Suku on

 

Virustaudin vuoksi sanoin siellä tohtorinväitöksessä, että pidetään sitten juhlat, kun saatiin näin hyvä syy. Paikalle ei siis päästetty silloin kuin jokunen harva.

 

Tilaisuus oli eilen. Väkeä oli 28 henkeä. Riippuen murrealueesta käymään pyydetään, haastetaan tai käsketään. Äitini ja isäni äiti olivat kerran erimielisyyden tilassa kylässä käynnistä. Toinen oli sanonut, ettei ollult käynyt, kun ei ollut haastettu. Toinen ei käsittänyt tätä puhetta lainkaan. Puhuja tarkoitti kutsumista, kun taas Karjalassa haastaminen on juttelemista. Hilja-mummu ja Saara-mummu veivät toisiltaan suunvuoroa jatkuvasti sanomalla:” Annahan ko mie haastan.”

 

Miniäni kanssa kävin sellaisenkin mielenkiintoisen keskustelun, että myös Porissa ”käsketään kylään”. Tämä on totta myös Kauhavalla.

 

Ja olen usein hymyillyt muikeasti nykykielen, etenkin poliitikkkojen ja liikkeenjohdon suosimalla sanonnalle, että tilanne on ”haastava”. Muistan kymmenenkin raastuvanoikeuden haastemiestä…

 

Mutta paikalla oli erittäin merkittävä osa verisukulaisia, merkittävänä poikkeuksena äitini, jonka omaa mielipidettä ei kysytty. Havaintojeni mukaan 98 ikävuotta ovat kuitenkin vaatineet veronsa, vaikkei ymmärryksessä ole toistaiseksi ongelmia. Ja muutamalle ei sopinut. 

 

Mutta reteimmässä iässä olevat lapsenlapset juttelivat opiskelemisesta. Inttikokemusten muistelemisen aika ei ollut vielä, koska yksi vänrikki ja yksi varusmieskersantti ovat varsin hiljan käyneitä, ja muuan mies, joka ei tosiaan kärsinyt vyötärölihavuudesta, laski paria viimeistä viikkoaan kokelaana; edessä oleva loppusota ei hirvitä, koska mies kuuluu tässä vaiheessa tottuneen 45 kilon pakkauksiin ynnä muuhun kuin entinen isäntä kirkon katolta putoamiseen.

 

Viimeksi oli mäki mustana ystäviä ja muutama vihamies. Sitä ennen oli (kauhavalaisittain) ”tärin pojat” ja vastaavat eli suomeksi serkut, joita minulle on silloisen laskelman mukaan 49. Vaimollani on sitten enemmän.

 

Tilaisuus onnistui viimeisen päälle, ja minä pidin mölyt mahassani, kun olin mainita Nätti-Jussin synymäpäivistä, joilla kastettiin hampparinmakkaraa viinaan, haitari soi niin jumalattomasti ja kaksi paria tappeli jatkuvasti  keskilattialla.

 

Se on tuo tohtorin tutkinto, jonka siis matkaansaattoi nuori lapseni, aikamoinen urakka, koska moni silmä kyttää työn tuloksen kattavuutta ja tasapainoisuutta. Tässä tapauksessa sain nähdä, että mielestäni ehkä tärkein eli ryhmäytyminen lajitoverien kanssa (englanniksi tiimityöskentely) oli toteutettu, ja nuoret ja vanhemmat oppineet tiesivät puhuvansa samasta asiasta.

 

Onnellista. Olen aina pitänyt väärinkäsityksenä näitä norsunluutornisssa tehtyjä väitöskirjoja, joilla on kukaties haluttu jättää pysyvä jälki maailmaan.

 

Vaikka ilmaisu on vanhanaikainen, mielestäni väitöskirja vaatii rehellistä työtä, ja sitä en osaa olla arvostamatta. Tässä tapauksessa ei edes apurahoitettu, koska doktorandi oli koko ajan töissä ja rahoitti homman itse – tietenkin rouvansa ja kolmen pienen lapsen erittäin merkittävällä myötävaikutuksella.

 

Sanoisin olevani tyytyväinen – ja ylpeä. Kuvassa on tohtorinkakku, ellette ole ennen nähneet.

Nykyaika

 

Erinomainen kommentti – alkoiko nykyaika eli modernismi Suomessa myöhään eli 1960-luvulla? Saammeko kiittää eräitä myötäkäymisiämme juuri siitä? Jatkokysymys on omani.

 

Nykyaika on kuitenkin jo ohi. Sivuuttaakseni taiteen ja kirjallisuuden, joiden modernismi nousi Suomessa 1950-luvulla ja katosi henkeään pidätellen, viittaan etenkin yhteiskuntatieteisiin. Kommunismi lopulta kaatuikin, sosiaalidemokratia oli ehkä aate, mutta sekin katosi. Vanhan- ja uudenaikainen kirkko ryömi samoihin koloihin kuin syntyperän tukema yhteiskunnallinen järjestys. Aaro Hellaakoski julisti: ”Rautahepo ja automobiili…” Voimansa antoi sähkö ja hiili.

 

Suomen uudenaikaisin mies Erik Allardt kuoli alle vuosi sitten. G.H. von Wright meni hänkin niin pitkälle, että kirjoitti ikävän ajankohtaisista asioista.

 

Saksasta, Ranskasta, Italiasta ja Suomesta puuttui yksi sukupolvi esimiehiä. Ne olivat hävinneet sodan ja munanneet itsensä perinpohjaisesti. Suomessa hallitsi Macchiavellin oppilas Paasikivi, joka teki uusille idän ystävilleen sen palveluksen, että painoi oman entisen kokoomuspuolueensa vuosikymmeniksi kulisseihin, ja perässä armeijan, polisiin ja oikeuslaitoksen.

 

Hänen suosikkinsa suoritti sen taitotempun, että nosti agraaripuolueensa vanhoista aatteistaan riisuttuna politiikan keskiöön. Joku lukija saattaa muistakin, että seuraaviksi sangen suurivaltaisiksi valtiomiehiksi laittautuivat Ahti Karjalainen ja Paavo Väyrynen. Minua paljon vanhemmat sanoivat, ettei ”sossua” voi äänestää. Sana tarkoitti demaria. 

 

Urho Kekkosen taitavuutta on kiitetty paljon ja syystä. Ehkä samalla on hiukan unohtunut, että Kekkosen presidentiksi tuloa seurasi kaksi erittäin suurta tapahtumaa, yleislakko Suomessa ja Unkarin kansannousu. Mahdollisen ja mahdottoman rajat tulivat kerralla selviksi. 

 

Suomen modernisaation voi esittää hyvin yksinkertaisesti. Kun jalkapallokentän jojoisia tasaisia alueita ei oikein ollut, suojeluskuntaleikki pesäpallo sai suosiota ja oli monin paikoin sotasukupolven tunnus ja suosikki.

