Sivun näyttöjä yhteensä

3. huhtikuuta 2021

Cahors


 

Maurice tanssi pöydän ympäri sillä kipeällä jalallaan, jossa oli kihti. Emme me kukaan ymmärtäneet jalkapallosta, paitsi valkotukkainen lapsi. Mutta Tanska oli tehnyt maalin jossain ottelussa, ja saksalaiset poimivat pallon verkosta onealla mielellä.

 

Kirjassani juodaan iltakausi Cahorsin viiniä. Se on yllättävää. Kun oli seudulla, kävin ostamassa laatikollisen viinejä arkkitehti-ystävälleni, joka ei halunnut rahaa, vaikka oli tehnyt ison työn. Kuulin että viinit olivat maistuneet arvokkailta, täyteläisiltä.

 

Autosta olin katsellut legendaarisia paikannimiä. Pomerol, Pauillac. Kauempana oli Montaignen linna ja sen kuuluisa mylly, jossa omistaja vietti aikansa ja kirjoitti esseensä.

 

Ei kovin kaukana olivat Lascaux luolineen, ja kun Dordognen laakso on sellainen kalkkikiviluolien maailmannäyttely, siellä on myös Chauvet, joka löydettiin vasta sen jälkeen kun me olimme pelanneet sulkapalloa pellolla.

 

Kaikkein vaikuttavin oli Rocamadour, pyhiinvaelluspaikka. Kootessani kirjaksi alan tekstejä ymmärsin vasta, että eräretkeilyä on harjoitettu Ranskan keskiylängöllä kymmeniä tuhansia vuosia. Pyhiinvaeltajat eivät suinkaan pysytelleet osoitetuilla reiteillä. Itseensä tukeutuvan, ei mistään ei mihinkään suuntautuvan retkeilyn kantaisä oli Robert Louis Stevenson (Travels with Donkey), joka suunnitteli ja teetti itselleen makuupussin ja nukkui taivasalla.

 

Stevenson oli sata vuotta oman maineensa uhri. ”Poikien seikkailukirjailija” oli paha leima, sama jonka myös Kipling sai.

 

E-kirjojen kautta jokaisella on tilaisuus lukea Stevensonin satuja (fables), jotka ovat maailman parhaita. ”Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde” oli ennakkoaavistus 1900-lukuun, kuten Stevensonin ihailijoista ainakin Joseph Conrad käsitti. Insinöörin tarkkuus yhdistettynä merirosvon mielenkäyntiin on kirjailijalle loistava lähtökohta.

 

Maurice, siis hän joka tanssi kipeällä jalalla, oli poikasena salakuljettanut heimolaisiaan vaikeita reittejä Espanjan puolelle turvaan Gestapolta, ja kertoi niistä ajoista minulle vain kerran. Vanhana hän oli ahkera spiritisti ja R. Steinerin ihailija. Häneltä sain tietää esimerkein, että juutalaisen perinteen minusta yllättävä piirre on omien sukulaisten petkuttaminen. Aikani mietittyäni ymmärsin, että tuo oli syvällistä. Niihin aikoihin oli paneutunut Bashevis Singeriin ja siten myös juutalaisuuden erilaisiin perinteisiin ja lahkoihin. Maurice petti vaimoaan, joka ol juoppo, ja joutui raittiin tätinsä narraamaksi. Mitäpä näitä piilottelemaan- kaikki ovat jo kuolleet.

 

Ja osasin itsekin tekeytyä juutalaisen näköiseksi, kun Maurice esitteli minut viinikaupoissa, automyymälöissä ja antikvariaateissa milloin minäkin. Viinit sain puoleen hintaan ”Pohjois-Euroopan johtavana viiniasiantuntijana”, joka ei jättäisi laulamatta Cahorsin viinien ylistystä. Niin. Kaipa ne olivat hyviä.

 

Talo, jossa asuimme, oli se sama, joka oli syttyä palamaan. Löysin sähköpäätaulun ja siis pääkytkimen tapetin alta. Koska seinäpaperi oli liimattu huolellisesti paikalleen, löytäminen ei ollut helppoa. Siellä ullakkokomerossa haisi edellisen omistajan virtsa, kuten kai kuuluu asiaan. Ja minä opin yhdestä miehestä enemmän Euroopan historiaa kuin kymmenestä kirjasta.

8 kommenttia:

  1. Minusta Kemppinen voisi mielellään kertoa, kenen teoksesta on kyse, kun kuvittaa blogiaan muiden tekemillä töillä. Tämän Kristushahmon maalasi Georges Rouault.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kenties, mutta arvasi tuon kertomattakin, samoin kuin edellisen Doré:nkin

      Poista
    2. Kiitokset tiedoista. Vähän tuntemattomampi maalari tämä Rouault.

