Se soittuu tämä Denon, se mediaserveri josta jo kirjoitin.
En kiellä, ettei kirjoituksiini eksyisi sanoja ja sanontoja muistini eri
kerroksista. Tuo otsikko on Ensti Pohjolan ehkä hiukan parodiaksi tarkoitettu
toteamus, jota muistaakseni Panulakin käytti. Kun kuoro tai orkesteri soi oikein
hyvin ja juhlavasti, se panee komeasti.
Taisin sanoa itsekin, hiljaa tosin, kuunneltuani kantaattia
nro 6, Christ lag in Todesbande, että voi kristus perkele. Tämä on
perikauhavalainen tapa ilmaista mielihyvänsekaista hämmästystä.
Asiallista käytöstä olisi ostaa marketin alennusmyynnistä
sopivat ”stereot” kovaäänisineen tai jos tahtoo tehdä vaikutuksen vieraisiinsa,
verkkokaupasta, ja Genelecit päälle. Itse pidän kiinni 20 vuotta sitten
hankituista beoista, joihin liittyy vahvoja tunnesiteitä. Kirjoituksen kuvana
on kartta mahdollisille kylässä kävijöille. Näyttäkää sitä taksille. Sanokaa
että on sen avulla ennenkin löydetty. Ainakin kun se oli painotuore eli vuonna
1936.
Nykyaikaiset soittimet ja toistolaitteet ovat parempia kuin
omani. Olen käynyt kuuntelemassa ja istunut myös oikein ajan kanssa.
Kuunteluympäristö kuitenkin merkitsee paljon, ehkä enemmän kuin laitteet. Vieläkin
enemmän merkitsee mielentila. Joskus ihmettelen, kun nämä talliset kunnon, vireyden
ja hyvinvoinnin keinot ja metkut ovat niin muotia, mihin musiikki unohtuu.
Jokaisella on ehdottomasti oikeus hakea omansalaiset soitot.
Oma neuvoni on, kuunnelkaa klassista ja edetkää suunnitelmallisesti yhä
vaikeampaan. Tällä hetkellä en ole enää vuorenvarma siitä, että huipulla ovat
Bachin pienet urkufuugat ja sooloviulusonaatit. Keskiajan renessanssia vanhempi
viisisävelinen laulu- ja soitinmusiikki tuntuu vaikuttavan aivan suoraan
kaikkiin aisteihin eli siis mieleen.
Tuota ennen vaikeasti löytyvää musiikkia on Spotifyssä
mielen määrin. Vaikeus oli se, että todella vanhaa musiikkia soittavat ja
laulavat eivät todellisuudessa osanneet soittaa eivätkä laulaa. Lisäksi heillä
oli omituisia pinttymiä, esimerkiksi lähestyä soittimia mottimiehen ottein iskulauseenaan
poikki ja pinoon.
Tämä Denon, jota en siis suosita suoralta kädeltä teille
lukijoilleni senkään takia, että se näyttää olevan epämiellyttävällä tavalla
liitossa Applen käyttöliittymän kanssa ja suostuvan vain muristen yhteistyöhön
Windowsin eri osien kanssa, pelittää kuitenkin Spotifyn musiikkia mukisematta,
ja Internet-radio toimii myös hyvin.
Kolmen sukupolven toimeliaisuuden ansiosta saan nyt
kuitenkin myös tietokoneessani ja verkkolevyllä olevan musiikin, jota on hyvin
paljon, kuuluviin olohuoneessa niillä vanhoilla Beoilla. Eilenkin kuuntelin,
miten ihmeellinen on vaikutelma, kun joku soittaa viulua nuotilleen tai kun
kuoro laulaa puhtaasti, mikä siis ei varsinaisesti ole ollut meidän kulmillamme
maan tapa.
