Hovioikeudenneuvoksena ollessani kannoin mukanani
huipputeknistä Faberin lyijytäytekynää, jolla kirjotin konsepteihin sivun
toisensa jälkeen, ja Fisherin kuulakärkikynää (”Space Pen”), jolla
allekirjoitin. Viimeksi mainitussa on paineistettu säiliö, joten
allekirjoittaminen esimerkiksi seinää vasten onnistui.
Se Faber syöttää kirjoittaessa lisää lyijyä ihan itse.
Kuukausien harjoittelun ja kokeilujen jälkeen päädyin HB-lyijyyn. B näkyisi
vähän paremmin, mutta kokonaisvaikutelma on suttuinen. Pysyvästi paikallaan on
myös kirjojen pukituskynäni, Caran d’Ache, lyijy 4 H. Hyvin harvoin kirjoitan
kruksin kirjan sivun reunaan. Tyypillinen tapaus on esimerkiksi nimi, jonka
arvelen tulevan vastaan vaikkapa blogia kirjoittaessani. Pukittaminen on hovioikeuskieltä
ja tarkoittaa kruksin sipaisemista paperiin. Jotkut ovat siinä tehtävässä hyvin
eteviä. Eläkkeellä heistä tulee peliriippuvaisia, kun he huomaavat, että
erilaisten rahapelien lomakkeisiin saa myös piirtää pukkeja, jos maksaa vähän,
tai paljon.
Harhailevana dementikkona seuraan uteliaasti, miten muisti
rapisee. Oman ymmärryksensä katoamista ei valitettavasti voi seurata
luotettavasti. Tätä nykyä joudun joskus monta kertaa viikossa miettimään
minuuttikaupalla, mikä siis oli nimeltään tämä minulle mieluisin Bach-sellisti,
hollantilainen. Ja sama nimi joka kerta. Pieter Wispelwey.
Kyllästyin ilmiöön, kun näinä aikoina olen lukenut kynän
kanssa sen Gardinerin Bach-kirjan suomennosta, jonka on määrä ilmestyä piankin.
Oivallinen suomennos muuten. Siksi käytin helppohintaista kikkaa ja päätin,
että tämä tyyppi olkoon minulle sellisti Vispiläkauppias. Näin voi runnella
kauneudestaan kuuluisaa hollannin kieltä. Ennen sanottiin jostain naisesta ja
miehestä, että heillä oli keskenään jotain vispilänkauppaa, ja se viittasi siis
vetovoimaan eli viehätykseen. Vispiläkauppiaan Bachissa on muitakin paikkoja
kuin se kuuluisa c-mollisonaatin eli vitosen sarabande, joissa pohja kerta kaikkiaan
pettää.
Kuulijalta ottaa ehkä aikansa käsittää, että nämä aika
omituiset sointukulut ja yli oktaavin intervallit ovat yksi tapa kuvata
vaellusta maan korvessa – kiviä, kantoja ja huteria siltoja, ja koti on tässä
tapauksessa c, johon mennään subdominantilla täydennetyllä kolmisoinnulla.
Mieleni tekisi perustaa vielä yksi uusi tieteenhaara,
kvanttimusiikkioppi. Kontrapunktista kirjoitti keskinkertaisesti Huxley (Point Counterpoint)
luullen, että termi tarkoittaa itsenäisten äänten rakentumista soivaksi kudokseksi.
Ääni – sävel – on aalto. Ilman molekyylit siinä tuuppivat ja
tanssivat. Sävellys, sellainen kuin tuo sarabande, on emergentti. Se ei palaudu
nuotteina merkittyihin säveliin jäännöksettömästi. Ja tässä aaltofunktio
romahtaa kun puheeksi tulee kvanttiomituisuus. Hiukkaset eli, jos tahdotte,
aallot vaikuttavat toisiinsa etäältä, myös hyvin kaukaa.
