Poikani on kaivanut esiin nuoren syöpään kuolleen äidinisänsä veljen puheita vuodelta 1919 Saarijärven Paavo -sanomalehdestä . Lehti ilmoitti olevansa Jyväskylän suuri sanomalehti.
Ajatuksena on hämmästyttää historiantutkijoita. Valkoisten puolelta sovintoa ja malttia suhteessa edellisvuoden punaisiin ei ole sanottu esiintyneen julkisuudessa kuin eräissä yksittäistapausissa (Hj. Linder). Tässä Otto Einari Tuomikoski tiedetään kovaa vauhtia tohtoriksi valmistumassa olleeksi henkilöksi, josta voidaan helposti todistaa, ettei hän ollut äärilaidan kulkijoita, vaan edusti sellaista valkoista mielipidesuuntaa, jota ei vakiintuneen historian mukaan ollut olemassakaan.
Hän oli itse osallistunut Tampereen taisteluihin Mannerheimin johtamissa joukoissa, ja hänen pikkuveljensä oli kaatunut Kalevankankaan kovissa taisteluissa. Jutuissa vilahtava Viljo Tuomikoski osallistui kansalaissotaan sanitäärinä, myös kesällä 1918 Suomenlinnassa ja sai professorin arvonimen sotien jälkeen kirurgina.
Saarijärven Paavo 5.12.1918
“Merkillinen asiakirja. Kuinka kuningaspuuha ensiksi alkoi ilmetä?
Maist. O. E. Tuomikoski Jyväskylästä on ”Karjalan Aamulehdessä” julkaissut kirjoituksen, jossa tuodaan esiin niitä wehkeilyitä, joita kuninkaan hyväksi keväällä alkoi ilmetä. Maist. Tuomikoski kertoo: Ensimmäisen kerran huomasimme noita kuningasmielisten wehkeitä Pietarsaaressa. Tykkimiesten pestaussopimuksissa ruwettiin omavaltaisesti pyyhkimään ”tasavalta” sana pois. Teko herätti suurta kiihtymystä ainakin suomalaisissa sotilaissa. Yksi ja toinen huomautti kansliapäällikölle tästä, mutta hän sanoi pyyhkimisen tapahtuneen ”ylempien käskystä”. Allekirjoittanutkin kieltäytyi aluksi tämän wuoksi nimeänsä sopimukseen kirjoittamasta. silloin kansliaherra ylimielisesti huusi: ”Tekö määräätte, onko Suomi tasavalta vai kuningaskunta?”. – ”En”, wastasin hänelle, ”en siitä määrää minä, ette tekään, hyvä herra, eipä itse kenraali Mannerheimikaan, waan Suomen kansa”.
Kun muu ei auttanut, keskustelimme Pietarsaaren yhteiskoululla asiasta. Allekirjoittanut lähetettiin sitten wiemään Waasaan siten kiireessä syntynyttä asiakirjaa.
Waasassa jätin sen erään jääkärin läsnäollessa senaattori Arajdrwelle, joka lupasi sen toimittaa hallitukselle. Muuten senaattori jo etukäteen tiesi sanoa, että hallitus wirallisesti oli tasawaltalaisella kannalla. Hän oli kylläkin kuullut kuningasmielisistä puuhista, mutta hän arweli niiden raukeawan mahdottumuuteensa. Sanottu asiakirja, joka kuwastaa niitä mielialoja, jotka sodan alkuaikoina oliwat walkoisen Suomen sotureille luonteenomaisia, oli kokonaisuudessaan seuraawanlainen:
