Kahdenlaista huonoa

Tuntuu olevan sopiva hetki selvittää, miksi pidän huonosta taiteesta enemmän kuin hyvästä.

Samalla pääsen kuudennen kerran toistamaan, että Kalle Päätalon kohdalla arvostelu ja kirjallisuuden kuohukerma ja arvojohtajat, joiden joukkoon näen silloin tällöin itsekin joutuneeni, ovat erehtyneet pahanpäiväisesti.

Sellaista heikkotasoista ajanvietekirjallisuutta, jota en saa luetuksi, on kaupoissa hyllyt notkoillaan ja kirjastoissakin edustavasti.

Luin kaksi Ilkka Remeksen kirjaa, jotka tuntuvat samanlaiselta kioskikirjallisuudelta kuin monet amerikkalaiset bestsellerit tai esimerkiksi Laila Hietamies.

Minulle tulee sellainen tunne kuin olisin irrottanut vanhanaikaisen herätyskellon (Junghans) takakannen ja katselisin koneistoa. Kaikki on paikallaan ja liipotin ja fiinikarva tekevät tehtäväänsä. Muuta ei sitten tapahdukaan paitsi että aikanaan vieteristä loppuu veto.

Jännityksen erottaa liikatunteellisesta viihteestä lähinnä se, että tällainen Remeksen kirja on pantu soimaan kerran tunnissa (25 sivun välein). Murha, huorinteko tai huimaksi aiottu takaa-ajo seuraa toistaan.

Mekaanisuudessa ei ole sinänsä vikaa, mutta kaikki tämä on tuttua ainakin sadan vuoden ajalta ja tehty niin usein niin paljon paremmin. Kukaties on nyt lisätty kuoriin kiiltoa, mutta ei se peitä koneisto raksutusta.

Novelli tai romaani josta pidän ja jota arvostan – jokin Sillanpää tai Haanpää – on kuin vuorokausi tai vuosi Kyrösjärven tai Lamujärven tai (minulla) Haukiveden kaltaalla. Kaikki toimii salaperäisesti yhteen ja ihminen – lukija – löytää itsensä unohtamalla itsensä.

Hento kirjailija kirjoittaa mallin mukaan ja pitäen silmällä sitä, mitä luulee lukijan odottavan. Lähes kaikki sotakirjat ovat ”Tuntemattoman sotilaan” ja poikien seikkailukirjojen taitamattomia yhdistelmiä. Lähes kaikista romansseista erottuvat usean suodattimen läpi Brontën sisarukset ja Jane Austen.

Tätä nykyä jupistaan kirjojan liiallisesta laveudesta. ”Kolme muskettisoturia” on kieltämättä sinänsä pitkä, ja sillähän on kaksi vielä pidempää jatko-osaa. Päätalon kirjoja on moitittu juuri siitä, mikä minua innostaa niissä, aitouteen perustuva yksityiskohtaisuus. Luin jostain että ”Tammerkosken sillalla”, yksi Iijoki-sarjan parhaita niteitä, olisi muka haukotuttava, kun se on oikeastaan pientalon rakentamisopas tai ainakin tarkka työnkuvaus.

Voipi olla, mutta minusta pientalon rakentaminen sotien jälkeen on aivan mahdottoman mielenkiintoinen aihe – yhtä kiinnostava kuin uitto. Lisäksi Päätalo on selvästi korostellut ja vaimentanut henkilöhahmoja, sellaisia kuin kovapuheinen mutta hyväsydäminen pontikankeittäjä ja trokari Alli tai unohtumattoman omahyväinen ja tyly Kuusisen Ukki.

Hän ei kirjoita Iijoki-sarjassa enää mallin mukaan, koska hän on saanut päähänsä kertoa ainoastaan asioista, jotka hän tietää tosiksi tai ainakin mahdollisiksi.

Hän on myös selvinnyt melkein mahdottomasta tehtävästä. Hän kuvaa itsensä suhteellisen yksinkertaisena tai ainakin käsitteelliseen ajatteluun tottumattomana ja helposti narrattavana.

