natoon, katsokaa hakukoneen kuvista ”valosaaste” tai ”light pollution”. Rajan takana ja Kuolassa on käsittämättömiä valonlähteitä. Arvaisin sotilastukikohtia. Muutaman tiedänkin. Suomen Lapissa on pimeyttä, jos siis osaa kiertää suositellut kohteet.

Pyyntöni on retorinen, turha kielikuva. Itse asiassa meillä on Kirkkonummella tähtiä vaikka mitkä määrät. Luulen ettei kauhean monella ole mahdollisuutta mennä omalta kuistiltaan (pellon puolelta) skannailemaan tähtikuvioita. Ipadiin on siis halpa apsi, joka oikeasti auttaa kuvioiden tunnistamista. Ei ole järin vaikeaa opetella tavanomaisten viiden lisäksi esimerkiksi kymmenen muuta kuvioita. Tai sitten sata.

Edellä yritetään varovasti tuoda esiin tähtitaivaan taiteellinen puoli. Hyvin vanhan ja edelleen käyttökelpoisen selityksen mukaan ”kulttuuri” on tieteet, taiteet ja uskonto. Itse herätän tässä turhan usein pahaa verta, kun en osaa selvittää lukijoilleni, että uskonto on ainakin minulle hyvin vahvasti kulttuuri-ilmiö, samaa lajia ja luokkaa kuin musiikki tai konepajatekniikka. Siksikin suhtaudun hiukan hämmästyneesti keskusteluihin uskontojen esittämien väitteiden todenperäisyydestä. Kansanperinteessä laulut, vitsit ja sananparret ovat viehättäviä. En ole ruvennut miettimään, ovatko ne totta. Ensimmäisenä mietin, mitä ne kertovat, mitä niistä tulee mieleen.

Olemassaolon tarkoitus on taide. Tätä yksinkertaista tosiasiaa salaillaan, koska taide on niin käyttökelpoista itsetehostukseen ja köyhien ihmisten pilkkaamiseen. Elävä ja kuollut luonto (raja on keinotekoinen) tuodaan yleensä tieteisiin ja oppeihin. Tähdistä voi kuitenkin myös nauttia aivan typerästi tai sillä oikeutuksella, että ”ne ovat siellä”.

Luonto on todistetusti kulttuurisesti pitkälle muokkautunut ja siis vaihteleva käsitys paikkojen kauneudesta ja rumuudesta mutta myös hyödyllisyydestä ja hyödyttömyydestä. Hengen salpaavalla seudulla asui ja asuu tunnetusti ihmisiä, jotka eivät elämänsä päivänä tule ajatelleeksi, että täällä näyttää jotenkin toiselta. Minulle mieluisin on muuan kivi, jonka elämäkerran kirjoitin ja julkaisin kerran. Sen päällä istuen on hyvä tähyillä taivaalle eli toimia juuri samoin kuin muutkin muurahaiset. 

Älä ammu mummua

Ehkä jo seuraava autosi havaitsee humalaisen mummon, joka on juuri kiipeämässä hirviaidan yli moottoritielle eteesi. Omasta aloitteestaan eli automaattisesti auto vetää liinat kiinni, ja itse seuraat lauenneiden törmäyssuojien takaa, miten mummo jatkaa emaljiämpäki käsimutkassa kolisten kohti tuntemattomia päämääriä.

Älynvälähdysvälineiden aika on alkanut. Älypuhelimet ovat tulleet tutuiksi. Media ei hiiskahtanut, kun sähkön jakelun kantaverkko äskettäin myytiin. Sen kaltaiset verkot ovat näinä vuosina vanhentuneet pahasti. Uudet maksavat todella paljon ja niiden kaivaminen routivaan maahan paljon potenssiin kaksi. Onnitelkaamme Fortumia.

”Smart grid” eli älykäs jakeluverkko ei niin sanoaksemme työnnä sähköä, vaan vetää. Kuljetettavan sähkön määrää kysyntä. On hauska ajatella sähkön siirtoa liikkeenä. Oikeammat kielikuvat oppisi ammattikoulussa. Itse tiedän sähkönsiirron tekniikasta etenkin sen, ettei niitä valkoisia posliinisia eristimiä, rypyliäisiä tai nuppeja, saa kivittää. Minulle rakas on 220 kV verkko, sitä isomman, etenkin etevästi suunnitellut kannatinpylväät, raikastavat mieltäni harva se päivä.

Ilahduttavasti eräässä lähteessä vilahti maininta autoteollisuuden älyllisistä pyrkimyksistä. Navigaattorit taisivat jo kertaalleen kuolla autoista sukupuuttoon. Puhelimien kartat ovat niin hyviä. Autoteollisuus vastaa integroiduilla laitteilla, joissa kulkuneuvon ylläpitojärjestelmään ja valintoihin on samalle ruudulle tuotu myös suunnistamisen apuneuvot.

Tämä on järkeenkäyvää. Näyttää kuitenkin olevan niin, että autoteollisuus ja arvattavasti sen kanssa erinomaisessa yhteisymmärryksessä toimiva öljyteollisuus ajattelevat pian lohkaista ison palan viihteen ja sosiaalisen median markkinoista.

Aivan kuin Jorma Ollilan työryhmän suusta – eikö vain? Öljyjätit ja verkkoyhtiöt eivät tykkäisi pahaa, jos vaikka autoista tulisi kiertäviä, viihdepainotteisia tiedon keskuksia, jotka vetäisivät ja työntäisivät viestejä uudemman termin mukaan M2M eli koneelta koneelle.

Lehdissä kirjoitettiin tästä uudenlaisesta autoverosta ja toisaalta tietosuojasta. Huoli tietosuojasta on lievästi sanottuna aiheellinen. Huoli on tuskin yltä ravistettavissa, koska liikkuvien laitteiden osittain hyvinkin yksityisiin tietoihin sisältyy valtavan suuria kaupallisia etuja. Yksityisyyttä (privacy) ajatellen jokin kulkuneuvo voi olla varsinainen aseman vessan seinä…

Kymmenkunta vuotta on hahmoteltu vehkeitä, jotka välittävät ohi kulkevalle ihmiselle viestin ”osta minut”. Ei tarvitse enää olla Liisa ollakseen ihmemaassa. Mutta viestin laittaminen auton kautta merkitsee (tilastollisesti) aivan toisenlaista ostovoimaa. Osa autoista on omia tai työnantajan omistamia. Suosituin on nyt QASHQAI – nimi ei mielestäni ole selvää suomea. (Totta puhuen kysymyksessä on turkkilaisen azerin kielen kaškain murretta puhuva kansa.)

Kakkonen on Octavia, nimi selvää latinaa, kasi. Suomalaisia autokauppiaita muuten tuskin kuljetetaan kultatuolissa maailman autotehtailla toisin kuin Datsun Bluebirdin tuonnin 60-luvun aloittanutta Aarne Koskeloa, jonka firman nimi olikin Kaukomarkkinat. Markkinamme on komeat 1 % Euroopan markkinoista.

Mutta ajoneuvorekisterin merkeistä ja malleista voi arvailla autojen käyttöä. Takseja maassa on vähän yli kymmenen tuhatta, rekisteröityjä ajoneuvoja 5 miljoonaa. Ammattiliikenteen ajoneuvojen määräkin löytyisi, mutta sanomme tässä, että henkilöautoja on paljon, ellei liikaa.

Jos ”osta minut” –viestiin liitetään opastettu tieto pysäköintipaikasta, ajatus on todella houkutteleva, paitsi ilman saasteista huolestuneille. Ajelemalla hiukan sinne tänne saisi kerätyksi tiedot vaikkapa kitaroista, esimerkiksi Fender-jäljitelmistä. Pitkäaikainen haave, shoppailua auton polstereilla kellien, olisi totta.

Nuorisossa on toivo. Heidän kauan harrastamansa joutavanpäiväinen edestakaisin kaahailu vastakkaisen sukupuolen mielenkiinnon herättämiseksi olisi ainakin teknisten edellytysten puolesta ulotettavissa kehen tahansa.

Minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että Autofixukselta tulisi viesti ”autosi jarrupalat viimeisillään; sopiiko to klo 9.00 huoltoajaksi?” – Itse en näe sitä aikaa, mutta kerran esimerkiksi Elias ottaa lennosta vastaan viestin ”näytät huonolta; käypä kusaisemassa pulloon; - lääkäri”.

Älä ammu Nokiaa. Sen edustaman alan suuruuden päivät saattavat olla vielä edessä. 

Kirjeenvaihtoa joululta

Ette muuten ihan heti uskoisi, että esimerkiksi minulle tavallinen ja uskottava päivän pääateria oli kuoripäällisiä perunoita ja ruskeaa kastiketta ilman lihoja ja päällysruokana puuroa. Juomaksi maitoa, käytännössä aika vähärasvaista. Leipää, meillä lännessä yleensä kovaa tai erittäin kovaa. Ruokailuvälineenä lusikka.

Joulun marxilais-leniniläinen käytäntö on hyvin selvä. Vaikka ruokaa olisi määrällisesti riittänyt, ei se hääviä ollut. Hyvin syömistä pidettiin asenteiden tasolla epäilyttävänä, ja jotkut arvelivat, että sellainen on syntiäkin. Pohjanmaa tosin ei ollut ruokakulttuuristaan kuuluisa.

Hyvää ruokaa oli pidoissa, mutta jos kukaan ei suostunut kuolemaan eikä muutakaan juhlimisen syytä ollut, jouluna pantiin pöytään kaikki, myös syksyllä teurastettu sika.

Joitakin vuosia ennen syntymääni esiintyneen maailmansodan vuoksi koin historiallisen akanvirran. Yleisen puutteen takia kelloja käännettiin, säästäväisyyssyistä, noin 50 vuotta taaksepäin.

Tästä eilinen väitteeni, että jouluperinteessämme on ällistyttävän vanhoillisia, sivuutetun yhteiskunnallisen rakenteen tuottamia piirteitä. Vaikka ravitsemusongelmamme on kääntynyt ylipainokysymyksien hallintaan, runsas syöminen eli käytännössä mieletön mättäminen on yhä tapamme. Vaikka tiedämme sokerin vaikutuksista yhtä ja toista, mässäämme makeisia.

