Sivun näyttöjä yhteensä

28. joulukuuta 2009

Ei historiaa – salaisuutta



Kun on aina ollut joukon nuorin, ja nyt onkin vanhin, mielen täyttää huumaava vallan tunne. Samalla tavalla kuin lapset ovat parhaita lasten kasvattajia, murrosikä näyttää kääntyvän lopuilleen vanhuuseläkkeelle siirtyessä.

Lapsi – suuressa porukassa kasvava, kuten itse olin – kokee hyödyllisen kiipeämisen porukan surkeimmasta enemmän tai vähemmän itsenäisiin nuoruusvuosiin siirtyväksi, joka jättää lapsuuden hurjastelut taakseen niistä osansa ottaneena.

Vanhuuseläkkeellä, ja kansaneläkkeellä, ei ole enää täysi mies. Koska mieli ei vanhene samaa vauhtia kuin ulkokuori, kokee järkytyksiä, kun ehtii esimerkiksi viehättyä jonkun likkalapsen silmälle tarjoamaan iloon, ja yllättäen tämä avaa minulle oven ja niiaa. Odotan vain, milloin nämä alkavat saman tien työntää päättäväisellä käden liikkeellä rintataskuun ruumisarkkuliikkeen erikoistarjouksia.

Olen nyt sivunnut vanhempiani monessa kirjoituksessa, etenkin isääni. Sanoisin ettei kysymyksessä ole teini-ikäisen kohta kapinaksi kääntyvä ihailu. On vain hauska kirjoittaa sellaista, mitä asianomainen ei pääse oikaisemaan, ainakaan julkisesti.

Siivosin tietokoneesta erilaisia yhteystietoja suu messingillä. Kaikki olivat joko kuolleet tai siirtyneet tietymättömiin tehtäviin. No. Eivät aivan kaikki, mutta hämmästyttävän monet.

Tietenkin olen huomannut, miten hanakasti vanhainkodeissa aloitetaan lehden luku kuolinilmoituksista ja lukijan ilme kertoo ilosta: tänäänkään minä en ole kuollut, vaikka olen jo näin vanha.

On vähän selkä kipeä. Joulun kantamukset ja liukkaat pihat. Jotain noidannuolen tapaista, onneksi ei pahempaa. Siitäpä arvaat ikäsi, kun nostat neljä nyssykkää kerralla auton takakontista ja otat samalla tanssiaskeleita jäällä, jottet kaatuisi kasseinesi.

Niinpä on osoittautunut hyväksi makailla buranan vaikutuksen alaisena ja katsella televisiosta jotain, mitä ei muuten katsoisi.

Keskinkertainen dokumentti amerikkalaisesta Yalen yliopiston venäläisestä kuorosta, joka lauloi melkein hyvin, tuotti onnenkantamoisen.

Isäni oli, kuten tunnettua, paitsi himoretkeilijä, kovettu kuoromies. Joskus hän kehaisi olleensa porukan paras laulaja jo Aunuksen rintamamieskuorossa, vaikka samassa rivissä olivat Kim Borg, Matti Lehtinen ja Antti Koskinen. Pojat rupesivat kuulemma harjoittelemaan tosissaan vasta myöhemmin.

Paras ja paras. Ei hänen äänensä ollut aivan solistinen, mutta korvaa oli. Hänen äitinsä, siivooja, oppi aina kaiken heti ja pysyi vuorenvarmasti sävelessä ja sävellajissa. Tuo ominaisuus näyttää kulkevan suvussa, minun ylitseni hypäten.

Yalen kuoron veteraani kehui johtajaa, jolla oli ollut kyky rakentaa korkeatasoinen ryhmä nuorukaisista, jotka eivät olleet mainittavasti musiikkiin suuntautuneita. Kun he, slavistiikan opiskelijat, olivat aikansa harjoitelleet ortodoksista kirkkolaulua, unohtumattomin tunne tuli esityksistä, joissa kuuli säveliä, joita ”ei ollut”.

