Sivun näyttöjä yhteensä

16. heinäkuuta 2020

Ji Kang



Soitin helähtää, vaski vaikenee, rumpu rampautuu,
Wang Bo sulkee laulavan suunsa,
Di Ya ei enää erota jokia toisistaan veden mausta,
virran henki rientää syvyyksistä,
ilman airut saapuu pilviviitassa.
Fenix-linnut tanssivat portailla,
keijut lentävät kokemaan ihmettä.
Kuka kulkisi raskain jaloin nyt, kun
sointu kohoaa maasta?

Soittimen henki – ei sille ole vertaa?
Tahraton ruumis, korkea sielu.
Tänne tullaan kaukaa, kauas.
Syvä soitin ja käskevä käsi.
Vieläkö tämä on maailmaa?
Silkkikielet, sävelet soivat, ja
nousevat taivaaseen.
Miten harvinaisia ovat aidot soittajat –
kuka käsittäisi mitä heissä liikkuu?
Ylhäisen soittimen sävelen kuulee
jalo mieli.

= = = = = = = = =
XIV

Jätin vaunut
Kämmekkätarhaan,
päästin hevoset
Kukkien kunnaalle,
ammuin jousella kedolla,
kastelin siimani jokeen,
näin hanhien muuttavan,
sormissani soittimen viisi kieltä.
Silmäni näkevät tuonne ja tänne,
onnea, sydän selaa salaisuudet.
Ihailen vanhaa kalastajaa:
merta koettu, ansa unohtunut!
Mutta Yingin mies on poissa.
Kenelle nyt kerron tämän kaiken?

= = = = = = = = =

Ji Kang tai Xi Kang syntyi vuonna 223 ja kuoli 262. Roomassa oli silloin keisarina Septimus Severus. Marcus Aurelius oli taannoin kuollut. Tsingis-kaaniin oli vielä tuhat vuotta.

8 kommenttia:

  1. Kiitos hienosta suomennoksesta! Kahdesta viimeisestä lauseesta, jotka kääntävät runon merkityksen ja tunteen päälaelleen, tulee mieleen japanilainen runous paljon myöhemmältä ajalta. Ehkä tanka-runojen idea syntyi ensin Kiinassa tai sen vaikutuksen alla?

    VastaaPoista
  2. Kiitos! En löytänyt muutamista meidän englanninkielisistä Ji Kang-nimistä.

    VastaaPoista
  3. Vanhempi kirjoitustapa Xi Kang. - Perustiedot löytyvät kuitenkin Ji Kang -nimellä. Muuten myös 500 vuotta myöhäisempien T'ang -suuruuksien nimissä saa olla tarkkana. Li Po on nykyisin Li Bao, Tu Fu on Du Fu ja vaikein on Po Chü I - nykyisin Bai Juyi. Wang Wei löytyy vanhalla nimellään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikkea tuli väliin, mutta nyt: Hsi K'ang on aivan ilmeisesti sama runoilija, ainakin syntymä ja kuolinvuosi on samoin. Löysin Pertti Niemisen paksusta antologiasta Veden hohde, vuorten värit. Kaksi runoa oli mukana. Niemisellä on mukana tässä opuksessa lyhyet elämänkerrat. Sen mukaan tuli loukanneeksi nuorta prinssiä ja sitten joutui mestattavaksi. Kyse oli yrityksestä tehdä kultaaa, eli alkemiasta.

      Vaikuttaa siltä että nimien kirjoituksessa vallitsee kirjavuutta. Niemisen kirja ilmestyi Otavan kustantamana 1987.

      Poista
  4. Miten harvinaisia ovat aidot soittajat? Ikaalisten harmonikkakisoissa oli tuomaroimassa mies, joka sai esiintyä kilpailun televisioinnin yhteydessä. Ei tarvittu pään ravistelua eikä muutakaan tempoilua mutta melodia nousi taivaaseen. Kuulutuksesta selvisi, että mies opetti silloin harmonikan soittoa Sibelius- akatemiassa.

    Aamu-uinnilla käynyt Kunnaksen Ilkka

    VastaaPoista
  5. Kiinankielisten henkilö- ja paikannimien vaihtelu johtuu useista eri puolilla Kiinaa vuosisatojen myötä tehdyistä latinisaatioista. Varhaisissa suomennoksissa on nähtävissä jopa 1700-luvun lähetystyöntekijöiden yritys tulkita kiinan kielen ääntämystä meille tutuin aakkosin.

    Translitterointia tekivät ranskalaiset, saksalaiset, amerikkalaiset ja venäläiset, kukin oman kielensä pohjalta, mistä seurasi ylenmääräistä sotkua. Kun Kiinassa kaiken lisäksi puhutaan useita toisistaan täysin poikkeavia kiinan kieliä, translitteloitiin mm. kantonin (Guangzhou) kieltä paikallisen ääntämyksen mukaisesti.

    Enimmin nimistössä kuitenkin näkyy 1800- ja 1900-lukujen kahta puolen syntynyt brittiläinen Wade-Giles-järjestelmä.
    Sinologi Thomas Wade aloitti työn ja Herbert Giles vei sen paraneltuun päätökseen: syntyi ensimmäinen Kiina–englanti-sanakirja. Sen mukainen translitterointi levisi lähes kaikkialle läntiseen maailmaan. Taiwanissa Wade-Gilesiä yhä paikoin esiintyy nimistössä.

