Sivun näyttöjä yhteensä

5. tammikuuta 2015

Kehlo





Luulin viatonta kysymystä vitsikkääksi. Mikä on esimerkiksi ’kehlo’. Se oli etenkin puinen, laakea viiliastia. Siitä ei suoraan syöty, vaan otettiin lautaselle, ja yritettiin samalla raappaista keltaista kermapintaa, jota nykyisissä kaupan tuotteissa ei juuri ole.

Nykysuomen sanakirja ei sekään kelpaa antikvariaateille. Myynnissä sitä on. Hinnat ovat kahdenkympin korvilla. Se on vähän kuusiosaisesta niteestä. En neuvo ostamaan teosta. Se on vanhentunut ja jokseenkin vähäkäyttöinen. Itse käytän sitä tosin jatkuvasti. Rakastan teoksen kirjallisuusesimerkkejä. Ne eivät ole kuitenkaan verrattavissa brittien suureen sanakirjaan (OED), jota varten muistaakseni käytiin läpi kaikki englanniksi kirjoitettu tai painettu teksti ainakin 1700-luvun loppuun. Ensimmäisessä painetussa laitoksessa sitaatteja oli lähes kolme miljoonaa. Uusinta painettua laitosta ei tule, ja elektronistakin voisi epäillä. Verkossa olevat kilpailijat ovat kaikkine puutteineen suunnattoman suosittuja helppoutensa vuoksi.

Etsin nyt itsekin eräitä sanojani. Kommentin lähettäjän kysymä ”lerkutella” näyttää olevan murresana samoin kuin esimerkiksi Hannu Salaman käyttämä, samaa tarkoittava ”hemputella”. Kysymys on miespuolisen olion virtsan heittämisen loppuvaiheesta. Harva ikääntyneempikään herrahenkilö on erikoisen ylpeä kusiraidasta housujen etumuksessa.

Vaasan Jaakkoo kirjoitti 1920-luvulla pakinan, jossa hän oli kysyvinään eduskuntaherroilta, mikä se on se ’astalo’, joka silloin liitettiin rikoslain pahoinpitelyä koskevaan pykälään. (Se poistettiin lakitekstistä taannoin.) Jaakkoo kyselin pohjalaisen kansan puolesta, missä niitä astaloita myydään, lyödäänkö sillä vai paukahtaako se, ja muuta asiaan kuuluvaa.

Kysymyksessä on kielimiesten munaus. Vanhasta kielestä otettiin rikoslakiin sana ja valehdeltiin, että se on sekä yleinen että osuva. Ja kukaan ei tuntenut sitä. Kysymyksessä on esine, jolla lyödään ja joka ei ole pelkästään ’ase’. Kirves, Jaakoon mainitsema puukko ja nykylukijalle ehkä tuntematon pannunjalka olivat käypiä tappeluvälineitä. Pannunjalka oli metallista valmistettu, sopivasti kahvalla varustettu teline, joka laskettiin tulelle tai hiillokselle ja jonka päälle tuli keittoastia, kuten pannu. Suosittu oli myös nykyisille tappelijoille tuntematon puntari. Niitä ei näe enää kauppatorillakaan. Puntari on kädessä pideltävä vaaka, tanko jonka toisessa päässä oli paino ja toisessa päässä koukku ja keskellä painomerkinnöillä varustettua tankoa pitkin liikkuva kahva. Esimerkiksi kala ripustettiin koukkuun ja kahvaa siirrettiin niin että tanko tuli vaakasuoraan. Paino luettiin asteikolta.

Puntarit olivat alkujaan puisia, minun nuoruudessani metallisia. Ja puntari oli siis hengenvaarallinen astalo, koska sillä lyödyn henki oli katkoilla. Väittäisin että kauppatoreilla puntarin oli ahkerassa käytössä vielä muutama vuosikymmen sitten. Minultakin taitaa löytyä digitaalinen ”puntari”, jossa on koukku niin että sillä voisi punnita isonkin lohen, jos sellaisen saisi. Laitteen peruskäyttö – tarpeellinen – on matkalaukun punnitseminen ennen lentokentälle lähtöä. Nämä turvaihmiset ovat tulleet kovin krantuiksi viime aikoina.