Kun vertaan kokemusta Helsingin Musiikkitaloon, pysyttelen
mieluummin kotona. Tietysti aito esitys on suunnattoman paljon parempi kuin
säilötty, mutta melkein kaikissa Suomen saleissa aika paljon jää riippumaan
hyvästä tai huonosta onnesta. Sopiva istumapaikka ei riitä. Yleisöä on oltava
sopivasti. Tyhjä sali soi toisin kuin täysi, ja joku ihmeidentekijä osaa
varmaan arvioida äänen soinnista, mikä on salin kulloinenkin täyttöaste.
Tämä ei ole pötypuhetta eikä liioittelua. Ihmisen korva on
käsittämättömän herkkä, eikä sen koulimisella taida olla mitään rajaa.
Jouluaattoiltana nautimme ylellisyydestä. Kuuntelimme aina
välillä. Mitään ei kuulunut. Liikenne oli tauonnut eli etäinen humina oli
poissa, eivätkä junatkaan juuri kulkeneet. Teki kovasti mieli sammuttaa myös
kaikki valot.
Äänettömyyteen ja pimeyteen liittyy puhtauden ja
ajattomuuden tuntoja. Ja musiikki on artikuloitua äänettömyyttä. Jos välillä
kuuntelee jonkin pienen ja vaatimattoman kappaleen, jossa äänessä on jokin
vanha, hylätty soitin, korvat kohahtavat sen päätyttyä merkiksi siitä, että
väärinkäsitys minä – ympäristö on purkautunut. Piano kuuntelee minua. Se on
viisas soitin. Siinä on kansi, meillä useampiakin, kun se on flyygeli. Se
soittaa kuulijaa.
Ei se ole näkövammaisten yksinoikeus, että kuunnellaan
sormenpäillä ja iholla. Kaikki kuuntelevat. Mutta siitä riitelisin, että
äänenpaine eli volyymi ei millään muotoa ole alku oppi autuuteen.
Kun LP-levyt ovat lapsilla ja CD-levyt usein jossain määrin hukassa,
nyt voin aika vaivattomasti ottaa esiin Winterreisen tai sen version edellä
mainitsemastani kantaatista, jossa vielä nuori Fischer-Dieskau käy pimeyden
ytimessä.
"ja edetkää suunnitelmallisestii yhä vaikeampaan." Jossain kyllä tulee raja. Ystäväni Pentti Huuhtanen, Tampereen yliopiston tilastotieteen emerituslehtori,suunniteli aikoinaan tekevänsä lisensiaattityön musiikin informatiosta. Hänen lähtökohtansa oli, että esimerkiksi Bachin kappaleissa kuultuaan yhden äänen tai tahdin mahdollisia seuraavia ääniä tai tahteja on loppujen lopuksi rajallinen määtä eli musiikissa on vähän infotmaatiota. Mitä uudenpaan musiikkiin mennään sitä useampia mahdollisuuksia seuraava ääni (nuotti) voi olla, siinä on siis paljon informaatiota. Pentin tarkoitus oli osoittaa, että moderni musiikki on meille keskiälyisille liian vaikeaa. Hän ei koskaan tehnyt aikomaansa työtä vaan lisuri ja väitöskirja olivat aivan muista aiheista. Kuitenkin uskon Penttiä enemmän kuin muotihöpinöitä, että "kaikki oppivat kaikkea" tai "tarpeeksi kuuntelemalla oppi nauttimaan mistä tahansa musiikista".
VastaaPoistaKalevi Kantele
Jottei vain meirän kirijoottaja ykspäätyysiä pohojalaaisia lukijoota yritä huurattaa, kun jo otsikkohon laittaa, notta muka reherit maakunnan miähet Pohojola ja Panula olis kirijakiältä sotkenu komiasti panemisehen? Mistä kirijoottaja ny kulloonkin tuloo ja mihinkä sitten menöö, niin on vain hyvä ja panoo miälehensä, notta kirijakiälellä ei oikeen komiasti saa mitään sanottua. Korkiintaansa komeasti, mutta se ei enää komiaa ookkaan.