K. Herra Senaattori.
Me, joukko suomalaisia wapaustaistelijoita uskallamme täten kääntyä Teidän, herra Senaattori, kauttanne hallituksen puoleen erään sangen ikäwän seikan wuoksi. Olemme näet lähtiessämme taisteluun niitä wenäläisiä ja suomalaisia bolshewiikkeja wastaan, jotka uhkaawat tuhota Suomen wastasaadun wapauden ja itsenäisyyden, wannoneet wiimeiseen hengenwetoon saakka puolustawamme Suomen laillista tasawaltalaista hallitusmuotoa: se on, sitä hallitusmuotoa, joka meillä on woimassa w.k. 27 pnä., jolloin sota alkoi. Samalle tasawaltalaiselle hallitusmuodolle owat wakuuttaneet uskollisuutta nekin tykkimiehet, jotka owat pestautuneet tasawallan palwelukseen Pietarsaaressa. Pestaussopimuksen sanamuoto näet on seuraawantapainen: ”Täten pestataan Suomen tasawallan tyksitöön… j.n.e. Wiimw päiwinä on uusien tulokasten sopimuskirjoista pyyhitty pois sana ”tasawalta”, aiwan wiimeisissä kaawakkeissa sanottu sana puuttuu kokonaan. Arkoina wapaudestamme uskallamme täten kääntyä hallituksen puoleen toiwoen saawamme selwitystä siihen, kenen aloitteest ja missä tarkoituksessa moiset mieliä kiihoittawat toimenpiteet tapahtuwat. Miksi pyyhkiä sopimuksesta pois se sana, tasawalta, jonka menestyksen puolesta olemme liikkeelle lähteneet, joka sana on meille Pohjolan hangissa taistellessamme woimaa ja rohkeutta antanut sekä uskoa oikean woittoon ylläpitänyt? Miksi se tällä hetkellä, jolloin ensi wiestit kertowat siitä, että punaisten kaappausyritys on häpeään joutumassa?
Me Suomen tasawallan wapaa ehtoiset soturit uskallamme täten lailiselle hallitukseilemme ilmoittaa, että olemme sille wiimeiseen hengenwetoon asti uskollisia; mutta samalla me tuhotessamme uhkaawan bolshewiikkiwyöryn ja palauttaessamme rauhan sywästi rakastamaamme isän maahan myöskin silmää räpäyttämättä warjelemme Suomen kansan ja eduskunnan oikeuksia niitäkin mahdollisia wäkiwaltaisia tai kawalia yrityksiä wastaan, jotka woiwat uhata niitä ylhäältä päin. Jumalaan luottaen ja tietäen, että Pohjois-Pohjanmaa, Etelä- Pohjanmaa, Karjala, Sawo ja Häme ajattelewat samoin piirrämme uskollisimmin ja nöyrimmin:
Joukko suomenmielisiä pohjalaisia, karjalaisia, sawolaisia ja hämäläisiä tykkimiehiä.
Pietarsaari, 28. 2. 1918. Wakuudeksi: Oiwa Nurmio, Kaup. wisk. Kaskinen. Aarno Saarensiwu, Maist., Helsinki. Y. A. Kanninen. Liikemies, Tampere. O. E. Tuomi koski, Maisteri, Jywäskylä. Niilo Perttula, Maanw, Punkalaidun. Aarne Minkkinen, Kansak. opett, Kirwu. A. Karwonen, Kauppakorkeakoul, Sakkola."
Kirjoituksessaan lausuu maist. Tuomikoski lopuksi seuraawat sanat: Eiwät punaisten sadat tykit, kymmenettuhannet kiwäärit ja lukemattomat kuularuiskut kyenneet meihn istemään sellaista haawaa, kuin ne miehet, jotka kuningaskysymyksen esillewetämisellä jakoiwat Suomen laillisella kannalla olewan kansanaineksen kahteen toisilleen whamieliseen leiriin ja hetkellä, jolloin uusi wyöry idästä maatamme uhkaa. Onko noilla miehillä siweellistä oikeutta ja uskallusta siitä huolimatta hallituksen ohjaksissa pysyä? Salliiko Suomen kansa sen?
Saarijärven Paavo 13.2.1919
Suojeluskunta-aatteesta.
