Veljen vartija

Blogeissa on sekin mainio puoli verrattuna sanomalehtiin, että tuntuu luvalliselta kirjoittaa väliaikatietoja.

Kun näen kirjan, ajattelen melkein aina, että tuota minä en tarvitse enkä siis osta. Vasta kun olen kieltänyt kolmasti, kuten Pietari-vainaja, ja kuule kukon kiekuvan, muutan mieleni ja luikin ostamaan kirjan.

Joitakin päiviä sitten näin uutuuskirjan, jonka nimi oli ”1946”, uusimman ajan historia, poliittinen. Kirjoittaja Victor Sebestyen, ei suosimani akateeminen, vaan journalisti. Tähän mennessä lienee käynyt selväksi, että ihailen Hobsbawmia mutta en usko puoliakaan hänen oivalluksistaan, arvostan aivan tolkuttomasti Tony Judtia, joka meni kuolemaan kesken hienon uran, ja ellei muuta ole saatavilla, päädyn noin viiden huippuyliopiston historian professoreihin, joiden kirjoihin ei koskaan pety. Miellyttäviä tai helppoja ne eivät yleensä ole, mutta ei elämän tarvitse olla miellyttävää ja helppoa. Jos on niin makean kipeä, voi lukea Gibbonia tai Macaulayta, jotka ovat sokaisevia tyylin taitajia, siihen mittaan ja määrään, ettei faktojen virheellisyys haittaa heitä ollenkaan. Lukijaa muuten kyllä haittaa.

Ja asia sinänsä on ikuinen Egon Friedell. Tällä viikolla olen sitä mieltä, ettei Ahlmanin suomennos ole sittenkään aivan niin hieno kuin olen aina väittänyt. Olen lueskellut sitä saksaksi. Ja toistan – Friedellin antiikin kulttuurihistoria ei ole suomentamisen arvoinen eikä millään muotoa samaa tasoa kuin tämä Uuden ajan.

Amazon on kaiken pahan alku ja juuri. Olen ollut koukussa siitä alkaen kun firma perustettiin ja viime vuodet ahne Kindlen ostaja. Tietokoneen lisäksi lataan ostokseni iPadiin ja puhelimeen. Sebestyenin ostopäätöksen aiheutti alussa ollut tieto, että 1945-1946 Euroopassa kuoli nälkään ainakin 3 miljoonaa ihmistä.

Tätä en tiennyt, ja arvaukseni olisi mennyt pahasti vikaan. Ymmärrän että lukuun ei kuulu Neuvostoliitto. Kirja käsittelee koko maailmaa, ja se voi olla sen heikkous. Joka tapauksessa maininnat Puolan ja Ukrainan pahoista vihollisuuksista vaikuttavat nykyhetkeä ajatellen tärkeiltä, ja myös islamin nousu kiinnostaa sattuneesta syystä.

Kirjan nimi viittaa Kylmän sodan alkamiseen. Alan olla pikku hiljaa valmis pilkkaamaan kirjoittajia, jotka kertovat samalla äänellä ajasta, josta heillä on itsellään kokemusta, ja aikaisemmasta ajasta. Historiassa välttämätön periodisointi eli jäsentäminen ajanjaksoiksi kärsii.

Minkähän takia ihmiset kirjoittavat muistelmiaan ja julkaisevat päiväkirjojaan, kun kaikki lukijat tietävät, että molempien rehellinen nimitys olisi ”näköaloja tynnyrintapin reiästä, kirj. tynnyrissä kasvanut tyttö / poika)?

Tästä kirjasta kuitenkin tiedän, että syyllinen on veljeni. Hän meni syntymään lokakuussa 1946. Kun Sebestyen kuvaa juuri tuota hetkeä maailmanhistorian käännekohdaksi, kyllä jäljet johtavat sylttytehtaalle. Menisinkö buuaamaan ikkunan alle ensi vuonna? Ehkä en mene. Veljeni on kokenut henkilö. Hän varmaan käskisi osoittamaan valitukset äidille naapurikunnan palvelutaloon. Ja äidille olisi turha valittaa. Hän on niin hyvämuistinen ja nopeaälyinen että pudottaisi muka vahingossa kuulokojeen pariston lattialle. Kuulee hän ilmankin, vähän asiasta riippuen.

Ennen nuokin laitteet olivat järeämpiä. Minulle kerrottiin kerran totena, että Lahden kaupungissa vaikuttanut tunnettu puusepänalan liikemies oli kokenut henkilö. Paikallisessa suuressa ravintolassa vietettiin tasavuosipäiviä, ja paikalla olivat tasan kaikki ja helsinkiläisiä lisäksi.

Asianomainen vuorineuvos oli saanut mieluisaa pöytäseuraa, jota hän oli myös kovaäänisesti vaatinut. Kun juhlapuhe sitten alkoi, juhlakalu kiersi pariston irti kuulokojeestaan, otti ylimääräisen lasillisen kirkasta ja makeaa ja tiettävästi vielä toisen perään, nojautui hyvillä mielin taaksepäin ja unohti näissä askareissaan katsoa puhujaa, joka juuri keräili lattialta pudottamaansa juhlapuheen käsikirjoitusta. Tapauksesta minulle kertonut, ilmoituksensa mukaan mieskohtaisesti saapuvilla ollut taho kertoi, että puheennäin keskeydyttyä suuressa salissa vallitsi odottava mutta kiusaantunut hiljaisuus.

Hiljaisuuden halkaisi juhlittavan, vanhuuden jo käreäksi muuttama ääni. Hän sanoi – luuli varmaan kuiskaavansa – vieressään istuvalle juristille, jonka kanssa heillä oli toinen toistaan hirveämpiä muistoja vuosikymmenien ilkitöistä, etupäässä puusepänteollisuuden alalta.

”Kuinkahan moni muu tässä salissa on nainut näyteikkunassa? Nimittäin kun meidän Viipurin liikkeen myymälähuoneiston avaamista juhlittiin, siinä Pyöreän tornin lähellä siis, niin minä vasta liian myöhään huomasin, että joku oli omin lupinsa ja minulle kertomatta repinyt paperit ikkunoista, myös siitä, missä meillä oli ne parhaat sängyt…” – Hiljaisuus salissa kuulemme muuttui entistä kiusaantuneemmaksi. Tämäkin tapahtui vuonna 1946. Hirveä vuosi.