Sivun näyttöjä yhteensä

30. heinäkuuta 2020

Tikku silmässä



Kurjensaari oli selvästi parempi esseisti kuin Donner. 

Matti Kurjensaari (1907-1988) oli kirjailija ja intellektuelli, samoin Jörn Donner. Molemmille myönnettin professorin arvonimi. Kurjensaari on unohdettu, Donner ei vielä Edelliselle kuuluu hymähtää, jälkimmäiselle naurahtaa. Molemmilta jäi merkittävä pääteos tekemättä. Donner oli ehkä vahvimmillaan elokuvatuottajana. Sekä hänen varhaiset matkakirjansa että elokuvakirjoituksensa tuntuvat nyt hiukan ylimainostetuilta.

Ottaen huomioon, että nimitys ”intellektuelli” on erittäin epämääräinen ja muuttuvien muotien heiteltävä, tuo ranskan kieleen ja kulttuuriin paremmin istuva termi ontuu Suomessa. Juuri nyt muuten sana ”tiedemies” on katoamassa kielestämme ja korvautumassa sanalla ”tutkija”. Se voi johtua luonnontieteistä ja paineesta nimittää monenlaisia askareita tieteiksi. Itse yleisen oikeustieteen dosenttina en totta puhuen käsitä tuotakaan alaa tieteeksi. Toisin sanoen minullakin on empiirisen todellisuuden tartunta; tiede tutkii monien havaittavissa olevaa todellisuutta yrittäen löytää siitä säännönmukaisuuksia ja rakenteita. Siten juridiikan lisäksi historia, filosofia, teologia ja matematiikka ovat mielestäni aika kaukana polttopisteestä.

Nyt kirjoittamani on ristiriitaista, koska en tunnusta ”todellisuuden” enkä ”tietoisuuden” objektiivista olemassaoloa. 

Kurjensaarelle hymähdetään, koska hän oli myös oman aikansa mitoin välillä aika lapsellinen. Hänessä oli myös aikamoinen annos häntäkärpästä. Se on mainio ominaisuus journalistille ja kirjailijalle, mutta ei korota kunniaa. Hän yritti myös olla yhteisönsä omatunto ja aikansa tulkki. 

Mielestäni hän epäonnistui myös ihailemansa Olavi Paavolaisen kuvaajana. Paavolainen oli ainoa suomalainen intellektuelli, onneksi. Koska olin itse hänen arvostelukyvytön ihailijansa jo lukiolaisena, tein myöhemmin töitä selvittääkseni varhaisen esseen ”Nykyaikaa etsimässä” taustan vertaamalla asioita etenkin ranskalaisiin aikalaislähteisiin, osin saksaan. Paavolainen teki hyvää työtä eikä edes sortunut ranskalaisten omaan tolkuttomaan itsensä mainostamiseen. Siinä he ovat edelleen eteviä. ”Lähtö ja loitsu” oli sekin aika sensaatiomainen avaus, Etelä-Amerikka 1930-luvun alun silmin. Siinä helkyttely ei kuitenkaan riitä peittämään tietopohjan kapeutta.

Kurjensaaren henkilöesseillä, joita hän nimitti muotokuviksi muistista, tulee olemaan merkitystä sekä historialle että itseymmärrykselle. Lähdekritiikistä tulee kyllä vaikeaa. Loistava Olavi Paavolainen ei loistanut elämänsä lopulla ja vaikeni Yksinpuhelunsa jälkeen synkästi. Hymyilevä Ahti Karjalainen, tulevaisuuden ja perhearvojen mies, kympin ja kuuden laudaturin ylioppilas ja mainio maisteri ja tohtori. Juha Rihtniemi, tulisieluinen nuori uudistaja. Mauno Koivisto, kirjoittamaton lehti. Huimana kaareutui kaiken yllä Kekkonen ja Neuvostoliitto, toivon ja epätoivon maa, mutta ikuiseksi käsitetty.

Elämäkerrallisissa kuvauksissa oli ja on vieläkin tapana säilyttää hienotunteisuus. Kun nyt tiedämme, miten viina vei ja kuva ehti muuttua pahasti kirjoitusajankohdan 1970 jälkeen, miten täydentää tietoja? Miten aukaista kirjoittajan usein aiheellinen alemmuudentunto?

