Sulho

 

Tarnoiden taika on salaperäisyys. Juuri sitä tutkijat pyrkivät pilaamaan. Kuten minä.

Eilinen Sulhon haamu, jossa joku seisoi Mariaanan ovella ja hiljalleen kolokutti, on kansanrunoudessa ATU 365. Kirjainyhdistelmä on Aarne-Thompson-Uther. Alkuperäinen suuroivaltaja oli suomalainen tutkija Antti Aarne. Hän käsitteli satutyyppejä jo väitöskirjassaan 1910 ja kuoli 1925 ja unohtui, mutta hänen ja Stith Thompsonin luokitus oli käytössä vuosikymmeniä. Sitä täydensi Uther, ja nykyisin yllä mainittu koodi tarkoittaa “Kuollut sulhanen vie mukanaan morsiamensa”. Esimerkkejä on Englannista (The Suffolk Miracle), Saksasta, Balkanilta, Kreikasta ja niin edelleen kirjojen keksimisestä asti, ja on aivan selvää, että tuo balladi, joka on joidenkin mielestä kaikkien aikojen komein, on vanha tai ikivanha suullinen kertomus.

Itse aloin käyttää 1960-luvun lopulla tarinoiden luokittelua Aku Ankan ja sitten muiden sarjakuvasankareiden ruumiinavauksiin. Huomasin kohta, että myös James Bondit noudattavat ikiaikaisia tarinakaavoja: mahdoton tehtävä, peloton matkaan lähtö, yllättävä avustaja, Bondeissa Q, jolta sankari saa taikakaluja, vihollinen (Smersh, Spectre. Blofeld) asettaa ansoja, mutta sankari tunkeutuu hänen linnaansa, surmaa sankarin ja pelastaa neidon, tai länsimaisen sivistyksen, tai muuta sellaista.

Tarinakuviot löytyvät myös niistä Internetin välittämistä peleistä, joista sinänsä aiheellisesti puhutaan paljon.

Minä katselen karttojani ja tietäen, että hupsut kirjoittavat Lönnrotin kokoaman Kalevalan sammosta mietin Baltian jääjärveä ja Ancylushrveä ja tiedän, että vesistöjen tärkein käyttö oli jäätienä. Esimerkiksi täältä meiltä pohjoiseen ei oikein päässyt kesäkeleillä, mutta talvella sitäkin paremmin.

Niinpä mietin, että jospa Väinämöinen oli “virolainen” ja “suomalaiset” ja saamelaiset savolaisia, tulkitsijat olivat kukaties liian fiksuja.

Ellei seppä (Ilmarinen) takonutkaan rautaa, vaan sepitti. Huomatkaa sana! Arkelogien mukaan jo vanhemmalla kivikaudella kehittivät myös tekniikat, jotka vaativat ammattilaisen. Säleiden lyöminen kivellä kivestä ei ole todellakaan helppoa, mutta tulos on aivan mainio keihäänkärki. Sellaisia on löydetty vaikka mitkä määrät.

Ja tiedämme löytöjen perusteella, että täällä tapettiin syötäväksi myös mammutteja. Se on tosi iso ja kukaties vihainen eläin. Sen kaatamiseen tarvittiin sopiva joukko ja taitavasti mietitty menetelmä. Pohjoisessa Lapissa on löydetty jopa kumpareitten rivejä, jotka supistuvat kapenevaksi kuruksi niin että lopulta ahdistettu eläin ei mahdu kääntymään ja saa sitten rinteestä kiviä ja keihäitä niskaansa.

Ympäristöstä eläminen vaatii aina jonkin verran porukkaa. Eli jo kivikaudella huolto ja logistiikka olivat ratkaisevan tärkeitä.

Sammon tarina ja sen edellä torjumani ajattelemine jonkinlaiseksi koneeksi, kuten myllyksi, taitaa olla paha ajoitusvirhe. Ja mtsästyksen sijaan panisin kalastuksen. Kun kerran piti pysyä hengissä jääkauden jälkeen, kai siinä tulivat ensin mieleen hylkeet ja sillit, silakat ja kuivatut hauet. Jäämeren varhain sulaneissa rantavesissä liikkui herkullinen turska.

Siis Kemppisen ajatus: kaipa sampo “oli” Antrean verkko tai Porin Tuorsniemen verkko. Kuin esihistorian kertauksena minun nuoruusvuosinani elokuvien alkufilmeissä näytettiin joka vuosi nuotanvetoa Rymättylässä. Ja uutisissa mainittiin, että sillejä kuljettava laiva Saukkko oli lähtenht Islannin vesiltä koht kotimaata. Mutta valtamerikelpoisen purren keksivät vata viikingit.

Huvittavaa, että kun Ilmarinen sepittää Sammon, Väinämöinen turvautuu rautaan ja ensi töikseen lyö pahasti polveensa.

Vuoksen kautta noussut Laatokan lohi oli kuulemma niin hyvää, että se kelpasi keisarillekin. Arvattavasti myös Kymijoen rantaan riitti onkimiehiä ja verkon viskojia.

Joten kysyn vain tyhmästi, ovatko arkeologia ja kansanrunouden tutkimus sittenkin samaa asiaa. Ottaen huomioon, että myös meillä ja koko Skandinaviassa hallitsijat ja heitä pienemmät herrat tekivät parhaansa julistaakseen vanhat tarinat ja uskomukset kauhistuttaviksi synneiksi, joiden toisteleminen oli noituutta, siitä aiheutuvine seurauksineen…

Teräsbetonia

 

Tekoäly polkee varpailleni kahdella alallani, juridiikassa ja kulttuurihistoriassa. Pyydän lisää samanlaista.