      Googlen kuvahaulla nuo tiedot näyttävät löytyvän. Kukaan tuskin kuvittelee tätäkään Kemppisen omaksi teokseksi... ja ehkä on ihan ok että Kemppinen kirjoittaa oman juttunsa, eikä ala selitellä sen yhteyksiä kuvitukseen.

      Poista
    3. Olipa helppo selvittää kuvan alkuperä. Se oli heti tuttu ja tiesin, missä sen olin nähnyt. Lukion lyhyen englannin kurssin oheislukemistona oli vastikään ilmestynyt New English Bible. Omani olin päivännyt 30.3.1965. Sen kannessa oli tuon kuvan kasvot ja takakannessa kerrottiin kuvan tekijä.

      Toisessa kommentissa ihmetellään tarinan ainaista kääntymistä sodan synkkyyksiin. Enteellisiä telaketjun kolinaa kuuluu sen verran koko ajan ja turhan läheltä, että ei niiden ajankohtaisuutta voi vaikenemalla kieltää.
      P.T.

      Poista
  2. Netflixin israelilaisessa Shtisel-sarjassa minua hämmästytti patriarkka Shtiselin nuoremman veljen taipumus ja tarve puijata isoveljeään ja jopa tulevaa vaimoaan, kun yritti salaa saada itselleen puolet tämän lottovoitosta. Ymmärsin sen sitten juutalaiseksi itseironiaksi.

    VastaaPoista
  3. Kiitos! Näinä aikoina on ollut ilo ja lohtu katsoa, löytyisikö täältä Aarresaarelta jotain. Ja aina löytyy - ajatusten kipinöitä on niin, että silmiä pitää siristää! Jokainen tämän blogin aloitus voisi olla hyvän novellin alusta, ja jos lukemisen aloittaa, ei sitä malta lopettaa ennen kuin on päässyt loppuun. Se on palkitsevaa lukijalle ja erittäin vaativa työ kirjoittajalta. Kiitos siitä!
    Välillä kuitenkin hämmennys valtaa mielen. Teksti nousee ilmaan kevyesti kuin varpunen ja sitä jää odottamaan mihin se päätyykään, mutta sitten jostakin ilmestyy Stukan varjo taivaalle ja pimentää sen, vaikka se ei tuntuisi kuuluvan tarinaan - kuten ei tähänkään muisteluun Ranskan maalta. Iloiseen tarinaan tulee surullinen, traumaattinen särö.
    Oltaisiinko tässä perimmäisten kysymysten äärellä? Joku sanoi joskus, että kun katsot kauan pimeyteen, katselee myös pimeys sinuun. Ehkä vielä pelottavampaa on katsoa ihmistä, joka on nähnyt pimeyteen. Sotaveteraanit katselivat pimeyteen, traumatisoituivat ja me jäljelle jääneet näimme, mitä se sai aikaan ihmisessä ja hänen lähipiirissään. Ehkä siksi tämä pakkomielteinen kiinnostus toiseen maailmansotaan, pimeään, johon kerta kerralta palaamme mutta jota me emme kuitenkaan näe.

    VastaaPoista
  4. Yhden pojan perheestä saisi kirjoitettua seikkailukirjan, jos osaisi. Minäkin olen ollut mukana muutamalla kesymmällä retkellä. Vanhimpien lasten ollessa 1½ ja 2½ -vuotiaita oltiin viikon kanavaristeilyllä Loiren laaksossa, ajettiin moottoriveneellä ja yövyttiin veneen pikku hyteissä. Päivisin tehtiin polkupyöräretkiä johonkin kylään, linnaan tai viinitilalle, josta ostettiin Sancerre-viiniä. Jäi mieleen, kun nuorempi tyttö vastasi linnan esittelijälle sujuvasti "avoir".

    Nyt he eivät pysyneet kahden nuorimman kanssa Ylläksen mökillä vaan kuvia tuli Kevon avarista viruksettomista maisemista. Alla miniän teksti: "Hiihdettiin vahingossa Norjan puolelle, ja nyt ne ei päästä meitä pois." Minä jo ihmettelemään, kunnes tuli seuraava kuva turvekammista, jossa aikoivat yöpyä ja teksti: "Aprillia, aprillia!" Heiltä se rajan ylityskin onnistuisi eikä siellä kai mitään aitoja ole.

    Kun vanhin lapsi oli kahden kuukauden, he olivat monen päivän hiihtoretkellä Lapissa, lapsi perässä pulkassa lampaan taljoihin käärittynä. Joskus autiomaja oli pitänyt kaivaa esiin lumen alta... Ihmeesti he kaikki ovat säilyneet hengissä, tavallista reippaampina.

    VastaaPoista
  5. Kun olin kesätöissä Pariisissa 1995 asuin paikallisen perheen luona, jonka isälle maistui viini. Kysyin häneltä jotain suosituksia, että mitä viiniä kannattaisi ostaa ja maistaa, kun en itse tiennyt viineistä mitään (enkä tiedä vieläkään). Hän suositteli Cahorsia.

    VastaaPoista