Sävellyksen yleensä alin ääni eli kenraalibasso on sarja
ytimiä, joiden ympärillä liehuu elektroneja, siis toisia säveliä. Ne ovat
olemassa myös sellaisella hetkellä, jolloin niitä ei kuule. Vaikka
aistihavainto äänestä on jo sammunut, se soi.
Joku on sanonut, että huumausaineen ja ehkä alkoholin
tarjoaminen näkyy aivojen kuvassa (aivojen prosesseja kuvaavassa) samalla
tavalla kuin itse aine suonessa tai suussa. Sävärit saa jo kun tietää, että
kohta tapahtuu.
Tämä ajatus koski musiikkia ja nimenomaan polyfoniaa, josta
nauttiminen vaatii opettelua eli vaivannäköä. Kirjallisuudessa on sama. Edellä
lueteltiin kyniä ja niiden ominaisuuksia siksi, että voi vai arvailla, mitä
niillä vielä kirjoitetaan. Kaikki kirjoitus on kynän sisällä musteena, geelinä,
ohuina grafiittitankoina.
Ihmiset eivät viime vuonnakaan oikeastaan enää ostaneet
kirjoja. Julkaistut myyntiluvut ovat hyvin surullisia. Kahdeksan prosentin
pudotus on liian paha. Yrityksiä menee vielä nurin. Sosiaalinen media on
voittanut epäsosiaalisen median.
Kirjallisuus ei mene nurin, yhtä vähän kuin musiikki. Venäjällä
on nytkin vallassa suuri runoilija. Kaikki mihin hän koskee, muuttuu
runoudeksi. Kun mielikuva ja mieli pannaan vastakkain, mielikuva voittaa, koska
se on katalyytti, aine joka muuttaa mieltä.
Jos tämä tuntuu liian korkealentoiselta, arkikielellä tuo
asia ilmaistaan, että asianomainen valehtelee kuin hevoskauppias. Valehteleminen
on toisaalta taiteen toinen nimi. ”Niin totta”, huudahtaa Al Capone katsoessaan
elokuvaa Arpinaama, jossa juuri mikään ei vastaa todellista tapahtunutta.
Runo kirjoittaa itse itsensä ja runoilija on vain
satunnainen ohikulkija, joka sattuu pitämään kynästä kiinni. Ja kuten olette
kaikki itse nähneet, kynästä valuu sanoja, joista tulee lauseita. Kun pusertaa
kynää, tulee parempia sanoja. Kun puhaltaa, tulee pehmeämpiä. Älkää unohtako
kynää tai jos unohdatte, opetelkaa sanat ulkoa. Ellette muista, käyttäkää
halpahintaisia kikkoja.
Suuresti ihailemani Veikko Huovinen taisi jossain yhteydessä sanoa, että sävelet on niitä kauniita ääniä joita kuuluu soitossa ja laulussa!
VastaaPoistaEnempää en uskalla kommentoida musiikin teoriaa.
"Fisherin kuulakärkikynää (”Space Pen”), jolla allekirjoitin."
VastaaPoistaOvatko nykyiset geelikynät, joilla saa musteeseen verrattavan jäljen, mutta mukavuus on kuulakärkikynän luokkaa tuttuja?
Itse tykkäsin aikoinaan allekirjoittaa Parkerin mustekynällä Akvilan tai Quinkin musteella. Sitten alkoi henkinen velttous - ja työt - lisääntymään.
"Jotkut ovat siinä tehtävässä hyvin eteviä. "
VastaaPoistaEräskin emeritus pyyhkäisi kuin perhosen siivillä. Ei siinä ollut oikeaa systeemiä (= käräjätuomaritausta), mikä ei lisännyt kollegojen arvostus. Silti erinomainen välijäsen.
"...kauneudestaan kuuluisaa hollannin kieltä."
VastaaPoistaSen voittaa kauneudessaan ainoastaan tanskan kieli - tai skåånen murre.
"Ihmiset eivät viime vuonnakaan oikeastaan enää ostaneet kirjoja."