Minun piti kirjoittaa Bachista mutta päädyin teräsbetoniin. J.S. Bach ei ollut alan miehiä.

Aine ja menetelmä tunnettiin antiikissa. Vitruvius kirjoitti asiasta. Roomalaista betonia on yhä käytössä. Siinä on kikka mukaa - Vesuviuksen vulkaaninen hiekka, joka on juuri oikeaa lajia.

Suomessa vanhin yhä käytössä oleva betonirakennelma on Tönnön silta Orimattilassa (1911).

Käsitteenä lähellä betonia on laasti ja sitä taiten käyttäen saatiin aikaan esimerkiksi tuhat tuomiokirkkoa, joista eräät ovat niin vaikeita ja hienostuneita, ettei vastaavaa enää osata. Esimerkki olkoon Pariisin Sainte Chapelle tai paremman puutteessa vaikka Notre Dame.

Minä keksin hätkähtäen, mitä perua on näytelmäkirjallisuutemme parhaisiin kuuluva romaanin nimi “Viekää tuhkatkin pesästä”. Kysymyksessä on sanonta, ja se johtaa ajatukset Laukon torpparihäätöihin 1907. Linna sovelsi näitä mielikuvia Pohjantähdessä, jossa Laurilat häädetään Akseli Koskelan johtaman työväen yritellessä Kansainvälistä taustalla.

Joka tapauksessa Laukon jäädöt vaikuttivat syvästi kansallisiin mielikuviin, ja valitettavasti kuulun niihin, joiden historian näkemyksen mukaan mielikuvat vaikuttavat joskus voimakkaammin kuin olevat olot. Ja Laukossa nähtiin, että ruotsia puhuvat paronit ajavat köyhät, naiset ja lapset risaisissa vaatteissa lumihankeen. Jopa lain mukaa “majanmuutto” eli yleinen muuttopäivä oli Mikkelinä eli syystalvella. Ja häätö toimitettiin rikkomalla ensin töllin takka, jottei sinne voisi palata asumaan.

Häpeä minulle. Olen osannut 70 vuotta pohjalaisen tappelulaulun, jossa yksi säkeistö alkaa “Ensin portahat särjettiin ja sitten vasta muuri”. Muuri on sama kuin takka. Tuossa laulussa on  sankarina on Iso Antti (talollinen Antti Isotalo) ja puheena on hänen tapansa kohdella naapurustoa. Ja naapureista: kun Rannanjärvi haudattiin, ei kirkonkellot soinut, eikä siellä pappi saarnannu eikä lukkari laulaa voinu.

No, minä päädyin kyselemään tekoälyltä etenkin osuuskauppojen rakennuksissaan suosimista tasakatoista aikana ennen sotia. Tekoäly kertoi SOK:n arkkitehti E. Huttusen vierailleen sangen varhain Yhdysvalloissa ja nähneen etenkin Kaliforniassa paikallaan valettuja teräsbetonitaloja.

Ryhdistäydyin, koska olen selvitellyt oman kotitaloni, Kauhavalla sijainneen massiivisen Nurmen (isoisäni) talon vaiheita, ja se totisesti 1938 valmistuneena oli paikallaan valettu, ja kaikki väliseinät kantavia. Mainitsin tekoälylle, että Oaklandissa oli oudon tutun näköistä, kun kuljin siellä kerran, ja tekoäly sanoi, että juuri siellä maanjäristysvaara (St. Andreas fault) pani rakentamaan teräsbetonista pienempiä ja suurempia kohteita, ja luetteli esimerkkejä. Se lisäsi vielä, että Alvar Aalto sai esimerkkejä varhaisille töiilleen, kuten Paimion parantolalle, juuri sieltä. 

Itsekin joskus kiroamani brutaali betoni on samaa perua kuin teräsbetonin lippulaiva, Helsingin olympiastadion, Ja sen toisen arkkitehdin Yrjö Lindegrenin Käärmetalo.

Istu ja pala. Minä olin ajatellut Aallon ja kumppanien yhteydessä vain saksalaista Bauhausia (Gropius, Mies van der Rohe), mutta unohtanut Sullivanin ja Wrightin. Ja mitä Nurmen taloon tulee, isäni nuorempi veli Eemeli asui ja työskenteli rakennusmiehenä - Oaklandissa, Kaliforniassa.

Mietin edelleen, mistä pirusta isoisäni, vain menestyvä kauppias, sai rahat lopulta 37 huoneistoa käsittäneeseen taloonsa. Tekoäly otti puheeksi Tasavallan suojelulakiin perustuneen asetuksen 340/1939 väliaikaisesta kiellosta matkustaa eräille alueille.

Tuon asetuksen perusteella oli annettu nippu valtioneuvoston ja kansanhuoltoministeriön päätöksiä, joiden nojalla meidän kylämme Lauttamus tuli Ilmasotakoulun vuoksi sotilasalueeksi, ja vastaavasti talossamme oli 200-paikkainen elokuvateatteri ja asukkaina todella paljon armeijan kantahenkilökuntaa.

Huoneissa, joissa itse olen kasvanut, oli asunut Talvisodassa kaatunut suojeluskunnan päällikkö. Toisin sanoen isoisäni sopi upseerien kanssa muutoin säännöstellyistä vuokrista ja kukaties myös rahoituksesta. Hän oli paikkakunalla paljon käytetty rakentaja ja oppinut betonityöt Helsingin seudun työmailla 1917.

Noita asetuksia en olisi ikinä löytänyt omi käsin; ne on hiuka piilotettu myös Kansallisarkistossa eli jätetty digitoimatta.