Kulttuurinen vaikutus on niin vahva, että en ainakaan minä haluaisi suurin surmin viettää joulua näkkileipää syöden, tönkkösuolattua silliä nuoleskellen ja kaivovettä siemaillen.

Ehkä emme tiedä sitä, mutta juhlassamme on pohjaltaan kysymys uhraamisesta. Kun muinaiskulttuureissa vietiin jumalille vaikkapa lammas, ei sitä jätetty haaskeille. Papit sen söivät. Joulussamme on samaa kiihkeää jumalien lepyttämisen vimmaa. Teemme sen siis syömällä, ja tietenkin menomme ovat pakanallista perua. Kuusikin, joka liitettiin jouluun vasta hiljan herrasväen ajatuksena, voi hyvinkin olla sukua karsikkopuille, joiden oksille levitettiin – uhrilahjoja.

Lukija tekee kommentissa hyödyllisen virheen. Hän epäilee näkevänsä minun kirjoittajana sortavan uskonnottomia alempiarvoisina henkilöinä. Mielestäni kannattamani kirkko saisi vetää välimatkaa niihin kansanliikkeisiin, jotka harrastavat ”valittuja” eli väitetysti oikein oppinsa ojentaneita, ja saavat sitten muka luvan halveksi muita, väitetysti syntisiä. Olen taipuvainen kannattamaan niin sanottuja länsimaisia perinteitä, jotka ovat maallisia. Siksi se ajatus, että ihmisryhmää arvostettaisiin uskomusjärjestelmien pohjalla, on vastenmielinen ja vieras. Koko homman henkihän on se, että ollaan ihmisiksi ja siedetään mukisematta erilaisuutta. Lisäksi uskonnottomista löytyy parempaa ”kristillisyyttä” kuin kirkonpenkistä. Nyt viittaan kristilliseen etiikkaan, joka nähdäkseni ei juurikaan poikkea epäkristillisestä etiikasta sellaisena kuin se tuli tutuksi mm. Kantin kirjoituksista.

Syleilläkseni maailmoja – pyhinä Abulafian Välimeri-kirjaa kovasti luettuani väittäisin, että esimerkiksi minun edustamassani perinteessä on paha vika. Se on liiaksi juutalais-hellenistis-roomalainen. Juutalaisuus tarkoittaa tässä Raamattua (Jeesus oli juutalainen). Nyt tiedämme vaikka emme kaikin tunnusta, että seemiläinen (Assyria jne.) kanta, jolla onneksi on meilläkin tuntijansa aina yliopistoa myöten, ja etenkin ”indoeurooppalainen” perinne ja vielä sitä vanhempi pronssikautinen perinne ovat vaikuttaneet suuresti kaikkeen siihen, mitä olemme. Raamattu hurjine tarinoineen on sittenkin aika nuori. En kajoa ajoitukseen, koska perinteinen n. 500 eKr. taitaa olla liian myöhäinen. Joka tapauksessa jatkuvasti vaikuttanut meno ja meininki Kreikan saarilla ja nykyisessä Italiassa alkoi ainakin tuhat vuotta aikaisemmin.

David Abulafia muuten sitten ei ole mikään outo lintu, kuten nimestä voisi luulla. Suku lienee näitä oppineita sefardim-juutalaisia ja mies itse on historian professori Cambridgessa, tämän hetken arvostetuimpia tutkijoita ja taivaallisen hyvä kirjoittaja. Saimme odottaa ranskalaisen Braudelin haastajaa jotain 50 vuotta, joka on liian pitkä aika. Välimeren seudulta on nyt löydetty vaikka mitä, ja hellityt ”mysteerit” ovat haihtuneet jopa etruskien ympäriltä. Baskeillekin näyttää löytyneen kielellisiä sukulaisia (Muinais-Sardiniasta). Seuraavaksi joku varmaan jäljittää puukon pronssikauteen ja osoittaa, että myös Härmän jätkät matkailivat aurinkorannoilla joukolla kuultuaan, että nyt kreikkalaiset ovat tuoneet viininviljelyn kaiken kansan ulottuviin…

Pysyäkseni kosmisessa mittakaavassa – Kirkkonummella purjehdittiin kirkolle ja koko Porkkalan niemen poikki vielä runsaat sata vuotta sitten. Siitä pääsi ihan hyvin Espoonlahden pohjukkaan. Varsinainen valtatie kulki tästä meiltä. Kuninkaantie noudattelee vesitien suuntaa, ja jo pakanuuden aikana käytettyä Kuninkaantietä ajan kohta kauppaan ostamaan eräitä arkiruokia. – Nykyisen moottoritien alle on puronen, ennen joki, joka koukkaa matkallaan mereen Eestinkylän kautta. Siinä lienee yksi vesireitti kirkonmäelle. Kirkkonummen ”nummi” viitannee tasaiseen paikkaan, joka on tallella kirkonkylänä. 

Juhannus

Foto: valtioneuvosto 

Tunsin henkilön, joka kantoi kaunaa valtiolle juhannuksen siirtämisestä lauantaille. Tuo kohtalokas teko tapahtui 50-luvulla. Kaunan aihe oli asianomaisen syntymäpäivä, joka sattui vanhaan juhannukseen, kesäkuun 24. päivään. Asianomainen arveli myös saaneensa potkua elämäänsä siitä, että äiti oli kaikesta huolimatta osallistunut juhannustansseihin aattoiltana.

Käsillä oleva joulu on luultavasti vanhan ja väistyneen suomalaisen yhteiskunnan viimeinen muistomerkki. En ole kuullut, että sitä olisi haettu suojelukohteeksi osana maailmanperintöä. Asiassa olisi syytä ryhdistäytyä.

Joulunviettomme on olennaisesta samanlaista kuin 70 vuotta sitten. Kaupat ovat kiinni ja juopot huhuilevat toisilleen kujilla. Sellainen väite, että joulu olisi yhä kaupallisempi, on harhaa. Kyllä kaupallisuus ja rihkaman haaliminen oli keskeisessä osassa jo hyvin nuoressa tasavallassa. Tulivat Ollin pakinat puheeksi. Meillä eivät tällä hetkellä kirjat ole aivan aakkosjärjestyksessä, joten saatoin vain valittaa, ettei ollut esittää näytettä. Sitten kuitenkin muistin Suuren Pakinakirjan, joka ajelehti näkyvillä. Esitin taidelukuna tarinan Mustapartaisen miehen jouluaatosta vuonna 1924. Mikään muu ei poikennut tästä joulusta kuin äksy palvelijatar, jollainen perheellä oli käytettävissään.

Joulun vetovoimaa todistavat Juicen ”Sika” ja M.A. Nummisen unohtumaton ”Joulupukin juhannusyö”, jossa sanaseppona oli kai Jarkko Laine. Perinne jota jaksetaan pilkata elää ja voi hyvin.

Itse olen viettänyt joulua ulkomailla vain kerran, Oulussa. Sekin oli asevelvollisuusaikaa. Muistelen kirjoittaneeni tässä, miten minua sykähdytti huonompien tiernapoikien esitys, jota kuuntelin pöllyävän lumen keskellä siellä torilla.

Nyt venäläiset tulevat tänne juhlimaan joulua vääränä aikana. Ne jotka tulevat vahingossa meidän joulunamme, olisivat kummissaan, elleivät olisi tottuneet ajattelemaan, että suomalaisilta voi odottaa kirjaimellisesti mitä tahansa. Meillä heidän joulunsa on melkein loppiainen, eikä kukaan muista, miksi sellaista loppiaista vietetään ja milloin ja mitä loppiainen on muilla kielillä. (Epiphany – kolmen tietäjän tervehdys.)

Monet herkistyvät joulun valoista, siis sukulaisten autojen takavaloista, kukin syystään, jotkut jo kaipaavat kiitollisina, jotkut eivät.

Sitä en tiedä, miksi jumalankieltäjien järjestöt eivät aja joulun poistamista. Amerikkalaiset ovat tässäkin asiassa uudenaikaisempia. He riitelevät joka joulu tervehdyksestä. Merry Christmas ei sovi uskonnonvapauteen, koska ”Christmas” saattaa tuoda pahimmassa tapauksessa mieleen erään henkilön. joka sai odottaa lahjojaan, kultaa, mirhamia ja savukkeita, aina loppiaiseen asti. Happy Holidays on asiallinen tervehdys. Kirkkonummen kielellä nyt jo kuuluu sanoa ”hyvää jatkoa” eli ”go’ fortsättning”.

Kieltoaatetta voisi odottaa myös EU:n taholta. Sieltä ei kuitenkaan ole kuulunut asiasta mitään. Tätä sopii ihmetellä, koska järjestön tyyssija Bryssel on kieliriitojen lisäksi kirkollisen eriseuraisuuden riivaamaa aluetta. Belgian käytäntö oli tietääkseni alkujaan – maa on kyllä nuori – katolisuus, hakuteosten mukaan nykyisin 57 prosenttia väestöstä. Hollannista sanotaan, että se on maailman vähiten uskonnollisia maita. Katolisiksi tunnustautuu 26 prosenttia, protestanteiksi 12. Ranskalaiset puolestaan onnistuivat erottamaan kirkon valtiosta ja kansanopetuksesta vain sata vuotta verissä päin tapeltuaan.

En ole vapaa siitä ajatuksesta, että kun Suomessa kirkko vastustelee yksissä tuumin ammattijärjestöjen kanssa jäljellä olevien esteiden poistamista pyhäpäiviltä, ja suuret kirkkopyhät jököttävät paikoillaan, tässä on jotain epäjohdonmukaista. Kirkko kun korostaa hengellisyyttään.

Suomen Turusta voitaisiin välillä myöntää suoraan, että myös hyväntekeväisiä laitoksia on markkinoitava ja että myös kirkko osallistuu kilpailuun ihmisten vapaa-ajasta – ja rahoista. Markkinoinnin kannalta joulua parempaa ei ole. Kaikki me, jotka osaamme tarvittaessa näyttää hyvinkin hurskasta naamaa, emmekä kuitenkaan pane tikkua ristiin seurakuntamme eteen vuoden varrella, tungeksimme äkkiä kirkkoihin. Näiden pyhien aikana väkeä on paljon, ja uudemmat oivallukset, kuten yhteislaulutilaisuudet, ovat aidosti suosittuja.