VastaaPoistaLukija Laihialta
Turun entisessä veturitallissa Logomossa pani Sibeliusta komiasti joulukuussa, kun Segerstam kapellimestaroi Turun kaupunginorkesterin soittaman ja Matti Hyökin johtaman LauluMiesten kuoron Kullervo-sinfoniaesityksen. Veturitalli ei ole ehkä paras paikka tällaiselle produktiolle.
VastaaPoistaSegerstamhan on syntyjään poika Vaasan Asemakadulta, minkä vaikutuksesta on aina harrastanut rautatieasioita - tuttu ympäristö itsellenikin. Logomo taitaa olla hänelle sikäli sopiva esityspaikka?
VastaaPoistaPanee komiasti? Ior Bockin äännejärjestelmän ja Väinämöisen mytologian tarjoamat assosiaatiot ovat tällä kertaa liian helppoja, jopa suorastaan ilmiselviä: Vaikka blogisti puhuu joulusta, todellisuudessa kysymys on oikeaoppisen juhannuksen, juhan-nus, viettoon ja ihmisen osaan liittyvästä toiminnasta.
VastaaPoistaJa joskus kieltämättä musiikilla on oma ratkaiseva roolinsa niissäkin puuhissa. Ei siitä sen enempää. Taidan pitää sapattia tämän päivän ja palata sorvin ääreen taas huomenna..
Tietysti tuon kartan tarjoamaa nimistöä voisi veivata vaan -kielelle, mutta enpä taida..
"Ei se ole näkövammaisten yksinoikeus, että kuunnellaan sormenpäillä ja iholla. Kaikki kuuntelevat. Mutta siitä riitelisin, että äänenpaine eli volyymi ei millään muotoa ole alku oppi autuuteen."
VastaaPoistaMinä en riitele, koska olen tässä asiassa liian luja uskossani, jotta riitelisin. Ja uskoni on se, että ihmisen on mahdollista löytää enemmän "autuutta" tervekorvaisena kuin kuulovammaisena. Enpä kyllä ymmärrä myöskään massakonserttien autuutta. Tämän päivän Hesarissa kerrottiin, että Cheekin stadionkonsertin kuuli 80000 kuulijaa. Voiko 80000 olla väärässä ja yksi oikeassa? Kyllä voi, tieteessä ja poliittisissa sekä uskonnollisissa hurmosliikkeissä on tästä vaikka kuinka paljon esimerkkejä. Ei tietysti niiden 80000 kuulijan kokemusta voi kiistää, mutta ei musiikin laatu sillä nouse, jos saadaan kuulijamäärä nostetuksi erittäin suureksi,
Vesa
Panulakin taitaa olla jotain sukua Kauhajoelta. En kyllä ole yhtään musikaalinen.
VastaaPoistaPanu, siis Rajala, on kyllä Hämeenkyrööstä...
PoistaOmaan nulikkamaiseen makuuni vetoaa paremmin Jonas Kaufmannin Winterreise. Sanottakoon vaikka sitten että on silkkaa helisevää vaskea eikä ydinluusoppaa ollenkaan.
VastaaPoistaYlen musiikkitoimittajia kuuntelen mielelläni. Eniten pidän tällä hetkellä Kare Eskolan musiikkiohjelmasta sarjassa Väilevyt. Hänellä on mielestäni laaja näkemys musiikista yleensä. Hänen äänensä on miellyttävä ja esitystapansa vauhdikas ja kiinnostava, hän käsittelee musiikkia monesta eri näkökulmasta ja sanoo joskus hämmästyttävän rehellisesti asioita, joista ei yleensä puhuta. Hän ei ole jämähtänyt pelkästään vanhaan musiikkiin, hän ottaa kuunneltavaksi myös uutta, aikamme klassista, joka minusta menee joissakin asioissa edelle vanhoja, jo kuolleiden säveltäjien tuotoksia. Niin kuin kaikissa musiikin, kirjallisuuden ja minkä muun taiteenlajin kohdalla tahansa halutaan mennä eteenpäin ja avata uusia näköaloja ja tapaa tehdä uutta, usein kyllä vanhalta pohjalta, mutta vapauttamalla taiteenlaji vanhan kahleista. Toisin sanoen, hyvää ja mieleniintoista uutta kuultavaa ja nähtävää, on jo syntynyt ja syntyy koko ajan. Kehitys kulkee eteenpäin. Olisi tärkeää, että tämän ajan aikalaiset avaisivat korvansa ja silmänsä myös tälle uudelle. Totta kai, niin vanhoissa kuin uusissakin teoksissa, on suurin osa tuotannosta, voi sanoa, tylsää ja mitätöntä, mutta aina silloin tällöin kuulee ja näkee jotain sellaista, joka innostaa ja liikahduttaa mieltä tai tekee hyvän mielen, olisi se sitten vanhaa tai uutta.