Samalla selvisi, miksi taloomme tuli korkeajännite ja omalla maallamme oli muuntaja. Ja isoisä kuului sähköyhtiön (Jylhän sähkö) johtokuntaan.

Katsokaapa itse verkosta “Niinisalon kasarmit”. Juuri samaa paikalla valettua, valkoiseksi rapattua betonia.

Xbalanque

 

Emme todella ymmärrä juuri mitään sadan vuoden takaisten ihmisten mielenmaisemasta. Pidemmät aikavälit menevät mielikuvitusleikin puolelle.

Silti: kun yöllä kävin asianajotoimistossani ajamassa pienemmän asian, avasin sen verran puhelintani, että totesin pallon potkiminen jatkuvan Amerikassa.

Kun historia pettää, mikrobiologia ei niinkään petä. Hyvin pienistä jäämistä osaamme nyt koota uskottavaa tietoa menneisyyden elämistä, joihin on luettava myös ihmiset.

Näyttää kovasti siltä, että sekä ruumiillinen että henkinen kehitystaso on romahtanut vain parissa kymmenessä tuhannessa vuodessa. Puhumatta neandertaleista, omien esi-isiemme lihaksisto ja luusto ylittävät tämän hetken huiput. Esimerkiksi nuori nainen kykeni sellaiseen, mihin korkeintaan ikänsä harjoitelleet olympiatason urheilijat kykenevät nyt.  

Ei sillä. Olen lukenut ja kuullut, että noin 12-vuotiaan pikkutytöt kantavat Himalajalla kuuden kilometrin korkeudessa urheilijoiden reppuja ja kantaisivat varmaan urheilijatkin.

Nähdessäni väkisinkin Trumpin ja hänen infantiilisen kaksoisveljensä katsomssa, mieleeni tuli otsikon henklö, jolla oli kaksoisveli. He harrastivat Guatemalan seudun jalkapalloa, joka todistettavasti ja kiveen hakatuin korkokuvin tuli muotiin viimeistään 3 500 vuotta sitten. Mayat, ennen heitä tolteekit.

Se oli kätevä käytäntö, että erän hävinneeltä lyötiin pää irti ja sitä käytettiin sitten jatkossa pallona.

Palloa ei saanut päästää koskettamaan maata, ja jumalat hymyilivät, jos sen onnistui ponnahduttamaan seinässä olevan renkaan läpi.

Katsokaa koiria. Pallossa on noituutta.

Venyminen ja kimmahtaminen puolestaan on tyräkkikasvien maitiaisneteen ominaisuus. Edes voikukka ei ole sitä vailla.

Tuo jalkapallo ei ole “leipää ja sirkushuveja”, kuten väitetään. Sekä Roomassa että Bysantissa tiedettiin oikein hyvin, että ellei ihmisille tarjota ilmaiseksi jotain raakaa ja vastenmielistä huvia, he alkavat kapinoida.

Mutta sitten keisareilta loppuivat rahat ja sitten loppuivat keisarit (paitsi Itä-Roomasta). 

Gibbonsin vanha “Rooman valtakunnan nousu ja tuho” on sekä ansiokas että lystikäs teos. Tosin se on kovin laaja.

Kun varsinaista historiatiedettä ei oikein vielä ollut, saimme kuitenkin taaksemme Rooman. Pitkälle samanlaisia aineistoja olisi ollut kymmenen tai viisitoista, kuten Kiina tai esimerkiksi Egypti.

Silti sain päähäni ottaa uudelleen esiin Ariès’n - Dubyn “Yksityiselämän historian”, johon tehtiin siis viides osa 1990-luvulla. Englanninkielisen version alaotsikko lupaa “nykyajan identiteetin arvoituksia”.

Kuten melkein aina käy, sekä aineisto että johtopäätökset on itse aika osoittanut vääriksi. Nyt jo.

Mutta tuon hyvin laajan teoksen myöhäisantiikkia ksittelevä jakso on kuitenkin jokseenkin yksi yhteen kertomuksena Yhdysvaltojen tuhosta Trumpin ja hänen legioonansa kynsissä. Monet amerikkalaiset näkevät itse nyt tapahtuvan vain tuttuna mafia-kertomuksena.

Mielestäni “yksityisyys” on kuitenkin mielenkiintoinen määre näinä aikoina, kun niin paljon annaan sähköisen median tiliin. Hiljan se oli kulutus ja mainonta ja sitä ennen kapitalismi tai sen myöhäisvaihe. Nyt tiedänne, että pommien heittelyä ajatellen aatteilla ei ole merkitystä, mutta sitä vastoin ajatus valtion ja sen verotulojen kierrättämisestä yksityiseksi omaisuudeksi tuntuu uudelta.

Silti juuri niin tapahtui esimerkiksi Länsi-Roomassa jo ennen vuotta 480 jaa,, jolloin valtakunta kaatui. Myös frankit, uten hyvä ja hurskas Kaarle Suuri, kannattivat Kristusta ja menivät kirkkoon, koska se oli käytännöllinen keino varastaa ehtooollishopeat. Ainakin vuoteen 1500 myös paavin virka oli sukujen “diilejä”. Keskeisiä toimijoita olivat Sforzat, Borgiat ja Medicit, ja oikean ajattelutavan kirjoitti kirjaksi toden totta Macchiavelli. Tosin toisin kuin trumpit ja putinit, hän tiesi asioita. Erityisesti hän tiesi, että mitä enemmän hallitsijalle kertyy kultaa ja kunniaa, sitä enemmän hän pelkää kuolemaa. Ja että hallitsijassa on henki höllässä.