Lapsuuteni hienoin vaaka oli osuuskaupan varastolla. Ensin ajettiin hevonen kärryineen ja heinäkuormineen puolen pallokentän kokoiselle alustalle ja merkittiin paino muistiin. Kuorman tyhjentämisen jälkeen isäntä, hevonen ja kärryt punnittiin uudelleen, ja erotus oli myytäväksi tuotujen heinien paino.

Äidinkielen sanakirja on kieli-ihmisten suuri päähänpinttymä. E.N. Setälä melkein kaatoi Turun yliopiston ennen sotia suhdattomalla sanakirjahankkeellaan. Tiettävästi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran seinät pullistelevat tänäkin päivänä erilaisista sanastuksen tuottamista lapuista. Etymologiset sanakirjat ovat nekin hankalia käyttää ja verkkoversiot puutteellisia. Suomessa ongelmana ovat murteiden lisäksi sukukielet. Perinteisesti sana-artikkelissa mainitaan ainakin kahdentoista lähikielen versiot niin että lerkuttelemasta työn ääreen kiiruhtanut henkilö saa selvän, mitä esimerkiksi ’lammas’ on aunuksen, tverin karjalan kielessä tai viron kielessä ja kahdessa kieleksi katsotussa murteessa.

Aitoa murresanakirjaa emme luultavasti koskaan saa. Pienempiä sanastoja on runsaasti. Ne ovat hyvinkin käyttökelpoisia. Paksu opus on myös Helsingin slangista. Murteen ja slangin periaatteellinen ero on kielioppi. Slangissa puhekielestä eroavat yleensä vain sanat, murteessa myös rakenteet. ”Et sinä tätä ymmärrä” on Turun murteelta maistuvat tapa kysyä ”ymmärrätkö”. Väitteeltä kuulostava lause on kohteliaaksi tarkoitettu kysymys.

Minusta yksikielinen sanakirja on vanhentunut ajatus. Vielä Veijo Meri julkaisi hauskan mutta arvauksia liian usein tosiasioiksi väittävän kirjan. Muuan tutkija nimesi tuon kirjan kaunokirjalliseksi erikoisuudeksi. Se on hyvin sanottu. Riitaa haastaakseni väittäisin itse, ettei sanoja merkitystä ajatellen varsinaisesti ole olemassa erillään käyttöyhteydestä. Te ja minä olemme varmaan samaa mieltä siitä, mitä tarkoittaa ”blogi”, mutta joku kolmas inttää, ettei sana ole suomea, ja neljäs ilmoittaa, ettei ole mokomaa kuullutkaan. Vastaavasti jotkut teistä eivät ole varmoja, mitä tarkoittaa ”pakina” ja tuskin kukaan käyttää itse kansanlaulun sanontaa ”oi, jos armas lähtisi papin pakinoille, hentukseni heittyisi ja taipuis talosille”.

21 kommenttia:

  1. Mainittiin sukulaiskielten sanaston keruu. Se oli sitä aikaa, kun kansallista identiteettiä rakennettiin.
    Mutta nyt kun ajattelee, niin melko hupsua hommaa. Miksi meidän suomalaisten pitäisi tuntea tseremissien, ostjakkien ja voguleiden kielen vivahteet?
    Ei mitään pätevää syytä ole siihen. Eiväthän ruotsalaisetkaan ole tutkineet Intian takametsien murteita eivätkä kiivailleet niiden säilymisen puolesta, vaikka lienevät kielellisesti intialaisia lähempänä kuin me voguleita.
    Matti Klinge tästä(kin) asiasta kerran kuivaan tyyliinsä mainitsi jossain. No, Klingellähän on oma Venäjä-korttinsa aina taskussa, mutta oikeassa oli.

    VastaaPoista
  2. Onhan laaja, erittäin antoisa "Suomen murteiden sanakirja", tosin vasta puoliväliin ehtineenä. Netissä http://kaino.kotus.fi/sms/.