 

Tällä hetkellä Suomessa on ainakin 260 jäähallia ja 73 000 rekisteröityä pelaajaa. Ensimmäinen peliin tekojäällä pelattiin Tampereella 1956 ja ensimmäinen arvo-ottelu Tampereen Kissanmaalla 1965. Aikanaan lähestyttiin uudenlaista viihdettä, ja peli ja seuratoiminta oli kallista. Se ei liioin sopinut kaikille, kuten oman aikansa muoti hölkkä tai esimerkiksi hiihto, jota omana aikanani ei opetettu armeijassa, koska perustaitoa pidettiin itsestään selvänä.

 

Joku toinen voisi sanoa, että televisio se oli, joka teki Suomesta toisenlaisen. Itse en osaa nähdä asiaa noin suoraviivaisesti, koska tunsin alaa ja olin televisiossa töissä vuodesta 1966. Mainos-TV oli eräänlainen, joidenkin kauhistelema pikku syöpäläinen laillista esivaltaa edustaneen Yleisradion kyljessä.

 

Mitähän se edustaa se ilmatorjuntatykin lavetti, joka on edelleen paikallaan radiotalon ja L-talon välissä? Paitsi että Pasilassa ja Käpylässä oli lujat patterit.

 

Muutos on valtava. Kaikki osaavat englantia, ainakin auttavasti. Pitkä matematiikka on lukiolaisten omatakin mielestä hyödyllisin aine. Ja pitkä fysiikka tulee perässä. Kielet ovat kaukana perässä.

Sokala Raeste

 

 

”Maailman 50 vaarallisinta yhtiötä” kuuluu ehdottomasti lukea, sattuneesta syystä e-kirjana. Viiden vuoden kuluttua se on vanhentunut. Niin varmaan tässä kiitokseni saavat toimittajat toivovatkin. Molemmat ovat pitkän linjan taloustoimittajia, toinen Helsingin Sanomien ja toinen Ylen. Raeste on joskus soitellut ja kysynyt jotain täysin järkevää. Sokalaa en tunne.

 

Journalistin taito näkyy. Kirjan sävy on sopivan hyökkäävä, mutta onneksi takavuosien rikkaudesta kirjoittaneiden kaunaisuus ja nälvimisen halu o täysin poissa. Toinen ammattitaidon merkki on taito välttää viritelmiä, jotka menevät yli kirjoittajan ja lukijan hilseen. Alana taloustiede on ”dismal” eli murheellinen. Kuvailu ei tarkoitta taloutta vaan todellisuudessa sitä, että kuten vähän koko yhteiskuntatieteiden alueella, siis esimerkiksi sosiologiassa ja sosiaalipolitiikassa, tietoa ja ymmärrystä on aika vähän. Jokin juridiikka ja teologia ovat eri asemassa. Ne ovat kieltä kielestä eivätkä läheskään aina edes yritä sanoa mitään erikoista ihmisistä ja maailmasta.

 

Kun huomattava osa teistä lukijoistani asennoituu nyreästi johtaviin digi-yhtiöihin, on hauska lukea pahoja asioita Googlesta, Applesta, Microsoftista ja etenkin Amazonista. Niillä on kullakin enemmän tosiasiallista valtaa kuin Yhdysvaltain presidentillä ja edustajainhuoneella. Kiinan ne voittavat selväsi. Ja myös tästä Sokalan ja Raesteen kirjasta lukija saa tietää, että esimerkiksi Applella on yhteistyössä Taiwanin kanssa maailman suurimmat komponenttitehtaat Kiinassa, jossa esimerkiksi firman puhelimet enimmäkseen kootaan.

 

Päätelmä että Kiinan ja USA:n rähinä tärkeästä teknologiasta on samaa tyyppiä kuin entisen akan pieru, eli puolet paskaa joukossa, vastaa ainakin omaa käsitystäni.

 

Ja eliittimediaa ajatellen – Amazonin Bezos alkaa omistaa myös kruununjalokivet, esimerkiksi Washington Post -lehden. Esimerkiksi tämä blogi on Googlen alustalla ja pilvessä (blogspot) ja siten osa heidän liiketoimintaansa, josta rikkauden pääsäännön mukaan lukijat ja kirjoittaja eivät saa kolikkoakaan.

 

Kyllä ilmainen lounas on olemassa. Se olet sinä. – Suurimmat yhtiöt paisuvat keinoillaan ennakoida kulutuksemme ja ohjata sitä. Puhe on henkilötiedoista ja algoritmeista, jotka arvaavat toiveemme, luultavasti myös salaisimmat ajatuksemme. Kirjoittajat ottavat kantaa myös siihen, että maan ja maailman politiikassa nuo tiedot ovat ratkaisevan tärkeitä. Kun seuraavan kerran harmittelette esimerkiksi erikoisen hankalaa poliittista ryhmää tai puoluetta tai somen ilmiötä, kuten itse harmittelen kyynisimpiä salaliittoteoreetikkoja, muistakaa että kysymyksessä on huolellisesti rakennettu liiketoiminta. ”Kansanliike” on naamio. Vain hiukan yleistäen: rokotevastaisen liikehdinnän takana voi olla myös valmistajia, lääketehtaita.

 

Investointi- ja luottotoiminta ovat vaikeaselkoisia ja harvojen tuntemia. Tiesittekö te, että esimerkiksi Deutsche Bank budjetoi jatkuvat miljardisakkonsa milloin minkin jyrkkien käskyjen ja kieltojen rikkomisesta. Ja että puhe pankkien pelastamisesta esimerkiksi EU:n toimin on nurinkurista. Tätä nykyä pari pankkia ja hyksi suuri pääomasijoittaja voisivat suoraan kaataa valtioita – siis meidät. Onneksi kauhun tasapaino vallitsee.

 

Ja onneksi ympäristön tuhoutumisen jarruttaminen kuuluu suurten, huonosti näkyvien ansaintalogiikkaan. EU:n budjetti on 130 miljardia vuodessa. Varainhallintayhtiö BlackStonen hallinnoimien varojen määrä on 7 400 miljardia.

Liikkeen johtajat

 

Eikö osakeyhtiöille pitäisi antaa kunnallinen ja valtiollinen äänioikeus?

 

Eikö firmojen pitäisi saada ihmisoikeudet, eli siis osa sangen vahvasti varmistetuista ja kansainvälisesti tunnustetuista perusoikeuksista?

 

Perusvastaus näyttää olevan, että niillä on jo liikaakin valtaa, ja lisäksi liikkeenjohtajat ovat sikamaisia ihmisiä, joilta saisi ottaa puolet palkasta ja vasemman jalan kengän pois.

 

Tuo ajatus firmojen ja johtajien pahuudesta ei toimi. 