Keskittyessään enemmän ihmisiinsä kuin itseensä Kurjensaari kylvää lusteen seassa rikkaita jyviä. Urpo Lahtinen sanoo: aina ja kaikesta on tehtävä henkilöasioita. Ihmisten matalamielisyyteen voi luottaa. Jos joku kirjoittaisi hyvin populismin nousuista, jollainen nytkin on meneillään, täältä löytyisi aineistoa. Tosin: sivullinen, sivustakatsoja siis sekä Kurjensaari että Donner, ehkä Klinge tai Haavikko, näkee välttämättä väärin. Sironta yllättää aina. Miehen ja mielen muutos ei yleensä ole sellaista kuin perustellusti odottaisi.


29 kommenttia:

  1. Paavolaisen kohdalla on todettava, että olihan hän intellektuelli, mutta oliko ainoa? Omassa sukupolvessaan ehkä. Waltari oli yksiselitteisesti kirjailija, alansa ammattimies, eikä täyttänyt intellektuellin paikkaa. Seuraavassa sukupolvessa von Wright nousi päätään pitempänä muiden yli, ja kyllä Haavikko, Linkola ja Saarikoskikin olivat tässä yhteiskunnallisesti osallistuvien älykköjen joukossa. Tabermann teki tästä itselleen ammatin.

    Elävistä on paha puhua, mutta itse näkisin, että Enqvist, Hämeen-Anttila, Soininvaara ja Valtaoja ovat yhteiskunnallisesta asemaltaan lähinnä älykköjä. Ja sinä, Jukka, tiedät varsin hyvin kuuluvasi tuohon piiriin. Muuten et kehtaisi kalastella vastaväitteitä.

    VastaaPoista
  2. Jos jotkut niin englantilaiset ovat eteviä itsekehussaan, kärsimme siitä tätänykyä päivittäin.

    VastaaPoista
  3. Professori näkyykin ryhtyneen kitkemään todella ankarana puutarhurina: Kurjensaari on "unohdettu"...oli lapsellinen..."epäonnistui" Paavolaisen kuvaajana [vaikka kirjoitti P:n elämän mielestäni parhaan ja oivaltavimman kuvauksen ennen Riikosen tutkimuksellis-kirjallista teosta] jne.

    (Eivät sentään ihan kaikki ole unohtaneet. Itse luin kuluvana kesänä uudelleen todella pitkän tauon jälkeen valitut teokset 1 -3, kolme päiväkirjanidettä ja Taistelun huomispäivästä.)

    Näin Kurjensaari itse koki sen useinmainitun ensimmäisen tasavallan ajan (otteita, passim):

    "Koko 30-luvun ja sitten sotavuodet, juuri sotavuodet, - - olimme alistettuja pakkoajatteluun kuolemanrangaistuksen uhalla. - - Siksi emme [K:n sukupolvi] enää tiedä, mitä vapaudella tarkoitetaan."
    - -
    "30-luvulla eräs vapaan keskustelun argumentti oli aina kuritushuone."
    - -
    "30-luku oli minulle kauhunaikaa. - - Pelkäsin koko ajan, pelkäsin suojeluskuntia, valkoista ajattelua, jonka samaistin väkivaltaan, pelkäsin lapualaista barbarismia, Suomen asteittaista liukumista Saksaa kohtaan."

    Näin tuo poloinen "Salosen poika" aikalaiskokijana siis "yritti" olla oman aikansa tulkki. Nykyäänhän "tiedämme" aivan toisella tavalla, miten tuo nyt jo kaukainen kausi olikin kohisten kasvaneen, ei-nyt-ainakaan-oikeistolaisen yhteiskuntaharmonian aikaa.Ja jos jolloinkin Saksan natsien kanssa jouduttiin tekemisiin, suomalainen eliitti kääntyi jäätävän "viileästi", useimmiten nenäänsä pidellen poispäin. Tuo kaikkihan on nyttemmin ihan...tutkimuksissa toteen osoitettu.

    VastaaPoista
  4. Minua aina vaan häiritsee ammattikorkeakoulu-nimitys joillakin oppilaitoksilla. Siellä ei kuitenkaan anneta alansa korkeinta opetusta vaan paremminkin päinvastoin. Kuulemma siellä kuitenkin tehdään jotain "tutkimustakin" joidenkin uutisten mukaan ja se oudoksuttaa vielä enemmän.

    Olen ajoittain joutunut tekemisiin näistä tekniikan puolen oppilaitoksista valmistuneiden kanssa. Työtehtävien kohdalla paljastuu opitun aineiston ohuus ja matemaattisten taitojen lähes täydellinen puute mutta ihmiset itse ovat fiksuja ja nokkelia. Minusta on useasti tuntunut siltä että näitä ammattikorkeakoulun käyneitä on hiukan jymäytetty.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omien havaintojeni mukaan sieltä löytyy tasoa laidasta laitaan. Yleistää ei siis voi. Ja eri alat ovat keskenään kovin erilaisia. Siltäkin tuntuu, että voimakas kaupallisuus tietyssä amk:ssa on omiaan heikentämään tasoa. Vähän samaa kuin älyttömiin ja itseään toteuttaviin mittareihin perustuva ohjailujärjestelmä nyky-yliopistoissa.

