Pommi

Koska Suomelta kiellettiin pommikoneet 1944 rauhanteon yhteydessä, kysymys pommituksista meni täysin muodista. Iso Junkers (Ju-88) poistettiin meillä käytöstä 1948.

Isäni lensi sellaisessa tähystäjänä, jonka tehtävänä oli muun muassa pommitähtäimen käsittely ja pommien pudottaminen. Viimeiset pommituslennot hän teki Lätäsenolle ja Tankavaaraan joulun alla 1944 Lapin sodassa.

Syöksypommitus oli jokseenkin kovaa leikkiä. Vanhempi ja pienempi Stuka eli Junkers Ju 87 oli tarkempi mutta myös haavoittuvampi. Sellaisella saksalainen Rüdel tuhosi taistelulaivan Leningradin satamassa. Saattoi olla onneakin mukana. Kirja Rüdelistä on ilmestynyt suomeksikin.

Isäni kertoi, että he kävivät vähän väliä yrittämässä pommittaa Ojatin siltaa Syvärillä, eivätkä koskaan osuneet. Venäläiset vainosivat Korian siltaa, joka vie Kymijoen yli, eivätkä liioin osuneet. Tarinan mukaan pommi olisi kerran mennyt ratapölkkyjen välistä jokeen.

Ehkä joku minua tietävämpi ilmavoimien mies – tunnen heitä – täsmentää, jos katsoo asiakseen. Mutta tietääkseni tässä blogissa puheeksi tullut kysymys Helsingin tuhoamisesta ilmapommituksilla, jota siis yritettiin kolmasti helmikuussa 1944, olisi luultavasti jäänyt yritykseksi myös briteiltä ja amerikkalaisilta. Molemmat menettivät paljon väkeä, koska sellainenkin tapa oli, että ajettiin suoraan torjuntatulen läpi, jolloin seuraukset olivat kauheita.

Helsingissä ei olisi oikein toiminut se keino, jolla Hampuri ja Dresden tuhottiin niin pahasti. Ensin paljon pieniä palopommeja eli siis fosforia, ja perään erittäin paljon isoja räjähtäviä pommeja. Syntyi ”tulimyrsky” eli samantapainen ilmiö kuin puhalluslampussa tai hitsauspillissä.

Hampurin pommisuojissa tuhannet kuolivat tukehtumalla. Suihkualtaisiin ja sataman veteen heittäytyneet paistuivat. Fosfori on aine, joka palaa vedessäkin.

Helsingissä radiokuuntelu seurasi hyökkääjiä, jotka eivät aina jaksaneet noudattaa radiohiljaisuutta. Puolustajilla oli siis hyvinkin tarkat tiedot siitä, paljonko koneita on tulossa ja mistä.

Isäni ja äitini viettivät keskimmäisen pommitusyön ravintola Tullinpuomin hississä, joka oli juuttunut kerrosten väliin. Isä oli tuossa vaiheessa Kauhavalla Ilmasotakoulussa opettamassa nimenomaan lentosuunnistusta ja tähtäämistä. Blenheimilla lentänyt Tauno Kangas, joka kävi pommittamassa myös Leningradin seudun lentokenttiä, muuten kuoli vasta pari vuotta sitten. Hän sanoi, ettei hän halua muistella, koska hän muistaisi väärin. Olin uskovinani. Minulla on isäni lentopäiväkirjat alkuperäisinä tuossa laatikossa. Varmasti Taunollakin oli – mutta mitäs pankinjohtaja sellaisia muistelemaan.

Pommikoneiden piloteista kuulemma Unto Oksala, joka sai Mannerheim-ristin, oli samanlainen luonnonihme kuin Juutilainen hävittäjäpuolella, mutta osasi olla myös vaivalloinen, kuten myös Juutilainen. Kävin katsomassa häntä syrjäkarein Tampereella, jossa hän oli museon vahtimestarina.

Helsingissä vihollinen osui pistemaaleihin. Meni yliopiston päärakennus, kun tavoiteltiin kai valtioneuvoston rakennusta. Meni Teknillisen korkeakoulun rakennus. Mutta henkilö- ja omaisuusvahingot olivat silti sensaatiomaisen pieniä. Professori Heikki A. Reenpää, joka oli ollut IT:ssä adjutanttina, muisteli tätä lempeällä äänellään. Malmilla istui yöhävittäjän ohjaamossa mm. tuleva  fyysikko ja akateemikko Pekka Jauho.