    VastaaPoista
  3. "Puntarit olivat alkujaan puisia, minun nuoruudessani metallisia. Ja puntari oli siis hengenvaarallinen astalo, koska sillä lyödyn henki oli katkoilla."

    Jokaisella itseään kunnioittavalla kalamiehellä on edelleen kalamajan seinällä vanhanaikainen puntari. Itse en ole mieltänyt puntaria astaloksi juuri tuosta syystä, että henki on varmasti katkolla, jos puntarilla lyödään. Kuitenkaan kylätappeluissa ei tavallisesti ollut tarkoitus tappaa, vaan ainoastaan "antaa opetus". Kun Toukolan ja Jukolan pojat tappelivat Seitsemässä veljeksessä, kukaan ei kuollut, ei likikään, sillä astaloina käytettiin puuseipäitä. Pohjantähdessä kylänraitin sällit aikoivat antaa Koskelan Jussille opetuksen. Yritys loppui lyhyeen, kun Jussi sieppasi aidanseipään tienvarresta ja antoi selkeästi ymmärtää, että kohta on sällien selkä verillä. Mutta aivan varmasti miestappoa loppuun saakka kavahtava Jussi ei olisi käyttänyt astalona puntaria.

    Mutta Kemppinenhän kirjoittikin oman alansa eli juridiikan termistä. Oli kai niin, että sinne oikeuksiin tuli näitä tappojuttuja, joissa tosiaan oli käytetty puntareita. Ei "rehtien astaloiden" seuraukset mihinkään oikeuksiin menneet, vaan kolhut lääkittiin saunassa.

    Vesa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olihan siellä "puukkoja ja puntareita" osana arsenaalia.

      Poista
  4. Ior Bockin mukaan muinaiset vaanerit ovat tämän päivän suomalaisia. Vaanereitten kieli on suomen kieli, soo-mii-kieli, "siemennä minua" -kieli, "kylvä minua" -kieli. Vanhasta vaanereitten kielestä on yhä merkkejä nykysuomessa. Näitä tyypillisiä sanontoja, joissa on vanha vaan-sana ovat esimerkiksi "minä vaan", "sinä vaan", "me vaan", "ajattelin vaan", "mietin vaan", "niin se on vaan", "siitä vaan", "vanha", "Vanajavesi" ja "Vanajajärvi".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskottavuus rapisi heti sanojen "Ior Bockin mukaan" jälkeen.

      Poista
  5. "ei sanoja merkitystä ajatellen varsinaisesti ole olemassa erillään käyttöyhteydestä"

    Wittgensteinkin sanoi näin. Heti tulee päähän Heidegger ja sen olemisen kysymys. Mikä 'on' ja miten se 'ei olisi'. Ja onko (olemassa) 'on' ja onko (olemassa ) 'onko' (on) jne. Karvat päässä syttyvät jos jatkaa tätä. 'Käyttö' on samoin kiinostava kysymys. Käytänkö mä sanaa jos puhun sitä vain itselleni pääni sisällä ja 'onko' se siten ja sen takia (olemassa)

    VastaaPoista
  6. Pitkään harrastin entisen tosissani kansanetymologiaa kunnes selatessani Vuorelan Toivon Kansanperinteen sanakirjaa huomasin että pitäisi osata ainakin venättä ja viroa ennenkuin menee mitään asioista haastamaan. Meren Veijon sanojen historiakirja on ihan samalla lailla huvijulkaisu kuin "Suomen sanojen alkuperäkin", silloin kun hankalempia asioita mennään arvailemaan.

    VastaaPoista
  7. Kummallisesti kansa unohtaa kielensä ja tapansa.
    En ole koskaan kuullutkaan, että kukaan olisi "lerkutellut". Sitä vastoin meillä päin "lerputteli" joka poika ja parhaimmat tytötkin.
    Nykysuomen sanakirjakin vuodelta 1966 tuntee lerputuksen.
    Tappeluaseina käytettiin tunnetusti puukkoja ja puntareita. Ja Manne viikatetta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Manne viikatetta? Eikö keklua kuitenkin?