Lukija on valmis hyväksymään kuvan näköiseksi – mutta Gödelin toisen laskettavuutta koskevan lauseen mukaan metakielen on oltava kuvattavaa kieltä rikkaampi. Kirjoittajan on oltava fiksumpi kuin kirjan sankari on. Kun heidän nyt uskotellaan olevan sama henkilö, yhtälö on mahdoton.

Kysymyksessä on Doppelgänger, kaksoisolento. Siitä ovat kirjoittaneet Shelley, Goethe, Poe, Dostojevski… Se on suorastaan kauhuromantiikan teema. Jos ihminen näkee oman itsensä, sellainen ennustaa pahaa.

Sellainen että uskaltaa taiteilijana ryömiä omiin nahkoihinsa, nähdä omilla silmillään ja puhua omalla suullaan silläkin uhalla, että kohtaisi itsensä, on perinteinen uskonnollinen teema – Jeesus ja Jumalan poika.

Päätalon sarjassa vilahtaa pari kertaa lapsen haave tulla sellaiseksi kuin Jeesus, mutta äiti sanoo, että se on mahdotonta. Täytyisi olla synnitön.

Lestadiolaisuus sisälsi syntien saarnaaminen anteeksi annetuiksi, pyhityksen.

Arkiseksi ja asialliseksi soimatun romaanin pohjalla on kysymyksistä syvimmät. Siksi kertomus sisältää joukon epätodennäköisiä, melkein uskomattomia käänteitä.

Sen kirjallinen muoto on legenda.

Pato

Olen oppinut odottamattomia asioita lukiessani Päätalon Iijoki-sarjaa, josta nyt on lopuillaan viimeinen eli 24. osa.

Suuri häpeä on, että paljon on opettanut nuori likka, Jenni Janatuinen, jonka Päätalo-kirjasta ”Miehenkuva” olin ajatellut ilkeillä, että kirjoittaisi sen väitöskirjan ensin valmiiksi ja sitten vasta muuta.

Lukeminen on ollut välillä vaikeaa. Olen hakenut syytä alkavasta dementoitumisestani, joka ilmenee muun muassa kovana taipumuksena hempeämielisyyteen.

Syy näyttääkin olevan akkamaisuus, koska tämä valokuvasta päätellen nuori Jenni raportoi juuri samasta ongelmasta ja ilmaisee sen paremmin kuin olisin itse osannut.

Hän sanoo nukkuneensa Päätaloa luettuaan osan öistä pipo päässä ja tumput kädessä, koska Kalle oli palellut kirjassa niin kovasti murjujen lattioilla.

Saman kirjan mukaa Syrjän Jaakko oli maininnut päätyvänsä aina jääkaapille pistelemään mitä siellä sattuu olemaan Päätaloa luettuaan. Jaakko on epätavallisen laiha mies. Päätalo kasvoi nälässä ja oli pitkään raskasruokainen mies.

Sanoin jo kerran, Kanavassa, Päätaloa proustilaiseksi. Kun hänessä on myös Kafkaa ja Musilia, joita en usko hänen koskaan lukeneen, hän on maailman huippua kolmessa asiassa: mikrohistorian välittäjänä, romaanin rakenteen uudistajana ja dramaturgina.

Voitte käydä kysymässä Kosmoksesta. Riittää kun huutaa ovelta tai tiedustelee vahtimestarilta. Päätalo on edelleen huono eli pitkäpiimäinen ja vanhanaikainen ja teknisesti taitamaton kirjoittelija, jonka nimeä ei sovi mainita ilman naurun hörähdystä.

Joku Päätalo-elokuva nähneistä kuului sanovan, että Kai Lehtisen esittämä Kalle Päätalo oli elokuva vittumaisin henkilö. Romaaneista saa juuri saman käsityksen. Päähenkilö eli ”Kalle Päätalo” ei herätä mainittavaa myötätuntoa, vaikka hänen vaiheensa ja kohtalonsa pitävät lukijaa ruuvipenkissä. ”Kalle” on juuri niitä ihmisiä, jotka tekevät väärällä hetkellä väärän liikkeen – mies jonka on ihan pakko hakata päätään jokaiseen seinään vaikka pikkuisen kiertämällä ja eteensä katsomalla säilyisi vähemmin kolhuin. Hän on sönköttäjän, joka rupeaa selittelemään, kun olisi pidettävä turpa kiinni, ja koheltaja, kun pitäisi miettiä, mistä päästä urkkoon isketään.