Joulu ja pääsiäinen, joka oppia ajatellen on luterilaisen kirkon suurin vuotuinen juhla, ovat kirkolle todella tärkeitä. Kun toinen voima, nimittäin islam, myy kristillistä kirkkoa sen jäsenille hyvin tehokkaasti, tämän kirjoituksen alussa esittämiäni muutoksia ei ole näköpiirissä.

Joulun rinnakkaisilmiö sellaisena kuin me sen tunnemme, on kesäloma. Teollisuuden kesälomat on tavattoman nuori keksintö, joka levisi etenkin Ranskasta alkaen noin vuodesta 1935. Samalla alkoi lomarakentaminen Normandian ja Belgian rannoilla. Siis – rahaa entistä useammille, ja lisäksi niin sanottua lomaa sen rahan kuluttamiseen. Tätä sanotaan talousjärjestelmäksi.

Kirkosta uimaan

Vihaan synkeästi pysäköintitaloa, joka nyt peittää Kirkkonummen näkymät, myös kirkon. Olisi varmaan hyvä selvittää kysymällä, millaisiin kirkosta eroamisyhdistyksiin kaavoituspuolen virkamiehet kuuluvat.

Sain kuitenkin sysäyksen selvittää nyt avokätisesti kaikelle kansalla tarjottujen mainioiden karttojen avulla, miten Kirkkonummen kirkon rantaan on joskus purjehdittu. Tietääkseni kaikki harmaakivikirkot ja niiden mukana siis kirkonkylät on sijoitettu vesitse liikkumista ajatellen. Espoon Kirkkojärvellekin, joka on nyt kuivattu, pääsi kerran purjeilla. Vantaan eli Helsingin pitäjän kirkosta en osaa sanoa, mutta on siinäkin ympärillä epäilyttävän alavaa seutua.

Reitti on ollut merenlahti nykyisen Syväjärven kautta Kantvikin pohjukasta. Maan kohoaminen on näillä seuduilla hidasta. Omiin mielikuviini vaikuttaa Pohjanmaan rannikko; siellä näyttää Raippaluotoon pian pääsevän kuivin jaloin. On laskettava moneen kertaan. Kirkkonummella metri tuhannessa vuodessa lienee oikein. Merenkurkussa maannousu on ainakin kolminkertainen. Geodeettisen laitoksen sivuilta löytyy jännittävä videoanimaatio, jollaista kaipaisin myös etelärannikolta. Vuodet pyörivät kuin ”Maa on niin kaunis” –laulussa eli miespolvet haihtuvat unholaan, mutta niin vain Oulukin nousee merestä, luultavasti liput liehuen.

Mielestäni kirkkorakennuksilla ei ole juurikaan tekemistä uskonnon kanssa. Valitettavasti valistuksen henki on Saksan romantiikaksi kehityttyään suotta pyrkinyt täsmentämään sellaisia pilvisiä käsitteitä kuin uskonnollisuus, isänmaallisuus jne.

Mielestäni uutistieto sotien Pro Patria –marmoritaulua uhanneesta kohtalosta päätyä uuden puuhakkaan ja arvattavasti ulkomaalaistaustaisen henkilön komeaksi pöytälevyksi on ajatuksena ikävä. Itse en tarvitse siihen isänmaallisuutta. En liioin kiillottaisi kenkiä mummon merkkaamalla liinasella, vaikken ole mummonmaallinen. No, varmuuden vuoksi en kiillota kenkiä ollenkaan, en omia enkä muiden. Mutta eleiden järjen ulottumattomiin jäämisen ymmärtää esimerkiksi sadatuksista, jotka epäilemättä ovat lukijallekin tuttuja. Johdonmukaisesti on tapana luvata pyyhkäistä eräs tietty tarpeellinen ruumiin kohta sillä tai tällä paperilla, kirjeellä, kirjelmällä, kirjoituksella tms.

Kirkkonummella parenteesin eli Porkkalan vuokra-ajan jälkeen juuri hautakiviä löydettiin mitä mielenkiintoisimmista paikoista. Vastaavia löytöjä on tiettävästi tehty enemmänkin luovutetusta Karjalasta.

Halu ymmärtää toista ihmistä ja jopa paneutua tämän tilanteeseen voi olla kiinni tällaisista taikauskon rippeistä. Esimerkiksi nyt kirjallisuus. Muuan tuttava, jonka kanssa ei kai sitten ole tullut poristua sen suuremmin, reagoi johonkin repliikkiini, jossa sanoin ”Mielikirjailijani Kalle Päätalo”. Hän sanoi, että sama mielikirjailija. Toistamiseen asiasta kuultuna hän selvitti, että kai monen vuosikymmenen ajan pirtissä oli luettu Päätaloa, ajoittain kai ääneenkin. Samalla hän osoitti hallitsevansa suvereenisti mestarin 30 keskeisintä nidettä.

Tässä tapauksessa luulen osaavani täsmentää, mikä meitä yhdisti niin että jos eteen tulisi ongelmallistakin asiaa – Jumala kiellä – niin siitä selvittäisiin todella kevyesti. Päätalon tapauksessa moraalinen vakavuus on luullakseni keskeistä. Noissa teoksissa mennään sekä maisemien että sielunmaisemien halki. Kysymys on vain näennäisesti yhden kallen häpeän ja ylpeyden aiheista. Puheena on suuri joukko, ehkä unholaan vaipumassa ollut sukupolvi, jonka muistoa ei kunnioiteta. Muistoa ei pidä kunnioittaa. Sitä pitää ymmärtää, eikä se ymmärtäminen käy aina helposti. Esimerkiksi vanhan kunnon herravihan käsittämiseksi on hyvä seurata tarinoita työnjohtajista, hengellistä esikoisuutta edustaneista talollisista, joiden ahneus ja mielen kovuus eivät tunteneet mitään rajoja, ja yleinen pelkurimaisuus, jonka kulissina monet pitivät herraskaista asua ja alentuvia äänenpainoja.

Lainasin tuon käsitteen (”moral seriousness”) David Foster Wallacelta, joka saattoi olla kaikkein paras sotien jälkeisten sukupolvien esseisteistä, tosin epätasainen, kuten esseistin itse asiassa kuuluukin olla. Hänestä muuta pätevää syytä kirjoittamiseen ei oikeastaan olekaan. Koska järkevät ihmiset eivät yleensä halua ottaa onkeensa, kun heille puhuu järkeä, on syytä käyttää kalamiehen keinoja eli houkuttelevia vieheitä ja taitavaa syötin sijoittamista. Eikä pidä tömistellä maata!

On turha käyttää suoraa tietä, jos epäsuora reitti on otollinen. Moraalinen vakavuus tarkoittaa korkeuskäyrien tunnistamista. Nyt puhe ei enää ole Kirkkonummen kirkon korkeudesta merenpinnasta eikä siitäkään, että Jolkbyn mäki oli luultavasti asuttu paikka jo pakanuuden aikana, kuten Luoman ja Espoonkartanon välillä oleva suojaisa laakso; itse asiassa viimeksi mainittu paikka kuuluu olleen asuttu vuosituhansia.

Otettiin valokuva, jossa vasemmalla on blogin kirjoittaja ja oikealla luultavasti blogitrolli. Jos jompikumpi tieto osoitetaan epäiltäväksi, olen valmis muuttamaan mielipiteeni. Mutta trolli on siis pehmo.

Löysin kokoelmistani kopion kirjeestä. En missään tapauksessa sano, että tuon Helsingin Sanomien herra toimittajalle eli yleisön osastoon tarkoitetun mutta sieltä hylätyn kirjeen kirjoittaja olisi ollut prosessioikeuden professori pohjoisesta, allekirjoituksesta huolimatta.

Otsikko kuitenkin oli ”Kemppinen pysyköön runoissa”, ja sisältö vakuuttava todistelu, että Kemppinen ei ymmärrä kerrassaan mitään oikeudellisista ongelmista ja että asia on aiheuttanut mielipahaa korkeissa oikeudellisen alan viranomaisissa jo pari vuosikymmentä. Kirje näet oli vuodelta 1991. Siinä tultiin siihen tulokseen, ettei Kemppinen taida ymmärtää mitään muistakaan asioista.  Viestin moraalinen vakavuus ja lisäksi jotkut tyylipiirteet vaikuttivat ilahduttavan tutuilta joistakin tämän blogin kommenteista. 

Ruma pappi

Kiitos kirjoituksesta, sanomalehti. Juhani Rekola –vainajaa parempaa jouluaaton aihetta ei ehkä ole. Ensimmäiseksi kai satuin lukemaan hänen kirjansa ”Beetlehem on kaikkialla” ja sitten ”Kuitenkin Jumala on”.

Kirkon keskeisessä toimitalossa Katajanokalla on siellä sopivan ylhäällä kokoustila ja siihen liittyvä kappeli. Rekolalle oli myönnetty jokin palkinto. Hän alkoi olla kirjallisuutta koskevilla esseillään (”Jokainen enkeli on pelottava”) tunnettu kaikkialla muualla paitsi kirjalisuuspiireissä.

Päädyin seisomaan ryhmään, jossa hän rupatteli. Sanoin:” Onpa siinä iso pappi.” Hän katsoi kohti ja näkyi olevan samaa mieltä. Jatkoin:” Ja ruma.” Häneltä pääsi nauru, ja kohta keskustelimme siitä, miten paljon apua tuollaisesta on. Paholainenkin saattaa hetkeksi sekoittaa omiinsa.

Sitten meillä olikin paljon puhuttavaa Gerald Manley Hopkinsista. Hän on yksi niistä kymmenistä suurista kirjailijoista, joista on tapana vaieta, koska he ovat niin hyviä. Hopkins (1844 – 1889) – kirkonmies itsekin – kirjoitti aika lailla toisin kuin aikakauden muut. Sekä kuvasto että tapa käsitellä säkeiden kieltä poikkesivat paljon.

Rekola muisti aina myöhemminkin ottaa puheeksi tämän yhteisen ihailumme kohteen. Tietenkään häneen en vaikuttanut Hopkinsin katolinen usko eikä jesuiittakoulutus. Yhtä vähän häneen lienee vaikuttanut runoilijan tausta, aika yläluokkaista väkeä, paljon taiteilijoita, parhaita arvosanoja johtavista yliopistoista, klassisten kielten opettajan tehtäviä.