Kai yliäänisarja tekee tuollaisia temppuja. Omien kykyjen ylittäminen joukossa on joka tapauksessa hieno tunne. Ääni tuntuu tulevan ulkopuolelta, tuntemattomasta ulottuvuudesta – musiikki soittaa ihmistä. Tuntemani kamarimuusikot mutisevat jotain samanlaista. Soitto alkaa sujua vasta kun unohtaa soittavansa.

Pohjanmaalla Jussi-kuoro ylsi Ensti Pohjolan johdolla ajoittain erinomaisiin suorituksiin, jolla tarkoitan, että se lauloi silloin hetkittäin paremmin kuin YL, PK tai AS – Madetojaa, Mozartia, jopa Bartokia. Isäntämiehet, kauppiaat, konttoripäälliköt, kunnanlääkärit resusivat harva se sunnuntai Seinäjoelle harjoituksiin – eivätkä jääneet edes ryyppäämään!

Sotilaskoulutuksessa pyritään joskus tuohon samaan, oman itsen eli oman turvallisuuden unohtamiseen, joukkoon joka toimii kuin yksi mieli.

”The Chindits” oli taisteluyhtymä, jonka merkityksestä on edelleen kiistaa; kuitenkin se toimi Burmassa katkoen japanilaisten huoltoyhteyksiä vihollisinaan näiden lisäksi malaria, punatauti ja tuhannen mailin huoltoyhteys maailman vaikeimpiin kuuluvassa maastossa; aseistuksena oli usein kukri tai machete, ja kansallisuuksia oli paljon, gurkha-sotilaita, muita intialaisia, brittejä, australialaisia… Eikä siis mitään Kwai-joen siltaa.

Oikeassa seurassa vaivalla tavoitetun paikan teho kasvaa aivan odottamattomalle tasolle. Tältä osin pyydän kunnioittavasti oikaista aikaisempaa mielipidettäni. Erämaavaellus voi olla parisuhdeterapian muodoista verrattomimpia. Vanha ystävä kertoikin viettävänsä vieläkin, 70 ikävuoden korvilla tärkeäksi arvatut päivät ja ratkovansa aviolliset ongelmat Vongoivalla. Vaeltaminen tai hiihtäminen sinne ei onnistu kuin kokeneilta, eikä Kiilopää aja missään tapauksessa samaa asiaa.

Onnellinen se, joka löytää sydämestään erämaan.

18 kommenttia:

  1. Sotilaskoulutuksessa pyritään joskus tuohon samaan, oman itsen eli oman turvallisuuden unohtamiseen, joukkoon joka toimii kuin yksi mieli.



    Täsmällistä on ainakin Kiinan armeijan marssi. Törmäsin sattumalta tuohon videoon ja aika hulppealtahan tuo näyttää, kun vertaa suomalaiseen resupekka-armeijaan, jossa marssirivistö mutkittelee vaikka olisi kuinka suora tie. Etsin sitten mielenkiinnosta lisätietoa tuosta kiinalaissysteemistä ja selvisi mm. että miesten pituus on 184 cm, ei enempää eikä vähempää. Naisilla 165 cm. Melkoiset mitat kiinalaisittain. Nuo paraatijoukot eivät tee mitään muuta kuin harjoittelevat paraatiin, joten sotilaallisesta kyvystä on vaikea sanoa. Valmistaumisessa on joitain kummallisuuksia, esimerkiksi neulojen laittaminen kauluksiin, jotta pää pysyy oikeassa asennossa. Sanoisin menetelmää toimivaksi, ainakin tuloksen perusteella.