Hän tuntee vetoa huijareihin ja joutuu huononkin petkuttajan saaliiksi. Hän tuhoaa ihmissuhteensa. Hänen välinsä äitiin ja isään, veljeen ja sisariin ovat pelkästään oma edun sävyttämiä. Hänen oma haikeutensa on aina tärkeämpi asia kuin toisen ihmisen kipu.

Teossarjan nimeksi sopisi ”Mies vailla omaatuntoa”. Se ei kuitenkaan käy, koska nimi olisi itseironinen teokselle, jonka keskeinen tunnetila on häpeä ja harhakuvien tavoittelu. Vastaan ei ole tullut ainuttakaan kohtaa, jossa hän olisi jättänyt teon tekemättä, sanan sanomatta siksi, että se olisi voinut pahoittaa toisen mielen. Pidäke on arvioidun vaikutuksen takapotku eli se kysymys, mitä teko vaikuttaisi ”Kalleen” takaisin kimmotessaan.

Kasvattajilla oli kauan vaikeuksia käsittää, että omatunto ja häpeä ovat toistensa vastakohtia. Omatunto on jotain, joka ainakin yrittää estää ihmistä häpeää aiheuttavista toiminnoista.

Tämä kuvailu on psykopaatin diagnoosi. Ihminen joka elää harvinaisen tukevasti omien luulojensa ja harhojensa maailmassa.

Haren psyko- tai sosiopaatin piirreluettelo: lipevyys ja pinnallinen viehätysvoima, vahvalta vaikuttava omanarvontunto, stimulaation tarve ja taipumus ikävystymiseen, patologinen valehtelu, petkuttaminen ja manipulointi, katumuksen ja syyllisyydentunteen puuttuminen, tunteiden pinnallisuus, kovuus ja tunteettomuus, empatian puuttuminen, loismainen elämäntyyli, heikko käyttäytymisen kontrolli, sukupuolinen holtittomuus tai valikoimaton sukupuoliyhteys eri partnerien kanssa, varhaiset käyttäytymisongelmat, realististen pitkän tähtäimen päämäärien puuttuminen, impulsiivisuus, vastuuttomuus, kyvyttömyys ottaa vastuuta omasta käyttäytymisestä, useita lyhytaikaisia avo- tai aviosuhteita.

Iijoki-sarjaa kuvailtaessa sanotaan kirjoittajan ja hänen sankarinsa hakevan hyväksymistä mielettömällä työnteolla ja järjettömällä tunnollisuudella. Tämän ryskäämisen rahalliset tulokset jäävät kuitenkin vähiin ja sosiaaliset tulokset puheiksi. Kun ”eturivin työmiestä” punnitaan kunnanhallituksessa, hänet arvioidaan kevyeksi ja pannaan tehtäviin, joita kukaan järjissään oleva ei hyväksyisi.

Päätalo on kotoisin Taivalkoski-nimisestä viidakosta, jossa vallitsee viidakon laki. Hän haluaa kivenkovaa olla parempi kuin kukaan toinen. Käy ilmi, että se on sukupiirre – miesten puolella. Miespuoliset Päätalot eivät, sellaisina kuin heidät on luultavasti oikein kuvattu, saisi täysjärkisen papereita.

Suomen kuntien onnellisuutta mitattaessa jouluna 2008 käytettiin osittain aivan järkeviä mittareita, kuten itsemurhat, avioeroisuus jne. Onnellisen kunta oli Larsmo (Luoto) ja koko maan toiseksi onnettomin – Taivalkoski.

Päätalon maaginen kyky nostattaa lukijassa tunteita on pohjaltaan paranoidista psykoosia, ja se on sama tauti, josta hänen isänsä oli hoidossa. Setämiehen, Kummun patruunan, jatustelussa ja oudoissa reaktioissa se ilmenee erikoisen näkyvänä.