VastaaPoistaMeinasin järkyttyä kun kävin taannoin Akateemisessa ja sain kuulla, että vasta muutama sitten avattu kolmas kerros oli suljettu. Suomen laadukkainta kirjakauppaa ollaan mitä ilmeisimmin ajamassa alas samoinkuin Maximia. Suomi on nopeasti tekemässä itsemurhaa: siellä missä ei ole kultuuria ei ole kohta kansakuntaakaan.
Akateemisen toimintaa seuratessa tulee väkisinkin mieleen, että Stockmannin omistajapiirien kulttuuripoliittiset linjaukset vaikuttavat liian paljon kirjakaupan toimintaan. Siinä ei ole tietenkään mitään pahaa, että Akateeminen antaa ruotsinkieliselle runoudelle enemmän tilaa kuin markkinalogiikka edellyttäisi, onhan kirjakauppa myös kulttuuri-instituutio. Viime aikoina Akateeminen on kuitenkin markkinoinut säätiöiden tukemaa Suomi on ruotsalainen –valistuskirjallisuutta silmiinpistävän aktiivisesti. Mikäli muistan oikein, sekä Marjo Vilkon tv-sarjaan perustuva kirja että Herman Lindqvistin ”Kun Suomi oli Ruotsi” olivat kanta-asiakastarjouksessa. Joka tapauksessa kumpaakin teosta myytiin kaupassa näyttävästi.
PoistaLuulisin, että tällaisen kirjallisuuden kysyntä on suomenkielisen lukijakunnan keskuudessa rajallista. Sivistysnäkökulmastakin esimerkiksi Pentti Virrankosken yleisesitys antaa paremman kuvan Suomen historian ruotsalaisista piirteistä kuin heppoinen ja/tai propagandistinen populaarihistoria. Kansallisen historian aktiivinen vähättely ja ”myyttien purkaminen” on tietenkin muodikasta kulttuuri- ja mediaeliitin piirissä, mutta pitkällä aikavälillä se nakertaa sivistyksen perustaa.
Akateeminen on kulttuuri-instituutio, mutta sen asemaa Helsingissä on vahvistanut junnollisen kirjaston puute. Kaupunginkirjasto oli aikoinaan Roballa ollessaan hiukan syrjässä ja se on nyt ollut nelisenkymmentä vuotta aivan sivussa Pasilassa. Yliopistolla on keskustassa lukuisia kirjastoja, mutta ne ovat sosiaalisesti opiskelijoiden, tutkijoiden sekä vanhuudenhöperöiden sääyläiseläkeläisten reviiriä.
PoistaAkateeminen kirjakauppa on käytännössä toteuttanut samaa tehtävää julkisena sivistysolohuoneena, jota muualla Suomessa hoitaa kaupungin pääkirjasto. Saa nähdä, miten tilanne muuttuu keskustakirjaston valmistuessa aivan kaupungin sydämeen.
Erastotenes kirjoittaa tapansa mukaan vahvaa asiaa, paitsi että minulle ja aika monelle muulle Rikhardinkadun kirjasto kirjatorneineen ja lukusaleineen on tismalleen ollut sellainen sivistysolohuone.
PoistaFuga on paitsi paras levyliike, myös mainio kustantaja (esimerkiksi viimeaikaiset arkistojen aarteista kootut kotimaisten laulajien nimikkolevyt) myös konserttitoimisto - toivat Wispelweyn soittamaan Saksalaiseen kirkkoon Bachia sellollaan 1990-luvun puolivälissä.
VastaaPoistaKiva että Gardiner tulee suomeksi, miltä kustantajalta; en ole huomannut listoilla, niinhän usein käy.
Muistihan se Jukka meillä yli seitsemänkymppisillä rapisee. Onneksi on varamuisti eli viimeistä huutoa oleva älypuhelin muistin jatkona taskussa.