 

Esimerkiksi pankkien ja vakuutusyhtiöiden toiminta perustuu uskoon, että ne osaavat hoitaa raha-asioita paremmin kuin fiksutkaan ihmiset. Ne ottavat käyttöönsä ihmisten palkkarahoja ja säästöjä sijoittavat niitä tottavasti. Palovakuutuksissa yhtiö jää voitolle, mutta moni on sitä mieltä, että pahan tuhon torjumisesta kannattaa maksaa, vaikkei tuhoa tulisi.

 

Tunnen liikkeenjohtajia. Kasvoin kauppiaiden keskellä ja käsillään työtä tekevien ympäröimänä. Isäni oli maksullinen partiopoika. Minulla on hänen perukirjansa, joten tiedän tietämällä, että hän olisi saanut enemmän rahaa suostumalla johonkin niistä työtarjouksista, joita hänelle tehtiin. 

 

Tosin hänestä ei olisi tullut erinomaista tuomaria eikä tutkijaa, mutta tuli erinomainen asianajaja. Asianajaja on vähän niin kuin asentaja, joka korjaa auton kuin auton. Tutkija on vähän kuin vetykennoauton suunnittelija, joka uskaltaa tapella tuntemattomien ongelmien kanssa. (Vioittuneen auton ongelmat ovat yleensä tunnettuja.)

 

Itse haluaisin keksiä kannettavan ydinreaktorin joka kodin kapineeksi, mutta en osaa.

 

Kysyin kerran veljeltäni inhottavasti, että miten sinä kuule johdot tuota advokaattiryhmää, joka tappelee vaikeiden lääkepatenttien puolesta, kun kaikki tietävät, että et ole porukan fiksuin etkä paras patenteissa.

 

Puhuteltu, josta tuli kohta toinen laamannin arvonimen kantaja sukuun, sanoi että en olekaan, ja kysyn sinulta, kun tulee vaikeita patenttioikeudellisia ongelmia, kun sinä neuvot ilmaiseksi. Olen, jatkoi puhuteltu, opetellut johtamaan tällaista porukkaa. Osaan sanoa, kun asia on selvä, että selvä. Nyt lähdetään syömään ja toimitaan niin kuin Samuli äsken sanoi. Hyvä, Samuli.

 

Samaa olen nähnyt menestyneiden suuryhtiöiden johdossa. Yksi kaverini selvitti Aalto-yliopiston murheita Alahuhdalle, joka oli saatu vetämään koko puljua, ja tämä oli kuunnellut tunnin sanomatta mitään ja tekemättä muistiinpanoja. Kaverini vakuutti, että parissa viikossa hänen huomautustensa johdosta oli alettu toimia. Kaveri oli ollut proffana lähes 39 vuotta, johtaja ei päivääkään. Molemmat olivat hyvin lahjakkaita ja lisäksi täysipäisiä.

 

Marx ja Luther kirjoittivat unohtaen oikeushenkilöt eli firmat. Jo siksi primitiivi-kommunistien ”kapitalisti” on ontuva termi. Siitä tulee mieleen ihminen, vaikka jo Rockefellereillä, Carnegiella ja Mellonilla oli ympärillään firmat ja Fuggerilla samoin. Eikä Hitlerin päästäminen valtaan ollut niin paljon saksalaisen keskiluokan syy kuin huonon yhtiöoikeuden. Pankit ja ”edunvalvontayhtiöt” (Interessengemeinschaft, kuten IG Farben) vakuuttivat panevansa tuo viiksekkään pellen kuriin heti kun hänestä oli otettu tehot talteen.

 

Vastaavasti Trump ei ole niinkään sikaniska-äänestäjien kuin Helluntaiherätyksen ja tuulella käyvien republikaanien firmojen pyörittämä linnunpelätin. Suomesta osaisin luetella kymmenen kansallissankaria, joista ette ole koskaan kuulleetkaan. Kuten Kangas-Ikkala, joka johti Finn-Stroita (Kostamus, Enso) 16 vuotta, ja Sotevan (sotakorvausteollisuus) kovat pojat 40-luvulla. Ja niin edelleen.

 

Eilen oli lehdessä juttu amerikkalaisten presidenttien elämäkerroista. Niitä yhdistää valheellisuus ja pintapuolisuus, vaikka presidenttejä yhdistää sairaalloinen vallanhimo. Juttu vähän lerpahti ja itse sisältö ei tuntunut enää niin hyvältä, kun sitä mietti. Sama analyysi toistuu usein jo antiikin kirjallisuudessa.

 

Lukisin mielelläni suurisa itsemurhaajista, kuten Sokrates ja Jeesus, jotka aiheuttivat pysyvän pahan mielen kannattajilleen.

Ei sovi

 

 

Pääministeri sanoi pahasti ja metsäteollisuus kaivoi kuopan.

 

Kesken rajusti vaikeutuvan tilanteen ilmoitettiin, että suomalaisenkin sopimisyhteiskunnan päivät ovat päättyneet.

 

Muistaako kukaan enää, miten mennyt maailma alkoi Korpilammella? Se oli syyskuuta 1977. Termi oli ”konsensus” eli yksimielisyys tai sopiminen, ja valinta oli ”kolmikanta” eli isojen sopimusten tekeminen valtion siunauksella, ja tarkoituksena oli elvytys.

 

Kun sitten jouduimme samaan pyörteeseen, joka kaatoi Neuvostoliiton ja sosialismiksi sanotun järjestelmän, löysimme itsemme hiili- ja teräsyhteisöstä kannattamasta kilpailua, jota Suomessa ei ollut todellisuudessa koskaan ollut. Nykyinen EU todella oli kaupallinen järjestely.

 

Brexit ja korona yhdessä olisivat riittäneet. Mutta samaan aikaan Kiina ja USA jakelevat kakistelematta määräyksiä. Molemmissa maissa oli selvästi päättävä taho, ja ydinasevaltio Venäjällä yksinvalta eli autokratia. 

 

Euroopassa ei ole. Ei ole verotusoikeuttakaan eikä armeijaa eikä poliisia.

 

Sopimuksen ja markkinatalouden tarkoitus oli hyvin yksinkertainen ja selvä. Se oli transaktiokulujen hillitseminen. 

 

Ajatus oli tämä: jos toisella on hiiltä ja toisella terästä, on erittäin hyvä sopia hinnasta ja saada junat ja laivat nopeasti liikkeelle. Transaktiokulut eli kustannukset neuvottelusta, sopimuksen tekemisestä ja toteuttamisesta ja valvonnasta ja hinnan perimisestä vievät yhä suuremman osan kaupan arvosta. 

 

Eri syistä työmarkkinat jätettiin kartellikieltojen ulkopuolelle. EU ei koskaan onnistunut takaamaan työehtosopimusten vapaata liikkuvuutta. Kilpailun edistäminen ei liioin koske tekijänoikeutta, kuten esimerkiksi musiikkia, eikä henkilötietoja eli toisin sanoen markkinointia.

