Junan tuomat, veden kuljettamat

Terijokelaiset olivat huonoja ihmisiä, kivennapalaiset heitäkin pahempia ja Inkerin suomalaiset täysiä roistoja. Tämä ajatustapa oli ennen sotia yleinen. Se on haluttu unohtaa. Tuossa on kuitenkin isänpuoleisen sukuni tarina. Isä syntyi Terijoella ja asui lapsena äitinsä vanhempien mökissä Kivennavalla, ja hänen isänsä oli Pargalasta Inkerinmaalta. Kuvassa isäni syntymäkoti, Terijoki.

En muista kuulleeni isäni ja hänen veljiensä puheessa ainuttakaan karjalaispiirteistä sanaa tai muotoa, enkä isoisän liioin. Hehän muuttivat karjalaisuuttaan pakoon Helsingin Aleksis Kiven kadulle juuri parahiksi eli 1930. Mummu sen sijaan haastoi niin kuin Kivennavalla oli tapana ja oli jollain oudolla tavalla ylpeäkin taustoistaan. Hän tapasi jopa käydä kihujuhlilla.

Vaikka sukua leimasi Kannaksella aika tyypillinen avoin vihamielisyys koulunkäyntiä kohtaan ja taipumus selviytyä valehtelemalla tilanteista, joissa olisi oikeastaan pitänyt osata jotain, yhteiskunnan sekoittuminen vaikutti. Jälkeläiset ovat menestyneet hyvin, mikä tarkoittaa, että heistä on kasvanut hyödyllisiä kansalaisia. Hävikki, jos ihmisestä saa sellaista sanoa, on ollut se tavanomainen. Vähän kai sellaisia sukuja on, joita eivät olisi harventaneet hinkuyskä, kurkkumätä ja alkoholismi.

Evakot kohtasivat monin paikoin karsautta. Kokonaisuutena valtava, satojen tuhansien ihmisten asuttaminen kuitenkin onnistui erittäin hyvin. Se on itsenäisen Suomen suurin saavutus, Talvisodan luokkaa. Ja tuo nihkeys ja nahkeus jäi lopulta vähäiseksi, vaikka perus-suomalaiset joutuivat luovuttamaan aika runsaasti metsiä ja viljelysmaata. Ruotsinkielisten kuntien ”helpotusta” eli maanluovutuksen korvaamista pellonraivauksella, muistetaan tänäkin päivänä pahalla. Siinä elintarviketilanteessa tuo Paasikiven rajusti ajama ratkaisu oli perusteltu. Myös ulkopoliittisilla näkökohdilla oli painoa, koska tuohonkin aikaan Ruotsissa suomalainen tarkoitti ruotsinkielistä, ja ruotsia osaamaton arvioitiin heikkolahjaiseksi, jollaiset haluttiin toimittaa yliopisto eugeniikan laitokselle havaintoaineistoksi. Sanotaan tämän asenteen nyt helpottaneen. – Norjassa ei kuulemma menesty, jos osaa ruotsia.

Julkaisin kerran kirjan, jonka nimi oli ”Riitamaa”. Käytin usein myös sanaa ”rajamaa”. Se oli 1920-luvulla virallinen oikeudellinen termi ja tarkoitti Venäjän vastaisen rajan kuntia ja koko Lappia. Noilla alueilla oli voimassa erityisiä määräyksiä. Sinne osoitettiin apua mutta siellä harjoitettiin myös tarmokasta ”suomalaistamista”. Esimerkiksi Terijoen asukkaat olivat kovassa suomalaistamisen tarpeessa. Professori Maria Lähteenmäki on selvittänyt asiaa laajasti kirjassaan ”Maailmojen rajalla. Kannaksen rajamaa ja poliittiset murtumat 1911-1944”. Yhdessä valokuvassa näyttää olevan auton ratissa isoisäni, mutta nimeä ei mainita. Hyvä niin.

Sama Lähteenmäki on julkaissut useita aluetieteellisiä kirjoja Lapista ja ainakin yhden kaikelle kansalle tarkoitetun kirjan, joka sisältää aika monia nykylukijalle yllättäviä tietoja – esimerkiksi saamelaisia (miten heidät sitten määritelläänkään) on ollut maassa enimmillään vain muutamia tuhansia. Se on joka suhteessa vähän ja erikoisen vähän verrattuna Ruotsin ja Norjan saamelaisväestöön.

Rovaniemellä kaupunkiin muualta muuttaneita sanotaan junan tuomiksi. Etelä-Pohjanmaalla puhuttiin veden kuljettamista (”veren kuljettamat”). Molemmat sanonnat oli luultavasti tarkoitettu ilkeiksi, mutta niistä tylsyi nopeasti terä. Monet käyttivät niitä itse itsestään.

Lähteenmäkeä lukiessani mieleeni tulee jatkuvasti näkökulma, jonka olin aikonut säästää Pohjoisen antologiaani. Isäni Kullervo Kemppinen oli sekä terijokelainen että tulokas eli ”etelän mies” Lapissa ja epäkansallista ainesta Pohjanmaalla. Lapissa retkeilijöihin suhtauduttiin yleensä suopeasti, jos heillä oli rahaa, mutta muussa tapauksessa ei. Tunturivaeltajia pidettiin silloin kun isäni aloitti eli 1940-luvulla, pelkästään maanvaivana, ja lisäksi heitä epäiltiin mieleltään viallisiksi. Kullan kaivaminen ja kalastus olivat kunniallisia syitä tulla Lappiin, turha kuljeskelu tunturissa ei.

Isäni siis edusti ihmistyyppiä, jota ei ehkä ole Suomessa yksilöity. Jotkut ihmiset ovat itse luoneet itselleen kotiseudun, taustan ja juuret. K. Kemppinen oli poikkeustapaus, sillä vaikka hän oli juureton tulokas ja Ilmasotakoulun hierarkiassa hyvin vähäpätöinen tekijä – reservin luutnantti – hän istutti itsensä maakuntaan muutamassa vuodessa pitäjään ja oli ennen pitkää joka paikan Kemppinen. Maakunnan yllättävän näkyvässä ja itse asiassa tasokkaassa Jussi-kuorossa hän piti kuten muutkin kuorolaiset pohjalaista kansallispukua helavöineen kaikkineen hetkeäkään häpeämättä.

Saman tyyppinen tapaus oli muuten Yrjö Kokko, Lappiin siirtynyt eläinlääkäri ja heti sotien jälkeen suuri Lapin puolestapuhuja.

Itse asiassa sekä Lapin puolesta puhujista että siellä toimineista virkamiehistä ja toimihenkilöistä mielenkiintoisen moni on lähtöisin etelästä, Nätti-Jussia myöten. Oiva Willamo ja A.E. Järvinen olivat helsinkiläisiä. K.M. Wallenius oli kuopiolainen. Hillilä ja ”Sunkku” olivat toki Oulun lyseon kasvatteja. Paulaharjun kotiseutu oli Etelä-Pohjanmaa.