(Maist. Tuomikosken puhe wapaussodan wuosijuhlassa kunnallistalolla 2.2.1919)
Olemme tänään kuulleet kauniisti puhuttawan wainajille ja wapaalle isänmaalle. Itse puolestani pyydän lausua sanan sowinnolle ja tulewaisuudelle. Näinä päiwinä on kaikkialla maassamme wietetty wapaussodan alka misen wuosisuhlaa. Niin on tehty tässäkin kaupungissa, sillä tänään on kulunut täsmälleen wuosi siitä päiwästä, jolloin Keski Suomen ensimäiset wapaaehtoiset lähetettiin Wilppulan uhatulle rintamalle Täsmälleen wuosi sitten he asettuiwat ruoturintamaan tämän talon edus talle jättääkseen hetken perästä innostuneet saattajansa nenäliinojen liehuessa ja jylisewien eläköönhuutojen kaikuessa. Noita aikoja owat suojeluskuntalaiset muistelleet järjestäessään paraadin. Juhlapukuihin pukeutuneet kanselaiset owat lukuisasti tulleet wiettämään tätä päiwää ja saamaan uutta luottamusta Suomen tulewaisuuteen, waikka uhkaawia pilwiä yhä onkin waltiolliseila taiwaallamme. Ja tänä päiwänä olemme käyneet kunnioittamassa wainajiemme muistoa heidän lumenpeittämillä haudoillaan, sankarien, joitten werellä Suomen wapaus on ostettu, että me jälkeenjääneet puolestamme tekisimme sen suuremmaksi, woimakkaammaksi, eheämmäksi ja onnellisemmaksi, kuin mitä se oli silloin, kun nuo wainajamme wielä eliwät. Wapaussodan muistojuhlaa owat kymmenettuhannet kansalaiset kaikkialla maassamme jakamattomin ilon tuntein wiettäneet. Mutta warmaa myöskin on, että on ollut sellaisiakin, jotka owat näitä päiwiä pitäneet kaik kena muuna kuin wapauden muistopäiwinä. He owat kyllä syrjästä seuranneet juhtien wiettoa ja nähneet sen innostuksen, jolla ikämiehetkin owat marssineet nuorukaistemme rinnalla. Heistä on joku woinut kuulla ne sanatkin, joita sankarien haudoilla on esitetty. Mutta walitettawasti he owat liian nurinkurisesti kaiken käsittäneet. He owat tämän juhlanwiettoa katselleet samoin tuntein kuin ne sotawangit, jotka Rooman keisarien riemusaatoissa kuuliwat katselijoiden ilohuudot woittoisalle päällikölle. Syy tähän ajatukseen on siinä, että he owat pitäneet wapaussotaa luokkasotana, jolla oli tarkoituksena saattaa työwäki orjuuteen ja tehdä siitä oikeudeton, paariasluokka, jolla ei olisi sananwaltaa yhteiskunnallisten kysymysten ratkaisemisessa. „Kaisokaa", sanowat he, „katsokaa itse mitä olette tehneet? Teidän jalkawäkenne on samonnut maan halki Suomenlahden rannoille asti, teidän ratsunne owat rawanneet kaikki polutkin Wienan Karjalan metsiin saakka. Millainen on joukkonne kulkema tie? — Kuolemata olette lewittäneet kaikkialle. Teidän pistintenne kärjissä ei tullut wapaus waan köyhälistön orjuus. Te ette halunneet edes siinä määrin Suomen itsenäisyyttä kuin kostoa. Siksipä hiekkanummien kätköistä tuhannet ammutut työläiset kiroowat teitä".