Tuo kautta siirryimme John Donneen, joka hänkin oli roteva pappi, mutta ei ruma. Hän kirjoitti meiellään ikään kuin pieluksilta, nainen kainalossaan. Donne yhdisti myös maallisen ja taivaallisen hekuman ja härnäsi kuolemaa, jolla itsellään ei ole ylösnousemuksen toivoa. (”Death, thou shalt die.”) Hiukan samaan tapaan kuin Hopkins kunnioitimme Rekolan kanssa varhaista englantilaista runoutta, vaikka sen kieli, anglosaksi, vaati ainakin minulta kovaa opettelemista. Toisin kuin hiukan myöhempi skandinaavinen runous tämä näytti olleen lyyristä – kuten ”Vaimon valitus” tai ”Wulf ja Eadwacer”.

En saanut koskaan tietää, mitä ruotsalaiset ajattelivat tästä Tukholman suomalaisen seurakunnan papistaan. Luultavasti he eivät ajatelleet mitään. Tuskin he edes tiesivät, että siellä Slussenin siltojen alla todellakin liikuskeli pappismies, jolla oli enemmän kokemusta äärimmäisistä ihmisistä kuin koko Tukholman herrasväellä yhteensä.  Rekolahan oli rintamalla pappina yksi niistä, jotka tiesivät senkin, milloin ei ole aika julistaa sanaa vaan lääkitä sielujen lisäksi rikki ammuttuja ruumiita.

Tietoni mukaan suomalaisten ”Slussenin sissien” yhteydessä on aiheetonta ja asiatonta viitata sodasta suoriutumiseen.  Heille samoin kuin monille Suomen puolen siltojen miehelle selviytyminen oli muuttunut yhtä oudoksi ajatukseksi kuin selvänä oleminen. ”Lohtuna sull’ on suudelma pullon, suudelma johon turrut. Valveilla murrut.”

Aivan selvästi Rekola käytti korkeaa kirjallisuutta omiin henkilökohtaisiin tarkoituksiinsa. Hän haki ja sai siitä lohtua. Se kysymys on vaikea, kuka auttaa auttajaa. Runoilija Hopkins oli tuon asian uhri. Hän lienee saanut eläessään varovaista tunnustusta, mutta kiirehti silti itse tuomaan esiin papillisen nöyryyden ja runoilijan uuden hahmottamisen ristiriidan. Rekola toi tämän esille esseissään. Toinen puoli on korjata särkynyttä, toinen luoda uutta. Ristiriita eli Rekolan sanassa ristin riita on suuri. Uutta luo lopulta vain särjetty sydän.

Hänen puheistaan ja kirjoituksistaan sain vihiä itävaltalaisesta Karl Krausista. Hänen teoksensa ”Ihmiskunnan viimeiset päivät” asetelma on ikävä. Maailmanloppu – teos ilmestyi vuonna 1918 – on tapahtunut ja kuolleet nousevat haudoistaan. Saadaan surullinen tieto. Jeesusta ei ole olemassa eikä ole koskaan ollutkaan. Ei siis ole Jumalaakaan.

Se on paha paikka keksiä, mitä sitten tehtäisiin, kun ei saa olla rauhassa kuollutkaan.

Kraus ja hänen soihtunsa, Fackel-lehti, vaikuttivat aivan tavattomasti yhden tai kahden sukupolven kirjailijoihin. Asiaa selvittää kolmiosaisessa, verrattomassa muistelmateoksessaan nobelisti Elias Canetti. Muuan hänen monista suojateistaan oli lehtimies Egon Friedell.

J. Franck kirjoitti kolmikymmenvuotisen sodan keskellä ja Bach sävelsi tässä mainittujen luterilaisten ja juutalaisten mestareiden ajattelun erään kulmakiven. Kantaatti on nimeltään ”Jesu, meine Freude”. Musiikillinen käännekohta on sana ”trotz”, huolimatta. Huolimatta vanhasta vihollisesti, huolimatta ärjyvästä kuolemasta lauletaan ilosta.

Sana trotz tuo mieleen myös uhman.

Pelkkä uhmaileminen ei ole kiinnostavaa, vaikka selvien tosiasioiden kieltäminen on maailmassamme edelleen hyvin suosittua arjessa ja pyhässä ja erikoisesti uskonnossa. Uhmaamisesta tekee mielekästä uhrin kautta hahmottuva toivo.

Joulu on toivon juhla. Kuvittelisin ettei tämä ajatus edellytä löytääkseen hyväksynnän minkäänlaista uskonnollista järjestelmää. Melankolia eli raskasmielisyys on näet synti ja se on myös ajattelematonta. Siinä on kovin usein takana asioita, joita ei jaksa kohdata, siis syyllisyyttä. Ja siitä puolestaan on valoisa ajatus (”Kallis hunajanpisara”) – ”Missä on paljon syyllisyyttä, siellä on sydän kova”.

Jutun valokuva tarkoittaa toivoa.

Muistiin panoista

Joku kommentoija osoitti olevansa syvästi tietämättä kynien, kirjoittamisen ja muistiinpanojen merkityksestä. Ehkäpä hän oli kouliintunut vain kuittaamaan saamiaan rahalähetyksiä. Siinä ei todella kiinnosta, minkä merkkisellä kynällä nimensä paperiin huitaisee.

Osasin auttavasti lukea hallitusneuvos Ragnar M:n etusormea, ja samoin kahden oikeusneuvoksen.

Kirjoittamisen lisäksi lukemisen tarkoitus taitaa olla välillä epäselvä, vaikka tätäkin kirjoitusta epäilemättä luetaan. Minulta meni muutama vuosi tajuta, miksi oikeusneuvos Salervo käytti tunnin, jopa puolitoista muiden aikaa lukemalla esittelyissä ääneen alempien oikeuksien tuomiota, vaikka ne oli jaettu valokopioina etukäteen paikallaolijoille. Hän oli etevä tuomari ja luulin, että tuo oli vain se entisten alituomareiden huono tapa. Pahimmillaan heikäläiset lukivat rikosasioissa poliisitutkinnasta tehtyä pöytäkirjaa ääneen vaikka puoli päivää. Saatuaan kysymykseen ilokseen vastauksen, ettei nimismiehellä ole todistajia, he ilmoittivat ettei syytetylläkään ole mitään lausuttavaa asian johdosta, ja ajoivat joka sorkan ulos odottamaan, kun oikeus harkitsee. Se oli kirjallista menettelyä. Vain tuomari oli äänessä, ja lautamiehet yrittivät urhoollisesti pysyä hereillä. Tunnelmaa syvensi pöytäkirjat laatineiden poliisien siihen aikaan sangen rajoitetut kirjalliset kyvyt.

Nuo miehuusvuosieni neuvokset olivat pikakirjoittajien sukupolvea. Se oli aika yleinen tapa, että kun asianomainen – usein puheenjohtajana – lakkasi kuuntelemasta, hän alkoi kirjoittaa. Hän kirjoitti sormella ilmaan. Toiset käyttivät puheenvuoroja ja esittivät turpa totisena mielipiteitä. Puheenjohtaja oli kuitenkin jo tehnyt päätöksen ja muotoili sen olennaisimpia rivejä, jotka sitten purkautuivatkin kuin noiduttuina ja nuijittiin asianmukaisesti pöytään. Kaikki olivat tyytyväisiä. Puheenjohtajaa pidettiin viisaana, ja ellei hän jo ollut virkansa vuoksi jokin neuvos, hänelle puuhattiin aikanaan sellainen arvonimi.

Kokeilin joskus komitean jäsenenä tai esittelijänä. Puhuin tahallani puuta heinää. Sitä ei pantu merkille. Asiaan lienee vaikuttanut myös syrjähtelevä puhetapani. Saman oivalluksen jäljitin joskus vanhoista kirjoista – kun opettaja tai tenttiä pitävä professori oli vähemmistökielen miehiä ja vielä raskaskuuloinen, ikävästäkin kysymyksestä, joka koski vaikka vastaajalle tuiki tuntematonta kolmikymmenvuotisen sodan taistelua, selvisi kirkkaasti toistelemalla nopeasti, välillä hiljaa, välillä ääntä korottaen ja rytmiä vaihtaen: hevoset hyppi ja kanuunat paukkui, kanuunat hyppi ja hevoset paukkui…

Huomio on tärkeä. Tiukankin kysymyksen esittäjä on kuin lastaan uhkaava isä. Hän ei todellisuudessa kuuntele vastausta. Ilmeisimmissä tapauksissa asianomaisella arvohenkilöllä eli isällä tai hallitusneuvoksella tai hallitusneuvos-isällä on lisäksi tapana ryhtyä puhumaan päälle. Siihen on turha sanoa: älä puhu, kun minä keskeytän.

Sekä ääneen lukeminen että muistiin kirjoittaminen ovat näet tukitoimia. Joillekin – monille – läksyn pääkohtien kirjoittaminen muistiin pitää ne mielessä ainakin viikon, joskus koko eliniän. Olen itse kokenut tämän. Näkömuistini väittää, että sen vanhan luettelon Aasian joet (Ob, Jenisei, Amur, Huangho…) sisälsi myös sellaisen joen kuin Irawadi. Huomatkaa kaksinkertainen vee. Koulukartta oli siis saksalaista tekoa, varmaan Justus Perthes, Gotha.

Suurimman osan työikääni olen loukannut kuulijoita luennoimalla ja puhumalla ”vapaasti” eli ilman paperia. Kuulijat eivät tietenkään ole tienneet, että esityksen looginen runko ja keskeisimmät yksityiskohdat on ollut aaneloselle kynällä kirjoitettuna oikeassa takataskussa. Näitä lappuja, jotka perustuivat muistivihkoihin (kynällä) hahmoteltuun, tupsahtelee edelleen laatikoista. Tekstit ovat tietenkin sivulliselle arvoituksellisia. Sartre < Husserl, Berliini. Se tarkoittaa että Sartre onnistui saamaan viran Berliinistä 1933-1934 ja opiskeli siellä ahkerasti fenomenologiaa, joka näkyy ”Inhossa” selvästi ja jonka syvän vaikutuksen hän kiisti jyrkästi koko loppuelämänsä.