    Uudessa Ilmailu-lehdessä oli juttu Kiinan ilmavoimista ja sen kalustosta. Kopionti on yleistä ja venäläisiä suihkumoottoreita ja koneita tehdään sekä lisenssillä että ilman. Vaikeuksiakin on, ja suuri epäily vaikeuksien syystä on kiinalaisten täydellinen kyvyttömyys tunnustaa että eivät vain osaa. Kasvojen menetykseksi tuota kai nimitetään. Kun ei osata eikä apua voi pyytää, niin tottahan siinä projekti voi myöhästyä. Tästä kulttuurisesta erityispiirteestä johtuu, että Kiina ei nyt ihan vielä valloita maailmaa.

    VastaaPoista
  2. Ja mitähän Jack Beers 94 tuosta sanoisi:

    http://www.youtube.com/watch?v=_6zzTtRbDmA

    http://www.youtube.com/watch?v=ZM9DXD49TUs

    Kuulemma älykkyystestit ovat kulttuurisidonnaisia. Mitenkähän on sen vanhuuden tunteen kanssa. Laitan tähän muutamia läntisiä miekkosia joille ne nuoremmat naiset eivät välttämättä tuputa niitä arkkuliikkeiden mainoksia - vaikka ei se tietenkään mahdoton ajatus ole (ja kyllähän se ikä näitäkin sankareita painaa - eikä se ulkonäkökään enää ole ihan entisensä - esimerkiksi vaikka - http://www.dasinvestment.com/fileadmin/images/Bildstrecken/Body_Parts/Keith_Richards_dpa.jpg ).

    Sir Michael Philip ”Mick” Jagger (s. 26. heinäkuuta 1943, Kent). Keith Richards (s. 18. joulukuuta 1943 Dartford, Kent, Englanti). Charles Robert "Charlie" Watts (s. 2. kesäkuuta 1941 Lontoo). Ron Wood (s. 1. kesäkuuta 1947 Lontoo). Bob Dylan (syntyjään Robert Allen Zimmerman, s. 24. toukokuuta 1941 Duluth, Minnesota). Neil Percival Kenneth Robert Ragland Young (s. 12. marraskuuta 1945, Toronto Kanada). Alfredo "Al" James Pacino (s. 25. huhtikuuta 1940 New York). Robert De Niro, Jr. (s. 17. elokuuta 1943). John Joseph "Jack" Nicholson (s. 22. huhtikuuta 1937, Manhattan, New York).

    Lee Ching-yuen oli vuonna 1933 kuollut kiinalainen, jonka tunnettu legenda väittää olleen syntynyt vuonna 1677. Tämä merkitsisi, että hän olisi ollut kuollessaan 256-vuotias (vanha hän joka tapauksessa oli). http://en.wikipedia.org/wiki/Li_Ching-Yuen

    To be is to do - Plato
    To do is to be - Socrates
    Do be do be do - Frank Sinatra

    Talmudissa on muutama viisaus, joista tähän voisi poimia vaikka seuraavan; Ellet tiedä minne olet menossa voi mikä tie tahansa johtaa sinut sinne. (Oliko haudasta puhetta)

    Philip Milton Roth (born March 19, 1933) on siis 76-vuotias - eli jos päässälaskutaito ei ole minulta kokonaan unohtunut, niin arvoisa blogisti on 65-vuotias, ja jos nyt vielä testaan hiukan lisää matemaattisia kykyjäni, niin saan erotukseksi 11 vuotta, eli katsotaanpa vielä 2009-11= 1998. Eli mennäänpä sinne bibliographyyn ja katsotaan mitä se Roth on eläkeläisenä, eli vuodesta 1998 alkaen puuhaillut;

    I Married a Communist
    1998
    Nathan Zuckerman
    1998 Ambassador Book Award

    The Human Stain
    2000
    Nathan Zuckerman
    2001 PEN/Faulkner Award for Fiction;
    2001 WH Smith Literary Award;
    2002 Prix Médicis Étranger

    The Dying Animal
    2001
    David Kepesh

    The Plot Against America
    2004
    Philip Roth
    2005 Sidewise Award for Alternate History