Tämäntapaisia ajatuksia on näinä päiwinä myöskin useiden kansalaisten sydämissä liikkunut. Walitamme kyllä, että moni hywä ja yhteiskunnalle hyödyllinen työmies näissä järkyttäwissä oloissa on saanut traagillisen lopun. Suremme koko sydämestämme, että ne keinot, joilla wastaiset kapinat aijottiin estää, oliwat niin epäonnistuneet, että kapinallinen henki noiden „rauhoituskeinojen" kautta wain kaswoi ja juopa yhteiskuntaluokkien kesken yhä suureni. Jokainen, joka tahtoo rehellisesti suojeluskuntalaisesta käydä ja jolle suojeluskunta-asia on kunniaasia, panee jyrkän wastalauseen niitä tihutöitä wastaan, joita walitettawasti kapinan kukistamisen jälkeen monessa paikassa tapahtui ja jotka yksityisluontoisina rikoksina käsitykseni mukaan on tuomittawa samoin kuin kapinallistenkin julmuudet. Mutta siitä huolimatta ne, jotka pitäwät näitä erehdyksiä walkoisen Suomen ennakolta tarkoittamina ja päämäärinä, joihin jo sodan alussa tähdättiin, menettelewät tämänluontoisissa arwosteluissaan yhtä yksipuolisesti ja sokeasti kuin nekin, jotka pitäwät työ wäkeä kaikkiin onnettomuuksiimme syypäänä.
Jos kukin meistä menee omaan itseensä, jos kukin puolue rehellisesti arwostelee tekojaan ja waikutteitaan, niin epäilemättä tulemme siihen tulokseen, että kaikki olemme jossain suhteessa erehtyneet. Niinpä ei kansalaissodastakaan ole edeswastuuta wieritettäwä yksinomaan työwäen niskoille. Porwarillisillakin on siihen osansa. He eiwät tosin ole tarttuneet aseisiin isänmaata wastaan. Mutta se itsepintaisuus ja polittinen lyhytnäköisyys, jolla niin suuri osa heistä aikoinaan wastusti tarpeellisiakin uudistuksia, joitten ratkoisu siirtyi sellaiseen kuohunta aikaan, missä koko maailma nyt elää, herätti oikeutettuja epäillyksiä porwarillisten hywistäkin aikomuksista. Se samoin kuin laillisen eduskunnan hajoittaminen loi hywän maaperän sille kiihoitukselle, jota edeswastuuttomat työwäen johtomiehet liehakoiden suurten joukkojen huonompia waistoja, käyttiwät hywäkseen ja yrittiwät luoda wallankaappauksella ja wähemmistön tahtoon taipuen luulotellun ihanneyhteiskunnan, olotilan, jossa tosin weljeys, wapaus ja tasa arwoisuus käsittäwät wain työwäen, mutta jossa muille, toisinajattelewille luwattiin hirsipuuta ja wankikoppia. Meistä ei siis kukaan woi farisealaisen tawoin kerskua ja ja sanoa: „Minä kiitän sinua, Jumala, etten ole yhtä rikollinen kuin tuo publikaani." Jos onnellinen Suomi on sotenkin rakennettawissa, jos se juopa, joka eroittaa meidät toisistamme, jotenkin on umpeen luotawissa, on ensimäinen ehto se että erehdykset tunnustetaan ja niistä oppia otetaan. Kun on kysymyksessä uusien kansaissotien estämnen, kun on kysymyksessä se, ettei lastemme eikä lastenlastemme tarwiise astua niitä werisiä polkuja, joita tämä miespolwi on saanut kulkea, eiwät mitkään rehelliset ja kunnialliset toimenpiteet ole wähäarwoisia tämäntapaisten kansallisten onnettomuuksien ehkäisemiseksi. Jos jollakin ihmeellisellä tawalla saisimme muutaman wuosidan jälkeen maailmaan uudestaan syntyä ja lukisimme oman aikamme ja etenkin nykypäiwien Suomenhistoriaa, tekisimme warmasti epämiellyttäwän hawainnon. Iisekkyys äärimmilleen kehitettynä on aina ollut ihmisen ruminpia piirteitä. Mutta tuskin koskaan se on yhtynyt sellaiseen kyynillisyyteen, kuin meidän aikanamme. Ajatelkaamme wain niitä monia