Laulukilpailu

 

Ehkä te osaisitte vihjata, miksi yksi hiukan kummallinen Ivan Turgenevin novelli menee mielessäni Tshehovin rinnalle eli siis elämää muuttavien joukkoon, maailman parhaisiin. Kysymyksessä on ”Laulajat”. 

 

”Metsämiehen muistelmia” mainitaan hakemistoissa jopa metsästystä koskevana kirjana. Sitä se ei ole. Soveliaan suomennoksen etsiminen tuottaa töitä. Sama koskee jossain määrin tekijän muitakin teoksia. Tosin Otavan ”Suuret venäläiset kertojat” on tältäkin osin vot harashoo.

 

Tämän hetken suomentajat, jotka ovat mielestäni kaikkia aikaisempia etevämpiä, ovat keskittyneet etenkin Dostojevskiin ja Tshehoviin. Tolstoi ei ole muotia eikä Turgenev lainkaan.

 

Itse olen enimmäkseen taipunut Constance Garnettiin, joka oli ihme akka. Tiedän että häntä pidetään viktoriaanisena nipottajana, jolla ei ollut käsitystä eikä halua välittää Dostojevskin ja Tolstoin vulkaanista kieltä. Mutta lueskeltuani Tshehovia kai kymmenellä eri kielellä, jopa vaivalloisesti ja tuloksettomasti venäjäksi, pidän häntä yhä merkittävänä. Ja hänen yli 70 romaanikäännöstään ovat Gutenbergissa ilmaiseksi.

 

Hän sopii hyvin Turgeneviin, joka oli ylhäisaatelinen ja asuin elämänsä ulkomailla, Ranskassa, ja saavutti Flaubertin ja Goncourtien arvonannon.

 

”Laulajat” on toispuolisesti rakennettu lyhyt novelli, jossa on tavattomasti väkeä ja ihan turhan tuntuisia kuvauksia erilaisten höpöttäjien ja kylähullujen kulmakarvoista ja riekaleisista nutuista. Paikka on pahainen kapakka surkeassa Kolotovkan kaupungissa, jonka halkaisee rotko. Kun kojukauppias laulaa osoittaen ihmeellisten kurkkuäänten hallintaa ja suoriutuen tremoloista ja melismoista, kuulijat onnittelevat itseään ihmeen kuulemisesta. Palkinto, pullollinen olutta, on jo menotiellä. Ei ihme. Orelin seudun asukkaat tunnetaan ihmeellisestä musikaalisuudestaan, ja heidän kuoronsa tunnetaan laajalti.

 

Haastaja Jakov on töissä paperitehtaassa kastelemassa vedettävää paperia, ja aloittaa hapuillen hauraalla äänellä. Alku särähtelee kuin vahingossa kosketettu harpun kieli, mutta kasvaa tuliseksi ja leveäksi. Alku oli ollut hiukan epävireistä ja jotenkin sairaalloisen tuntuista. Mutta: ”Olen harvoin kuullut sellaista laulua. Aitoutta, tunteen syvyyttä, nuoruutta, sydämellisyyttä ja oudon kiehtovaa, piittaamatonta ja hurjaa alakuloa. Se tuntui käyvän suoraan sydämeen, kaikkeen mikä sydämessä on venäläistä. Värinästä oli tullut väräjtelä. Mieleeni tuli lokki, jonka kerran näin meren rannassa paljastavan rintahöyhenensä räikeänä laskevalle auringolle. Yakov lauloi lokin siivin äänettömien, nousevien tunteittemme virtauksessa. Hän lauloi, ja sävel toi mukanaan kaiken, mikä oli meille rakasta, meille omaa, avaraa ja korkeaa kuin lopputomaton aro ja päättymätön matka.”

 

Viimeinen sävel kuin murtuu ja Yakov herää käsittämään, että hän on laulanut ja huone on täynnä ihmisiä. Kaikki itkevät, myös kovaluontoinen voimamies ja kapakan isäntä, jonka vaimo juoksee posket märkinä näkymättömiin. Kukaan ei sano mitään. Palkinto-olut ojennetaan – ja paikalla olijat jatkavat niin että kun aatelismies-kertoja muutaman tunnin kuluttua havahtuu heinähaasiasta ja kulkee kapakan ohi, siellä kaikki ovat hulluna juovuksissa. Hän kulkee rotkoon, jossa tuntematon nulikka huutelee veljeään. ”Antropka, tule kotiin, niin isän antaa sinulle selkään…”

 

Onneksi kuulin kerran Hvorostovskyn lauluillan. Tarinan Yakoville hän olisi hävinnyt. Mutta nyt molemmat ovat kuolleet. Rotko on paikallaan, ja aro.