      Poista
    2. Justihin niin: mustalaisukko varoittelee poikaansa näyttämällä Fiskarsin ja Billnäsin sekä Sandvikin työkalujen tuotemerkit, näihin älä poika sitten kajoa...

      Poista
  8. Kirjoituksen viimeisestä kappaleesta muistui mieleen keskustelu joskus 70-luvulla Hesarissa. Oli ollut puhetta, miten ilmaista suomessa englanninkielinen käsite "image". Kun siihen esitettiin sanaa "imago", niin eikös joku hyönteisniilo (ei ollut Kauri Mikkola) kirjoittanutkin yleisönosastossa, että imago tarkoittaa perhosen kehityksessä aikuisvaihetta, eikä sitä sanaa muuhun tarkoitukseen sovi käyttää.

    No ei mennyt läpi, onneksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi poijat k.o astia on voihulikka ja tiinu on aivan erikokoonen astia .

      Poista
    2. k.o astia on voi hulikka , eikä mikään tiinu

      Poista
  9. Kuvankaltaisen, mutta vielä matalamman, lapsuudessa jokapäiväisen puuastian (tiinun) panin äskettäin osiin ja kun olen rapsutellut sen liasta ja muusta törystä puhtaaksi, kokoan ja laitan näytille. Siinä on kahta puolen käsisijatkin. Se on ollut voitiinuna aikoinaan ja tekijän signeerauskin häämöttää vielä pohjassa.

    Kehlo on mullekin outo, mutta viilipytty tuttu muustakin, kuin kuvaamaan jotain viileänjäyhää ihmistä. "Vaivalloisesti kehlosta hautaan käy ihmisen kulku", on taas tuttu siinä mielessä, että savolaiset eivät hevin d-kirjainta kielensä päältä ilmoille sinkaise. Vihdissä käynnistä kertominen on erittäinkin vaikea paikka ("kävin Vihissä"..).

    Äitini käyttämä puntari on tallella, ja itse olen horoskooppimerkiltänikin se, jos kysytään.

    Leipäkorvoja minulla on käytössä kaksi, pienelle ja isolle taikinalle. Hierimet teen itse vaikka nykypetäjiköistä kunnollisen löytyminen on tuurinpeliä. Miksikähän ne eivät tee niitä rosteriteräksestä kuten monia muitakin keittiötyövälineitä?

    Lopuksi vitsillä nakkaan: Eräs tummempi kaveri meni Iisalamessa K-rautaan kyselemään äänenvaimentajaa. Myyjä valisti, ettei tämä ole autotarvikeliike. Kaveri sanoi, että puukkoahan minä tarkoitin, eikös sillähin iäni vaimene?

    VastaaPoista
  10. Olihan meillä 70-luvulla lerppukin (floppy disk) olemassa. IBM kehitti reikäkorteista seuraavaksi 8 tuumaisen lerpun. Reikäkortteja oli yhdessä laatikossa 2000 kpl:ta ja painoa 5 kg. Lerpulla oli 72 uraa ja 26 sektoria 1872 tietuetta maksimissa ,painoa ja tilaa säästyi. Reikäkortilla oli 80 merkin tietueenpituus ,lerpulla oli mahdollista 128 merkkiin. Seuraava kehitysaste oli 5 1/4 tuuman lerppu ja seuraava oli kovakuorinen 3 1/2 tuumainen korppu ,lerppu koveni ja kuoli pois. Luvut vanhasta ylämuistista tempaistu. Lerputtelua ja lerkuttelua täytyy meidän vanhojen miesten vaalia.

    VastaaPoista
  11. Yksikielinen sanakirja on ihan hyvä olla olemassa, kun tekee suomennosta tai käännöstä. Suomen murteiden sanakirjan pari ensimmäistä osaa omistin, nyt ne omistaa kyläkirjasto. Ei ne sielläkään pölyttöminä pysy.
    Suomennoshommissa on usein kaikkein suurin hyöty suomennettavan tekstin kielellä toimivasta tietosanakirjasta. Kun näkee jonkun härvelin kuvassa, tietää, mitä kysyy mieheltä, joka tuntee koneet ja vehkeet.