Qigong

 

Daniil Trifonov iski pari vuotta sitten suoraan suoneen. Myönnän että moskovalainen perinne on yleensäkin minulle eniten mieleen,vaikka en palvo Gilelsiä enkä Richteriä. Nuoremmista Pletnev ja Matsujev ovat juuri sitä, mitä lääkäri on määrännyt minulle, mutta Trifonov…

Taustalla on Tatjana Nikolayeva, tuo mainio, joka soittaa kuin maailman kaikkien pappien täti, mutta muistuttaa ulkomuodoltaan ja habitukseltaan Kauppatorin kauppiasta. Tai muistutti.

Jouduin hartauden valtaan, kun eräs tuttavani kertoi olleensa paikalla kuulemassa Helsingin konserttia (The Art of Fugue, 2020). Se jäi hänen viimeisekseen.

Ei sillä, eräs vanhempi tuttavani ainakin väittää olleensa Konsevatorion salissa kuuntelemassa hyvin hyvin vanhaa Cortot’ta silloin kun tllä meni Schumann poikki, suoraan metsään siitä finaalin kohdasta, joka näyttää normaalilta mutta ei ole.

Tiedän hyvin, että nuorista Olofsson on monille suuri, ja mikäpä siinä. Mutta luullakseni musiikista nauttiminen liittyy jotenkin kuuntelijan autoimmuunijärjestelmään, ja omani on ollut rämä jo 70 vuotta,

len vain puoliksi leikilläni. Olen lukenut sen verran korkeakoulutason kirjallisuutta, että tiedän, ettei ääniaalto saavuta eri ihmisten välikorvan elimiä samanlaisina. Liian runsas klassisen musiikin kuunteleminen, joka on ollut syntejäni vaikka miten monta kymmentä vuotta, vaikuttaa myös aistimukseeni, mutta sepä taas ei ole mitattavissa. Siis se, mitä kuulen. Silti ajattelen lapsekkaasti, että input ja output olisivat jotenkin samaa. Eivät ne ole. Siellä on keskushermostossa käsittämättömiä prossuja välissä.

Mutta Trifonov itse kuuluu sanoneen, että etenkin Bachia soittaessaan, kuten hän tekee muun muassa levyllä “The Art of Life”, hän harjoittaa Qigongia ja sitä tehdessääm ajattelee aina puuta.

Minä jolla on omalla nurkalla ajatuspuu, valuin ihastuksesta. Tuo kiinan sana viittaa nykyisin usein erilaisiin puolikaupallisiin “järjestelmiin”, joihin liittyvät rentoutuminen, hiljentyminen ja ajatusten keskittäminen. Ja Trifonov - hän kenties ajattelisi minun kuustani, jos olisi käynyt meillä. Mutta ei ole.

Lukemani perusteella arvelen, että sekoitamme usein puun “itiöemään”, jossa on varsi ja oksia ja muuta sellaista, vaikka se todellisuudessa on mitä mittavin järjestelmä, jossa maan alla sienten rihmaston kärjet ja juuriston pienen pienet kärjet koskettavat toisiaan ja vaihtavat informaatiota, ravinteita, mineraaleja ja vettä.

Kuvan kirjassa, joka on uudempia aarteita ja helposti huokeaan hintaan ostettavissa, on puiden historia jostain jura- tai triaskaudelta nykyaikaan. Se on uljas historia!

Sen ääressä mietin joskus, mahtavatko sinilevää kiroavat grobiaanit tietää, että tuo ilmiö, joka oikeastaan ei ole sininen eikä levä, on isämme ja äitimme, vanhimpia elämäksi nimeämme asian ilmentymiä.

Qigong viittaa muuten muinaislähteisiin, joiden mukaan Li Baonkin (Li Po) ylistämä persikan kukan kuvajainen on olevaisuuden tuolta puolen. Nimenomaan persikan.

Kirjakulta kertoo ja näyttää huikein kuvin, että neidonhiuspuu (gingko) on ollut saman näköinen kuin nykyisinkin ainakin kymmeniä miljoonia vuosia ja että halukkaat voivat etsiä sitä Xitianmun vuorilta Itä-Kiinasta. Laji on erittäin uhanalainen.

Olin ajatellut panna otsikoksi “Sukkulamatojen muistelmista”, mutta en sitten kehdannut. Vanhin tunnettu sukkulamato on elänyt ikiroudassa 46 000 vuotta ja ainakin yksi selviytyi avaruuden kylmyydestä pudotessaan jostain satelliitista.

Palaan kertaamaan Ariès’n - Dubyn yksityiselämän historiaa, josta julkaistiin vuonna 2001 laaja suomnnos “Omassa huoneessa”- Tuosta aineisstosta on peräisin tietoni, että esimerkiksi Montaigne kirjoitti 1500-luvun lopulla tutkielmansa ja esseensä vain itselleen, ei kenenkään luettavaksi. Siksi niissä on niin paljon latinan- ja kreikankielisiä viittauksia. Hänen isänsä oli ollut sikäli omituinen, että lapsen äidinkieli oli latina. Ympäristönsä ranskaa hän alkoi oppia vasta lähes kymmmenvuotiaana. ;utta niinpä oliTolstoinkin todellinen äidinkieli englanti, kotiopettajattaren opettamana, ja venäjä tuli vasta myöhemmin. Nabokovista en muista niin tarkasti, mutta mielestäni hänellä oli neljä äidinkieltä.

Tuottamus

 

Otsikon sana tarkoittaa, että tapahtuma on jonkun syytä, vaikka tämä ei olisi tietoisesti tavoitellut sitä.