Ehkä Päätalo oli vilpittömästi sitä mieltä, että oikeus ei toteutunut, kun ”Kallen” veljen hengiltä puukottanut jätkä pääsi liian pienellä rangaistuksella. Puukotusta ei kuvata, mutta siitä esitetään tietoja. Vastaus on selvä – puukottaja tuomittiin hätävarjelun liioitteluna tehdystä taposta eli erittäin lieventävien asianhaarojen vallitessa. Puukotettu Manne oli pidellyt tekijää kovakouraisesti ja lähtenyt repimään väkisin portaita alas viinanhakumatkalle, niin että tällä oli aihe pelätä henkeään.

Manne oli mies, joka osasi purkaa tunteitaan – juomiseen, kalastamiseen, naisiin ja tappelemiseen, eli hän hallitsi periteiset keinot. Kalle ei osannut tapella eikä kunnolla kalastaakaan.

Sääli miestä.

”Olemme kaikki mielisairaita nähdessämme unta.” – Päätalo antoi asun pulavuosien ja etenkin sodan traumalle.

Kunnioittaessamme veteraaneja emme ilkeä muistella, miten yksin he olivat. Jotkut melkein leuhkivat, ettei mitään kriisihoitoa ollut. Ei ollut, ja kyllä näkyi. Veteraanipolvi oli melkein poikkeuksetta kyvytöntä ja halutonta etsimään kielellisiä kanavia kokemuksilleen.

Jälkimaailma on uskotellut, että sodan käyneet puhuivat pullojensa ääressä kauhukokemuksiaan. Ei se niin ollen. Pahoista asioista ei puhuttu lainkaan. Keskustelu oli kaskuilua ja uhoa ja herravihan nostattamista, viimeksi mainittu sinänsä täysin aiheesta.

Linna ja Päätalo eivät kirjoittaneet mukana olleita irti sodan (kapinan ja sodan) kokemuksista, vaan kuvittivat painajaiset, jotka ovat siirtyneet jo seuraavalle sukupolvelle. Voi olla, että se alkaa nyt helpottaa, koska maahanmuuttajiltakin tärväytyy runsas sukupolvi sovittaessa opittua käyttäytymistä outoon sosiaaliseen rakenteeseen.

Päätalon Messukylän vaiheista joulusta 1944 eteenpäin voisi käyttää otsikkoa ”valkoinen maahanmuuttaja kaupungin varjossa”.

Miksi miljoona ihmistä sitten lukee tämän kirjasarjan, kuten nyt minä? Se käy pirtaan, se kolahtaa, se sopii kuin suutarin peukalo mummun perseeseen.

Päätalon mikrohistoria on valikoivaa. Se on kerrassaan huonoa lukemista, jonka tuloksena väitetään, että hän on kirjannut elämänsä tapahtumia ”sellaisinaan”. Kerronta on todellisuudessa täynnä taitavia katkoja, pimennyksiä, harhautuksia, vääriä avauksia ja ennen kaikkea toistoja, joiden keskeinen tarkoitus on valehteleminen. Esimerkiksi omien ruumiinvoimien korostaminen – kirjoittaja saattoi olla vahva mies, mutta ei poikkeuksellinen. Hän saattoi olla kova lukemaan, mutta 24 romaanin matkalla vain kolme teosta mainitaan tärkeiksi ja Waltarin, Jack Londonin ja Haanpään lisäksi nimetään vain neljä muuta.

Waltarin henkisestä tasapainottomuudesta on nyt mustaa valkoisella (Rajala, ”Unio mystica”). Aleksis Kiven diagnoosi Lapinlahden mielisairaalasta oli selvästi oikea, paitsi ettei kukaan suistu pitkää mielenvikaisuuteen loukatun taiteilijakunnian takia.

Väinö Linnan henkilöstä on kirjoitettu mielenkiintoisen vähän. Samainen Jaakko Syrjä, joka tunsi Päätalon niin hyvin, on kuvaillut istumistaan Linnan hetekan reunalla ”Tuntematonta” kirjoitettaessa, ja kuvannut vakuuttavasti Linnan vaipumista transsia muistuttavaan tilaan sekä kirjoittaessa että kirjoitettua ääneen lukiessa.

