Sivun näyttöjä yhteensä

27. heinäkuuta 2020

Isänmurha



Otsikon sana on vahingollinen väärinkäsitys ja perustuu väärinkäsityksiin. Kukaties sillä halutaan viitata aikuistumiseen. Jossain vaiheessa on paikallaan pyrkiä pysymään omilla jaloillaan ja jopa tekemään itse ratkaisuja. Mutta miksi keittiöpsykologia ei puhu äidinmurhasta. Olen ollut käsittävinäni, että joskus äidin esiliinan nauhat kuristavat aikuistakin naista.

Tuo ”murha” on myös turhaa julmistelua. Ainakin minulla, joka en omaa isääni murhannut, on vastaanotin, ja kauko-ohjain on eräällä Espoon hautausmaalla. Luullakseni toinen, pitkiä aaltoja käyttävä, on Kauhavan vanhalla hautausmaalla.

Murhan sijasta puhuisin perinteestä. Itse kukin keksii itselleen perinteen. Kansakunnalle valheellinen eli mihinkään perustumaton perinne on elintärkeä. ”Mitä on olla suomalainen?” – En minä vaan tiedä, mutta aika moni on tuota selittänyt, suu mytyssä ja käsi nyrkissä.

Aamuni oli seikkai lurikas. Lapsena ollessani sain miettiä ennen kuin käsitin, että Kiljusen herrasväen tai vastaavan edesottamuksia kuvaavassa kirjassa oli painovirhe. Tavuviiva oli jäänyt pois. Tapaus oli seikkailurikas, ei lurikas seikkailu.

Ajokorttini on ollut kateissa kohta kaksi viikkoa. Olen etsinyt epätodennäköiset paikat, sen jälkeen todennäköiset ja sitten epätodennäköiset uudestaan. Mielenkiintoisia löytöjä on riittänyt, kuten tietoja Lappeenrannan bussiliikenteestä vuonna 2007. Ja uuden ajokortin hankkiminen on ilmoituksen mukaan vaivatonta eli tulkintani mukaan monen viikon vaiva ja lisäksi suuri häpeä.

Oraakkeli sanoo, että rutto ei väisty kaupungista ennen kuin edellisen kuninkaan tuntemattomaksi jäänyt surmaaja tavoitetaan. Sokea tietäjä Teiresias on selvillä asiasta, mutta ei suostu vastaamaan kuningas Oidipuksen kysymykseen ennen kuin tämä ottaa todella julman muodon päälleen. ”Murhaajan nimi… on sinun nimesi.”

Mikäli löyhäsuisuudestaan yhä kuuluisa Aishkylos & Co. puhuu totta, nuori Oidipus oli sattunut kolhaisemaan hengiltä röyhkimyksen, joka ajoi vaunuilla hänen varpailleen ja anteeksipyynnön sijasta ui heti liiveihin. Vähänpä hän tiesi, että kysymyksessä oli hänen lihallinen isänsä, kuningas Laios. Ja niinkin piti sattua, että Oidipus otti ja meni naimisiin äitinsä kanssa. Alkoholilla oli osuutta tapahtumiin.

Jutun kuvasta päätellen porukka ei kärsinyt kalsareita.

Mutta minä menin kirjastoon suunnatessani Kirkkonummen R-kioskille ja kysyin kioskin tädiltä, että olisiko havaintoa ajokortista, joka teoriassa olisi voinut tipahtaa sinne paikalla viimeksi asioidessani. Myyjä käännähti ja tarttui laatikkoon, jossa oli ainakin kymmenen ajokorttia, ja kysyi kuin kuningas Oidipus:” Mikä nimi?” 

Sanoin nimeni. Myyjä työnsi ajokorttini eteeni ja sanoi, että olokeepa hyvä.

Voi tätä onnen päivää. Sen lisäksi että kukkaroita ja laukkuja hukataan ja varastetaan, kuuluu olevan kansantapa kylvää niitä erilaisille kassoille maksu- ja etukorttien kurimuksessa. Omani on vastedes vetoketjutaskussa, siitä voitte olla varmat. Ja vetoketjun panen hakaneulalla takkiin kiinni. Lisäksi halpoja ja herkullisia mustikoita voi popsia ilman ajokorttiakin. Olen kokeillut.