      Poista
  5. Teologinen tiedekunta, heh.

    Oikeustiede, heh, heh.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuinka hyvin "Nimetön" tuntee teologisen tiedekunnan opetusta ja oikeustieteellisen tiedekunnan opetusta?

      Todennäköisin syin voidaan epäillä, että naureskelu perustuu tietämättömyyteen ja virheelliseen ennakkoluuloon.

      Poista
    2. Niin, heh, minä se tunnenkin vain tieteen metodiikan - ja taas näissa em., en mä näe viitettäkään tieteellisestä ajattelusta, vaikka tieteestä siinä jotain puhutaan, heh..

      Poista
  6. Luin nuorena Kurjensaarta aika paljonkin. Kun nyt katselee millaisia kirjoja hän kirjoitteli, niin siinä mielessähän hän on aika nykyaikainen hahmo!

    Mieleen tulee muitakin unohdettuja kiinnostavia kirjallisia hahmoja, kuten vaikkapa Alex Matson. Ja muistaakohan kukaan enää edes Siippaisen Olavia?

    Olisiko elintason nousun syytä, että 50-lukujen työläiskirjailijoiden tilalle tulivat 60-luvulla renttukirjailijat?

    VastaaPoista
  7. Olen lukenut kaikki Kurjensaaren kirjoittamat henkilökuvat moneen kertaan. Jotenkin vain niitä on mukava lukea.Ei kovin ylistänyt ainakaan Kari Suomelaista eikä Veikko Vennamoa.
    Eikä tainnut nuori Erkki Tuomioajakaan olla Kurjensaaren mieleen.Ei ainakaan isänsä Sakarin veroisena.

    VastaaPoista
  8. Paavolaisesta puheen ollen: Aivan omanlaisensa näkökulman hänen monivivahteiseen persoonaansa tarjoaa Yleisradion ajanvietetoimituksen päällikön Antero Alpolan muistelukirja (ajalta 1945-60) "Viihdevuosien vilinässä" (Karisto 1988). Yhteys työarjessa ja vähän muuallakin Alpolan ja Paavolaisen välille syntyi siitä, että Alpolan ajanvietetoimitus (muistattehan Kankkulan kaivon ja monet muut) oli teatteriosaston päällikön eli Paavolaisen alainen.

    Harmi muuten, että tällaisia omalla tavallaan kulttuurihistoriallisiakin helmiä ei enää tahdo löytää juuri mistään (eikä yhteiskunta pysty niiden säilymistä ja saatavuutta turvaamaan). Itselläni tämä englantilaisen huumerin ryydittämä opus on, ja sen lukeminen kerran kesässä virkistää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitämme ja varasimme teoksen Porvoon pääkirjastosta.

      Poista
    2. Nykyisen bisnesmaailmasta lähteneen johtamisuuskielen mukaan pitäisi esimies-alainen-suhde ilmaista näin: Alpola raportoi Paavolaiselle. Tosin se ei tietenkään asiallisesti sopisi tällaiseen(kaan) asiayhteyteen.

      Poista
  9. Vastustan kirjailijoiden eli naulakauppiaiden luokittelua ei intellektuelleiksi. Mitä muu on suuren historian ja ihmiskuvauksen kirjoittaminen kuin intellektin käyttöä naulojen suoristamiseen. Yhtä hyvin sen voi suorittaa ulkomuodoltaan liki farssia mukailevana kuin väitöskirjamuotoisena.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tarkoitukseni ei ollut mollata Waltaria. Ainakin mikäli Panu Rajalaa (ja teosta "Haluatko kirjailijaksi") on uskominen, Waltarin omakuvaa leimasi voimakkaasti tietoisuus siitä, että on pakko kirjoittaa, jotta leipää riittäisi perheelle. Myös avainromaanista "Ihmeellinen Joosef" tämäleivän hankkimisen tarve paistaa kuin päivä. Tässä kohdin Waltari eroaa merkittävästi älykön stereotypiasta, jossa yleistä esiintymistä leimaa tietoisuus huolettomuudesta ja vapaudesta. Waltari ei yrittänyt esittää riippumatonta. Hän ehkä oli sitä parhaimmillaan, mutta omakuvaltaan hän oli aina köyhä orpopoika, jonka leipä on palasina maailmalla.