Ihmisen lapsen ei pidä ryhtyä romaanikirjailijaksi, jos sen voi suinkin välttää. Siinä on joka tapauksessa mielenterveys katkolla. Parhaassakin tapauksessa kirjoittajan on rakennettava suojakseen kokonainen keinotekoinen elämäntapa rooleineen, minkä Waltari, Linna ja Päätalo myös tekivät. Ja Kivi.

Maailman ensimmäinen eepikko – Homeros, ja hänen mallinsa mukaan Teiresias – oli sokea. Maailman ensimmäinen lyyrikko – Orfeus – tunkeutui kuolleiden valtakuntaan, eikä päässyt sieltä rankaisematta takaisin.

Kuten edellä olevasta käy ilmi, ihailen Kalle Päätaloa syvästi, ja hänen romaanisarjansa pysyy kunniapaikalla hyllyssäni. Olen edellä kuvaillut kirjailijaa loukkaavasti. Tunnen kirjailijoita – paljon.

Heikkolahjainen henkilö ryhtyy opettamaan esimerkiksi sosiaalipsykologiaa tai – anteeksi kaamea kielikuva – juridiikkaa.

Romaanikirjailija kuvaa yhteisön hulluutta oman hulluutensa kautta. Hän kuvaa niitä pimeitä voimia, jotka kaikki itse asiassa tunnemme, vaikka olemme niin nihkeitä myöntämään sitä. Hän kuvaa sitä järjenvastaisuutta, jonka todisteita sanomalehdet julkaisevat joka päivä vakiintuneeseen tapaan. Hulluudet ovat etusivulla, järkevät jutut lehden lopussa otsikolla ”sarjakuvia”.

Ja vielä kerran – Proust, Kafka ja Musil? ”Kadonneen ajan etsiminen” tarkoittaa yritystä muuttaa menneisyyttä. Juuri Kafkaan liitetty tarkoitusperä ei ole päätalolle vieras – halu kostaa isälle.

Freud erehtyi sen verran, että seksi ja kuolema ovat sama asia. Kuvitteellinen kirjallisuus eli etenkin romaani on yritys rikkoa tämä kovan kuolemisen väistämättömyys – harhaisen mielen haave.

Kaiken edellä esittämäni perusteella suosittelen, että jos Jenni Janatuinen nukkui Päätaloa luettuaan tumput kädessä, kauaskatseinen lukija varustautuisi myös kuumuutta kestävin kintain. Näitä niteitä on syytä käsitellä samalla tavalla kuin kinkkua nostetaan uunista.

Kehotetaan varomaan roiskerasvoja.

Kansankirjailijat

Muuankin on julkaissut tutkimuksen kansankirjailijoista, joilla alan teoksissa tarkoitetaan Kauppis-Heikkiä, Pietari Päivärintaa ja näitä. Samassa yhteydessä mainittiin, että Kalle Päätalo oli uudemman ajan kansankirjailija. Joku oli siis sanonut niin, ei väliä kuka. Tai siis Pertti Lassila, tuon kirjan kirjoittaja.

Tosikkoudesta tunnettu MOT raportoi Mauri Sariolan lesken alioikeudessa annetusta petostuomiosta. Kun juttu on hovioikeudessa, en osaa olla oudostelematta asia käsittelemistä. En tunne asiaa – kirjastokorvausten saaminen perättömin kirjoittajatiedoin – mutta vaikka tuntisin, en uskaltaisi ottaa kantaa menettelyn rangaistavuuteen.

Asia ei nimittäin ole oikeudellisesti helppo.

Maallikot eli tässä tapauksessa televisiotoimittajat eivät tunnu käsittävän kirjoittamisen prosesseja. Eräässä mielessä kirjoittaja ”on” se, jonka nimi on yhteisellä sopimuksella merkitty kirjaan. Ian Fleming ”on” James Bondin kirjoittaja edelleen. Kirjoittajan nimi on muuttunut tavaramerkiksi. Walt Disney on ”piirtänyt” lukemattomia sarjakuvia ja elokuvia, vaikka ei liene todellisuudessa paljon tussikynään tarttunut. Henkilö joka soittaa tai laulaa levyllä toisen nimellä tai väärällä nimellä on se, jonka nimi osoittaa, kunnes asiasta ehkä syntyy riita ja toisin päätetään.