    Everyman
    2006
    Unnamed
    2007 PEN/Faulkner Award for Fiction

    Exit Ghost
    2007
    Nathan Zuckerman

    Indignation
    2008
    Marcus Messner

    The Humbling
    2009
    Simon Axler

    Nemesis
    2010
    (projected)

    Eli jos laskin oikein, niin 9 kirjaa - tai ainakin melkein kun toi vika on merkitty (projected). Tietysti sitä voi myös testata muillakin tavoilla kuinka vähään ihmiset ovat valmiita tyytymään - esimerkiksi vaikka hakeutumalla itseään nuorempien naisten seuraan. Hyvä iskurepla olisi varmaan; "Olen aina tuntenut mielenkiintoa filosofiaa kohtaan", tai "Vanhana partiolaisena olen hyvin selvillä mystiikan perinteestä", tai "Ihminen tarvitsee älyn jaloa toimintaa". Siis vaikka se ikä tietysti saattaa haitata - varsinkin jos on pahan hajuinen hengitys ja tupakan kellastamat hampaat - niin sitä ei pidä ajatella liikaa, sillä naiset kaipaavat ennen kaikkea sellaista miesseuraa, joka imartelee heidän illuusioitaan elämästä. (Tietysti asiaa auttaa, jos siellä housuissa on sekä iso mulkku, että paksu lompakko.)

    VastaaPoista
  3. Viime yönä minä heräsin siihen että tajusin kuoleman lähestyvän.
    Luultavasti oman poikani syntymästä on kulunut enemmän aikaa kuin on omaan kuolemaani.

    Nousin ja katsoin videon Sahan Antonista, poikani pojasta.

    Menin takaisin nukkumaan rauhallisin mielin.

    Ja mitä näihin ovia avaaviin tyttösiin tulee, niin niitä on ollut jo vuosia, mutta vanhat naiset tarjoamassa paikkaansa junassa ovat edelleen hämmentäviä.

    VastaaPoista
  4. Onkohan tuota mielen vanhenemista pystytty tutkimaan? Vanheneeko se ylipäätään? Lapsella on lapsen mieli, sanotaan ja toisaalta, että vanhana tulee lapseksi jälleen. Kun tätini täytti 75 vuotta, hän ihmetteli, että oudolta tuntuu kun mieli on 15-vuotiaan.

    Paikan antamisesta kulkuvälineessä tuli mieleen Huovis-juttu: Vanhempi rouva sanoo täydessä raitiovaunussa istuvalle pojalle, että mitäs se poika siinä istuu, kun tädin pitää seistä. Poika vastaa: istun, jotta jaksan vanhana seistä.

    -osku

    VastaaPoista
  5. Jatkaakseni vielä hetken tuota päpätystäni Jack Beers etc....

    Kun ihminen herää keskellä yötä - niin on hyvä muistaa, että yleensä se on se alempi minä joka herättelee. Pieni harmaa ja karvainen ja hyvin herkkäihoinen pirunpoikanen, joka kuiskii kaikenlaista. Kuten onko katseesi himmeä, eikö enää stondaa kunnolla, ja voi kun sulla on isot silmäpussit. (Kiveksetkin roikku polvissa). En kauheasti - joka on kyllä kummallinen sana - tuollaisesta välittäisi. Siis kun on aika yleisesti tunnettu tosiasia, että se alempi minä on helvetin narsistinen kaveri.

    Mulla toi vanhin lapsi täyttää kohta kolmekymmentä - mutta eihän se tarkoita että tässä pitäisi alkaa itkemään omaa kuolemaa - kuolen kuitenkin jonakin päivänä. Kuolemani on ainakin omista murheistani pienin. Siis jos esimerkiksi joskus (?) tuolla Venäjällä - minkä kautta itsekin olen tänne tavallaan huuhtoutunut, joskus 1800-luvulla - hallitus karkoitti ihmisiä Siperiaan, niin miksi helvetissä ihmisen pitäisi tehdä se sama itselleen ihan vapaaehtoisesti - esimerkiksi mutisemalla jotakin kuolemanpelosta tai vastaavasta.

