Kirjoituskone

Pihalla ystävä tuli näyttämään kätköistään esiin ottamaansa kansiota. Parahiksi paikalle tuli nykyinenkin tuomioistuimen esittelijä, mukanaan vattuja, joita pian syötiin suurella asiantuntemuksella ja pienellä joukolla. Paperit koskivat sadan vuoden takaista riitajuttua, jonka oli ratkaissut Senaatin oikeusosasto, siis nykyisen korkeimman oikeuden edeltäjä.

Kuten aina, ihastuttavan kaunista käsialaa, suurella huolella kirjoitettuja asiakirjoja ja painetulla leimamerkillä varustettua Venäjän vallan aikaista virallista paperia.

Nuorisolla oli kiire keinumaan ja pomppimaan.

Sitä ennen oli perehdytty huoneessa koristeena säilytettyyn Remingtonin kirjoituskoneeseen ja selvitelty sen toimintaa. Varmistaakseni väitteeni tutkin, että käyttökuntoisen värinauhan löytäminen voisi olla juuri ja juuri mahdollisuuksien rajoissa. Mekaanisia kirjoituskoneita näyttää olevan huutokauppamyynnissä, mutta tiedä heistä sitten…

Ilmiö jäi askarruttamaan. Ennen väitettiin, että elokuvat tuottavat turmion, ja sitten tiedettiin, että televisio tyhmentää katsojansa käden käänteessä, varsinkin lapset. Tietokonepelit olivat vihon viimeisiä, ja sitten tuli roikkuminen verkossa ja tolkuttomuus erilaisten puhelinten käytössä.

Tässä tapauksessa mielenkiintoni herätti asianomainen kööri, joka on todetusti kirjallisesti ja musiikillisesti suuntautunutta. Mutta mekaaninen laite eli nappulat, vivut ja vipstaakit jaksavat kiinnostaa. Jopa toimintaperiaate selvisi nopeasti: nämä leimaavat kirjaimia paperille.

Vuoden 1900 aikoihin kolme miestä muutti maailman. Teollistuminen oli luonut käsityksen, että käytännössä mikä tahansa saadaan hallintaan. Einstein osoitti, ettei kaikki kuitenkaan ole sitä miltä näyttää, ja samaan aikaan toiset tutkijat, että erinäiset keskeiset ilmiöt (kuten kvanttikenttä) eivät ole oikein kuviteltavissa, vaikka ovat laskettavissa. Wienissä Freud osui monessa asiassa harhaan mutta yhdessä ei. Ihminen joka luulee ymmärtävänsä järjellään oman mielensä ja tunteittensa liikkeet, erehtyy kyllä. Tiedostamaton on olemassa.

Ja Venäjällä kuoli kirjailija Tshehov, joka mielestäni paremmin kuin kukaan kuvasi arjen arvoituksellisuuden. Paljon paremmin ja aikaisemmin kuin tulevat aatteen miehet ja naiset ja hulluuttakin hiponeet modernistit hän kuvasi, miten hatara on kunkin ihmisen elämänvalhe.

Einsteinin, Freudin ja Tshehovin yhdistäminen toisiinsa ei ole mikään päähänpisto. Tiettävästi herrat eivät tienneet toisistaan, Freud ei pitänyt musiikista (paitsi Mozartin ”Taikahuilusta”), ja Tshehov suhtautui myös tieteen, esimerkiksi lääkärinä lääketieteen kehityskulkuun etäisesti.

Se saattoi olla muuan muinainen kiinalainen, joka käytti sellaistakin kielikuvaa, että kun yksi hullu heittää kiven jokeen tahi järveen, sata viisasta ei keksi keinoja eikä löydä voimia sen hankkimiseksi takaisin rannalle.

”Ikään kuin taivaalta kuuluu kaukainen katkeavan kielen ääni, sammuva ja surullinen. Syntyy hiljaisuus ja kuuluu vain, miten kaukana puutarhassa kaadetaan kirveellä puita.”