Sivun näyttöjä yhteensä

29. huhtikuuta 2021

Oikaisu laulusta



 

Kommentti oikaisi, kun kirjoitin levyjeni lajittelusta. Asian laita on se, että Dietrich Fischer-Dieskaun levytyksistä muun muassa Gerald Mooren kanssa on merkittävä määrä uudelleen masteroituja äänitteitä, joita on runsaasti myös Spotifyssä.

 

Olen lapsellisen ihastunut siihen, millaisia ihmeitä vanhojen äänitteiden korjaamisella saadaan aikaan.

 

Tietenkään vanhaa orkesterin esitystä ei saa soimaan samalla tavalla kuin nykyisellä tekniikalla tehtyjä. Pienimuotoinen musiikki toistuu ihmeteltävästi. Esimerkki mainiosta toisenlaisesta musiikista on Charlie Parkerin tuotannon pääosa, joka antaa jazzin ystävälle tilaisuuden kuulla jotain ”uutta”.  Parkerin jäljiltä on koko lailla paljon alun perin epätoivoisen huonosti äänitettyjä levyjä, jotka ovat kuitenkin musiikkina sykähdyttäviä.

 

Maailmassa on paljon sellaisia asioita kuin etikkakurkut, silakka tai sienisalaatti. Ellei ole vanhoja pohjia, niihin täytyy opetella.

 

Kukin ajautuu tavoilleen, ja useimmat puhuvat valinnoista, vaikka se on hupsua puhetta. Elämässä sattumalla on niin tavaton merkitys, ja syyn ja seurauksen suhde on joskus myös tieteeksi naamioitunutta taikauskoa. 

 

Kokemuksen mukaan harjoittelu edistää sekä mielihyvän saamista että mielipahan välttämistä. Mahdollisimman yksinkertaisesti: ulkoilu ja liikunta parantavat vointia. Miten ulkoilla ja millä tavoin liikkua ei ole kuitenkaan asia, jossa olisi viisasta luottaa vain omiin arvauksiinsa eli vaistoihinsa.

 

En yritä tehdä propagandaa konserttimusiikin puolesta. En muuten osaisikaan. Jos joutuisin maanittelemaan toista, aloittaisin kehotuksella varoa ”kevyttä klassista”, ja se on ehkä virhe. Vivaldin ”Neljä vuodenaikaa” on itse asiassa hieno kappale.

 

Mutta laulumusiikkia eli liediä en tarjoaisi. Vaikka niin paljon hienoja lauluja on sävelletty keskinkertaisiin runoihin – samalla tavalla kuin hienoista kirjoista tahtoo tulla aika huonoja elokuvia – en osaa olla miettimättä, mitä kaikkea Fischer-Dieskaun valtavasta tuotannosta jää tavoittamatta, ellei osaa saksaa niin että ymmärtää heti tekstin. Esimerkiksi hienonhienon Hugo Wolffin laulut punoutuvat tekstiin sadalla tavalla, ja tuo tekstin taju on yksi sankaribaritonimme monista ihmeellisistä taidoista.

 

Hieman harvinaisempi taito, joka tulee hienosti esiin nyt uudelleen masteroiduilla levyillä, on kyky olla peittämättä laulua esityksellään. Hiukan koulutyttömäisesti tekisi mieli puhua nöyryydestä musiikin edessä.

 

Muistelen kirjoittaneeni asiasta tässä blogissa, varmaan esitellessäni Fischer-Dieskaun kirjoja, jotka eivät ole sensaatiomaisia, että hänen taiteestaan saamme kiittää toista maailmansotaa. 

 

Hän oli syntynyt 1925 ja ehti jäädä sotavangiksi jo 1943, suureksi onnekseen Italiassa ja amerikkalaisten käsiin. Hänellä oli nyt aikaa jatkaa jo korkealla tasolla aloittamiaan lauluopintoja vankileirissä. Muualta lukemani mukaan hän sitten oppi myös ulkoa osan noin tuhannen laulun repertuaaristaan.