 

Kauppakumppanuus oli ehkä foinikialaisten keksintö, vaikka pronssin valmistamisen edellyttämää tinaa hankittiin kyllä Britanniasta niin että se päätyi Persianlahdelle. Suolaa myytiin nykyisen Itävallan alueelta (Saltzburg = suolakaupunki) ympäri Eurooppaa jo ainakin kolme tuhatta vuotta sitten. Uuden ajan alun siirtomaat eivät olleet maita, vaan rantakaistaleita. 

 

Espanja sai merkittävän määrän kultaa juuri löydetystä Amerikasta, mutta ei oppinut käymään kauppaa. Alankomaat ja Englanti oppivat. Keksintö transaktiokulujen hillitsemiseksi oli yhtiö, vanhalta nimeltään kauppakomppania.

 

”Meillä ei ole yhteiskuntavastuuta, vaan liiketoimintavastuu”, ilmoitetaan metsäteollisuuden suulla. Suomen satavuotisen historian ajan pääosan yhteiskuntaavastuusta ovat kantaneet yritykset. Yhdistykset eli liikkeet ovat huonoja kantamaan vastuuta ja puolueet vielä huonompia. Ne ovat toimijoita.

 

Etenkin kovina aikoina selviytymisemme riippuu siitä, kuinka hyviä yrityksiä meillä on. On surullista, jos metsäteollisuus on näin metsässä.

Sana yhteiskunta tarkoittaa yhteisyyttä. Korttipelistä kopioitu ”yhden voitto on toisen tappio” on virheellinen ajatus. Hyvinvointia kuvaa sama käyrä kuin muitakin tuloksia: harvoille paljon, mahdollisimman monille  jonkin verran. 

 

 

Rihmat

Sekä oikeistolainen että vasemmistolainen ajatteluperinne on väärä.

Syy on tutkimuksen takapajuisuus ja eläimellinen taipumus yleistää sattumia säännöiksi.

Mielessäni on USA, mutta myös Turkki, Englanti, Espanja ja esimerkiksi Ruotsi.

Otetaan Ruotsin jääkiekon maajoukkue tai Englannin paras potkupalloseura ja kloonataan se. Tapetaan kaikki muut. Maassa on sitten kymmenen tai kymmeniä miljoonia ruumiillisesti ja älyllisesti ylivoimaisia ihmisiä. Syntyykö uudempi, uljaampi maailma?

Ei synny.

Vaikka muutetaan ajatusta sallimalla osan valioyksilöistä ajautua valmentajiksi ja pelinjohtajiksi ja mietitään jokin keino saada junioreita, tulos on yhtä kertakaikkinen. Ei toimi.

Valtioiden (yhteiskuntien) romahduksia on selvitelty. Vuonna 1918 romahti viisi keisarikuntaa niin ettei niistä jäänyt edes perustuksia pystyyn. Havaintoesimerkki olkoon Venäjän keisarikunta. Saksan keisarikunta olisi yhtä hyvä esimerkki. Samoin Turkki sulttaaneineen tai länsimaisen sivistyksen huippu, Itävalta-Unkari. Se viides, jossa vuosiluvusta voisi hiukan väitellä, on Kiina. Japanin keisarikunta sen sijaan porskutti vielä pari vuosikymmentä.

Erään ajatuksen mukaan raha ratkaisee eli rahamiehet ratkaisevat. Erään toisen ajatuksen mukaan työläiset tai köyhälistö ratkaisevat. Köyhälistö (proletariaatti) ei tarkoita köyhiä ihmisiä. Köyhät eivät ole koskaan kapinoineet missään. He eivät jaksa. He ovat aivan liian laihoja.

Hongikkoa saa vapaasti sanoa puiksi tai metsäksi. Elämä on maan alla. Dosentti Sari Timonen sanoo Sienten biologiassaan (Gaudeamus 2018) ja Luonto-lehdessä 6/2020, että grammassa metsämaata on 500 metriä sienirihmastoa. Rihmaston ja juurten solut koskevat suoraan toisiaan. Ne ovat metsän Internet. Ravinteiden ja informaation määrä, jota ne vaihtavat koko ajan, on mykistävä. Energia tulee auringosta ja tiedot koskevat muun muassa vettä, typpeä, fosforia – kaikkea kasvuun eli muuttumiseen liittyvää.

Metsä on kasvien valtio eli yhteiskunta. Ei ole keinoa eikä mieltä miettiä, mikä siinä on tärkeintä. Luonnon oma järjestelmä sisältää bifurkaatiotkin: jos tästä ei pääse, mennään tuosta.

Rikkaiden näkökulmasta koko heidän olemassaolonsa on köyhien varassa. Välillisesti päästäinen ja tiikerikissa ovat samaa kokonaisuutta. Päästäinen vain on parempi syömään ja käyttämään ravintoa ja levittämään tietoa.

Luomiskertomus näyttää pitävän paikkansa. Maan tomusta. Savikokkareesta. Ja aikanaan takaisin sykliin. 

Ihmsyhteisöjä ajatellen urheilua muistuttava sisällissota – se joka on nyt tullut taas tavaksi – on suurin mahdollinen tyhmyys. Koko elonkehä rakentuu yhteistoiminnan ajatukselle. Tuo metsikkö tuossa katsettani kiehtomassa on yksi suuri, vihreä osuuskauppa. Ja sieni-dosenttia kannattaa uskoa. Hän on kotoisin tuosta meidän tien varresta. Heidän koiransa nimi oli Penu.

Churchillin kalsarit

Elämäkerroissa väitetään, ettei Winston Churchill koskaan elämässään pukeutunut ilman miespalvelijan apua. Siitä ei mainita erikseen, vaikka laimean oloisesta avioliitosta on myös kirjoitettu, ottiko rouva tehtävän tarvittaessa hoitaakseen.

Ehkä heillä oli yhteinen hankkija, koska Churchillista kerrotaan, että hänen ihmeen kuulas ja omenainen ihonsa oli niin ohkainen ja sileä, että alusvaatteiden oli oltava silkkiä.

Luulen tuota väitettä panetteluksi tai ainakin se on epätarkka. Winston, joka ylhäisaatelisena jäi kilin osalle eli vaille perittyä arvonimeä ja aateloitiin vasta ansioista, vietti suuren osan elämäänsä kaamean rahapulan ahdistamana. Asiaan lienevät vaikuttaneet ylettömät elämäntavat ja se poliitikolle erikoinen piirre, että hän suhtautui tuhlailevasti myös omiin varoihinsa, jos niitä siis oli.