      Poista
    2. Olen aina käsittänyt että Seitsemän päivänlaskun naulakauppias-vertaus tarkoitti sotaa ja kirjoittajan toimintaa sotapropagandistina.

      Poista
    3. A.A. Eli Antero Alpola: Viihdevuosien vilinässä.

      Kuinka voidaan sanoa paljon sanomatta mitään vanhoja työkavereita tai heidän sukulaisiaan loukkaavaa. Kaikkea nykyään kiinnostavaa vältellään elegantisti. Kirja on 50-60-luvun kulttuurinen nimikokoelma, josta kiinnostavimmaksi jää pistäytyminen Paavolaisen työhuoneessa sekä Aune Ala-Tuuhosen tuopillinen paloviinaa. Viihdyttävää ja nostalgista, ja tekstiin kätketyt sarkasmit jäävät vain pilkottamaan vaisusti pinnan alta. Nuorisosta Alpola ei ymmärtänyt mitään. Ainakaan työnsä yhteydessä. Tai ainakaan hän ei kerro.

      Poista
  10. Donnerin olisi ehkä pitänyt jatkaa aloittamaansa kirjallisuuden kartoitusta, kun hän hyvin nuorena tutustui Hagar olssoniin ja Elmer Diktoniukseen. Se taisi jäädä häntä vähän kaivelemaan, että ei ollut antautunut akateemiselle uralle kuten isänsä ja veljensä, tai ainakin vienyt väitöskirjaan saakka tutkimuksiaan. Toisaalta hän elämänsä lopulla näytti olevan tyytyväinen siihen, että oli töillään ja kirjoituksillaan hankkinut elämänmuodon, joka takasi jatkuvan matkustelun ympäri maailmaa, rauhaton sielu.

    Ne Donnerin 50-luvun elokuva-arvostelut, jotka vastikään luin, olivat ihan näppäriä, hämmästyttävänä piirteenä jonkinlainen herkkyys. Aikoinaan ylistetty Berliinin-raportti sen sijaan hämmästytti - eikös se tämän kummoisempi ollutkaan. Muiden tuotoksia hän tuntui ymmärtäneen hyvin. Donnerin kokonaistaideteoksena oli hänen elämänsä kaikkineen.

    Kurjensaarta tuli aikoinaan luetuksi jonkin verran, mieleen jäi journalistisuus ja kepeys, jonkinlainen juoruilunhalu, ehkä eivät olleet hänen parhaitaan. Paavolaiselta olen lukenut kaiken, luulisin, ja myös pitänyt lähes kaikesta, olihan tyyli paikoin loisteliasta, ja jotain ajatustakin oli. Edelläkävijä aikanaan.

    VastaaPoista
  11. Ahti Karjalaisen tragedia oli Kekkonen. Mökkikin piti saada saman järven rantaan.

    Kuvaa katsonut Kunnaksen Ilkka

    VastaaPoista
  12. Tuli mieleen hiljattain kuolleen Ilkka Kylävaaran YLEllä vetämä radion keskusteluohjelma - en muista nimeä enkä juuri nyt pysty katsomaan sitä nopeasti - joka oli eeittäin hyvä.

    Ehkä samaa kuin blogistin oma ohjelma YLEllä jonka kuuntelin joka kerta, mutta Kylävaaran ohjelma polveili tai ajelehti ehkä hieman enemmän - joka ei ollut huono asia.

    En uskalla väittää Kylävaaraa intellektuelliksi, mutta hän ymmärsi monia olennaisia asioita kuin intellektuellin voisi olettaa.

    Yksi asia on erityisesti jäänyt mieleen mutta en ainakaan juuri nyt pysty tarkistamaan sitä mistään...

    Kylävaara joutui "arestiin" (tässä nyt rangaistuksen yleisenä terminä) köydessään saksalaista koulua. Paikkana oli jokin varasto tai vastaava jonka jostakin kaapista löytyivät vuosia aiemmin kaappiin unohdetut laulukirjat joiden käyttö ei olisi ollut hyvä ideanoin 50-luvun looun tai 60-luvun alun maailmassa.

    Jonkinlainen Hitler-Jugendin laulukirja oli kyseesä ja niitä oli paljon varastossa.

    Kaikesta huolimatta jotakin olisi hyvä heittää poiskin eikä vain säilöä, toki näytekappaleet museoon jossa niitä voisi käydä nopeasti katsomassa mutta visiirillä, korvatulpilla ja hengityssuojilla varustettuna.