keinottelijoita, jotka kaikin tawoin sotaaikana luonnottomasti kohotteliwat tawaroiden hintoja, josta köyhimmät ja yleensä palkkatuloista eläneet eniten tuliwat kärsimään ja josta oli ennenkuulumaton kurjuus ja katkeruus seurauksena. Tuo keinottelijoiden häikäilemättömyys meni niin pitkälle, että moni heistä kirosi kaiwattua ja siunattua rauhan tulemistakin, koska se ehkäisi rahan helpompia hankkimismahdollisuuksia. Samantapaista luonteen tylyyttä owat osoittaneet nekin walitettawan monet kansalaiset, jotka joka paikkaan wetäwät esille Jeesuksen, joka armahti ryöwäriäkin ristillä, henkilöt, jotka ratsastawat uskonnolla ja korkealentoisilla aatteilla, mutta joilla ei ollut sanottawana yhtään ymmärtömyksen sanaa niille säälittäwille kansalaisille, joista monet johtajien pettominä, taloudellisista syistä tai oikeana pitämänsä asian wuoksi ryhtyiwät taisteluun isänmaata wastaan. „Kuinka woisin kättäni ojentaa kapinalliselle, joka on kiduttanut, murhannut ja polttanut?" sanowat he. „Kuka kunniallinen suomalainen kehtaa sanoa wejekseen sellaista, joka on ollut wenäläisten, weriwihollistemme rikostoweri ja kätyri?"
Ei, kansalaiset, se joka tahtoo paras olla, hän ojentakoon ensimäisenä kätensä tuon ammottawan kuilun ylitse, että mahdoll simman monesta hairahtuneesta tulisi hedelmäätuottawa oksa suomalaiseen runkoon! Mitä merkitsee silloin, kun suuret asiat owat kysymyksessä, että omaisemme ja ystäwämme tuon asian wuoksi owat henkensä antaneet! Jos wiime talwen tarjooma opetus olisi niin tuntuwa, ettei tässä maassa koskaan pääse kansalaissotaa syttymään ja että sitä puolin ja toisin kammotaan kuin ruttoa, silloin nekin uhraukset, jotka olemme tehneet, pikemmin ilahduttawat meitä, eiwätkä ne suinkaan herätä wihaa kapinalli ia kohtaan. Omien wainajiemme haudoilla, omaa suruamme ajatellessa meidän pikemmin tulee tuumia, että wastustajiemmekin rinnoissa sykkiwät ihmissydämet ja että hekin owat tunteneet samanlaista tuskaa isiensä, weljiensä ja omaistensa järkyttäwän kuoleman johdosta kuten mekin. Jos näin ajattelemme noista erehtyneistä, on jo pahin este ymmärtämyksen tieltä poistettu. Mutta ennen kaikkea: me olisimme silloin lähempänä ihmisyyttä! Kun nyt suojeluskunnat järjestäwät toimintaansa maassamme, luulisin, että niiden tulisi noudattaa edellämainittuja suuntawiiwoja. On ymmärrettäwissä se epäluulo ja wihakin, jolla työwäki on suojeluskuntia katsellut. Warsinkin kapinan werinen kukistaminen ja sitä walitettawasti seuranneet taantumukselliset pyrkimykset owat wielä liiankin tuoreessa muistossa. Suojeluskunnat eiwät saa olla luokkapyyteiden tukena. Ne eiwät saa sekaantua työwäenyhdistysten toimintaan ja siten ärsyttäwästi waikuttaa työwäkeen. Jos työwäenyhdistykset toiminnassaan jotenkin menettelewät laittomasti, on nimismiesten ja muiden wiranomaisten tehtäwänä tarttua silloin asiaan. Mutta suojeluskunnat eiwät saa alentua santarmin toimiin. Me emme saa antaa aihetta siihen wäitteeseen, että suojeluskunnat olisiwat tarkoitetut yksinomaan omia kansalaisia wastaan, ei waan sotawäen awuksi ulkoisen waaran torjumiseksi. Kauan on Suomen kansa wieraan wallan ikeessä saanut elää, ensin Ruotsin, sitten Wenäjän. Tiedämme hywin, miltä käskettäwän asema tuntuu. Muistamme „ystäwämme" Bobrikoffit ja Seynit, Krestyt ja ne äskeiset ajat, jolloin suomalainen kunnon kansalainen