Siksi hän hankki itselleen varhain mainetta sanomalehtimiehenä ja kunnostautui kertomuksillaan. Jotenkin en osaa kuvitella, että hänellä olisi ollut jokin Jeeves mukana buurisodassa, jota käytiin myös rautatiettömien taipaleiden takana.

Kun hän sai kenkää ministerin virasta ensimmäisenä merilordina Gallipolin kiusallisen vastoinkäymisen takia hän meni länsirintamalle muistaakseni everstin arvoisena ja osallistui taisteluihin osoittaen suurta henkilökohtaista urhoollisuutta. Siellä hänellä oli kuitenkin mukana palvelija ja kuminen, puhallettava kylpyamme, joka valmistettiin aamutoimia varten kylpykuntoon, pitivät saksalaiset asiasta tai eivät.

Toisen maailmansodan ajan komentobunkkerissa, jossa olen käynyt, hän osoitti jaloa syntyperää silläkin, ettei kuseskellut kukkaruukkuihin. Hän vuoteensa lähellä oli mojova, kukkakuvioin koristeltu pissipotta.

Tämä kaikki ja paljon muuta tuli mieleen Anthony Beaverin Ardennien vastaiskuja kuvaavasta kirjasta. Siellähän oli se episodi, että saksalaiset kuuluisan Skorzenyn johdolla pukeutuivat amerikkalaisiin univormuihin ja ajelivat jeepeillä selustassa harrastamassa erilaisia tuhotöitä.

Ainakin tuohon aikaan oli hyvän tavan mukaista, että vieraaseen vormuun pukeutuneet vakoilijat ja desantit teloitettiin tavattaessa. Myös Suomessa tilastoiduista teloitetuista osa oli tätä lajia, jotkut radiolähettimen tai dynamiittipanoksen kanssa kiinni saatuja.

Amerikkalaiset olivat ainakin saksalaisiin verrattuna kovin kokemattomia. Juuri8 Ardenneilla vangiksi jäänyt kirjailija Kurt Vonnegut puhuukin Teurastamo 5 romaanissaan lasten ristiretkestä.

Niinpä arpinaama Skorzenyn konsti aiheutti aitoa paniikkia ja sotapoliisit joutuivat kiireesti miettimään, miten erottaa monissa tapauksissa virheetöntä Amerikan englantia puhuvat sabotaasimiehet omista.

Jotkut järjestivät tien päällä tietokilpailuja. Yksi kenraali (Clark) oli joutua teloituskomennuskunnan eteen, kun hänellä ei ollut hajuakaan baseball-liigan sarjataulukosta. Sotapoliisien mielestä sellaista amerikkalaista ei voinut olla olemassa, joka ei olisi ollut tarkoin selvillä mailamiesten vaiheista.

Pian jollain välähti. Kuski alas autosta ja housut kinttuun!

Asepukuja oli tietysti joka lähtöön, kaatuneilta, sotavangeilta, kuljetuksista. Mutta vaikka saksalainen on tarkka, sitä sissit eivät olleet hoksanneet, että käytännössä kaikilla amerikkalaisilla, mahdollisesti muutamaa kenraalia luukuun ottamatta, oli intin kalsarit, ”ordnance underwear”.

Sodassa oli sankareita, joiden muistoksi ei ole lauleltu lauluja. Suomen armeijan vahvuus oli suurimmillaan lähellä puolta miljoonaa. Hyvinkin lähellä rintamia toimi pesulajunia, joiden uurastuksen tuloksena miehille oli puhdasta päälle edes joskus. Kuulemani mukaan jalkarätit pestiin eli siis huuhdeltiin kylmässä vedessä itse. Hyvin kääritty rätti on saappaissa parempi kuin sukka. Illalla se on joka tapauksessa kuivattelun tarpeessa, joten ei haittaa, vaikka sitä käyttäisi vedessäkin.

Joskus olen miettinyt, mahtoiko Siiranmäen sitkeä puolustus johtua siitäkin, että kahden rykmentin miehet joutuivat suurhyökkäyksen alle ja siitä Siiranmäen valmistettuihin asemiin suolta – Suurharvasuolta – eli kumiteräsaappaat jalassa. Muutaman päivän marssimisen ja taistelun jälkeen niillä jaloilla ei pystynyt enää kävelemään, joten tankkeja vastaan tapeltiin sitten seisaaltaan.

Kumiteräsaappaissa ja sota-ajan kumisaappaissa marssimista kantamusten kanssa eivät kestä kenenkään jalat. Kysykää minulta. Olen kokeillut. Ja sitten Lapissa Nokian suurenmoisia Kontio-saappaita, joissa oli oikea, tukeva pohja ja sisäpuolella kangas. Niillähän käveli.

Mutta Ardenneilla saksalaiset salamiehet jäivät siis kiinni alushousuista. Tapaus osoitti sinänsä huonoa kulttuurin tuntemusta, koska amerikkalaiset miesten alusvaatteet olivat silloin ja ovat edelleen sekä halpoja että erinomaisen hyviä.

Sekin olisi kiinnostavaa tietää, mikä taikuus on Champion-merkkisissä pikeepaidoissa. Meillä oli niitä Otaniemessä HIITissä. Ostin niitä yli kymmenen vuotta sitten kohtalaisen määrän ja vähän ennen eläkkeelle siirtymistäni jäännöserän asevelihintaan.

Kun nyt oikeaa kauluspaitaa ja kravattia tarvitsee vain erinäisillä yksivuotispäivillä, on selvä, että noiden pikeepaitojen turvin selviän krematorioon asti ongelmitta.

Aiheen ajatuksiin antoi uusien, valmiiksi asennettujen räkkien ja muutaman vetolaatikon täyttäminen. Luopukoon armeija pinkkojen tekemisestä – minä en. Erittäin hyväkuntoisia kauluspaitoja oli ainakin 12 ja frakkipaidat päälle.

Sitä en muista, oliko se Veijo Meren keksintö vai totta (”Siiranmäen miehet”), että Vuokseen hukkuneet alokkaat, jotka unohdettiin lupauksen vastaisesti hakea Äyräpään puolelta syöksyveneellä, jättivät rantaan – pinkat. Siis vaatteet millimetrin tarkasti laskostettuina. Muuta sotataitoa he eivät olleet ehtineet saada.

Härpäke lakissa

Luin lehdestä että Otavaan siirtynyt Jari Tervo kirjoittaa romaania Inkerin suomalaisista ja heidän katkerista vaiheistaan.

Ilmoitan tässä vaiheessa, että tulen lukemaan ja arvostelemaan tuon romaanin, jahka se on julkaistu. Kuten lukijoista mahtavamuistisimmat tietävät, isoisäni ja koko tarkoin selvitetty sen puolen sukuni oli Inkerinsuomalaisia ja hallussani on valokuvia, karttoja ja jopa 30-luvulla Siperiasta lähetettyjä kirjeitä. Olen itse tavannut kolmasti karkotetun, myös Vorkutassa ja Kolymassa olleen isäni Katri-tädin ja tiedän, mihin kohtaan radan vartta Risto-äijä tipautettiin kuolleena. Ja Haapaluossan lammessa on useampien Kemppisten jäänteet.