Ääneen lukeminen on edelleen paras tapa hahmottaa laajanlaisen tekstin kokonaisuus. Se on erikoisen suositeltava, kun käsillä on alkuperäistä suomenkielistä runoutta vuosilta 1955-1975, esimerkiksi Saarikoskea. Outoa kyllä se selventää myös Leinoa. Itseään kuunnellessaan havaitsee, että esimerkiksi ”Väinämöisen laulu” liukuu sangen lähelle antiikin mittoja, ja alkaa ymmärtää, miksi Leinoin loppusoinnuton Danten suomennos oli niin etevä. Jättämällä riimin hän onnistuu tuomaan tekstiin jotain muuta.

Olen ollut ymmärtävinäni, että valtioneuvoston perjantai-istunnoissa luettiin ennen sotia ääneen jopa lakitekstit. Se on väärää pikkutarkkuutta. Lakitekstistä on puhuttu paljon pahaa ja enimmäkseen hyvästä syystä. Toisaalta sen kanssa on kuitenkin selvitty myös hallinnon maailmassa, jossa vaikkapa tullisäännökset ja eläkelait tuntuvat vaativan yksityiskohtaisia täsmennyksiä, puhumattakaan monista verolaeista.

Sellainen teksti ei ole tarkoitettukaan korvakäytäviin. Se on luettava pää kumarassa ja tarkoin. Ja sen tekniikka tuo puheeksi vielä yhden kynän käyttötavan, joka kukaties on nykypolville oudompi.

Samalla tavalla kuin opettaja tarvitsi karttakeppiä henkiseksi tuekseen korokkeella sangen moni laki- ja virkamies osasi toden teolla lukea vain kynä kädessä. Kynä sai mielellään olla keltainen lyijykynä. Lukija ei yleensä tehnyt sillä piirtoakaan, mutta käytti sitä tarpeen mukaan ällästikkuna eli silmän apuna seuratessaan tekstin kiharaisimpia käänteitä. Ja hyvä siitä tuli.

Asetuskokoelmat ja hallituksen esitykset painettiin ainakin digitaaliajan alkuun asti yhden käden otetta ajatellen. Kun paperikin oli pehmeää ja teksti vihkosina, sitähän tankkasi mielikseen. Romaanikirjat ja muu sellainen tarpeeton hullutus on taas kahden käden luettavaa. Oli kirjassa kovat tai pehmeät kannet, sitä on kannateltava silmien edessä kaksi käsin, ja siitä sitten käännellään sivuja etusormella tai peukalolla. Sähköiset kirjat, kuten Kindle, ovat liikuttavasti kopioineet tämän piirteen. 

Kirjailua

Merkittävien miesten vaimot olisi mainittava kirjoittamisen yhteydessä. Kirjontaa, johon otsikko viittaa, miehet eivät yleensä osaa. Tosin ainakin yhden tiedustelulaivueen miehet innostuivat asemasodan ikävyydessä tekemään ristipistotöitä. Minulla on yksi sellainen tallessakin. Ajatus hurmaa – ilmojen kotka kannon päässä keskikokoinen neula kourassa. Joku voisi sanoa äimän käkenä, koska ”äimä” on neula.

Bachin ”Jouluoratorio” on saattanut syntyä kiireessä. Mestarin kyky tuottaa maailman parasta musiikkia oli tunnetusti ainutlaatuinen, ehkä koko länsimaisen musiikin historiassa. Löysin hiljan vahakantisen vihkoni, jossa on kynällä (Mont Blanc) 70-luvulle siirryttyä laatimani lista kantaateista ja eri levytyksistä. Nykyisin on J.S. Bach homepage. Tuo kantaattilistani laajeni sitten käsittämän BWV:n (Bach Werks Verzeichnis) kaikki periaatteessa 1080 teosta, joita nykytiedon mukaan onkin hitusen vähemmän tai enemmän. Nuottiesimerkit ovat sinikantisessa Schmiederissä (Thematisch-systematisches Verzeichnis der musikalischen Werke von Johann Sebastian Bach), jonka kohdalta kirjahyllyssä alkavat muut perusteokset, kuten Spitta, Schweitzer ja niin edelleen Wolffiin ja muihin. Sinänsä hiukan vanhentunut Albetr Schweitzerin teos oli aika mainio lukuelämys, mutta käytännössä turvaudun saksalaisiin ja amerikkalaisiin nykyteoksiin, joissa analysoidaan ja kommentoidaan teokset tahti tahdilta.

Mutta nuottien kirjoittaminen paperille oli Bachillekin ongelma. Vaikka väki olisi miten ammattitaitoista, kyllä soittajille pitää kuitenkin olla stemmat, ja laulajille. Yhtä kantaattia varten tarvittiin siis ainakin kymmenet nuotit, eikä minkäänlaista monistuskeinoa ollut olemassa. Paitsi se paras: rouva töihin.

Vuotten vierien rouva Anna Magdalena oli alkanut kirjoittaa sitä hengitystä haittaavalla tavalla käsittämättömän kaunista nuottikäsialaa, josta Itse on kuuluisa. Katsokaa muuten tekin kommenteissa minittua IMSLP Petrucci -verkkopaikkaa. Minulla on tietokoneessa Bachin koko tuotanto täydellisinä partituureina. Suosittelen teille pdf-muotoa – ja harvinaisempien nuottiavainten opettelemista.

Jouluoratorion ensimmäisen kantaatin alkua sanotaan perheessäni ”syntymäpäiväkantaatiksi” ja se soitetaan levyltä huomenna, kun täytän 69. Yritän kiivaasti palauttaa mieleen, mitä muuta sixtynine tarkoitti nuoruudessani. Muistelen että jotain sangen sopimatonta. Siksi kai Donner teki sen nimisen elokuvankin.

Se ihan alku enkeleinä liitävine trumpetteineen oli sävelletty äskettäin Maria Josephan, Saksin vaaliruhtinattaren ja Puolan kuningattaren onnitteluksi onnentoivotuksena. Ja oma arvaukseni on, että valmiiksi kirjoitetut nuottilehdet olivat nyt tarpeen, kun Jouluoratorion kolme ensimmäistä kantaattia, jotka ovat sisällöllisesti samaa Luukkaan välittämää joulukertomusta, esitettiin Leipzigin lihaville porvareille ja humalaisille kisälleille ensimmäisenä, toisena ja kolmantena joulupäivänä.

Bachin kirkkokantaateissa on muuten mielestäni muutamia juosten kustuja, ja maalisissa samoin. Lisäksi kiihottaisin lukijoita tutustumaan rohkeasti Bachin ajan ja edeltäneiden vuosikymmenten vokaali- ja urkumusiikkiin. Sieltä tulee myös levymarkkinoille tulvimalla aarteita. Silti olen itse syvästi Bach-uskoinen. Sitten voitte katsoa minut kuolleeksi, kun lakkaan häntä kuuntelemasta. Musiikin takia olen hiukan häpeissäni, että itsellänikin jäi puuttuvan musikaalisuuden vuoksi Bachin pianolla kilkuttaminen Wohltemperiertes Klavierin puoliväliin eli Fis-duuriin. Toisaalta taas jos haluaa läkähtyä epäbachiin, voi katsoa Areenasta huolella ja moneen kertaan Trifonovin tämän viikkoisen Rachmaninoffin kolmosen ja samalla ihastella Ylen erittäin etevää ohjelmantekoa. Alussa luulin esitystä vain hyväksi, mutta kohta huomasin surreeni väärin.

Itse kuuntelen siis kantaatteja muun muassa aakkosjärjestyksessä, joskus 11 kantaattia päivässä. Meteli ei kantaudu huoneestani muualle kiinteistöön. Bachin teoskokonaisuuksissa kiinnitän huomiota kirkkovuoden kulkuun. Päivän evankeliumi- ja saarnatekstit kannattaa selvittää. Kantaatit on sävelletty niihin, ja tästä Jouluoratorio on siinä mielessä poikkeus, että se seuraa joulun kertomusta.

Keskusteltuani muutaman nykysäveltäjän kanssa olen siinä uskossa, ettei kukaan enää kirjoita nuotteja käsin. Hakukonekin antaa sanalle ”sibelius” tuloksen ”johtava kansainvälinen musiikin säveltämisen ja nuotintamisen tietokoneohjelma”.

Tiedän etten pysty ja vakuutan etten halua himmentää kenenkään musiikkielämyksiä. Päinvastoin. Mainitsin kommentteja herättävään sävyyn teoskokonaisuudesta tarkoittaen aivan viattomasti sitä, ettei esimerkiksi resitaalin tekeminen Chopinin pelkistä etydeistä ole välttämättä onnellinen ajatus. Mielestäni jokainen niistä on suuri ilo, mutta eniten niistä saa kuuntelemalla ne erikseen. Sitä vastoin Das Wohltemperierte Klavier on mainiota kuunneltavaa kokonaisuuksina, ensin kirja I eli 24 preludia ja fuugaa ja sitten kirja II. Kappaleet on sävelletty opiskelumateriaaliksi. Yksi opittava asia on harmoniat. Musiikillista miettimistä ja nauttimista on vaikka kuinka. Molemmissa kirjoissa käydään kaikki sävellajit läpi. Pelkästään tämän takia kannattaa opetella sietämään cembalon ääntä. Myös levyllä viritykset ovat mielenkiintoisia ja sävellajeilla on ikään kuin oma makunsa. Tästä asiastahan Harnoncourt kirjoitti aikoinaan kirjansa ”Puhuva musiikki: johdatusta musiikin uudenlaiseen ymmärtämiseen”, jonka itse Hannu Taanila suomensi.

Aika yleisen käsityksen mukaan on sivistymätöntä puhua musiikista. Pitäisi vain soittaa tai kuunnella, Puhuminen osoittaisi, ettei asianomainen ymmärrä asiaa. Pahinta kirjojen kirjoittamisen jälkeen olisi musiikin lukeminen.

Kunnioittavasti esitän eriävän mielipiteen. Joku mainitsi hiljan koulukirjan, joka alkaa ”Musiikki on ääniaaltojen värähtelyä.” Heti väärin. Musiikki on ääniaaltojen liikuttamia molekyylejä, typen lisäksi happea ja niitä muita. Liikutun itsekin, koska olen molekyylejä.

Kynä Parker

On vihoviimeistä hullutusta ostaa kynä, kun sellaisia voi varastaa työpaikalta. Ellei tuo tärppää, harkitsemattomat myyjät saattavat jakaa sellaisia ostajan näköisille. Myös pankissa voi kynän sujauttaa taskuunsa kylmän rauhallisesti. Ja geelikynä on verraton, kunhan siinä on nipsautussysteemi, ettei tasku mene, kun kynä kuitenkin päätyy taskun pohjalle. Se muste on koko petoa imeytymään ja leviää kankaaseen kuin Anttila.