Valitettavasti lakimiesten kieli on kankeaa. Ero on iso - eräässä keskiajan maakuntalaissa kirjoitettiin kuninkaan murhasta, että tämä on tihutyö (nidingsverk), sillä joka sellaisen tekee, särkee jumalien lukot.

Hyvä historiankirjoittaja, ikätoverini Kershaw, sanoo ryhtyneensä opsikelemaan saksaa ja selvittämään natsismia, kun juureva baijerilaismies murahti hänelle vuonna 1975, että jos me olisimme pitäneet vain yhtä, ei olisi nytkään kommunisteja kenenkään niskoilla - mutta jutkut ovat syöpäläisiä.

Runsaat kymmenen vuotta myöhemmin saksalaiset professorit kävivät kulttuurisotaa, jonka tiivistäisin peräti lyhyeksi kysymykseksi: oliko Hitler hallintoineen tapahturma vai tuottamus.

Vielä 1990 joissakin yliopistoissa opetettiin, että sodassa sattuu.

Mieleeni tulee ruotsinmaalainen upseeri, joka johti myös vähemmän kunniakkaita piirteitä sisältynyttä Tampereen valloitusta huhtikuussa 1918 ja sai kuulla, että koko komppania pohjalaisia vapaaehtoisia oli kaatunut. “Sodassa tulee aina kaikenlaisia harmeja.”

Yksi Kalevankankaalla kaatuneista oli vaimovainajani veli, koulupoika, aseenaan pienoiskivääri. Hiukankin koulutetut vapaaehtoiset tiesivät, ettei kohti konekiväärejä ollut viisasta hyökätä varsinkaan syvässä hangessa, ja pysyttelivät vähän loitommalla. 

Olen silmäillyt Tuomas Hopun hyvin laadittuja kirjoja kansalaissodasta siksi, että talvi- ja jatkosodan syitä edelleen etsittäessä on samalla jäänyt mielestä, että vuoden 1918 tapahtumat ovat edelleen myös tutkijoille epäselviä, ja samoin tietysti niille, joille tavanomaiset koosteet tai menneiden vuosikymmenien tarinat eivät oikein riitä.

Toinen syy oli löytää syyt äidinisäni vanhoilla päivillään itse kirjoittaman muistelman sisältöön. Kertomus hänen omasta punakaartilaisuudestaan ja sitä edeltäneistä patteritöistä Helsingin seudulla ovat usein kohdin paikkansa pitämättömiä. 

Vammalan seudulla 22-vuotiaalla, riuskalla miehellä ei ollut mahdollisuutta jäädä ulkopuoliseksi ja siis päätyä suuren karavaanin mukana Lahden Fellmanin pellolle. Näin varmasti oli Vammalan polttamisen jälkeen ja kun sen seudun kaartilaiset olivat käyneet tuhoamassa arviolta 450 rakennusta Lempäälästä ja Vesilahdelta, kukaties vedenjakajaksi kasvaneiden Laukon häätöjen muistoksi. 

Sitä vastoin tekstissä on paljon hienoa ajankuvaa, josta kirjoittaja itse, osaavaksi ja tunteilemattomaksi tiedetty mies, esitti suullisesti yhteenvedon, kun olimme viimeisen kerran yhdessä saunassa vuonna 1983. - Raakuus. 

Mitä mahtoi merkitä ennen luennoimani “mentaliteettien historia”, jos mitään?

Saksalaiset, suosituimpana mielipidekirjoittaja Spengler, todistelivat Länsimaiden tuhoa. Britit eivät olleet varsinaisesti muuta mieltä. Toynbee tuntui kiteyttäneen tunteet. Venäjällä Dostojevski ja Tolstoi opettivat ihmiset maustamaan mahdollisen ajattelunsa saarnolilla ja sattumien korottamisella välttämättömyyksiksi.

Juuri kukaan ei huomaa, että ajattelu ja sen sisällä mielenlaatu muuttuvat samalla kun olot muuttuvat. Kun auto tulee käyttöön, ilmestyvät pappiloiiden ja kartanoiden seinustoille koristekasvit, koska ne kertovat satunnaisellekin kävijälle asumuksen ylhäisyydestä, ja pian näkyy pelargoni mummonkin ikkunalla. Maalaisten pukuun ilmestyy kiiltäviä nappeja ja kirjavia liivejä. “Löytyy ultaa kupiksi, jos talonpoika tahtoo; hopeaa housun napiksi, ken kaluksi sen kahtoo.”

Jotenkin jalostuneeksi väitetyn vanhan maalaisyhteisön liikkeellä pitäviä voimia olivat kateus ja kauna. Kaupungissa se ei ollut niin väliksi, koska köyhille ja vähäväkisille oli oma ghetot, sellaiset kuin Laukon raakalaismaisesti toteutetuista häädöistä tunnetun paroni Standertskiöldin etunimen mukaan nimetty Hermanni ja siinä vieressä ehkä rahankipeyttä kuvastava Toivola. Viipurissa oli Monrepos, “minun rauhani” (mon répos).

Ajatus liittyy tekniikkaan. Jopa Los Angelesin rakennettiin uusi moottoritie (Santa Monicaan), koska sellainen on helppo sulkea rampeilta. Ainakin kaksi kertaa on koettu, ettei vihainenkaan mellakoija jaksa juosta 10 kilometriä, edes verinen kirves kädessä.

Kartta

 

Edellinen kirjoitus, “Kartta kalliossa”, kuvaili meitä kaikkia, joiden maailma ja ajattelu on ennennäkemätön. Tarkoitan maailman kuvaa. Se on varmaan lähellä käsitettä “maailmankuva”. 

