Ihanuus

Ihanuusleipää saa eräästä myymälästä, josta olen kade kuin emäntä hillasuostaan. Sellaista ei kerrota parhaalle ystävällekään ja sinne mentäessä heitetään eksytyslenkkejä jäljestäjien harhauttamiseksi.

Luullakseni jotkut nimittävät sellaisia artesaanileiviksi. Tässä on pähkinän palasia ja luultavasti aprikoosia seassa ja muita maukkaita roskia, ja itse leipä on sitä mainioksi tunnettua campaillouta. Hakukoneella muuten näyttää löytyvän reseptejä ja ohjeita vaikka kuinka. En kajoa asiaan, koska en ymmärrä siitä paljon enkä ole alan ihminen.

Mutta kesän iloista on ollut muutaman kerran puhe – esimerkiksi siitä, että halvat lasitölkkiin pakatut Ahti ja Vesta ovat suurenmoisia sillinpaloja uuden perunan kanssa. Ja nyt on vielä se aika, että vähän joka paikasta saa poikkeuksellisen hyvää mansikkaa ja oivallisia vattuja, minkä lisäksi mustikkavuodesta lupaillaan hyvää ja viikon sensaatiokuva oli Hesarissa, hillasuo Pudasjärvellä. En ole nähnyt vastaavaa, vaikka on tullut soitakin tallatuksi pohjoisessa. Vaikka kasvoi se valokki Kauhavallakin.

Jos antaa Ruotsin kuuluisimman elokuvan johtaa itsensä harhaan, mansikkapaikka on muka maallisen onnen tyyssija. Nimi tarkoittaa ahomansikkaa (smultron) eikä puutarhamansikkaa (jordgubbe).

Tiedän muuten ihmisen, joka on käynyt Suonenjoella. Hän väitti, että kerran kauan sitten joku opettaja tuli hulluksi ja alkoi istuttaa Senga sengaa oikein urakalla peltoon. Kun maassamme on tapana, jo alle kymmenen vuoden kuluttua joku juovuspäissään murahti, että ehkä se ei sitten ihan hullu ollutkaan. Siinä vaiheessa puoli pitäjää viljeli mansikkaa, ja kauppa kävi. Itse lapsena ollessani mansikkaa oli ihmisillä rekoolissa eli kasvimaassa ehkä kymmenen, ehkä viisitoista, ja niitä ei saanut ottaa.

Salaojitus ja yleinen tapojen raaistuminen teki lopun marjasta joka saattaa olla kaikkein paras, mitä luonto tarjoaa: mesimarja, rubus arcticus. Äitini poimi sitä talteen kymmeniä litroja odottaessaan Pekkaa. Tai Mikkoa. Luultavasti ei Seppoa. Pakinoitsija Vaasan Jaakkoo osoitti sen lihavan miehen herkuksi. Kun menee selälleen ojaan, voi hankalasti kumartelematta poimia mesimarjoja suoraan suuhunsa. Eikö se ole onnea!

Mutta eilen teroitin veitseni, koska tuliaisiksi tuotiin salon sydämestä kahta lajia ruislimppua. Toinen oli sivistyneempää lajia, sekajauholla höystettyä. Toinen oli selvää pelkkää ruista. Ja saman päivän aamuna paistettua.

Tuon ihanuusherkun päälle ei pidä panna mitään. Sen kuin sipaisee liukastetta. Ja siivujen sopii olla ohuita. Sellaisten viiltelemiseen fileerausveitsi on paras väline. Ottava terä edellyttää pyyhkäisyä keraamisella puikolla.

Vaikka muuta väitetään, elämä on täynnä onnen hetkiä. Tuollainen ruislimpun pala ja vielä toinen päälle on hekumaa.

Nautinto tosin edellyttää, että syöjällä on hampaat. Kummallakin isoisälläni oli puukko pöydällä, koska leivän lisäksi lihaa oli sipullettava syötäväksi. Omin neuvoin sain selvitetyksi, miksi Venäjällä ja siis meilläkin miehellä piti olla muhkea parta ja viikset, siis tyyppiä K. Marx. Ja sitten ne katosivat maailmasta vuosikymmeniksi. Vastaus: huonot hampaat. Jo keisarin aikaan Venäjällä oli tavallista, että jopa suuriruhtinailla oli reikäiset ja pahan näköiset etuhampaat. Piilottamiseen tarvittiin viikset ja niitä kehystämään parta. Parranajo ja hammashoito ja tekohampaitten valmistustekniikka etenivät sitten samaa tahtia, Amerikasta käsin.