    Kuinka on, jos tekee vieraskielisestä tekstistä suomenkielistä, eikö se ole suomentamista eikä kääntämistä. Vieraille kielille käännetään.

    VastaaPoista
  12. Yksikielinen sanakirja on vanhentunut ajatus, koska jossani pienessä piirissä on päätetty sen sellainen olevan. Onhan se toki näppärää poistaa kaikki yleiset kielireferenssit, jotta voidaan sadan vuoden päästä ihmetellä, miten kieli on muuttunut täydeksi sekasotkuksi sekä rakenteiden että sanastonkin osalta ja miten vanhasta tekstistä ei enää ota erkkikään selvää ja uusikin tekstikin on kunkin lukijan oman tulkinnan varassa.

    Jos kielitieteilijöillä on tuollainen hälläväliäasenne, niin suomenkielen laitokset voidaan ihan suosiolla poistaa yliopistoista ja muistakin julkisista instansseista. Tuntuvat poistavan kilvan suomenkielestä rakenteita, päätteitä, merkityksiä ja oikeinkirjoitusta ja kysymyksiin vastaavat, ettei sillä ole väliä, kunhan merkitys käy selväksi. Entä jos ei käy? Eikö tuo olekin juuri koko homman pointti? Turha maksaa asiantuntijoille palkkaa, jos he vain luistavat vastuusta.

    Ja mitäs sitten, kun koko homma tulevaisuudessa sitten lepääkin pelkällä fiilispohjalla? Kommunikointi muuttuu aika työlääksi, vai oliko suunnitelmissa siirtyä käyttämään tankeroenglantia ja vaihtaa koko kansalta looginen kieli hankalaan ja monimutkaiseen? Ja muuten englanninkielelläkin on referenssit koottu juuri sen vuoksi, että miljoonien murteiden sekasotkuun tulisi edes jotain tolkkua.

    VastaaPoista
  13. Noista ”nykysuomen” sanoista puntari on toki käytössäkin tuttu jo tällaiselle Kemppistä sentään vuotta vanhemmalle ukolle. Puiset puntarit, puupäähänsä upotettuine painoineen, ovat sen sijaan tuttuja vain vinteillä säilyneinä esineinä.

    Pannunjalka oli myös käytössä kotona kun olin aivan pieni. Esimerkiksi kun vanhempani olivat jossain menossa ja tätini minua ”haltioomas” niin ”lättypannu” (lätty=ohukainen) laitettiin siihen, paistettiin lättyjä takkatulella ja pidettiin lättykestit.

    Tappeluastaloina näitä ei meilläpäin onneksi käytetty. Siinä ”kruuhulla” oli kyllä ”tantarissa” myös ”kraaku”, johon pata ripustettiin. Kraakua ei jostaan syystä mainita tappeluastaloiden joukossa vaikka luulisi että sen sieppaaminen äkkipikaistuksissa olisi myös voinut tulla kysymykseen. Tantarirauta sen sijaan oli molemmista päistään lujasti kiinni, joten tantarin avulla ei ruuattoman pöydän ääreen päässyt.

    Noista sanoista varmaan osa menee niihin murresanakirjoihin eikä nykysuomeen. Mukavaa että näitä murresanakirjoja ilmestyy. Toisaalta sanojen oikeellisuudesta niissä tulee aina kiistaa kun murre on usein jopa kyläkohtaista, vaikka murteiden pääpiirteet ovatkin laaja-alaisempia.

    ”Äidinmurteesta” tuntuu jäävän puheeseen aina jälkiä, vaikka asianomainen kuinka puhuisi täydellistä kirjakieltä. Itse en ole niin tarkkakorvainen, mutta vaimoni usein arvaa miltä suunnalta Suomea kirjakielenpuhuja alunperin on.

    VastaaPoista
  14. Johtaja tykkäsi erityisesti lirputella kielellä. (Veikko Huovinen, Veitikka.)

    VastaaPoista