Selitin, että droonin korkeudelta näemme sellaista, mitä ihminen ei ole koskaan ennen nähnyt. Näkymät lentokoneesta ja myös Kuusta nähty ja valokuvattu maatamo ovat tämän rinnalla erikoisuuksia.

Selitin näin, että Putinin ja Trumpin kaltaiset hahmot eivät ole syy, vaan seuraus. “Paha ihminen” on selitys, jonka opimme vähäisinä lapsina, ja pidämme siitä kiinni vähintään puolitajuisesti. Monille meistä tuntuu todelta uskontojen käsitys, että olemme kaikki pahoja, ainakin ellemme suorita säädettyjä menoja tai maksa papeille.

Olen listannut rinnakkain tekniikan & tieteen muutoksia kulttuuri-ilmiöiden kanssa. Kulttuuri-ilmiöistä tärkein on selvästi sota, varsinkin kansanmurha. Tšingis-kaani voi olla kaikkein suurin yksityinen vaikuttaja, vaikka meidän on tämänhetkisellä ymmärryksellämme vaikea ajatella näin. Hänen harrastamansa hirmuteot - parikymmentä tuhatta ihmistä hengiltä tuosta vain - on kauppatieteiden kielenkäytössä “saneeraus”, joka teki tilaa hyvin merkittäville muutoksille hallinnossa ja elinkeinoissa.

Tämä kuulostaa hyvin ikävältä ajattelulta, mutta toisaalta esimerkiksi monin tavoin menestynyt Eurooppa on 1300-luvun suuren ruton eli Mustan surman välittömästi liikkeelle panema ilmiöryhmä. Kun väestöstä men neljännes parissa viikossa, työvoiman kysyntä ponnisti pilviin, hintataso muuttui ja hyvin monet kirpun nylkijät keksivät joutsaan renessanssin, kun ei muutakaan merkittävää tullut mieleen.

Tekniikka ja tämä “kulttuuri” seuraavat toisiaan. Syyn ja seurauksen suhteesta en osaa sanoa mitään ja itse termistä, joka tarkoitti aikoinaan vain viljelyä, ajattelen samoin kuin E. Leino - “...kyltyyri / mitä se on se kyltyyri / kas, siinäpä pulma on jyyri”. 

(Kirjoittajan mukaan runo on kirjoitettu Helsingin murteella, ja sen viimeinen säkeistö sisältää yhä ajankohtaisen kysymyksen - “Tuhatkarvainen on kyltyyri – / se on Kiinassa Kiinaan myyri – / mut Suomessa Suomen kyltyyri / tuon kaiken on karrikatyyri”.

Tiedättekin varmaan, mikä aiheutti kaikessa rauhassa keksityn valokuvauksen nopean ja sitten ilmiömäisen kehityksen. Matkailu, joka oli keksitty Englannissa, ja siihen liittyen kuvakortti, jollaisilla voitiin todistaa vielä kotosallakin, että on oikein matkoilla käyty - ja sota. Asetelmia on toki jo Krimin sodasta, mutta saksalaiset ja ranskalaset kuvasivat kuumailmapalloilla piiritettyä Pariisia 1871 ja selvittivät näin tykkien sijainnit ja joukkojen keskitykset.

On hiukan vaikeatajuista ymmärtää Internetin ja älypuhelinten jättiläismäinen merkitys. Se on suurempi kuin 1800-luvun lopun vallankumoukset, rautatie ja muu teollistuminen puhelimineen, lentokoneineen ja synteettisiin aineisiin (muovit, lääkkeet, räjähteet) korotettuna potenssiin kaksi.

Neuvokaa te minua.

Venäläisistä sanotaan jotain, mikä on totta myös suomalaisista. Kun jotain pitäisi tehdä, vedetään lippa oikein alas ja puristetaan silmät kiihkeästi kiinni. 

Kuvassa lakki ilman Kemppistä. Malli ei ole “Heikinheimo”, vaan vallasväen Kielin regatassa jo yli sata vuotta sitten käyttämä. Toisin sanoen keikarointia. Se voi oll perinnöllistä. Isäni kai kyllästyi kuusi vuotta käyttämiinsä suikkaan, huuvaan ja koppalakkiin ja hankki baskerin. Muistan tavanneeni sen pohjasta tekstiä “Cote Basque”. 

Huuva muuten oli nahkainen, päätä mukaileva  lentäjän lakki. Jokaisella pikkupojalla piti olla saman tyyppinen, kankaasta kursittu jäljitelmä ja siinä nykyajan ihme, leukanauhassa neppari.

Juuri aikuistuneena käsitin Pariisissa, että hieno asu on baskeri päässä, leipä kainalossa ja tumppi huulessa.

Kulttuurin voiman näkee yhdellä vilkaisulla. Miksi miehen paremmassa paidassa on kaulukset, joilla ei tee mitään, ja mitä perua on miehen puvun takki, joka ei suojaa eikä lämmitä? Onko syy valmisvaateteollisuuden salaliitto? Ei. Vaatteet ovat kartta. Ihminen mallintaa itsensä.

Alaluokka

 

Kielestä on kadonnut sana “rahvas”. Joskus sen paikan ottaa “tavallinen kansa”. Se tuli muotiin, kun sana “työ” alkoi ottaa paikkaansa eri kielissä.

Tarkoittamatta ketään pääministeriä, suomen “orpo” on samaa sanojen perhettä kuin saksan Arbeit ja ruotsin arbete, työ, ja latinassa “orbus” viittasi etenkin orjatyöhön.