hirtettiin Oulussa suomalais wenäläisten kätyrien toimesta. Ne ajat nyt tuntuwat meistä kuin pahalta unelta. Suomi on wapaa, sen itsenäi yyden on rauhankonferenskin tunnustanut, kuten päiwän ilahduttawa uutinen kertoo. Mutta ei siinä kyllin. Suomi elää wa hekaudessa, joka lupaa meille wieläkin enemmän. Ei koskaan tätä ennen ja tuskin milloinkaan tämän jälkeen Suomella on tilaisuus paisua Skandinawian woimakkaimmaksi waltioksi. Me emme ole woineet jäädä kylmiksi, kun weljemme wirolaiset owat pyytäneet apuamme Wiron wapauttamiseksi. Tämänkin paikkakunnan nuorukaisia on ollut taistelemassa samoilla seuduilla, mainehikkaan Narwan luona, missä 200 wuotta sitten esi isämme yhdistyneitten ruotsalaisten kanssa woittiwat kymmenkertaisen wihollisen. Wiron kansa on esittänyt Suomen ja Wiron yhdistymistä. Wiron kansa ojentaa kätensä suomalaiselle weljelleen Suomenlohden ylitse. Samallaiset awun pyynnöt owat kaikuneet rajantakaisesta Karjalastakin, joka myös on saanut tarpeensa, ei kansanwallasta. waan kansan mieliwallasta. Maailmanhistoriallisista tapauksista ja meistä itsestämme riippuu, toteutuuko tämä yhdistymisuneima, woiko Suomen pirstottu suku taas wuosisatoja kestäneen eron jälkeen yhteisen lieden ääreen kokoontua, kuten runoilija sanoo:
„Weli weljehensä, laas yhteen kotilahdet aaltoaa ja yhteen soittaa suuri isäinmaa, ikuinen murhe muinaiskarsikon, tuhannet satusaaret, harjanteet; ja werihelmiks muuttuu kyyneleet, käy isoisiksi enin itkeneet. Kell' lemmen, tuskan jalohelmet on ne uhreiks syntyi maansa kohtalon. Oi, sydän-simpukaiset sillat nää nyt Wäinön lapset jälleen yhdistää!"
Tämä heimokansojen wapauttaminen on nykyhetken waltiollinen tehtäwämme. Mutta käsitykseni mukaan ei Suomi ajan pitkään woi omaakaan wapauttaan warjella, jolle sitä kuilua, joka eroitta eri yhteiskuntaluokat, saada pienenemään. Me emme ajan ollen kykene pitkittämään tällaista olotilaa, jolloin kiwääri kädessä saamme paimentaa lähes toista puolta Suomen kansasta. Miten sitten onnistuisimme rajojemme warjelemisessa, jos lisäksi tulisiwat Karjala ja Wiro? Ei siis riitä yksistään sotahuuto: ulospäin, Karjalaan ja Wiroon! Liäksi on tulewa tunnussanaksi: sisäänpäin, yksimieliseksi Suomen kansa! Se on tehtäwä, josta kaikki olemme wastuussa. Puheissa ja teoissa on itsekunkin opittawa esiintymään hillitysti. Sanomalehtemme saisiwat heittää ärsyttäwän äänilojin, „punikki" y. m. iskusanat, joilla wuosi sitten kyllä oli tehonsa, mutta joiden käyttäminen nyt tuntuu liewimmin sanoen mauttomalta ja naiwilta innostukselta. Wankiloista päässenä kapinallisia on inhimillisesti kohdeltawa, mikäli he tuota kohtelua ansaitsewat ja koetettawa hankkia heille työpaikkoja. Meidän on kannatettawa niitä kansanwaltaisia suuntia, jotka tosimielessä harrastawat maan jakamista maattomille, wan huus ja työkywyttömyyswakuutuksia y. m. uudistuksia sekä ennen kaikkea työwäen siwistystason kohottamista. Ja kuten waltionhoitaja on ensimäisenä esimerkiilään osoittanut, on yhteiskunnan pidettäwä huolta siitä, että kaatuneiden kapinallisten lapset saawat hoitoa ja suojaa. Heidän surulliset lapsuusmuistonsa eiwät muutenkaan ole omiaan heistä luotettawia kansalaisia lupaamaan, waan heidän lapsena saamansa kostoajatukset itsestäänkin jo owat hywänä maaperänä miehuusijässäkin yheiskuntaa wastaan wahingollisille kiihoituksille.