11 kommenttia:

  1. Onko sukua Gisela F-D? Tämä oli hieno Wagnertulkki

    VastaaPoista
  2. 'hienoista kirjoista tahtoo tulla aika huonoja elokuvia..'
    Mitä hienompi kirja, sitä syvemmälle se voi mielessä mennä ja vastaavasti muodostaa mielikuvitukseen oman maailmansa, joka tietenkin vielä vaihtelee ihmisestä toiseen. Elokuvan tekemisessä kirjasta on ongelma tavoittaa tavalla tai toisella tuota enemmän tai vähemmän lukijan kokemuksesta vaihtelevaa maailmaa. Ja sehän ei onnistu. Elokuva ei ole kirja, ehkä kirja pikemminkin elokuva mielessä. Ongelmaan ei taida olla muuta ratkaisua, kuin jättää siitä tehty elokuva katsomatta, jolloin jää pettymystä vaille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Filmatisoinnista tulee usein juonikuvitus, mutta romaanissa juoni on usein sen vähiten kiinnostava osuus, esimerkkinä Jane Austen, jota Tuomas Anhava piti parhaana romaanikirjailijana.

      Poista
    2. En sanoisi Austeninkaan juonta "vähiten kiinnostavaksi". Se vie kirjoja eteenpäin. Jos televisiolle tehdyt jutut saa laskea elokuviksi, on BBC tehnyt kaksi loistavaa "elokuvaa" Austenin kirjoista, sen kuuluisan Pride and Prejudice-sarjan ja hieman lyhyemmän Persuasionin. Jälkimmäinen ehkä välittää ajankuvaa vielä edellistäkin paremmin.
      AW

      Poista
    3. Kaikki on upeaa ja tyylikästä filmatisoinneissa ja tv-sarjoissa, mutta niistä puuttuu Jane Austenin henki, hienovarainen humoristinen etäännytys. Patricia Rozeman Mansfield Park on kiinnostava erikoistapaus. Rozema totesi Austen-filmatisoinnin mahdottomaksi ja teki elokuvansa ikäänkuin kunnianosoituksena. Austenin ominaislaji on vapaa epäsuora puhuttelu, jolle ei ole elokuvallista vastinetta, mutta Rozema muutti Mansfield Parkia niin, että hän teki Fannysta kirjailijan, jonka kautta kuulemme elokuvassa Austenin äänen.

      Poista
  3. Kreeta Maria Kentalan johtama Barocco Boreale tekee ihmeitä Vivaldin loppuunkalutulle neljälle vuodenajalle.

    VastaaPoista
  4. Kyllä minun mieleni niin ilahtuu näitä lukiessa. Kolmea setää seuraan, ja yksi niistä on verraton pitkätossu.

    VastaaPoista
  5. Aiemmassa kommentissa valiteltiin Sibelius-Akatemian Fischer-Dieskau-kokoelman olemista kaduntallaajan ulottumattomissa. Kyllä ne levyt ovat kenen tahansa konsultoitavissa Sibiksen kirjastossa, sen kun vain kävelee Musiikkitaloon ja tietää mistä ovista mennä. Olettaen että poikkeusolot eivät ole päällä.

    VastaaPoista
  6. On virtuoosilaulajia, joista kuulee kohta, että päällimmäisenä motiivina on "kuulkaa, miten hieno ääni minulla on". Sitten on niitä, jotka avautuvat taivaan korkeuteen ja antavat pyhyyden ja salaisuuden lumouksen virrata jalona sävelvirtana kuulijan korviin. Esim. Soile Isokoski, kuten myös Dietrich Fischer-Dieskau.

    VastaaPoista
  7. Monet saksalaiset laulut kuulee mielessään juuri Dietrich Fischer-Dieskaun laulamina.

    VastaaPoista