Luulin holtittomienkynän ostopäivieni päättyneen. Nyt tässä on Parker 5th. Ehkä se johtui laihtumisestani. Olen kuin toinen mies. Kokeilin jo erääseen tuttavaankin kuuluisaa avausrepliikkiä ”Anteeksi että en tunne sinua, mutta olen niin kovasti muuttunut.” Rahat otti taidokkaasti Akateeminen kirjakauppa. Kellarissa oli tungosta. Tänään siellä on varmaan valloillaan maanpäällinen helvetti.

Tutkimalla jutun kuvaa huolella näette, mitä ulkomaalaiset ovat keksineet. Säiliö on samantyypinen ja kokoinen kuin kuulakynissä. Kärki on hyvin samanlainen kuin kuitukynissä. Terä on täytekynän. Todellinen hybridi. Minulle toistaiseksi tuntemattoman mekanismin ansiosta terät koskettavat kirjoittaessa ja musta alkaa virrata verkkaan mutta varmasti kuin Jordanin joki. Kynän jäädessä pitkin niin kuin kynä pakkaa jäämään se ei kuitenkaan kuivahda. Suoritin tieteellisen kokeilun jättämällä sen eilen ja ryhtymälle kopioimaan Äidille huvittavan laulun sanoja taas nyt, 12 tuntia myöhemmin. Tällä pirulaisella ei pyyhkäise ensin tyhjää niin kuin täytekynällä aina ja kuulakynälläkin usein. Se alkaa heti kirjoittaa.

Kirjoituskokemus on sama kuin täytekynällä. Makuasia, mutta minusta vain siinä on sellaista tekemisen tuntumaa, jota ainakin runojen kirjoittaminen edellyttää. Kirjoitan runot ja runojen käännökset kynällä, joskus moneen kertaan, ja vasta sitten koneella. Koneen eli näppäimistön helppous on hyvin petollista. Sairaan psykologian näkee esimerkiksi lyöntivirheistäni. Teksti on niin painetun näköistä, ettei sitä oikein koskaan opi tarkkaamaan tarpeeksi. Löytääkseen ne lyöntivirheet, joita oikolukuongelmat eivät poimi, kuten oikeat sanat väärällä paikalla, joutuu lukemaan kirjain kirjaimelta.

Tuota ilmiötä olen lakannut tuskailemasta kauan sitten. Tiedän kokemuksesta, että loppujen lopuksi osaan oikoluvun, koska tein sitä työkseni 1964. Se kuitenkin edellyttää sellaista ajatuksettomuutta, joka ei enää houkuttele. Tosin muistan kauhulle niitä naismaistereita, jotka tekivät silloin ennen tuota työtä elämänsä päivät. Vedokset olivat pitkiä ja kapeita. Kun koko nippu luiskahti lattialle, siinä riitti keräilemistä. Yleensä liukaspintaiset paperit olivat kuin myrkyllisiä käärmeitä.

Oikoluku oli silloin suomeksi oikaisuluku. Käytettiin myös nimitystä korjausluku. Opin deleatur-merkin (poisto). Merkki löytyy tuolla latinankielisellä nimellään hakukoneella ja kuva kanssa. Saksan teollisuusstandardi oikolukumerkinnöistä on DIN 16511. Merkin alkuperä on penni, pfennig.

Aina ihmettelemänne vanha saksalainen kirjaimisto löytyy hakukoneella nimellä Sütterlinschriften. Kuvasta nähdään, että deleatur-merkki on itse asiassa pieni d. Nuo kirjaimet, jotka syrjäytettiin virallisesti natsivaltakunnan lailla 1941, ovat keskinkertaisesti saksaa osaaville hyvin vaikeita tulkita. Mutta ei kai saksankielistä käsin kirjoitettua vanhaa tekstiä keskin kerroin usein kohtaakaan. Itse tutkin sitä Berliinissä armon vuonna 1961 ja sain isäntäväeltä johdatusta asiaan. Samoin tulin tutuksi ”goottilaisen” kirjoituksen kanssa, jonka tunnemme sotaelokuvista. Olin kyllä nähnyt näitä vaikeaselkoisia kirjainmerkkejä kyltinriekaleissa Kaunispään tien varressa vuonna 1955. Luulisin ettei niitä enää ole.

Pahoittelen syrjähtelemistäni. Pojat ovat sellaisia – kaikki salakirjoitukseen vivahtava kiehtoo. Itse käytin hovioikeuspäivinäni pikakirjoitusta henkilökohtaisiin muistiinpanoihin, siis Gabelsbergerin järjestelmän mukaan. Sekin katosi, siis pikakirjoitus, kuin kuppa Töölöstä, vaikka ennen sotia se oli kouluissa valinnaisena aineena, ja minulla on hallussani isäni laatimia luentomuistiinpanoja, jotka on toteutettu ihailtavan taitavasti pikakirjoituksella, ehtolyhennyksiä tosin vain kohtuullisesti viljellen. Ei niitä osaisi lukea enää kukaan muu kuin minä ja naapurin rouva.

Kirjoitetun viivan paksuudella on merkitystä entisen pikakirjoituksen lisäksi tekstaamisessa eli kauniisti kirjoittamisessa. Pikakirjoituksessa ohuen ja paksun viivan merkitykset eroavat toisistaan. Yleensä paksu viiva tarkoittaa merkin kahdentamista. Siksi pikakirjoittajat käyttävät pehmeän puoleista lyijykynää. Kuulakynä on tuohon tarkoitukseen kelvoton. Kalligrafiakynien nykyinen versio on huopakynä, jonka terä on suora, ei pyöreä. Muutamalla lantilla saa esimerkiksi viiden kynän satsin, jolla voi pyöritellä joululahjapakettien tarroihin toivotuksia tai haistatuksia, sen mukaan mitä luonto tuntuu vaativan, tai vaikka laatia lyhyitä viestejä suvun arvohenkilöille, jos sellaisia on.

Agapetuksen (Yrjö Soini) kirjan nimi ”Kaikkien pappien täti” on kadehdittavan hyvä.  Itse kirjaa en ole lukenut, mutta lupaahan tuollainen nimi lukuelämystä, kuten ”Pitäjänvaras”, jonka olen lukenut. Harmi muuten, että nuo menneisyyden huumorikirjailijat tuntuvat saaneen tekijänpalkkion metrimitalla. Nykylukijan mielestä täysin turha ja hiukan häiritsevä pyörittely ja jaarittelu tahtoo tuskastuttaa. Niinpä en neuvo hyökkäämään Agapetuksen kirjojen kimppuun. Niitä olisi kyllä saatavissa loputtomasti antikvariaateista, ja joukossa on tilannekomiikan helmiä, ylimpänä ”Hilmanpäivät”. Edvin tekee näyttelijänä parodiaa itsestään. Hän kuulemma oli livenä kova poika melskaamaan ja työväenteatterin kasvattina kova pitämään kuria. Rouvani kuunteli joskus Åken muistelmia siitäkin, millaista oli maata nykyisin Munkkivuoren ostoskeskuksen paikalla koko yö lätäkössä haavoittuneena ja kuolevana Lehtona. Kiroukset lähtivät kuulemma yrittämättä ja tuskanhuuto soinnahti aidolta ajattelemalla elokuvan ohjaajaa…

Se Parkerin kynä on kallis, halvimmillaan vähän yli viisikymppiä. Hankintaretkeilyni opetti taas yhden asian, kun olin palannut tietokoneeni ääreen. Metalliterällä varustetut kynät ja ylimalkaan kalliit kynät ovat kadonneet maailmasta. Ainakaan niitä ei saa Suomesta. Niinpä panen tarkoin talteen jälkipolvea varten sen vanhemman Fisherin avarjuuskynän (space pen), jonka olin kerran vuonna 1975 unohtanut Haavikon pöydälle Otavasa ja jonka löysin lähes tuman syyvyydelle kirjoituspöytään pystyyn iskettynä, kun kirjailijaherrat H. ja Meri. V. olivat keskustelleet Esikartanossa historiasta tai, kuten epäilen, rahasta.

Sopertelen

On itsestään selvän johdonmukaista kirjoittaa Tannerin työväenliikkeestä ja Jouluoratoriosta samaan hengenvetoon. Musiikkiasioihin perehtyneet tietävät, että noin kymmenvuotias Väinö Tanner lauloi Helsingin tuomiokirkon, silloisen Nikolainkirkon parvelta poikaäänenä, kun solistina oli Aino Ackté. Yhteisesiintymisestä on jäänyt kirjallisuuteen mainontoja, vaikka Ressun kunnialla päättänyt Tanner tunnetusti siirtyikin toiselle alalle.

Nyt Antti ja Mikko olivat samoissa tehtävissä enkelikuorossa. Cantores Minores lauloi ehkä paremmin kuin koskaan. Tuomiokirkon kaikuisuus lienee pulmallista. Jopa solistit saivat nopeat rytmiset kuviot hiukan puuroutumaan. Kuoro ymmärsi olla niitä yrittämättäkään, mutta pitkä-ääniset täyden polyfonian kipaleet urkupisteineen tietenkin kuuluvat kahta komeammin. Mutta kuorossa oli sitä soinnin syvyyttä, jota useimmissa levytyksissä jää kuitenkin kaipaamaan.

Jouluoratorio puolestaan on kökkö teos, niin Bachin kuin onkin. Sen sisältö, kolme kantaattia, ei ole kokonaisuus. Bachin kantaatit ovat lyyrisiä; passiot ovat draamallisia. Mutta niille jotka eivät ehkä ole huomanneet asiaa – meillä on maassa suuri määrä erittäin hyviä kuoroja. Ne muut sitten esiintyvät televisiossa kai sellaisin ajatuksin, että himmeä huhuileminen olisi sinänsä taiteellis-tunnelmallista.

Muistelen tehneeni jonkin ammatillisen palveluksen kauppaneuvos Lindbergille tai Toivo Kärjälle. Pyysin ja sain palkkioksi Jouluoratorion levytyksen, LP:n siis. Johtaja oli Karl Münchinger ja soittokuntana Stuttgartin työväen palloilijat. Olisin pitänyt silloin enemmän Karl Richteristä

Otsikko on oratoriosta. Bachin käyttämät tekstit ovat aika useinkin kömpelöitä. Kolmannen osa alussa kuoro pyytelee Herra kuuntelemaan soperteluaan (lallen).