Lähtiessämme nyt uusille urille Suomen itsenäisyyttä lujittamaan ja weljeskansojemme wapauspyrkimyksiä edistämään, on meidän kunkin puolestamme tehtäwä woitawamme eri yhteiskuntaluokkia eroittawan kuilun umpeenluomiseksi. Päämääränämme on olewa se, että kapinan poluille eksyneen ja tuntemattomana haudatun punakaartilaisen poika woisi kyntää omaa peltoaan ja muokata uusia alo ja wiljelykselle, että hänkin oppisi tä tä maata isänmaanaan rakastamaan ja sen edestä uhrautumaan samalla alttiudella ja ihailtawalla urhoollisuudella, jolla wiime talwena eräät punakaartilaiskomppaniat kurjasta johdosta ja sunrista tappioista huolimatta meikäläisiä wastustiwat. Siiloin sekin katkeruus, josta joka päiwä olemme saaneet nähdä ja kuulla todistuksia yhdessä, jos toimuodossa, wähitellen sydämistä haihtuu ja häwiää. Silloin me warmasti tulemme löytämään yhteisen pohjankin, yhteisen isänmaan, joka meidän aikanamme niin monelta kansalaiselta walitettawasti on puuttunut. Ja jos sitten sotatorwet joskus maassamme taas kajahtawat, jos Keski-Suomenkin harmaapukuiset komppaniat ja pataljoonat uudestaan lähtewät liikkeelle, jos kaduillamme ja teillämme alkaa kuulua raskaiden tykkien kolinaa ja kotiinjääneet heiluttawat lähtewille liino jaan ja hattujaan, niin silloin me emme enää mene Wilppulaan emmekä Mäntyharjulle, emme Tampereelle emmekä Warkauteen, emme omia kansalaisiamme wastaan, waan Suomen rajoille, uhkasipa sitten saaliinhimoinen wihollinen meitä idästä tai lännestä. Silloin on warmasti sotaanlähtewien mukana työwäkikin wedoten ranskalaisen sosialistin Jaurés-wainajan sanoihin: „Jos isänmaan todella suojeltuakseen epäoikeutettua turmiollista hyökkäystä tai sietämättömiä waatimuksia wastaan kutsuu wapaat kansalaisensa taisteluun, silloin ei ole ainoatakaan proletaaria joka woi wastustaa sellaista rehellistä wetoamista." — Ja kun sen sodan muistoa sitten juhlitaan, kun yhteisiä sankarihautoja waaluaan ja nousewa polwi kuulee tarinoita niistä sankaritöistä, joita yhteisessä rintamassa weljellisesti kilwoitellen on tehty, silloin ei mieliä katkeroita ja masenna se surullinen tunne, mikä on joka tapauksessa wiimetalwisen sodan muistoihin lähtemättömästi liittynyt