    Wade-Giles hajottaa sanoja yhdysmerkillä ja korostaa äänteitä heittomerkillä. Kiinan kielessä sanan alkukirjaimena esimerkiksi K aspiroituu ja konahtaa kovana kh-äänteenä, T tuhahtaa ja P puhahtaa. Wade-Gilesissä nämä merkitään heittomerkillä (esim. T’ang).

    1950-luvulla Kiinassa ryhdyttiin luomaan uutta latinisaatiota. Syntyi pinyin -järjestelmä, jossa ääntämistä ohjaavat toonimerkinnät. Pinyin pohjaa pohjoisen yleiskieleen, ja pinyinin avulla ulkomaalaiselle selviävät ääntäminen, henkilö- ja paikannimet sekä kartat. Myös Kiinan valtion virastoissa ja julkaisuissa pinyin esiintyy nimissä ja otsikoissa. Pinyin on kansainvälisesti hyväksytty, muut versiot ovat historiaa.

    Vieraita kieliä taitamaton kiinalainen ei kykene meidän aakkosiamme lukemaan. Sen sijaan kirjoitettu kiinan kieli, merkit, on yhtenäinen koko maassa.

    Esimerkkejä: Mao Zedong (pinyin), Mao Tse-tung (W-G); Zhou Enlai (p), Chou En-lai (W-G); Deng Xiaoping (p), Teng Hsiao-p’ing (W-G); Lao Zi (p), Lao Tzu (W-G); Nanjing (p), Nanking (W-G); Beijing (p), Peking (W-G), ja lopuksi vielä viimeisen dynastian leskikeisarinna Cixi (p), Tzu-Hsi (W-G).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ongelma ei pääty tähän. Yksi nuori kiinalainen opiskelija oli vuosia sitten täällä kylässä. Esiteltiin hänelle amerikankiinalaisen taiteilijan tekemä klassinen bambumaalaus, jossa oli omistuskirjoitus kiinaksi.

      Nuori opiskelijapoika ei ymmärtänyt sivellinmerkkejä lainkaan. Niin sitten kävi, että opettajansa maalausta esitellyt perheemme kuvataiteilija päätyi opettamaan suomalaisen ammattikorkeakoulun englanninkielistä opintosuuntaa käyvää oikeata kiinalaista kirjainmerkkien ja kalligrafian pariin. Kiinnostuneita oli lopulta aika paljon, mutta joukossa ei ollut suomalaisia. Opiskelijat osasivat englantia hyvin.

      Poista
    2. Kiinalainen kalligrafia ei ole vain kirjallisen tiedon välittämistä. Se on erityinen taiteen laji, jossa eheä kokonaisuus syntyy siveltimen vedoista ja tyhjästä tilasta merkkien ympärillä. Taitavan kalligrafin työ onkin abstrakti maalaus. Enimmin käytettyjä tyylejä ovat Han-kaudella (206 eaa.–220 jaa.) syntyneet kursiivinomaiset, nopeavetoiset xing shu ja cao shu.

      Tussimaalauksen olennainen osa on taiteilijan valitsema tervehdys, toivotus, miete tai runon säe, jonka hän siveltää xing shulla tai cao shulla. Yksi työvälineistä on sinetti. Tarkkaan harkittuun paikkaan painettuna sinetin jälki viimeistelee työn. Joskus näitä punaisia leimoja voi olla teoksessa useampikin. Sinettien kaiverrukset ovat yleisimmin varhaista pientä sinettikirjoitusta, xiao zhuan, josta Qin-dynastian ajalla (221–206 eea.) kehitettiin koko silloisen valtakunnan yhtenäinen kirjoitustapa.

      Kalligrafiataiteilijoiden tekstit eivät avaudu helposti, ja koska työt ovat kokonaisteoksia, maalauksia, niitä on tapana tutkia enemmänkin tilan ja siveltimen vetojen suhteena, vuoropuheluna. Jotta teksti avautuisi, on lukijan hallittava kirjoitustyyli, mikä ei likikään aina ole itsestään selvää edes hyvän koulutuksen saaneelle kiinaa äidinkielenään puhuvalle.

      Liki ylipääsemättömiä ovat parirunot. Niissä kahdelle erilliselle pinnalle sivellyt merkit (esim. paviljongin sisäänkäynnin kahta puolen) keskustelevat keskenään ja näin rakentuu kolmas, polveileva sisältö. Jopa klassisen kirjallisuuden korkeimman koulutuksen saaneet kiinalaiset tutkijat ovat hyvin varovaisia näiden tekstien tulkinnassa.

      Kiinan peruskoulujen yläasteella on aivan viime vuosiin saakka annettu opetusta kalligrafiassa. Sen pohjalta – periaatteessa – kaikki tenavat tuntevat ainakin välineistön: paperin symbolimerkityksen, tussin laadut ja lajit, siveltimien rakennusaineet karkeista harjaksista hiirenviiksiin.

      Nähtäväksi jää, paljonko kiinalaisessa viestinnässä emojit tulevat hallitsemaan sanallista sisältöä. Ainakin nuoriso näyttää jo siirtyneen pallinaamoihin, siis takaisin piktogrammeihin.

      Poista