(Katso myös J. Donne – ”… älä lähetä ketään kysymään, kenelle kello soi; se soi sinulle.”)

11 kommenttia:

  1. Hienoa, että kortti löytyi. Minulla on menossa vissiin neljäs kaksoiskappale. Kassoille jää kaikenlaista. Kumma, että olutta niin paljon. Yksi tai kaksi tölkkiä on joka Alepassa noutajaansa odottamassa ihan näkyvillä...
    30 vuotta sitten Laaksossa pois riutunut rakas isäni, joka oli suuri unien tulkitsija, ilmestyi pari päivää sitten uneeni ja kuoli. Todella harvoin hän näyttäytyy. Nyt ensimmäisen kerran kuoli. Olin hänen luonaan rintamieskerrostalon IV kerroksessa tutulla parvekkeella tupakoimassa, kun hän tuli keittiöpinnatuolin kanssa sinne seuraksi ja rupesi keinuttelemaan tapansa mukaan. Huomasin kauhukseni yhtäkkiä, että parvekkeen kaiteet olivat kadonneet. Jokin remontti kai oli aloitettu asukkaille ilmoittamatta. Isäni asetti tuolinsa aivan parvekkeen laidalle naama oveen päin nojautuakseen kaiteeseen. Sinne meni. Olin pelosta jähmettynyt liikumattomaksi enkä saanut ääntä suustani häntä varoittaakseni.
    Palastuslaitos oli paikalla salamana, jo ennen kuin ehdin siinä todellisuudessakin hissittömässä talossa alas, mutta mitään ei tietenkään ollut tehtävissä. Minusta pelastajat kuitenkin käyttäytyivät ärsyttävän rutiininomaisesti.
    "Älä pelkää", naisystäväni sanoi puhelimessa aamulla, "kuolleiden näkeminen tietää aina hyvää."

    VastaaPoista
  2. Niin, paljon tavaraa tippuu ja unohtuu, parasta paikkaa palauttaa löytämänsä ei olekaan. Kirkkonummella löydetyt arvoesineet ja kännykätkin pitäisi viedä Espoon poliisilaitokselle joka on hankalan matkan ja vaivan päässä. Ajokortin nimen perusteella olisi löytäjän helppo googlata mutta ei vaan taida kuulua kenekään kioskihenkilön toimenkuvaan. Citymarketin edestä löysin kerran lompakon ja vein sen Infoon. Olin tosin kurkannut henkilön nimen siltä ja ettei rahaakaan siinä ollut. Pelästyin kun Infossa otettiin minun henkilötiedot talteen kun josko joku muu olisi ehtinyt jo tyhjentää rahat. Omistaja sitten myöhemmin soittikin minulle ja kiitteli kovasti, josta arvelin ettei hävikkiä voinut ollakaan. Toisella keralla R-kioskin edestä löysin vihkosen jossa oli henkilökortti sekä Visa/pankkikortti ja tunnuslukulista kaikkine koodeineen. Oli vanhan ihmisen ja en alkanut osoitetta etsimään. Vein äkkiä siihen pankin konttoriin ja minulle tuli siitä myöhemmin tilille hyvitys.

    VastaaPoista
  3. Hukkasin tässä pari vuotta sitten toiset autoni avaimet. Joka paikan kävin läpi. Soitin lopulta poliisin löytötavaratoimistoon. Autoni merkkisen ajoneuvon avaimia ei ollut, mutta oli siellä mm Mersun ja Volvon avaimet. Sanoin puhelimeen, että otan sitten ne Mersun avaimet tähän hätään. Eivät antaneet.

    Lopulta tytär löysi avaimet puuhellan päältä, jonne olin taskustani tyhjentänyt kourallisen ylimääräisiä mausteita, kun perheen kanssa söimme hampurilaispaikassa muutaman annoksen. Jotkut käden liikkeet menevät niin automaattisesti, ettei niistä jää minkäänlaista muistijälkeä. Vaarana on mm pankkikortin tunnuslukusarja, joka vuosikausia menee täysin automaattisesti, kunnes tuleekin selittämätön unohdus.