Aluksi luulin, kun ihastuin roomalaiseen oikeuteen, että joku oli nyt vain hienostellut. “Työlle” ei ollut edes nimeä, vaan termi oli “tekemisen tulosten vuokraaminen” (locatio conductio operis”), ja työn tulos oli siis kuin myöhemmillä säveltäjillä ikään “opus”.

Myös “palkka” oli ruma sana. Piireihin kuuluva ei koskaan ottanut palkkaa mistään. Tänäkin päivän tekijänpalkkio on “rojalti” tai “honoraari”.

Tietysti aatelismiehelle ja muille paremmille ihmisille saattoi ilmaantua säkillinen kultaa tai oman mielensä mukaan hallittavaksi kokonainen maakunta.  Mutta se oli lahja, esimerkiksi keisarilta tai henkilöltä, jollaisia alettiin myöhemmin sanoa pankkiireiksi. Sen sanan takana on “penkki”, jolla rahamies istua rönötti.

Kaupankäynti oli sopimatonta. Saksassa edes tavarataloketjun omistajia ei kelpuutettu seurapiireihin ennen ensimmäistä maailmansotaa. Tästä oli suomen kielessäkin merkki. “Kamasaksa” oli huijaamiseen taipuvainen rihkamakauppias. Ja muistelen omin korvin kuulleeni yläluokan pilkkaavan saksalaista tavaraa, joka oli “schlecht und billig” eli huonoa ja halpaa.

Sen muistan varmasti, että asiantuntijoiden mielestä todella huonon kameran haluava saattoi hankkia japanilaisen kameran, koska kaikki tiesivät, että ne olivat huokeita jäljitelmiä.

Mutta eivät saksalaiset eivätkä amerikkalaiset saaneet aikaan Canonin ja Nikonin kaltaisia 35-millisiä. Sama koskee kelloja. Kuka luulee, että markkinat räjäyttäneet aian tarpeeksi hyvät kellot, tyyppiä Swatch, valmistettaisiin Sveitsissä?

Viimeksi eilen luin juttua, jossa kerrottiin, miten kaikki nauroivat kiinalaisille vatsansa kipeäksi, kun hekin muka suunnittelivat ja valmistivat sähköautoja. Saman artikkelin mukaan kiinalainen Byd olisi jo nyt maailman suurin autonvalmistaja ja Euroopassa premiummerkitkin olisivat paiskanneet pyyhkeen kehään.

En ole varma, kuuluivat käsityöläiset alaluokkaan. Sanoisin että kuuluivat.

Ole hakenut tilaisuutta esittää huomautuksen Irma Sulkusen uudesta Lönnrot-kirjasta. Se nimittäin ei ole uutinen, että Lönnrot yhtä vähän kuin kukaan muukaan merkkihenkilö ei ollut aivan hänestä tehdyn kuvan kaltainen.

Kahdesta suomalaisten keksimää ja kokoon keittämää suomalaisuutta edustanesta räätälin pojasta Lönnrot oli se taitava, kun taas Kivi kaadettiin helposti. Alhaisosta itse nousseesta A. Ahlqvistista on muuten itsestään hyviä uusiakin tutkimuksia. Hän oli nerokas mies, mutta täysin pidäkkeetön.

Ellei hauskaa, ainakin kiinnostavaa olisi saada käsiinsä edes jossain määrin rehellinen katsaus maamme merkittävistä henkilöistä. Muistelen että jo Snellman ja Y.A. Wallin tappelivat juovuspäissään yliopistolla ja toisaalta taas sosiaalisilla superlahjakkuuksilla, kuten Z. Topeliuksella, oli kovia vaikeuksia yksityiselämässään. Kuten Mannerheimilla, jonka tyttäret eivät tainneet tuoda kunniaa oikein kellekään.

Sen vuosisada ehkä kaikkein ihmeellisin lahjakkuus saattoi olla Larin Paraske joka poti suurimman osan elämäänsä kaltoin kohtelua ja kovaa köyhyyttä. Hänen lausumiaan runoja on merkitty muistiin 32 000 säettä ja käsityömalleja on museo väärällään.

Mutta kun olen lukenut näitä Parasken omia runoja, sanoisin että ei hänelle taida löytyä vertaa maasta eikä kai koko Euroopasta. 

Ja tästä sitaisen kirjolituksen teemat nippuun kuin vappupallon.

Luulen olleeni paikalla, samoissa huoneissa, väliin äänessä, kun aikakausi vaihtui. Tekoäly eli AI on maailmanhistoriallinen käänne siinä, että Baabelin torni on kumossa. Kielten rajat voi ylittää helposti ja nopeastikin.

Mutta pelkkä kieli ei riitä. Blogin kommenteissa on asiaa Helsingin entisistä puliukoista, jotka näyttäytyivät pilapiirroksissa. Ruotsissa erittäin viinaanmenevä “Kolingen” oli suuri kuuluisuus Albert Engströmin pilapiirroksista, ja ainakin ruotalaisille yhteys Carl Mikael Bellmanin yli 200 vuoden takaisiin lauluihin oli selvä. Bellman kirjoitti ja sävelsi nerokkaasti aikakauden suosimia idylleja, joissa päähenkilöitä olivatkin pummit. Laulu numero 23 kertoo, miten Fredman makasi kapakka Kryp-in (ryömi sisäänI) edessä kesäyössä vuonna 1768 voihkien: äiti, kuka lähetti sinut isäni sänkyyn - vai pöydälläkö sain alkuni…

Ja Ranskassa clochardi el sillan alla rätteihin ja roskiin kääriytynyt henkilö kuului katukuvaan; olen itsekin katsellut. Joten eiköhän kysymys ole monen vuosisadan perinteestä.