Tervo on julkisen roolinsa takana intelligentti henkilö. Toivon että tämä uhkaus kantautuu hänen korviinsa. Sanon vain hyvin yleisluontoisesti, että julkaistut tiedot Inkerinmaalta 1918-1922 ovat enimmäkseen vääriä. Se oli se aika sellaista. Tietääkseni isoisäni ja Olavi Paavolaisen isä harjoittivat ainakin jossain määrin ihmiskauppaa, vaikka edellinen oli rajavartioston palveluksessa ja jälkimmäinen valtion virkamies. Rajakomendanttina oli Kai Donner ja lähimmän sotaväen osaston komentaja oli Erik Heinrichs. Rajarähinöintiä joihin Kemppisen Jussi osallistui, veti Paavo Talvela. Kukaan mainituista ei tuntenut myöhemmin tarvetta palata tapahtumien yksityiskohtiin.

Tyhmät kysymykset myyvät julkaisua. Verkossa tätä ei ole vielä opittu.

Kirjastot (kysy.fi) pitävät yllä tällaista ”kysy mitä vain” palvelua. Alkuperäinen tarkoitus on saada satunnainen lukija tuntemaan itsensä fiksummaksi kuin onkaan ja tyhmyyksissään ostamaan julkaisun. Pahimmillaan kysymys on, kuten eilen verkosta totesin, tyyppiä ”Aion muuttaa Helsinkiin. Mistä siellä saisi asunnon?” Kysymys on siis nimettömänä esitetty ja vastaajana kaupunginkirjasto.

”Mikä härpäke Aku Ankan lakissa on?” oli toinen kysymys, ja siihen vastattiinkin. Selitin usein kulttuurihistorian luennoillani, miksi Aku Ankalla on merimiespuku, vaikka hän on aikuinen ja asuu sisämaassa.

Vasta tätä kirjoittaessani käsitän kauhukseni, että monien vaivojeni ja luonnevikojeni tausta olikin selvitettävissä. Minulla oli pienenä merimiespuku! Itse asiassa niitä oli kaksikin ja jälkimmäisessä oli pitkät housut! Tämä tarkoittaa että vanhempani ja isovanhempani elivät yli äyräittensä. Nuo vetimet kuuluivat herraspojille ennen sotia. Kun synnyin, en ollut herraspoika ja sota oli käynnissä Lapissa ja Ardenneilla. (Ardennien vastaisku aloitettiin syntymäni päivänä, mutta siitäkös meillä päin olisi välitetty.)

Toisin sanoen tämä ”luulee liikoja itsestään”, suomalais-skandinaavinen kuolemansynti, myös Janten lakina tunnettu, on tuota perua. Merimieslakkia ei kuitenkaan ollut eikä niin ollen härpäkettä liioin.

Pyydän anteeksi. Ellei minusta kuulu mitään eikä blogi ilmesty, syy on se, että olen käynyt takapihalla hiukan ampumassa itseni. Tosin pistooli on pankin tallelokerossa…

Mutta kysymyksissä on puolensa. Olen kovasti miettinyt, miksi tosiaan sarjakuvissa poliisiaseman oven pielessä ulkoseinässä on pallon muotoiset valaisimet, yksi kummallakin puolella. Sen olisin tiennyt, mitä tarkoittaa kolme isoa palloa – panttilainakonttori. Ehkä sekin pitäisi selittää. Onko lukija tullut asioineeksi? Helsingin Pantti – ja elämä hymyilee. Firman logossa muuten on ne kolme palloa.

Aion käydä kohta Ruotsissa, aivan kuin Paasikivi, kirjoja ostamassa. Minua madame Kollontay ei odota Saltsjöbadenin hotellissa, jonka rakensivat Wallenbergit enkä usko, että joudun keskustelemaan sodan aloittamisesta tai lopettamista, vaikka asia sinänsä ei ole ajankohtaisuutta vailla.

Silti olen katsellut, mitä voisi viedä kaniin. Verkkosivujen mukaan kultakuorisesta Omegasta saisi ne puuttuvat sata euroa, mutta kun ei minulla ole kultakuorista Omegaa. Yksi Zenith-taskukello olisi, mutta se ei ole kultakuoriainen eikä se ole tiettävästi käynyt neljäänkymmeneen vuoteen. Olisiko russakka takertunut liipotinjouseen?

Tutuin tyhmä kysymys oli Tekniikan Maailmassa muistamani mukaan joitakin vuosikymmeniä jokaisessa lehden numerossa esiintynyt ”Saako mopoa virittää”.

Tämän kirjoituksen kuva viittaa kysymykseen, joka ei ole niin tyhmä. Paljonko on kaikkien tuntema paperikoko A 4 millimetreissä? Entä mm. kirjoissa ja korteissa käytetty B 4. Ja kuinkas kirjekuorista tutut C-koot?

Google ”paperikoot” on se hakusana. Standardi on ISO 216. Entä paperikoot ”letter” ja ”legal” joita monet tulostimet tarjoavat? Kysykää vaikka Donald Trumpilta tai hänen kaksoisveljekseen osoittautuneelta David Cameronilta. Englantia puhuva maailma ei tarvitse ulkomailta muuta kuin ostajia, mielellään hiukan hupsuja, jotka eivät osaa pitää rahoistaan kiinni.

Etsimällä löytää selityksen ja matemaattisen kaavan, josta käy ilmi, miksi nuo millimetrikoot ovat kaltaisiaan. Miksi ei 10 x 15 niin kuin valokuvissa? Vaikka ei tuo valokuvien 3 : 2 ole todellisuudessa itsestään selvä. Vanha kinofilmin koko on 4 : 3 eli 24 x 36 mm.

Siitä olen kyllä samaa mieltä kuin taiteilijat, että neliö on yksitoikkoisen näköinen, eli vanha 6 x 6 ei houkuttele.

Kenenkään kunniallisen ihmisen ei tarvitse tietää, paljonko paperi painaa. Sekin on ammattilasten asia, minkä väristä paperi on. Painopaperista puhuttaessa ”valkoinen” on riittämätön vastaus.

Kysymys (kysy.fi): mitä tehdään, kun suomalaiset auton rekisterinumerot loppuvat. Pianko pitää ottaa käyttöön neljä kirjainta tai numeroa?

Vastaus: autoja ja perävaunuja on rekisterissä noin 4,5 miljoonaa. Yhdistelmiä, joissa on kaksi tai kolme kirjainta ja yksi, kaksi tai kolme numeroa on laskennallisesti hiukan yli 25 miljoonaa.