Siltala-kustannus, jonka sukulaisuus Sakari Siltalaan on minulle epäselvä, voisi tällä puheella toimittaa luettavakseni tämän Metsä-Valiota koskevan kirjan vedokset. Nähdäkseni vasta väitöskirja on julkaistu, enkä löytänyt sitäkään sähköisessä muodossa. Himoitsemani teos on Teemu Keskisarjan, Markku Kuisman ja Sakari Siltalan  ”Paperin painajainen – Metsäliitto, metsät ja miljardit Suomen kohtaloissa”. Ellette lähetä, ruinaan pdf:t Kuismalta.

Väitöksen yhteenvedossa sanotaan:” 1900-luvun Suomi eli metsistä, kartelleista ja osuustoiminnasta. Näiden peruselementtien pönkittämä talousjärjestelmä ja satavuotinen yhteistyön kulttuuri murtuivat 1990-luvulla. Uusliberalismi, globaali kilpailukapitalismi ja Euroopan integraatio kiristivät kilpailulakeja. Osuustoiminta hajotti liike-elämän yhteistyötä sisältäpäin. Vanha yhteistyön perinne suomalainen yhteistyökapitalismi murtui ja murrettiin. Kartelli oli nyt salaliitto, suhmurointia ja kähmintää, jolla suuryritysten liike-eliitti riipi rahaa kuluttajan selkänahasta. Hyvä Veli -verkostot repeilivät. Globaalin kilpailukapitalismin ajassa maaseudun mullasta nousseet osuuskunnat näyttivät aikansa eläneiltä. Pellervolaisuus tuntui pörssimaailmassa vieraalta. Osuustoiminta reagoi muovautumalla sijoittajavetoisen, yhtiömuotoisen yritystoiminnan suuntaan. Tutkimus tarkastelee yhteistyökapitalismin murtumista, kilpailukapitalismin läpimurtoa sekä osuustoiminnan roolia tässä prosessissa 1982 - 2004. Teos on tapaustutkimus, jossa fokus on eräässä Euroopan suurimmista metsäkonserneista ja tuottajaosuuskunnista, metsänomistajien omistamassa Metsäliitto-ryhmittymässä (nyk. Metsä Group). Tutkimus antaa uutta tietoa viennistä riippuvaisen maan historiallisesti tärkeimmän teollisuudenalan ja vahvan osuustoimintaliikkeen sopeutumisesta koko talousjärjestelmän perusteita ravistelleeseen lähiajan mullistukseen, jonka jälkiä setvitään oikeussaleissa vielä 2010-luvulla. Tutkimus osoittaa, miten osuustoiminta pyrki sulauttamaan kapitalistisen järjestelmän itseensä, mutta tulikin itse sulautetuksi kapitalismiin.”

Eilisen kirjoituksen kommenttien johdosta täsmennän, että vaikka kilpailunrajoitusten käsite tunnettiin vanhastaan, lainsäädäntö oli korkeintaan viitteellistä. Ehkä vertikaalikartellit olivat kiellettyjä. Muutos oli siten erittäin raju, kun EU oli omaksunut erääksi periaatteekseen kilpailun kaikinpuolisen edistämisen ja kilpailun rajoitusten poistamisen. Siis rajoitusten, ei ”haitallisten rajoitusten”.

Historiallisesta Aikakauskirjasta havaitsin mieltymyksen tuntein, että Alfred D. Chandlerin ”Scale and Scope: The Dynamics of Industrial Capitalism” oli luettu ja ymmärretty. Se on paljon parempi kuin saman kirjoittajan kuuluisampi ”The Visible Hand”. Chandler selostaa erittäin havainnollisesti Saksan järjestelmän, joka lienee todellisuudessa edelleen olemassa. Suuryhtiöiden hallituksissa istuu pankkien miehiä ja naisia ja asiat ”sovitaan” myös kilpailijoiden kanssa. Tätä ”sopimisen” kulttuuria on ajettu EU:ssa läpi tarmokkaasti. Vain englantilaiset eivät tunnu ymmärtävän sitä. Venäläiset ymmärtävät asian erittäin hyvin harjoittaessaan itse pakon edessä eräänlaista sotasosialismia.

Eilisissä kommenteissa kiihtymystäni herätti suora viittaus rahan valtaan. Sellaisia näkee harvoin. Alkoiko demarien näivettyminen punapääoman eikä punatyövoiman huimausta herättävästä laskusta? Metsäteollisuusjutun selvä sivuajatus on Keskustapuolueen rahoitus ja rahan yleensäkin nostattama kansansuosio. Demareilla ei taida oikein olla isokokoisia ystäviä maailmassa. Kommunistit – kansandemokraatit hajosivat ennen Neuvostoliiton hajoamista. Olen sattumalta ollut itse tuomarina setvimässä kommunistien suorittamien pääomaliikkeiden seurauksia. Ne olivat heille surullisia. Siinä menivät, kuten ennen sanottiin, omat ja varastetut.

Kukaties puoluetuki ja erilaiset lehdistötuet ovat pieni, näkyvä osa. Olisi outoa, jos poliittista toimintaa voitaisiin harjoittaa nykymaailmassa ilman tukevaa rahoitusta. Tarkoitan laillista rahoitusta.

Tämä ajatusrata viittaisi sellaiseen, ettei perussuomalaisilla olisi varsinaisesti tulevaisuutta, ja herättäisi kysymyksen, mistä kokoomuksen malja täyttyy. Suomalaista poliittista taloustiedettä miettiessä ei voi ”mennä metsään”.

On mentävä metsään, kirjaimellisesti.

Maalaisten rahat

Kaikki kunnon ihmiset tiesivät jotain pankeista ja niiden omistuksesta. Yksi merkittävä kansallisvarallisuuden osa on pimennossa. Se ei kuulu yleissivistykseen. Yleissivistystä vastustan toisin kuin lehdissä näinä päivinä kuullut lukion opetuksesta keskusteltaessa. Mielestäni näet uudistajat ovat vain tyhmiä. Sellaisia oppiaineita, jotka lakkaisivat olemasta lapsille pakollisia, ei viime aikoina ole ollut enää olemassa. Kemia ja fysiikan raja on käytännössä kadonnut, etenkin aineiden ymmärtämisen kannalta. Biologia valinnaisena aineena kuulosta korvissani munan tutkimiselta ilman kanaa. Joku tyhmentää lukiolaisia, ja nämä osoittavat suosiotaan. Näin on ollut ennenkin. Aina sytyttävä piiloviesti on selvä: viisaus on epäsolidaarista.

Mutta puunjalostusteollisuutta on mekanista (fysiikka) ja kemiallista (kemia), kohteena puu (biologia).

Historiallisessa Aikakauskirjassa julkaistiin nyt kirjoituksia, joista käy ilmi sekin, ettei nykyhetkestä saa edes politiikassa ja taloudessa auttavastikaan tolkkua tietämättä menneisyydestä. Myynnissä olevan numeron teema on lähihistoria. Tyhmeliinin mallikappale olen minä.

”Suomi elää metsästä.” Selvä. Valtio on tukenut kaikin voimin metsäteollisuutta, koska se on vientiä ja tuottaa välttämätöntä valuuttaa. Tämäkin oli selvä, siis euroon asti. Rahan arvon alentaminen oli tunnetusti tulonsiirto vientiteollisuudelle, maksajina palkansaajat.

Kuka oli vientiteollisuus? Minulle tarjoutuu ensimmäisenä mieleen vastaus ”metsäpatruunat” eli erilaiset perkeleet. Walden, Björnberg, Serlachius, Haarla…

Vastaus ei kelpaa. Se on kuin kaavaillusta uudesta lukiosta. Sanassa metsäteollisuus on osat metsä ja teollisuus. Suomessa yksityiset omistavat 70 prosenttia metsistä. Teollisuuden omistus on aika vähäistä. Koska metsä oli ennen pelkkä näkemäeste, omistuksen historia on hiukan mutkikas. Metsällä oli merkitystä polttopuuna ja yksin hirsin rakennustöissä, mutta eipä paljon muuta. Usein mainittu Ramsayn kuvaus kaupankäynnin huumasta, ”Kun Suomen metsien vihreä kulta herätettiin henkiin” on harvinainen. Lankut, suuri osa vielä säälittävästi käsin piilulla kaluttuja, alkoivat kiinnostaa eurooppalaisia ostajia, ja yhtäkkiä metsät alkoivat maksaa jotain ensin Päijänteellä ja sitten Saimaalla. Kirveitä enemmän asiaan tietenkin vaikuttivat vesimylly ja höyrysahat, kuten myöhemmin Kotkaksi nimetylle saarella perustetut, ja etenkin Hackmanin suvun Viipurin seudulle askartelemat.

Ja puhe oli siis pitkään sahatavarasta. Se elintärkeä selluloosateollisuus toi kieleemme termin ”pinotavara”. Tuota sanaa käytettäessä puhe on kuitupuusta, joka on tosi halpaa verrattuna tukkipuuhun. Ummikko katsonee esimerkiksi ”puun hinta” (metsäkeskus). Meille, kaupunkiseutujen roskaväelle riittää yleissivistykseksi, että oikein roima tukki saattaa olla sadan euron arvoinen, vaikka toisaalta yhtä tai kymmentä runkoa ei tietääkseni kukaan osta edes tien varteen tuotuna.

Mainitsen asiasta vain kuunneltuani, miten fiksuksi luulemani espoolainen uhosi lyövänsä rahoiksi myymällä kolme runkoa tontiltaan. Vähän niin kuin suunnittelisi sardiinitehdasta saatuaan ongella kolme särkeä.

