Varjele

Tämä on sotaa.

Jos Pariisin teurastajat olivat taistelevan islamin miehiä, heidän olisi kannattanut teollaan parantaa omia toimintamahdollisuuksiaan ja surmata poliiseja tai sotilaita. Kun suunniteltu teko kohdistui maassa hyvin tunnettuihin piirtäjiin ja kirjoittajiin, tarkoitus oli herättää pelkoa ja näyttää omaa voimaa. Charlie Hebdo on suunnilleen samalla tavalla tunnettu kuin meidän iltapäivälehtemme. Lööppi erottuu lehtikioskeista.

Uskonnolla ei ole tekemistä asian kanssa. Kirkoilla on. Uskonto voi olla hyvin yksityistä. Kirkko on järjestö, joka pitää yhteyttä uskonnon harjoittamista varten. Poliittinen puolue on hyvin samanlainen ilmiö.

Tuossa ajattelussa menevät sekaisin uskonto ja kirkko. Niin sanotuista pyhistä kirjoista käy selvästi ilmi, että tämän Suomessa näkyvästi vaikuttavan kirkon keskeinen henkilö Jeesus ei perustanut minkäänlaista kirkkoa eikä edes lahkoa. Näistä kirjoituksista eli siis evankeliumeista käy ilmi, että hän vaati parannusta eli mielenmuutosta.

Sotilaallisesti, taloudellisesti ja poliittisesti laajentumishaluinen liike, jonka epämääräinen nimitys on imperialismi, on käyttänyt asiaansa edistääkseen uskonnollisia ja kirkollisia tunnuksia. Valloitussotia sanottiin pakanoiden käännyttämiseksi jo ainakin 1200 vuotta sitten. Esimerkiksi ristiretkien pitäminen kristillisyyttä tunnustavien joukkojen erityisenä syntinä on hiukan ongelmallista. Niitä edelsi islamin hyvin tehokas laajentuminen kaikkine sotineen. Hanke – ”pyhän haudan vapauttaminen” – on edelleen kesken.

Päivän puheenaihe, ranskalainen satiirilehti, on tunnettu uskonnon ja kirkon pilkkaamisesta. Hyllyssäni on niteet ”Jumalan seikkailut” ja ”Jeesus, viidakon kuningas”. Yksi keino on yhdistää kuuluisia kuvia omaperäisiin teksteihin. ”Pietà” eli ristiltä otto on saanut kuvatekstin ”Jeesusta tuodaan Kaanaan häistä”. Valokuva melkein murskaantuneesta peukalosta on tekstitetty: ”Pyhän Joosefin peukalo valokuvattuna välittömästi sen jälkeen, kun pikku Jeesus oli isän verstaassa murjaissut ensimmäisen vertauksensa.”

Saa kysyä, tarvitaanko tuollaista. Minusta tarvitaan. Selkeämpi esimerkki on Chaplinin ”Diktaattori” (1940), jonka pääsy teattereihin oli USA:ssa ongelmallista, koska elokuvan arvioitiin – aivan oikein – vaarantavan suhteita Saksan valtakunnan arvoisaan ykkösmieheen. Elokuvassa Hitler ja hänen apurinsa tehtiin naurettaviksi, ja sen lopussa esitettiin vaihtoehto.

Osittain elokuvan ”Nykyaika” takia Chaplin joutui sitten poistumaan sananvapauden syntymämaasta eli Amerikan Yhdysvalloista. Ainakin tekijän arveltiin edistävän kommunistien asiaa. ”Nykyaika” oli satiiri, kaikkien aikojen purevimpia.

Ensimmäinen hyvin tunnettu jumalan pilkkaamisesta tuomittu henkilö oli Jeesus. Oikeustapaus on Matteuksen evankeliumissa, luku 26. Tarina saattaa olla propagandaa, mutta repliikki on historiaa: "Hän herjaa Jumalaa. Mitä me enää todistajia tarvitsemme! Kuulittehan, miten hän herjasi. Mitä mieltä olette?" He vastasivat: "Hän on ansainnut kuoleman."

Jutun ratkaissut maaherra päätyi kuolemanrangaistukseen poliittisen realismin vuoksi. Kansanjoukko käyttäytyi uhkaavasti. Tarinan todenperäisyys jää arvoitukseksi, mutta muutamia vuosikymmeniä myöhemmin, vuonna 70, Jerusalemin temppeli tuhottiin ja kaupunkia hävitettiin. Ristiinnaulitsemisia pantiin toimeen laajasti. Tapahtumista on säilynyt uskottavia selostuksia.

Ihmeellisesti mediassa on nyt hämmästelty, miksi Suomessa ei ole muuta kuin kovin kilttiä satiiria. Suomi on sellainen maa, että täällä pilkanteko oli kauan poliittisesti hallitsevien piirien etuoikeus. Kari Suomalainen oli pilapiirtäjä aivan omassa luokassaan. Lopulta hänen yhteistyönsä Helsingin Sanomien kanssa päättyi – satiiriin. Koetinkiveksi muodostui värillisten maahanmuuttajien pilkkaaminen. Karin asenteita ei muutoinkaan voi kuvata sanan missään merkityksessä liberaaleiksi.

Lisäksi meillä oli pakinaperinne. Sanomalehtipakinan kulta-ajan suurimmat nimet olivat erittäin oikeistolaisia arvoiltaan ja asenteiltaan, esimerkiksi Olli, Arijoutsi ja Agapetus. Luin kaikki Vaasan Jaakoon pakinat viime vuonna. Sureksin että aivan loistavatkin humoreskit on vaiettu unohduksiin luullakseni osittain siksi, että kirjoittaja oli myös aikansa termein äärioikeistolainen, vaikka kuului vain kokoomukseen.

Televisiokeskustelussa esitettiin ällistyttävä väite, että isku ei liittyisi sananvapauteen. Se muka kohdistui lehtimiehiin vain, koska näin tavoiteltiin suurta julkisuutta. Väitteen mahdollinen järki uhmaa ymmärrystä. Lehtien asema perustuu siihen, että niissä kerrotaan epämiellyttäviä asioita. Väkivallan tai muun vallan käyttäjillä on kova tarve iskeä niihin. Harvemmin kuulee, että  aitiopaikalta käsin kiistetään television, lehtien, verkon perustoimintaedellytys.