Muistaakseni en ole kirjoittanut ainakaan monta kirjaa toisten nimillä, mutta suorittanut raskasta ja järeää editointia kymmenien, ehkä noin sadan nimikkeen kimpussa. Tiedän suhteellisen tarkoin, miten paljon eräät kustannusliikkeiden luottamushenkilöt ovat tehneet muokkaamalla viihde- tai korkeakirjailijoiden tekstejä.

Tutkimuksessa en ole mennyt yhtä pitkälle kuin eräs kollega, joka sanoi väitöskirjan tekijälle, että kirjoitat uudelleen luvut 1 ja 3-11 ja heität ne sitten menemään. Luku 2 on ihan hyvä. Kun vähän laajentaa, siinä on väikkäri.

(Tämä ei ole absurdi vitsi. Tieteellinen kirjoittaminen tapahtuu juuri näin: asiat kirjoitetaan ulos, jotta kirjoittaja ja esitarkastaja näkisivät, miten ajatus juoksee. Sen jälkeen aloitetaan järjestämine ja siivoaminen, joka on ennen kaikkea karsimista ja tiivistämistä.)

Kun kirjoitin yli 500-sivuisen kirjani digitaalisen ympäristön oikeudellisista ongelmista, haamukirjoittajana oli apuna filosofian ylioppilas, joka ilmoituksensa mukaan ei ymmärtänyt eikä välittänyt asiasta paljonkaan. Apu oli korvaamatonta – tyyppiä ”sanot olennaisesti samat asiat sivulla 61-64 ja 318-319, jälkimmäisessä keskitetymmin ja paremmassa asiayhteydessä”.

Juuri tuollaista kirjoittaja itse ei löydä. Juuri tuollainen toistoisuus ja pyörittely häiritsee tätä nykyä melkein kaikkia tietokirjoja. Ongelma ei ole tollojen leikkaa ja liimaa –menetelmä, vaan yksinkertaisesti se, että kirjoittaja muistaa tai ymmärtää jotain kaksi, kolme tai neljä kertaa eikä siitä ilahtuessaan muista, että tämä tuli kyllä jo kirjoitetuksi.

Toistoisuus on Päätalon tekniikka, jota hänen hyvä toimittajansa, Jaakko Syrjä, ymmärsi olla sorkkimatta. Päätalo kuvailee itse useassa kohdin Iijoki-sarjaa, miten miehet joukolla toistelevat ja muuntelevat ajatusta, että korkea on tuo Syöte vaaraksi, kunnes lopulta asia paketoidaan valmiiksi sanotun asuun.

”Kansankirjailija” Päätalon kohdalla on pelkkä kunnianloukkaus, koska se ei tarkoita muuta kuin kouluja käymätöntä, vähän tyhmää ja aika huonoa. En näet ole koskaan kuullut Haanpäätä mainittavan kansankirjailijaksi, saati Linnaa. Eivät he olleet käyneet kouluja senkään vertaan kuin Kalle, joka suoritti Teknillisen koulun.

”Lehtorikirjallisuus” on haukkumasana. Harvoin sitä tosin enää kuulee. Se tarkoittaa vain aivoista tulevaa tekstiä, jossa voi olla hienojakin teknisiä ratkaisuja, mutta elämä puuttuu. Teksti on kuin pureskelisi hienoksi höylättyjä höylälastuja. Muoto siis voi olla koristeellinen ja taidokas, mutta ei lastu luista kurkusta alas eikä maha sulata selluloosaa.

Selluloosakirjallisuus (englanniksi pulp fiction) onkin joskus verratonta erilaisiin hienostuneisiin päkistyksiin verrattuna, koska se on niin eläväistä. Asiat on sanottu yhdellä tavalla oikein.

Vähän niin kuin runouden määritelmä (määritelmäni). Vain mahdoton on runoutta. (Se mitä itse asiassa ei voi sanoa.)

Selvittääkseen tuon, mitä ei voi sanoa, joutuu ensin miettimän ja ehkä kirjoittamaan kaiken mahdollisen, jotta mahdottoman kova ydin paljastuisi.

Anhava:

Katson ulos, aivan tyyntä:
lehti putoaa, ja toinen lehti,
ja kolmas.