Suomessa entisellä Metsäliitolla (Metsä Group) oli reippaasti yli sata tuhatta jäsentä, metsänomistajia. Siltala kuvailee kirjoituksessaan ja, niin otaksun, kevätkaudella ilmestyvässä kirjassaan, miten sopuisasti puun osto ja myynti hoidettiin. Ostajana ja myyjänä oli aika usein sama taho, ja vallan huipulla oli Veikko Ihamuotila tai Heikki Haavisto. He eivät olleet metsäpatruunoita, vaan tuottajien eli omistajien eli käytännössä maa- ja metsäteollisuuden eli keskustapuolueen sankkojen joukkojen edustajia. Kuinka ollakaan, heidän takanaan oli myös puunjalostustehtaita. Asia tarkistettakoon kaikin mokomin, mutta muistaakseni vahva merkkituote ”Serla” on Metsäliiton piiristä, nykyisin Metsä Tissue, aikoinaan Mäntän tehtaat. Aina kun niistätte nenänne tai jonkun toisen nenän, tuette välillisesti myös muuatta poliittista puoluetta.

Arvoitus keskustapuolue näyttäisi selittyvän tämän päivän kannalta historialla. Miten paljon olette lukijat kuulleet metsätyömiesten työtaisteluista? Minä en muista ensimmäistäkään. Suomen valtimo sykki tuo saman kaksinaisen suhteen varassa. Metsänomistajat eli siis myyjät ja kamalan työn tekijät eli jätkät, työmiehet, metsurit, olivat osittain samoja ihmisiä. Hankintakauppoja tehtiin paljon. Metsää ei myydäkään pystyyn van rungot kaadettuina ja tien varteen ajettuina. Etenkin syrjemmällä Suomessa metsä oli maatalouden pankki; pellot tuottivat rahaa pahimmoillaan kerran vuodessa. Metsästä saattoi lähteä hyväkin tili, varsinkin jos kaato ja karsinta hoidettiin omin voimin.

Tuo aikakausi oli todella lyhyt, ehkä itsenäisyyden alusta 60-luvulle, loppulaukauksenaan suuri muutto Ruotsiin. Selitys on mutkikas, mutta järjestöjensä kautta metsänomistajat olivat tavallaan mukana pidättelemässä kantohintojen nousua. Pankin luukulle meni lappu. Sodanjälkeisten suurhakkuiden jälkeen pikku metsissä ei ollut, mistä ottaa. Elämisen keinot loppuivat.

Poliittinen järjestelmämme, muuten, näyttäisi hieroutuneen kahden valtavan järjestelyn myötä. Toinen oli asutus 1920-luvun alusta, keskeisesti siis torpparivapaus eli ”eräiden vuokrasuhteiden” järjestely. Toinen oli maa- ja metsäkauppojen sääntely., Suomeen ei sittenkään tullut määrättömästi teollisuskapitalistien omistamia metsiä, vaikka alku oli hurja. Varsinkin Karjalassa jo melkein unohtuneet firmat, kuten Diesen Wood ja Aunuksen Puu, sekä valtion yhtiö Enso Gutzeit, päätyivät alistumaan ”yhteistyökapitalismiin”, josta sitten tuli Suomen vallitseva yhteiskuntamuoto oikeastaan 1990-luvulle asti.

Valitettavasti en ymmärrä näitä taloushistoriallisia kuvioita riittävän hyvin. Toistelen vain mielessäni, että nuoruudessani metsätöissä oli talvisin puoli miljoonaa miestä, ja nyt metsureita on enintään viisi tuhatta, käytännössä vieläkin vähemmän. Muutos 1 : 100. Sitä voi sanoa paljoksi. Ja itse olen istunut, asioinut, neuvotellut, tehnyt sopimuksia Espan ja Etelärannan kulmassa, jossa oli valtaa se mikä seudun pankeissa ja enemmän kuin eduskunnassa. Finncell ja Finnpap. Järjestelmää sanotaan kartelliksi. Tähän mennessä sitä ei ole juurikaan tutkittu. Pidättyvyys lienee ollut aiheellista.

Eroa joululauluista

Saksalaisessa kirkossa kuulee hyvin. Kuorolaisen lähiomaisena päädyin etupenkkiin. Se oli hyvä. Kirkkoon ei jäänyt juuri tyhjää ja olisi ollut dorkaa seisoa yli tunti. Huomenna on vuorossa rakennus, jota sanon Suurkirkoksi, vaikka se lienee Tuomiokirkko. Tuo ”tuomio” jotenkin hirvittää. Sielläkin on kuorossa sukulaisia eikä lippuja ole enää hetkeen saanut.

Kirkon ovella ei näkynyt sanansaattajia julistamassa: ”Eroa kirkosta. Jumalaa ei ole olemassa. Säästät selvää rahaa.”

En aio erota edes äidistäni, vaikka minulle on pelkkiä kustannuksia siitä, että käyn jatkuvasti katsomassa häntä ja vaihtamassa kuulumisia. Tietäähän ne, vanhojen kuulumiset…

Kuvittelin kirkossa, miten huojentavasti tämä tieto jumalattomuudesta vapauttaisi. Ihmiset vetäisivät penkissä istuen lätsän tai pipon päähänsä, sillä lakittomuus loukkaa toki sekä yhteiskunnallista että sukupuolten välistä tasa-arvoa. Ja ei muuta kuin virvokkeiden ääreen!

Liitän kuvan jouluttomasta tonttulakista. Päähine on kätevä käyttää ja sillä on perinteitä. Sitä en mene takaamaan, etteikö myös sen käyttämiseen olisi aikoinaan liittynyt villejä uskomuksia. Muistelen että molemmissa olisi viime kädessä kysymys lahjoista lapsenmielisille.

Silmiin sattui lehdestä pieni juttu, jossa käskettiin perustaa kuoroja työpaikoille. Jopa kitara taitaa olla yksinäisten nerojen ominta aluetta, ja bändeissäkin niitä näkyy olevan kaksi. Soitin on kuulemma aika vaikea.

Kuorossa on sekin erinomainen puoli, että kuorossa saa laulaa, vaikka ei osaisi. Tässä maailma on muuttunut. Minä en lahjakkuuden puutteen takia ole edes yrittänyt kuoroihin, mutta henkilökohtaisista syistä ne ovat olleet lähellä niin kauan, että muistan hyvin ajat, jolloin sanottiin, ettei kuorolaulu ole musiikkia. Väitteessä oli perääkin. Suomessa on monia miesten harrasteita, joiden todellinen motiivi on veruke karata kotoa saman henkisten seuraan. Metsästys on toinen ja kalastus kolmas. Naisilla oli aikojen alussa ompeluseuroja, joissa ompelu ei kuulemani mukaan ollut pääasia.

Kauppakorkeakoulun Ylioppilaskunnan Laulajat oli nyt yleensä parempi kuin levyillään, joilla se laulaa erittäin hyvin. Monipuoliseen ohjelmaan mahtui jopa antifonia. Osa kuoroa kiipesi lehterille. Kaksi kuoroa huhuili toisilleen aivan kuten kotona Venetsiassa aikojen alussa.

Rahvaanomaisista kappaleista sykähdytti jälleen kerran ”En etsi valtaa, loistoa”. Se on yksinlaulu ja sellaiseksi sävelletty. Kuorosovitus a cappella eli siis ilman soittimia oli yksi monista. Oman makuni mukaan tämä laulu kärsii kruusaamisesta. Täytyisi joskus selvittää Tawaststjernasta, mitä hyvin nuori Sibelius oli näillä lauluilla – Opus 1 – ajanut takaa. Itse kuulen lasten joulua. Perheessä oli kenties pieniä lapsia siihen aikaan.

Uskollisena itselleen Sibelius sävelsi sellaisen sointukulut, ettei sille tule aivan äkkiä mielen vertauskohtaan, ainakaan suosituimmista joululauluista. Sibeliuksen tuntee orkesteriteoksissa yleensä nopeasti ”käsialasta”. Hänellä on aivan oma tapansa edetä sävelissä ja henkilökohtainen taipumuksensa löytää yllättäviä väyliä teemasta toiseen. Tämän joululaulun sointuja en osaa tai ainakaan viitsi analysoida yksityiskohtaisemmin. Minusta ne ovat aina kuulostaneet hyvin kummallisilta eli siis odottamattomilta.

Tavallisesti soinnut seisovat kuin patsaat näyttelyssä. Tietenkin ne vertautuvat toisiinsa, mutta dominantit ja tonikat paistattelevat oman erinomaisuutensa valossa. Tässä mennään aika paljon murtosointuja ja tuloksena on ”elokuva” – soinnut liikkuvat.

Katsoin sen verran pianonuotteja, että sointu todella vaihtuu kolme tai jopa neljäkin kertaa tahdin aikana. Tällaisen luulisi johtavan ylenpalttisuuden tunteeseen, mutta tulos on juuri päinvastainen, vähiin riisuttu, liinoihin kääritty, ympäristöään valaiseva soinnin maailma, jota kuuntele vuodesta toiseen yhtä tyrmistyneenä.

Laulun sanat ovat tuttua Topeliusta eli laihaa velliä. Toisaalta harrastuneelle lukijalle huomautetaan, että kun Topeliuksen koottuja teoksia ovat kaikki paikat väärällään, sellaisen satsin voisi ostaakin. Suomennoshan on loistava, laajalti Juhani Ahon. Alkukieli avaa kuitenkin enemmän, sillä Topeliuksen runoista, etenkin tilapäärunoista, käy ilmi, ettei tavattoman paljon nuorempi Eino Leino ollut millään muotoa ensimmäinen, joka osasi murjaista runon joka rakoon.

Pari viikkoa siitä kun Ranskassa oli keksitty jokin uusi runouden koulukunta, vaikkapa oivallinen ajatus panna piste. joka. sanan. perään. ja katkoa rivejä miten sattuu, Topelius julkaisi helsinkiläisessä sanomalehdessä erinomaisia versioita samasta ajatuksesta. Ja kun hänen proosakerrontansa juoksee kuin hirvi metsässä!

Kaikitenkin – kehumani kuoro on Spotifyssä. Matkustellessani Helsingissä löysi kiinnostavia tavaroita mutta teille lukijoille esitän silti kunnioittavasti, että Spotify Premium on kyllä verraton joululahja. Jotkut muusikot siitä nurisevat, mutta muuttihan se maailmaa ja maisemaa. Itse järistyn kerran toisensa jälkeen siitä, että Sibeliuksen joululaulusta löytyy kymmeniä eri esityksiä mutta niin löytyy myös Anton Webernin kuorolauluista tai esimerkiksi Schubertin jostain syystä tuntemattomiksi jääneet mieskuorolaulut, joita on sitten todella paljon. On se runsautta ja ylenpalttisuutta!