Rikkautta

 

Tänään olen siinä vaiheessa, että tunnen paremmin sen kylän ja kunnan, josta lähdin maailmalle 51 vuotta sitten kuin tämän, johon asetuin 43 vuotta taaksepäin. Muistot eivät ole kultaisia, vaan aivan tavallisia.

Luen lehdestä, että Kaitsu Huotari on kertonut toimittajalle vain vähän ryhtyessään Kaapelitehtaan johtajaksi. Se on viisasta. Toisella puolella katua, siis Ruholahdessa, hän oli ryhmässämme Hiitissä. Ryhmä oli erittäin hyvä, vaikka kaikki väittelivätkin tohtoreiksi. Ennemmin tai myöhemmin maailmanlaajuisten salaliittojen harrastajat huomaavat meidät. Sen joukon siirryttyä eri tahoille en ole hetkeäkään murehtinut sitä, millaisiin käsiin maa ja maailma joutuvat seuraavaksi. Ei ole murehtimisen syytä. Ja niissä kerroksissa ja sitten taas Otaniemessä oli monia sellaisia ryhmiä.

Jos olisin kävellyt sinne kuten toissa päivänä kotiin kassissa Pekka Lipposen seikkailuja nro 8 (Gangsterit matalaksi) kassissani, nämä olisivat vainunneet sen välittömästi ja järjestäneet ruuhkan ympärilleni. Huotareilla on kotona seinällä sen Truffaut’n elokuvan juliste, jossa nuori pari lukee aviovuoteessa käsittääkseni Jean Paulhanin tai Paul Léautaud’n kirjallisia pikkupaloja.

Ellette tietäisi, ranskalaisen kulttuurin hyvä hallinta helpottaa suuresi elämää Kalifornian yliopistoissa. Niin vain on.

Kirkkonummella en ole pannut merkille vastaavaa. Mielestäni Kirkkonummi on kunta Uudellamaalla, tunnettu siitä että tänne asettuvat ruotsinkielisten sukujen sekaan ne, joilla ei ole varaa asettua Espooseen. Useimpia kyläkuntia leimaa mielestäni kodikas vähäpätöisyys, joissakin paikoissa, ei tosin meillä, ilkeyden ja henkisen alamittaisuuden erikoislaatuinen sekoitus, kuten Camus’n ”Putoamisen” päähenkilö ilmaisi asian.

Kun vanhempieni asunto aiheutti työtä, vastasin ainakin äidilleni kysymykseen, enkö itse muuttaisi sinne, että ei ole varaa.

Ylen koneen mukaan Westendissä aikuisväestön tulojen mediaani on 46 000, joka näyttäisi olevan Suomen korkein. Se on korkeampi kuin Kauniainen, jossa taitaa piileskellä kaikenlaisia entisiä asemapäällikköjä ja itse asiassa siellä saattaa olla muutama laitos asuntoloineen, toisin kuin Westendissä, jossa ei ole palveluja.

Yllättäen nimenä hiljan henkiin herännyt Sundsberg on Kirkkonummen rikkain postinumeroalue, 43 700. Ylen koneen ja kartan selityksistä saa sen vaikutelman, että Antti Herlin on poistettu laskelmasta, mutta en usko sitä. Itse tuo entinen kartano on kehätien kupeessa – rakennukset on lyöty kauan sitten klapeiksi – ja sen viereen taannoin rakennettu kalliin puoleinen ja luotaantyöntävän tiiviiksi rakennettu alue on tietenkin haudannut meren rannassa olleen Sipulin nimen ottamatta laajaan käyttöön myöskään Sundsbergiä. Se on kuulkaa Kartanonranta…

Me olemme hyvätuloisempia kuin keskusta ja kuin Porkkala tai Veikkola.

Jouduin katselemaan aikani ilmoitettuja asukasmääriä ennen kuin ymmärsin, että nämä kyläkunnat ovat kartalla mielivaltaisia. Ne perustuvat postinumeroalueisiin. Meilläkin on oma postinumero mutta ei postia.

Viittaan karttoihin, koska taksinkuljettaja kertoi naureskellen japanilaisten kyytiläisten kysyneen, mihin kaupunginosiin Helsingissä ja pääkaupunkiseudulla ei pidä mennä. Emme kumpikaan, taksinkuljettaja ja minä, keksineet ensimmäistäkään. Kaisaniemen puistossa saattaa tipahtaa turpaan aamuyöstä, mutta se on yleinen paikka, jossa kulkee yleisiä ihmisiä. Jakomäki on mainettaan parempi eli siis tavallinen ja kuulemma myös Vuosaaren vaarallisiksi väitetyt kulmat sijaitsevat lähinnä mielikuvituksessa.

Joskus muinoin Malmilla ja Mosapakassa saattoi joutua seuraamaan vauhdikasta kansanelämää etenkin iltayöstä, mutta nykyisin nakkikioskilla ei kai ole muuta pelättävää kuin eläkkeellä olevia professoreja, jotka keräävät aineistoa muistelmiensa seuraavaan osaan.

Meillä hiukan yllättävillä luvuilla on selitys. Itse ihmettelen vähän väliä, mistähän saisi hiukan rahaa. Ketkä siis ovat varakkaita? Missä kuljetaan silkissä ja sametissa?

Kun en ole harrastanut avomeripolskuttelua viime vuosina, tiedän vain lukemani perusteella, että nämä rannat etenkin Hirsalassa ja laajemminkin Porkkalan niemessä ovat valuneet erilaisten kansanvihollisten käsiin. Tontit ovat erittäin kalliita. Toisaalta kunta ei niitä käsitellessään viivyttele kaavoitus- eikä rakennuslupa-asioissa.

En aio tehdä edes sieniretkeä varmistaakseni havaintoni, mutta luulen sitä oikeaksi. Meidän kulmakuntamme sai aikoinaan potkua kiinteistökeinottelusta. Se keskittyi Jorvaksen tienristeykseen, jonka tuntumassa oli useita kartanoita ja muhkeita maataloja. Niitä sitten myytiin ja ostettiin, juotiin ja pelattiin.

Oma alueemme koostui mäkkeröisistä, joita seudun vähäväkiset rakensivat itselleen.

Käytän tätä blogia sähköpostin sijasta myös henkilökohtaiseen kirjeenvaihtoon. Se toimii oikein hyvin. Vasta nyt huomasin, että muistilistanakin tämä toimii. On valokuvattava tai skannattava Otava Suuren Ensyklopedian eräät tiedot omaa CV:tä varten. Kirjoitin siihen ainakin sata artikkelia ja toimittelin kymmeniä muita. Kun tiettyä tarvetta varten on olemassa periaatteessa kattava kirjoitusten bibliografia, nuo puuttuvat. Tieosanakirja Fokusta en viitsi mainita, koska siihen plagioin artikkeleita lähinnä Isosta tietosanakirjasta. Jos Otavalla olisi siihen henkistä tarmoa, tässä mainitsemani teossarjat pitäisi skannata ja laittaa verkkoon. Sitä ennen aineistosta voisi koota tietosanakirjojen retrospektiivisen näyttelyn esimerkiksi Kaapelitehtaalle.