VastaaPoistaEi voi olla niin, että vain vanha ja usein jo pölyttynyt taide olisi ainoaa arvokasta, jota kannattaa kuunnella. En kiellä sen arvoa, jos se on hyvää. Aikanaan sekin on ollut uutta ja herättänyt vastustusta. Ja kuuntelen itsekin paljon vanhaa. Kaikki bachit ja beethovenit kumppaneineen ovat edelleen olemassa ja niitä kuuntelee mielellään. Mutta ei saisi sulkea itseltään portteja tämänaikuiseen ja ehkä tulevaan maailmaan.
Tästä blogista virisi mielenkiintoista keskustelua musiikin kuuntelusta.
VastaaPoistaKasvuympäristö vaikuttaa, saatko laihoja pussikeittoja (Rymd) vai kunnon soppaa
lapsena. Joitakin voi onnistaa putoaminen taikajuomapataan.
Mitä lauloi äiti muinoin?
Mitä musiikkia ystävät suosivat, entä mitä sisältää ala-asteen opettajan tarjotin?
"Minä pidän musiikista joka pakottaa tanssimaan", sanoi nainen, jolla oli viehätysvoimaa.
Kouluttautuakin voi - rajattomasti, niin kuin blogissa todetaan.
Mitä pitemmälle mielii, sitä enemmän pitää kuitenkin olla Jumalalta saatuja armonlahjoja.
Häpeilemättä pitäköön jokainen kiinni omastaan, omasta kansalaismusiikistaan,
jota voi yrittää laajentaa.
Tunnen erään muusikon, joka ymmärsi live-musiikin voiman. Missä hän ikinä liikkuikin
toi hän ihmisille sitä tuliaisiksi, jottei heidän erikseen tarvitsisi Musiikkitaloon matkustaa.
Veteli Bachia viulullaan, muttei sekään kaikille maistunut.
Mitä tuota paheksumaan, kun en itsekään kaikesta perusta.
Köyhempää olisi ilman renkutuksiakin: porsaita äidin oomme kaikki.
Sillä voisi eduskunta aloittaa aina uuden istuntokautensa.
Kuten Jukka tiedätkin, panna-verbi joutui pannaan vasta taannottain - aikaisemmin sillä ei ollut näitä kopulatiivisia konnotaatioita. Etelä-Pohjanmaalla panna-verbi oli joisskin yhteyksissä myös äännellä-verbin synonyymi: "Kuinka sä nuon paat?", "Venttiilikoneisto panoo diidyn diidyn."
VastaaPoistaTapahtuipa sitten murrosaikaan (80-luvulla) että Helsingissä nuori luokanopettaja-auskultantti opetti eläinoppia, ja elävöitti tuntiaan kyselemällä: "Kuinka Hevoonen panoo?" "Eikö kukaan tiä. No kuinkas kissi panoo?"
Eivät Hesalaiset ymmärtäneet. Harmi.
Touko Mettinen
Kurikka - Turku
Kyllä Rovaniemen murthesaki kissa pannee että miau-miau ja koira pannee että hau-hau ja ruottalaisen koira pannee ruottinkielen oppikirjan (Jacobson - Fröberg) mukhan että vov-vov.
VastaaPoista