Tiusanen

 

Meillä oli tapana polttaa tupakkaa pakkasviimassa Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa, jossa olimme professoreita. Eilen luin lehdestä, että nyt Tauno on täyttänyt 80 vuotta. Parvekkeesta en tiedä. 

 

Mutta Taunolla oli laaja kokemus vaikeuksien kasaantumisesta. Syistä jotka jäivät minulle hiukan epäselviksi hän oli jo nuorena tutkijana ajautunut selvittelemään taloustieteilijänä Neuvostoliiton ja sen käytännössä hallitsemien maiden taloutta.

 

Ura oli selvä, kun hän esitti perustelut ja ennusteen 1970-luvun alkupuolella. Sosialistinen järjestelmä tulee romahtamaan. Uraa Suomessa ei enää ollut. Vasemmalta hänet julistettiin CIA:n agentiksi, ja tutkijana hän sijoittautui Keski-Eurooppaan ja matkusteli taajaan Itä-blokin maissa ja Neuvostoliitossa ja solmi yhteyksiä. 

 

Hänen kotipesäkseen tuli Glasgow, jossa hän hoiti professuuria, ja jatkoi tosiasioiden ja numerosarjojen keräämistä.

 

Suomessa hänen mainettaan ei varsinaisesti lisännyt se, että Max Jacobson julkaisi EVA:n puitteissa hänen selvityksiään. Etenkin keskustapuolue oli tiukkana. Tiusasen väitteen mukaan hänelle luvattiin lentävä lähtö tervan ja höyhenien kera puolueen ministeritaholta vielä paria viikkoa ennen Neuvostoliiton lopullista sortumista.

 

Silloin kun me polttelimme sitä tupakkaa, oli jo täysin tunnettua, että Tauno tiedot ja tilastot pitivät kutinsa ja hänen johtopäätöksensä olivat olleet oikeita, suorastaan väistämättömiä.

 

Tätä nykyä on jo sanottu, että hän oli ”huutavan ääni korvessa”. Se ei oikeastaan pidä paikkaansa, mutta harvat ns. toisinajattelijat maalasivat itsensä nurkkaan etenkin rettelöimishalullaan. Matti Virkkusen kaltaisten puheita ei kannattanut kuunnella, koska suurpankin johtajat olivat kapitalisteja, ja kapialisteista laulettiin, että ”ei koskaan tee he itse työtä, vaan he työtä riistävät – rahat kansan hankkimat on menneet kaikki konnain kukkaroon – pois kansa omansa jo vaatii, ja ryöstösaalis tuotakoon.”

 

Kiusallinen käsite-erehdys vaivaa meitä jatkuvasti. Eilen luin kirjoituksen, jossa asianomainen oli tuohtunut siitä, ettei hänen avustamansa lehti ollut julkaissut hänen kirjoitustaan aiheesta, josta on monenlaisia mielipiteitä. Hän puhui sananvapaudesta.

 

On paikallaan käyttää tuota komeaa nimitystä, kun on puhe oikeudesta olla eri mieltä ja esittää eriävä mielipiteensä. Oikeudellisesti tilanteella ei ole mitään tekemistä sananvapauden kanssa. Jokainen päättää itse, ottaako maksaakseen ja maineelleen toisen kirjoituksen. Ei kirjailija, jonka käsikirjoituksen kustantaja hylkää, voi vedota tehokkaasti sananvapauteensa.

 

Tunnen henkilön, joka on tekemisissä opettajain koulutuksen kanssa. Hän oli kysynyt haastattelussa hakijalta maailman luomisesta ja saanut vastauksen, että Raamatun mukaan ja juuri kuten luomiskertomuksessa kerrotaan. Juttukaverini kertoi sitten pian lopettaneensa ja ojentaneensa kättä ilmoittaen, ettei katso hakijaa sopivaksi opettajankoulutukseen. Tämä äkämystyi ja arvasi suun ja kilahti, että ”on minullakin sananvapaus”. Hänelle oli kerrottu, että ei ole. Koulussa opettajan tehtävä ei ole esitellä mielipiteitään, vaan eri aineitten sisältöjä, joita sanottiin ennen oppiennätyksiksi. Tunnetusti ne ovat ajoittain pahastikin virheellisiä, mutta ristiretki näitä havaittuja tai kuviteltuja virheitä vastaan sopii koulun ulkopuolelle, ei kouluun. Ja mahdollisuus julistaa maan johto sisätöihin soveltumattomaksi ei ole oikeudellinen, vaan poliittinen. Tällaiselle kuivettuneelle juristille asia on aivan sama kuin ettei poliisi eikä pappi voi pakottaa autokauppiasta myymään piimää.