Yläluokka

Käy sääliksi sellaisia henkilöitä kuin Putin ja Trump. Elämä on raskasta, kuolema vielä raskaampaa.

Lisäksi on ammattitauti, vainoamisharha eli paranoia. Suomenkielinen nimitys on aika osumaton. Ei se ole harha.

Norbert Elias viittasi tutkimatta jääneisiin sosiaalisiin ilmiöihin puoli vuosisataa sitten, ja toden totta, tutkimatta ne ovat edelleen.

Hän viittaa muutamissa kohdin jaotteluunsa: on yläluokka ja sitten on alaluokka. Yläluokkaan kuuluminen on tukalaa, koska sieltä voi pudota. Alaluokasta ei putoa.

Tämä tuli mieleen vuosikymmenien takaa, kun jäin miettimään, miksi “polarisoituminen” on niin suosittu sana puhuttaessa USA:sta ja miksei Euroopastakin. 

“Populismi” esiintyy jatkuvasti  Se tarkoittaa politiikkaa, jossa ei ole varsinaista ajatusrakennetta, vaan jako tavalliseen kansaan ja eliittiin. Kyllä kansa tietää. Eliittiä on vastustettava. 

Se jää epäselväksi, mitä kansa ja eliitti tarkoittavat, mutta amerikan kielinen “woke” käväisee mielessä.

Nähdäkseni Unkarin Orban edustaisi tuota ajattelutapaa, jolla on tietenkin laajaan kannatusta eri tahoilla. Usein mainitaan Ranskasta nykyinen Le Pen ja hänen isänsä. Sanan “populismi” juurtuminen yleiskieleen heijastelee ehkä kuitenkin Italiaa ja Mussolinia.

Toisaalta jo Roomaa hallittiin muka kansan ja ihan hiukan senaatin voimin. Hyvin vanha SPQR oli suosittu tunnus. “Rooman senaatti ja kansa”. Senaatti tarkoitti meitä vanhoja. Koska historia on niin täynnä kansannousuja ja kapinoita, ettei äkkinäinen arvaisikaan, yli-ikäiset on ollut muotia mainita vallan kahvassa olijoina. Me sovimmekin siihen. Huonoine jalkoinemme ja erilaisine vikoinemme emme jaksa juosta pakoon. 

Mutta vasta nyt tuli aihe ymmärtää arkista asiaa, jota ihmettelin vuonna 1962. Olin muutaman viikon Berliinissä ja kai sattuman kautta paremmassa perheessä. Käsitin näin, koska osoite oli hieno, perheen nimessä oli “von”, ja kohta käsitin, että perheen isä oli kirurgi, professori. Eli kysymyksessä oli saksalainen eliitti. Perheessä käteltiin jumalattomasti. Ainakin isä ja äiti sanoivat omille lapsilleen hyvää yötä kättä puristaen.

Minulle, maalaiselle, kädestä tervehtiminen ja pokkaaminen olivat aika harvoin vastaan tulevia asioita, mutta oli ne osattava. Tiesin, että ainakin ylioppilaille viedään ruusuja ja onnitellaan kädestä. Paitsi me keskenkasvuiset, jotka piilouduimme aikuisten selän taakse. Isoisäni ei kätellyt eikä nostanut hattua. Hän oli kauppias, ja kauppiaat eivät ole eliittiä. Maalaiskunnassa eliittiin taisi kuulua selvästi alle kymmenen henkeä.

Kun nyt mietin, eihän Suomessa edelleenkään tervehditä “palvelusväkeä”. Itse varmaan sanon vanhasta tottumuksesta “päivää”, mutta nuoremmat ihmiset vastaavat siihen vain nyökkäämällä. Yritän pitää suutani soukalla, koska näen toisten ilmeestä arvion, että siinä seilaa taas harhaileva dementikko.

Kun media on paikalla, korkeammat poliitikot kättelevät, vaikka olisivat nähneet jo monta kertaa samana päivänä. Siinä on kätkettynä tuo erityisesti saksalainen viesti: kuulumme samaan parempaan väkeen ja osoitamme toisillemme arvostusta. Muista ei ole niin väliksi.

Tätä reittiä päädytään siihen, että meidän itsenäisyyspäivämme tavaton kättelykurimus linnan kutsuilla on oikeastaan eriskummallinen tapa.

Olisiko se kukaties geneettisesti samaa juurta kuin tervehtiminen eli kunnian tekeminen armeijassa. Sitähän pidettiin ainakin ennen tärkeimpänä sotilastaitona. Joissakin kirjoissa esiintyvä selitys, että piti osoittaa, ettei ole puukkoa piilossa ei oikein vakuuta. Tosin uskon käytösoppaita tutkittuani, että mies astelee esimerkiksi alttarille naisen vasemmalla puolella siksi, että vasemmalla killuu muka miekka, jolla on tarkoitus puolustaa muun muasa neidon kunniaa.

Jutun kuvaan halusin vainottua alaluokkaa. Siinä on sukulaisiani, Inkerin suomalaisia, ja isoäitini. Vuosi on 1961. Näitä kielellisesti ja taustaltaan “suomalaisia” oli Pietarin seudulla kymmeniä tuhansia, ja ennen sotia heille kävi hyvin huonosti. Kuvan naisista Katri ja Hilda Kemppinen oli kuljetettu kolmeen kertaan Siperiaan. Niin se meni. 

Venäjälle 1918 hankkiutuneista punaisista Gyllingin veli oli Helsingissä korkeimman oikeuden jäsen ja Kullervo Mannerin veli Viipurin läänin maaherra. Stalinilla oli tapana vaihtaa koko eliitti noin vuoden välein, ja tapa tuntuu jatkuvan.