VastaaPoistaVeikko Huovinen oli ongelman alkulähteillä:
"Erilaista tietoa voi olla liian kanssa. Tiedonjyviä vilisee ilmassa kuin Nuorttijoella sääskiä. Ne inisee ja kiusaa maapallon valtaherrat uuvuksiin. Ihminen luulee kaiken tietävänsä. Vaan eihän se tosiasiassa tiedä paljon mittää, häilyväinen pösilö. Kaikki pääasiat ovat melko lailla ennallaan."
Jopa kirjoititkin syvällisesti! Siis ihan aikuisten oikeen syvällisesti. Noinhan musiikki menee sinun kvanttiteoriasi mukaan...
VastaaPoistaJoo, ja ne vkantit tulevat kuvaan selvitettäessä, miten ja mikä siirtyy sisäkorvan värekarvoilta aivojen hermoverkoston aksoneihin sekä frekvenssi- että amplitudikoodattuna ja vielä molemmille korville erikseen. Näihin asti on selitetty että polariteetti eli napaisuus vaihtuu. Mutta jotta näin kävisi, on edellytettävä potentiaali- eli energiatason ero, joka puolestaan edellyttää elektronin "hyppäystä" ja siinä taas kvanttimekaniikka on yksi mahdollinen selitys. Joka tapauksessa siis mekaaninen värinä (värekarva) muuttuu jossain kohdassa sähkökemialliseksi. Korva on tehdas.
PoistaKvanttizeniläinen kysymys: jos kukaan ei ole kuuntelemassa musiikkia, onko sitä?
PoistaVaikka aistihavainto äänestä on jo sammunut, se soi.
VastaaPoistaWolfgang Mielcke oli tuonut kuoronsa Saksasta kesäiseen Tyrvännön kirkkoon laulamaan ja hän kehotti kuuntelemaan sointia vielä äänen sammumisen jälkeen, rauhassa. Samaa ohjetta hän antoi urkumusiikkinsa kuulijoille.
Maltillisesti nauttinut Kunnaksen Ilkka
Ad Omnia: - mainitsemani Gardinerin kirjan julkaisee suomeksi... äänilevyliike Fuga Oy.
VastaaPoistaAi, kuinka oli taas hauska, varsinkin tuo loppu.
VastaaPoistaKirjoitin vuosikymmeniä HB-lyijytäytekynällä, mutta tällä vuosituhannella en ole varmaankaan kirjoittanut käsin edes liuskan vertaa, yhteensä.
VastaaPoistaMitenkähän tuo vaikuttaa käsittämiseen? No, en toisaalta painele näitä näppäimiäkään varpailla.
Helmerson, Rautio ja Tortelier on kuultu elävinä, mutta kyllä Yo-Yo Man levytys on paras. Saattaa olla, että olen seitsemän vuodn kuluttua muuttanut mieltäni: Wispelwey on seitsemän vuotta nuorempi.
vuorela, tampere
Unohtumaton konsertti. Ja soittaja! Myös tuo varhaisempi levytys...
VastaaPoistaKertoisiko kynä milloin ranskan "Je suis" muodostui suomen "Jeesus"?
VastaaPoistaOtin lapsuudenkodista talteen yhden arvokkaimmista tavaroistani, mustetäytekynän. Tarkistin äsken sen merkin: Tiger. Taitaa olla englantilaistekoinen. Käytin sitä keskikoulun kaunokirjoitustunneilla, ja sain numeroksi täyden kympin. Myös kasviston nimilaput kirjoitin sillä. Parhaimpia muistojani kouluajoilta.
VastaaPoistaOlen soittanut tuota sarabandea kitaralla. Siinä on itse asiassa kolmiäänistä polyfoniaa toteutettuna maailmanennätyksellisen vähillä nuoteilla. Kitaralla ei tarvitse oikoa yhtä paljon kuin sellolla, joten se tulee vielä paremmin näkyviin. Biisiä ei voi oikein harjoitella vaan se pitää yrittää ottaa ensin älyllisesti haltuun.
VastaaPoista