Hapettuminen

Muu media ei ehkä vastaa tähän: miksi julkaistaan sellaisia pilalehtiä, että toimittajat täytyy tappaa.

Tuohon vastatessa on varauduttava jatkokysymykseen: miksi pitää maksaa sellaisesta tekotaiteesta, jota ei ymmärrä, kun ei siinä ole päätä eikä häntää.

Vastaus ensimmäiseen kysymykseen on helppo. On siivottava. Ei se ole mikään ihmeellinen luonnonlaki, että pölyä kertyy ja paikat nuhraantuvat. Osa poliitikoista ja virkamiehistä on aina pölynvartijoita. Osa ymmärtää konservatiivisuuden eli olevien olojen säilyttämisen siten, että varsinkin roskat ja tomu on pidettävä tallessa eikä niihin saa kajota.

Jotkut muut ymmärtävät ihmisyhteisöt toisin. En halua käyttää sanaa ”rappeutuminen”, koska juuri se, degeneraatio, oli sata vuotta sitten suuri erehdys ja siten suuri veruke. Edustuksellinen demokratia oli 1938 tai 1922 ”rappeutunut” järjestelmä, jonka kannattajat oli syytä hävittää. Sopivia turmeluksen edustajia ovat perinteisesti lehtimiehet ja runoilijat.

Kirjoitan isolla kirjaimella sanan Islam, kun tarkoitan samaa kuin ”militantti islam” eli tuon uskonsuunnan tunnuksia syystä tai toisesta käyttävät uudenaikaisen sodan kävijät.

En kuvittele, että uskonnollisella suuntauksella olisi suurtakaan merkitystä heidän käyttäytymiseensä. Aseiden käyttäjät ovat yleensä hyvin nuoria. Mitä nuoret ajattelevat, sitä ei ole tapana kysyä tai ainakaan kuunnella. Sopivia loruja on silti tapana painaa vyön solkiin, lippuihin ja rahoihin. Perinne on vanha. Kun senaatti ja kansa menettivät Roomassa valtansa, silloin niihin vasta alettiin vedota lyhenteellä SPQR.

Koska hapettuminen eli ruostuminen on kemiallinen reaktio, siihen suhtaudutaan eri tavoin. Suosittu tapa on sokeus. Kieltäydytään näkemästä esimerkiksi parannusten tarvetta. Toinen tapa on käyttää kultaa tai muovia, jotka eivät hapetu.

Pilkanteko on ultraviolettivaloa. Se paljastaa silmän sivuuttamia yksityiskohtia. Ellei pilkantekijää tavoiteta hirtettäväksi, voi käydä niinkin että asioille tehdään jotain. Rauhallinen esimerkki rettelöinnistä ja toisinajattelusta, joka johti johonkin, on ympäristön tuhoaminen. Ilmoittaudun itse todistajaksi. Muistan miten pojat pörssiklubilla olivat vahvasti sitä mieltä, että lipeän laskeminen Päijänteeseen ja Saimaaseen on täysin oikea menettely ja lisäksi yhteisen edun mukaista. Ensimmäisiä oikeudellisia toimia pidettiin Moskovan juonina.

Toiseksi todistan, että ranskalaiset ovat olleet kauan taitavia pilkkakirveen käsittelijöitä. Esimerkkinä on tapana mainita Voltaire. Oma esimerkkini on Rabelais. Ihastuin hänen – 1500-luvun – todella räävittömään ja vihlaisevaan pilkkaansa etenkin lakimiesten ja pappien typeryydestä ja oppimattomuudesta hyvin kauan sitten.

Charlie Hebdo –lehteä julkaisi silloin, kun itse kävin siellä, Editions de Square, jonka toimisto oli hyvin lähellä mielikirkkoani (St. Julien le Pauvre) latinalaiskorttelin sydämessä. Ihan vieressä oli sekin rakennus, johon maisteri F. Villon murtautui jouluyönä tyhjentääkseen raha-arkun, ja jäi kiinni. Villon oli ehkä Rabelais’takin hurjempi. En suosittele tässä kumpaakaan; asioiden nimet ovat muuttuneet niin paljon, että pointin ymmärtäminen on usein vaikeaa. En mainosta edes Charlien (nimi viittaa Chapliniin ja amerikkalaisiin sarjakuviin) tuotteita, vaikka olin vuosia niiden tilaaja. Hebdon satiiri on välillä ollut itsetarkoituksellista. La Gueule Ouverte (”monttu auki”) pilkkasi lahjakkaasti myös lihavia kommunistijohtajia. Julkaisujen taustalla oli Algerian sota. Myös silloin eli 1950-luvulla heiteltiin polttopulloja elokuvateattereihin.

Silloin joidenkin ranskalaisten vastaus oli Moskovan tyyppinen kommunismi. Vuonna 1968 ei lopultakaan käynyt selväksi, minkä puolesta ja mitä vastaan opiskelijat osoittivat mieltään. Mielenkiintoisesti hyvin vanhoillisella kenraali de Gaullella oli keskeinen rooli, ja Algerian kysymyksen ratkaiseminen kenraalin toimin johti upseerikapinaan.

Ainoa meillä tunnettu ranskalaisen satiirin alue, elokuva, ymmärrettiin täällä aika yksioikoisesti. Siinä ei ole kehumista, että satiiria ja parodiaa luullaan samaksi asiaksi.

Elokuvan (käsikirjoitukset) ja runouden suuri nimi Jacques Prévert on aika tuntematon. ”Isä meidän, joka olet taivaassa, pysy siellä. Me pysymme täällä maan päällä, jossa… heinät hapettuvat teräksellä.”