    VastaaPoista
  4. Kerran hukkasin luottokorttikoteloni missä oli mun koko identiteetti, ja likviditeettini. Plus mun ajokortti. Lankapuhelimella - joka siihen aikaan oli kovasti muodissa - kotoani käsin kuoletin ne kaikki. Työtä se teetti mutta sain sen tehtyä. Sitten lähdin ajelemaan - kortiton ja kirjaton ja karjaton mies - autollani. Kun pääsin perille, muistaakseni poliisilaitoksen pihalle, niin huomasin että penkin alla tuo pahuksen korttikotelo on. No, mikäs siinä, jopas sattui, ja huristelin poliisilaitokselta takaisin kotiini. Ja nyt minulla oli ajokorttikin mukana!

    VastaaPoista
  5. Huvittavaa oli se kun kerran menin Shellin huoltoasemalle anomaan Shellin luottokorttia. Tai anominen on turhan tyly sana, korttihan annettiin jokaiselle rehelliselle ihmiselle, ja sellainenhan minä omasta mielestäni olin. Niinpä ihmettelin kun se bentsiiniaseman hoitaja suhtautui minuun hieman omituisesti kun kirjasi henkilötietojani ylös. Kirjasi kumminkin. Mutta sanoi sitten että "kyllähän sinä Shellin luottokortin tätäkin kautta saat mutta paremmin saisit sen Shelliltä"... Hitsi, olin vahingossa kävellyt Esson huoltoasemalle. - Vähänkös mua hävetti. No aika paljon.

    VastaaPoista
  6. Hän ymmärtää, yllättää.

    VastaaPoista
  7. Tähän lääke on DDT. Mieluiten Tiger Rag. Wahlstenin Ricke ja Nybergin Nalle. Nää on ne äijät, Emminä niitten muitten nimistä tekijä, tai no joo.. tiijjän pikkusen

    Että muistaa! Käypi vain! Ottaa annoksen, ei kursaile.

    VastaaPoista
  8. Kalsongit ja shortsit etc. keksitään pääosin 1700-luvulla, eli sellaiset joiden päälle joutuu vielä vetämään ns. housut eli kaksi lahjetta ja liitingin. Sitä ennen pitkä paita suojasi alinta kerrosta. Muutoinkin etelämmässä ilmavuus oli muotia ja pitkään olikin. Alushousut mallia side (trosa, truss) ovat pohjoismainen (ml. skotlanti) juttu. Tai yleismaailmallinen, mutta muualla niiden päälle ei vedetty kuin korkeintaan viitta tai kaftaani. Köyhillä ei sitäkään.

    "kalsonger pl., J. G. Oxenstierna 1771:
    caleconer, 1808: calsonger, av fra. cale-con, av ital. calzone, förstoringsord av calza, strumpa, av vlat. *calcea (fra. chansse, i plur.: knäbyxor), jfr lat.
    calceus, sko, till calx, häl. .."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on. Housujen käyttö oli roomalaisista barbaarinen tapa, vaikka armeija käyttikin housuja. (Muutenkin Rooman armeija kopioi gallialaisten aseet ja varusteet, sillä nämä olivat perinteistä roomalaista aseistusta parempia.)

      Tosin vanhojen germaanien housut olivat lyhyitä. Sääriä suojasivat säärisiteet. Sellaiset, jotka me tunnemme ensimmäisen maailmansodan brittisotilaita esittävistä kuvista. Ilmeisesti britit pitivät näitä sekä halpana että kansallisromanttisena ratkaisuna. Samaan tapaan venäläiset valitsivat kenttäpuvukseen 1800-luvun lopulla pitkän musikanpaidan, jonka päälle kietaistiin vyö.

      Poista
    2. Muistelen joskus nuorena kuulleeni radiosta kuunnelman, jossa Rooman viimeinen keisari tapaa itägoottien päällikön, ja ihmettelee tämän ihmeellistä vaatetusta. Ne on housut, vastaa päällikkö.

      Poista
  9. Kävipä erään kerran että metrosta löytyi jalkapallon hulinoiden jäljiltä sopraanosaksofoni. Selmer Mark 6. Hinta halvimmillaan 3,5 kiloeuroa. Tämä yksilö ei ollut halpa. Vein sen paikalliselle poliisilaitokselle ja omistaja lähetti soman löytöpalkkionkin, jämptisti ja kohteliaasti. Tyytyväisyys töräyttelyyn tuli taattua.

    VastaaPoista