Reilu mies

Ymmärrän että Jari Lindströmin erikoinen avautuminen HS:ssä liittyy puolueen sisäiseen valtataisteluun, joka puolestaan liittyy puolueen taisteluun olemassaolostaan.

Silti kertomus poliitikon liian raskaasta elämästä oli hyvä ja vaikutelma miehestä erittäin vaikuttava. Haukuin Lindströmin alkajaisiksi, kun hän aloitti työ- ja oikeusministerin tehtävänsä. Pyydän anteeksi, että olin oikeassa.

Ei siitä tullut mitään, ja nyt tilanne on oikeusasioissa kansallisesti pahempi kuin hänen aloittaessaan.

Guzenina osoitti jälleen kerran, mikä on hänen vahvuutensa. Hän pilkkasi Lindströmiä julkisesti hänen faktoin perutellut sairautensa vuoksi. Guzenina olisi parhaimmillaan ja iloisimmillaan puoluetoveria naarattaessa. Sellaisen puuttuessa kuka tahansa kansanedustaja tulee kysymykseen. Ehkä maassa tarvitaan hymyilevä ruumiskoira.

Ne jotka nalkuttavat Sipilän insinöörimäisestä johtamisesta, tietävät mistä puhuvat. Media naureskeli aluksi vuokaavioita, koska sen piirissä ei tiedetä, mikä vuokaavio on.

Sellaisen voi tehdä kynällä. Sellainen kuuluu jokaisen pikkupajan johtamiseen. Tyypillisimmin pannaan alekkain tai peräkkäin asiat suunnitelmana, mitä tehdään ensin ja mitä tehdään sitten. Ensin käydään kerjäämässä pankista rahaa ja sitten maksetaan työntekijöiden palkat ja sitten verot ja sitten mietitään, millä sille pankille maksetaan takaisin.

Sellainenkin on vuokaavio.

Sana algoritmi voi aina käyttää, koska sekin on kirjoittajille ja lukijoille merkitykseltään tuntematon. Prosessi olisi helpompi. Se on suomeksi tapahtumasarja sääntöineen tai säännönmukaisuuksineen.

Algoritmi liittyy usein mutta ei aina tietotekniikkaan. Perusesimerkki on jakokulma eli jakolaskun tekeminen kynällä ja paperilla käsin. Sen kaikki osaavat. Se on toistoinen menettelytapa, jota kannattaa käyttää, jos aikoo asuntoa ja saa tietää vain pinta-alan ja hinnan. Hinta jaettuna pinta-alalla antaa tulokseksi neliöhinnan ja neliöhinnoista on paljon hyviä taulukkoja.

Kynällä ja paperilla laskemisen taitoa kannattaa pitää yllä.

Lindström lupasi tehdä parhaansa joutuessaan kylmiltään oikeusministeriksi, ja varmaan tekikin, mutta tehtävä oli mahdoton ensikertalaiselle.

Eilen nimitetty uusi oikeusministeri Antti Häkkänen osoitti olevansa juristi ja ammattilainen. Hän aloitti suoraan pötypuheella, jota ei heti huomaa sellaiseksi. Hän ilmoitti mutkikkaalla lauseella, ettei kannata seksuaali- eikä väkivaltarikoksia. Tämä on helpottava tieto, mutta ei oikeastaan yllätys.

Tarkoitus on myös jatkaa tutkimusta kansalaisten oikeustajusta ja rangaistustasosta. Tutkimuksen tulos tulee olemaan, että kansalaisten mielestä rangaistuksia olisi kovennettava.

Tätä ennakoimaani tulosta en rupea ilkkumaan. Voi olla, että 50 vuoden kriminologia-painotteinen aikakausi on jäänyt taakse. Tiedämme kyllä edelleen, ettei rangaistuksista ole apua eikä ihmisten istuttaminen vankiloissa lisää edes kansalaisten turvallisuutta, mutta jos kovat rangaistukset tyydyttävät kansalaisten kostonhimoa, kai niihin on mentävä.

Tosin kukaan ei ole koskaan onnistunut suhteuttamaan toisiinsa esimerkiksi murhaa ja miljoonaluokan petosta.

Pääasia on, että paha saa palkkansa. Ihannetapauksessa paha saa palkkansa käteisenä, käytettyinä 20 dollarin seteleinä.

Toisaalta Häkkänen ehti sanoa jotain, mistä voisi saada sen käsityksen, että hän on ollut hereillä oikeusteorian luennolla. Lakia on noudatettava, vaikka laki olisi tyhmä ja harmittava. Kansalaisella saa olla vaikka miten hienoja moraalisia periaatteita, mutta laki on eri asia.

Olen tavannut elämässäni tuhat ihmistä, joille oikea kohtelu olisi ollut tunti turpaan ja sen jälkeen pää alaspäin putkassa. En hyväksy sellaista kohtelua. Nyt voimassa oleva laki mm. vangitsemisen edellytyksistä ja menettelytavoista on riittävän hyvä. Vaikka poliisi ”tietäisi”, että joku epäilty on syyllinen, täytyy olla todisteita, tuossa tapauksessa jotain mitä lakimiehet sanovat todennäköisiksi syiksi.

Tuo termi antaa sen sinänsä virheellisen mielikuvan, että syyllisyys olisi kuin ulkolämpömittari, josta voi suoraan lukea syyllisyyden määrän celsius-asteina.

Syyllisyys on sekä riita-asioissa (”vastuu”) että rikosasioissa niin sanotun kokonaisharkinnan tulos. Korkeimman oikeuden vuosikirjasta löytyy nykysisin aika paljon ratkaisuja, joissa syyllisyyskysymystä eli siis todisteiden vaikutusta on arvioitu suuntaan ja toiseen.

”Pro et contra” on huonoa latinaa. Ennen sanottiin ”sic et non”, ja se on eri asia (kyllä ja ei). Todisteiden jakaminen puolesta ja vastan puhuviin peittää näkyvistä sen keskeisen tilanteen, jossa tuomioistuimen kielellä ”ei voida sulkea pois sitä mahdollisuutta, että…”

Jokin seikka aiheuttaa epävarmuuden tulkitsijalle. Tulkitsijan velvollisuus on tunnustaa tämä asiain tila. Rikosasiassa äärimmäisessä tapauksessa pelkkä epävarmuus johtaa tulkintaan ”epävarmassa tilanteessa syytetyn eduksi”.

Noiden tilanteiden ratkaisemiseen vaaditaan kokenutta ammattilaista.

Tällä kohdin juuri käsittelemäni Leif G W Persson fuskasi uusimmassa kirjassaan. Kirjasta lähemmin ilmenevä päätoiston syytteen hylkääminen tuolla perusteella Svean hovioikeudessa ei ole uskottavaa. Sanoo nimimerkki entinen hovioikeudenneuvos, perehtynyt myös Ruotsin käytäntöön.

Mutta Jari Lindströmille toivotan tätä samaa eli asioiden kääntymistä epäillyn eduksi eli terveyttä.