Oikaisu laulusta

 

Kommentti oikaisi, kun kirjoitin levyjeni lajittelusta. Asian laita on se, että Dietrich Fischer-Dieskaun levytyksistä muun muassa Gerald Mooren kanssa on merkittävä määrä uudelleen masteroituja äänitteitä, joita on runsaasti myös Spotifyssä.

 

Olen lapsellisen ihastunut siihen, millaisia ihmeitä vanhojen äänitteiden korjaamisella saadaan aikaan.

 

Tietenkään vanhaa orkesterin esitystä ei saa soimaan samalla tavalla kuin nykyisellä tekniikalla tehtyjä. Pienimuotoinen musiikki toistuu ihmeteltävästi. Esimerkki mainiosta toisenlaisesta musiikista on Charlie Parkerin tuotannon pääosa, joka antaa jazzin ystävälle tilaisuuden kuulla jotain ”uutta”.  Parkerin jäljiltä on koko lailla paljon alun perin epätoivoisen huonosti äänitettyjä levyjä, jotka ovat kuitenkin musiikkina sykähdyttäviä.

 

Maailmassa on paljon sellaisia asioita kuin etikkakurkut, silakka tai sienisalaatti. Ellei ole vanhoja pohjia, niihin täytyy opetella.

 

Kukin ajautuu tavoilleen, ja useimmat puhuvat valinnoista, vaikka se on hupsua puhetta. Elämässä sattumalla on niin tavaton merkitys, ja syyn ja seurauksen suhde on joskus myös tieteeksi naamioitunutta taikauskoa. 

 

Kokemuksen mukaan harjoittelu edistää sekä mielihyvän saamista että mielipahan välttämistä. Mahdollisimman yksinkertaisesti: ulkoilu ja liikunta parantavat vointia. Miten ulkoilla ja millä tavoin liikkua ei ole kuitenkaan asia, jossa olisi viisasta luottaa vain omiin arvauksiinsa eli vaistoihinsa.

 

En yritä tehdä propagandaa konserttimusiikin puolesta. En muuten osaisikaan. Jos joutuisin maanittelemaan toista, aloittaisin kehotuksella varoa ”kevyttä klassista”, ja se on ehkä virhe. Vivaldin ”Neljä vuodenaikaa” on itse asiassa hieno kappale.

 

Mutta laulumusiikkia eli liediä en tarjoaisi. Vaikka niin paljon hienoja lauluja on sävelletty keskinkertaisiin runoihin – samalla tavalla kuin hienoista kirjoista tahtoo tulla aika huonoja elokuvia – en osaa olla miettimättä, mitä kaikkea Fischer-Dieskaun valtavasta tuotannosta jää tavoittamatta, ellei osaa saksaa niin että ymmärtää heti tekstin. Esimerkiksi hienonhienon Hugo Wolffin laulut punoutuvat tekstiin sadalla tavalla, ja tuo tekstin taju on yksi sankaribaritonimme monista ihmeellisistä taidoista.

 

Hieman harvinaisempi taito, joka tulee hienosti esiin nyt uudelleen masteroiduilla levyillä, on kyky olla peittämättä laulua esityksellään. Hiukan koulutyttömäisesti tekisi mieli puhua nöyryydestä musiikin edessä.

 

Muistelen kirjoittaneeni asiasta tässä blogissa, varmaan esitellessäni Fischer-Dieskaun kirjoja, jotka eivät ole sensaatiomaisia, että hänen taiteestaan saamme kiittää toista maailmansotaa. 

 

Hän oli syntynyt 1925 ja ehti jäädä sotavangiksi jo 1943, suureksi onnekseen Italiassa ja amerikkalaisten käsiin. Hänellä oli nyt aikaa jatkaa jo korkealla tasolla aloittamiaan lauluopintoja vankileirissä. Muualta lukemani mukaan hän sitten oppi myös ulkoa osan noin tuhannen laulun repertuaaristaan.