Tosi autoilua

Urheilussa joukkueen johtajat eivät kuitenkaan keskity juopottelemaan tarpeettomien tapaamisten välillä. Muuan kertoi todellisesta työstä. Urheilijoissa on monenlaista väkeä. Kertojani oli kai joukkueen johtajana olympialaisissa Montrealissa.

Tämä sotilasmestari oli hyvä ja Suomen mestari, mutta vapaakivääri oli hänen ainoa lajinsa ja karsinnoissa hän putosi. Sellaista tapahtuu. Ammunta on herkkä laji.

Tämä olikin kisojen ensimmäisiä mittelöitä ja siitä eri sotilasmestari maleksi hotellihuoneessa, jossa joukkueen johto piti päämajaansa. Hän oli hiljainen mies ja raitiskin, mutta monen päivän jälkeen muutkin kuin kertojani alkoivat hermostua häneen. Kielitaidosta hän oli tyystin vapaa ja ehkä hiukan myrtyneenä menestymättömyydestään hän ei pyrkinyt edes katsomaan ammunnan kovimpia koitoksia.

Kolmensadan metrin matkalta ammuttaessa siinä ei olisi ollutkaan paljon katsomistakaan, kun ei ollut vielä skriinejä. Kilpailupaikalle olisi varmaan tarvittu passit ja pelit. Eikä sotilasmestari olisi sinne löytänytkään eikä sieltä pois. Hänen virkauransa oli tiettävästi edistynyt vapaakiväärin merkeissä, satunnaisin poikkeamin sotilaskivääriin.

Niin häneltä kysyttiin, oliko hänellä rahaa, eikä hänellä ollut. Joukkueen kassasta hänelle lykättiin muutama seteli ja käskettiin mennä katselemaan kaupungin nähtävyyksiä. Hän tiedusteli, mitä pitäisi katsella.

Jokaisen suuren johtajan takana on nainen, myös urheilujohtajan. Kertojani takaa astui sihteeri tai vastaava, joka sanoi, että tuosta hotellin läheltä lähtee sopiva bussi, ja kirjoitti lapulle ”Sightseeing”.

Ovi kolahti ja Suomen joukkueen johto tunsi olonsa suorastaan helpottuneeksi. Vireeni juoksi kultamitaleja ja oli muutenkin tärkeämpää tekemistä. Joukkueen johto keskusteli Cooperin testistä. He olivat silloin ja kaikki muut ovat edelleen sitä mieltä, että Virenin intissä tiilimurskalla juoksema 4300 metriä jää rikkomattomaksi maailmanennätykseksi. Se on melkein sama kuin 13.16,3 vitosella, edelleen voimassa oleva Suomen ennätys. Jotkut sanovat että se oli 4500 metriä, mutta juoksija itse arvelee tuota lukemaa liian korkeaksi.

Siinä riitti sotilasmestareille ihmettelemistä. Mutta on vaikea sanoa, kuka olisi maailman kaikkien aikojen paras urheilija, hiilimurskat ja huonot piikkarit huomioon ottaen. Hyppäisin Paavo Nurmen yli ja sanoisin että ellei tämä niin sitten Jesse Owens. Pikamatkojen maailmanennätykset 1936 voi panna liian hyvien kellomiesten piikkiin, mutta pituushyppyä ei. Kun hyppyjen ja heittojen ennätyksissä edelleen selvästi näkyviä lääkeaineita ei ollut tuolloin keksittykään, ehkä sitten Owens. Hänen jälkimaineensa ei ole riittävä, koska amerikkalaiset väriveljet jättävät hänet mainitsematta hänen vanhempana harjoittamansa luokkasopuilun vuoksi. Ja Joe Louis puolestaan myi nimikirjoituksiaan Las Vegasissa.

Noissa oloissa kukaan ei kaivannut eikä edes muistanut sotilasmestaria, ei kämppäkaverikaan. Kisojen lähestyessä loppua tuli kuitenkin puhelinsoitto Vancouverista 3 684 kilometrin päästä. Siellä oli paikallisessa poliisiputkassa ihmetelty ongelmaa eli tätä sotilasmestaria, joka oli tuotu puolitajuttomana ja erittäin nälkäisenä Greyhound-bussista sinne, Tyynen valtameren rantaan.

Hän oli siis erehtynyt bussista Montrealin hotellilla ja istunut niin itsevarman ja sulkeutuneen näköisenä kuin vain suomalainen kapiainen osaa, ettei hänen rahattomuutensa tullut ilmi ennen kuin oltiin keskellä suuria erämaita. Ja kielitaitoa hänellä ei siis ollut, mutta ei siitä ollut haittaa. Vancouverissa poliisit olivat arvelleet häntä ruteeniksi tai armenialaiseksi ja kuljettaneet tulkkeja, kunnes erään konstaapelin vaimo oli unohtunutta virka-asetta puolisolleen poliisikamarille tuodessaan sanonut kanadan kielellä, että tuohan on vähän vaarivainaan oloinen niin saattaisikohan se olla suomalainen. Haeskelun jälkeen joku suomensukuisten kansojen edustaja löytyikin, sillä sellaisia oli Vancouverissa ennen enemmänkin. Ja sotilasmestari ilmoitti, ettei hänellä ollut huomauttamista kotiolot ylittävästä kohtelusta ja ravinnosta mutta kai häntä odotetaan kotimatkalla siellä toisessa kaupungissa, jonka nimeä hän ei nyt muistanut.

Vancouverin konstaapelit vähän säikähtivät, kun sotilasmestari oli ampuvinaan vapaakiväärillä, mutta tulkki käänsi, että urheilumiehiä tämä on, ja ennen pitkää puhelin soi Montrealissa ja johtaja, kertojani, saatiin puhelimeen. Kiukuissaan hän olisi halunnut laittaa ampujaurheilijan palaamaan paikallisbusseilla, mutta järki voitti. Ennen pitkää se lahjakkaaksi osoittautunut sihteeri oli Montrealin lentokentällä ottamassa sankarimatkailijaa vastaan, ja tämä ehti hakea majoituksesta käytetyt kalsarinsa ja istui paluulennolla koti-Suomeen hyvin tottuneesti.

Urheilujohtaja, kertojani, mainitsi kehottaneensa matkailijaa tekemään jatkossa nuoremmille kyvyille tilaa, koska edustustehtäviä ei ollut enää näköpiirissä. Ei sotilasmestari siihenkään mitään sanonut, istui vain kuin linja-autossa ja naputteli saappaan kärjellä lattiaa.