    Tartuntavaara on ilmeinen.



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Koulun seinässä taitaa olla vielä reiät siinä kohdassa mistä pronssinen teksti "Hindenburghaus" oli.

      Poista
  13. Pohdit, Jukka, sitä, miten "tiedemies" on katoamassa sanavarastostamme sanan "tutkija" tieltä. Pohdimme tätä joskus toissa vuosikymmenellä labran kahvihuoneessa ja totesimme, että olemmehan me periaatteessa tiedemiehiä. Sana kuitenkaan ei oikein tunnu kuvaavan nykyaikaisen tutkijan sosiaalista asemaa. "Tiedemies" on jollain lailla aristokraattinen hahmo, joka valitsee tutkimuskohteensa vapaasti ja voi omistautua norsunluutornissaan vaikkapa niveljalkaisten keskiraajojen kolmannen nivelen vertailevaan tutkimukseen. "Tutkija" kuvaa paljon paremmin nykypäivän jossain määrin proletarisoituneempaa tieteenharjoittajaa, joka valitsee tutkimuskohteensa rahoittajan mielenkiinnon mukaan ja on sosiaalisesti vähäisemmässä asemassa. Nykypäivän tieteenharjoittajan kutsuminen "tiedemieheksi" on vähän samanlainen anakronismi kuin kutsua häntä "oppineeksi".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedemies on puhekielinen meriitti: urallaan ansioituneesta professorista, joka lisäksi, jos vielä on toiminut kansankynttilänä, sanotaan:
      hän on/oli tiedemies.

      Poista
  14. Vapaa (niin juuri) akateeminen yhteisö tuotti paljon parempaa jälkeä (ja samalla hyvinvointia) kuin tämä nykyinen, poikkeuksia lukuunottamatta. Tutkijan (tai sanotaan vaikka tiedemiehen) mielenkiinto ja antaumus yhdessä yhteisössä aistittujen signaalien kanssa johtivat hämmästyttävän usein järkeviin kohteisiin. Kovin harvoin tuloksena oli tuo Erastoteneen mainitsema irvikuva. Lisäksi tutkimus oli yleensä vastuullisen pitkäjänteistä, ei nykytapaan maksajan bisneskvartaaleista tai hallituskausien satunnaistarpeista lähtevää. Kannatan paluuta entiseen. Ja viesti tutkijoille: Ottakaa yliopistot takaisin! (Slogan mukaillen persuilta lainatttu. Sitä en ollenkaan tiedä, mikä kanta heillä tähän(kään) on.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. 1800-luvun lopun tiedemiehille oli ihan oikeasti ominaista se, että työssä keskityttiin pikkutarkkaa luettelointiin. Esimerkiksi Suomen tähtitiede keskittyi noin kahden sukupolven ajan tähtitaivaan pikkutarkkaan kartoitukseen. Tarkoituksena oli tehdä tähtiatlas, jota ei koskaan saatu aikaiseksi alkuperäisen suunnitelman mukaisessa tarkkuudessa ja laajuudessa.

      Me myöhemmät polvet olemme usein saaneet tästä hyödyn, kun jokin 1800-luvulla koottu knoppitieto osoittautuukin hyödylliseksi. Esimerkiksi geenitekniikan tutkimuksessa näin on käynyt usein.

      Soveltavan tutkimuksen vaikeus käy ilmi hyvin 1900-luvun alun suuresta suomalaisesta fysiikkaprojektista. Aikakauden mittakaavaan nähden järkyttävän suurella rahoituksella tutkittiin keinoja estää hallan aiheuttamat satovahingot. Työtä tehtiin noin 15 vuotta ja lopputulokseksi tuli menetelmä, joka oli suuritöisyytensä ja epävarmuutensa vuoksi lähinnä käyttökelvoton. Itse projekti oli kyllä perusteltu, sillä hallavahinkojen halpa estäminen olisi parantanut maaseudun elinehtoja kovasti. Valitettavasti tieteellä ei ollut tarjota ratkaisua (eikä nykytilanne ole tässä halla-asiassa paljon parempi). Samaan aikaan muualla maailmassa oli fysiikan hullu kausi: keksittiin radioaktiivisuus, röntgensäteily, suhtellisuusteoria ja kvanttimekaniikka. Suomen fyysikkokunta kyykki suopeltojen laidoilla sytyttelemässä turvesoihtuja ja mittaamassa lämpötiloja.

      Poista
  15. Kullervolla oli hieno Sitikka, olisiko kuvia?

    VastaaPoista