    Wikipedia;
    A sotie (or sottie) is a short satirical play common in 15th- and 16th-century France. The word (compare modern sottise) comes from the sots, "fools", who appeared as characters in the play. In the plays, these fools would make observations and exchange thoughts on contemporary events and individuals. Shorter plays, sometimes referred to as parades, need not have any plot at all, but relied simply on a detached dialogue. The genre has its origin in the Feast of Fools and other Carnival-related festivities. The purpose of these events was to present a world turned upside-down, in this case with the fools as fonts of wisdom. The fools were dressed in grey robes, and wore a hood with donkey ears.

    Acte gratuit - ehkäpä oikeusoppinut blogistimme tietää paremmin - mutta mieleen tulee, että mitä syitä, tai minkälaisia kannustimia siihen kuolemanpelkoon sitten liittyy. Empatiako.................................................?

    Siis ei kai tässä pidä alkaa etsimään etumatkaa vaikkapa André Gide'hen - vai pitääkö? Siis piti oikein katsoa Wikipediasta sitä ymmärrettävyyttä. Tämä löytyi; "Uskonnon hurmio, taiteen hurmio ja rakkauden hurmio ovat ainoat ajattelemisen ja kokemisen arvoiset asiat. Kaikki on sanottu jo, mutta koska kukaan ei kuuntele, meidän on palattava ja aloitettava taas alusta. Rakkaus on epäitsekästä, mutta silti se ilahduttaa omaa itseä. Usko niitä jotka etsivät totuutta; epäile niitä jotka ovat sen löytäneet." Siis Gide'n sanomana.

    Vittu - siis on toki ihmisiä joilla tuollaiseen on etumatkaa monta kilometriä. Kysymys kuuluukin - oletko sinä yksi heistä. Ja jollet ole niin?

    Yleensä ottaen se onni löytyy - puhun useampaan kertaan eronneena miehenä - sängystä naisen viereltä (ellei ole homo - ja koska kokemusta löytyy, niin sanoisin että ehkä myös miehen viereltä jne), naisen rinnoista, takapuolesta, niskasta - varsinkin jos se hiusraja kihartuu selkää kohti, kainaloista (karvat eivät haittaa lainkaan), ja kuten kauniisti sanotaan perseestä, eli sukupuolielimistä. Jos ei - niin kyse on yleensä silloin vilpillisyydestä (en sano ketä kohtaan motiivia tuntematta). Eli, vitut siitä kuolemisesta.

    VastaaPoista
  6. Vuosi vuodelta tuo Joulukorttien saaminen ja lähettäminen määrällisesti pienenee. Se on hyvä mittari, varsinkin jos on 10 vuoden takaiset kortit säilytettynä.

    Miksi kummassa sitä ostaa ja valitsee esim. 20 erilaista Joulukorttia, kun kerran voisi ostaa 20 samanlaista. Eivät saajat sitä huomaa.

    Rankin ja viimeinen erämaakävely alkaa silloin kun suurin osa ystävistä ja omaisista ovat menneet.

    VastaaPoista
  7. "Ringing tone" on yksi olemattoman äänen tuottava ilmiö, ks esimerkiksi englanninkielisen Wikipedian Barbershop music -artikkelista. Ilmiö on todellnen, mutta se vaatii paitsi oikeiden äänten tuottamista, myös oikeaa akustikkaa. Ilmiönä se on kiehtova, laulajille tulee hieman sama tunne kon tyhjän pulln suuaukon yli puhaltavalle.

    Ilmiöstä saa helposti myös pakkomielteen, kuten fuugista (Bach) tai monilankaisista kirjoituksista (Kemppinen).

    VastaaPoista
  8. JamMom
    Korteista en tiedä, kun en juurikaan niitä ostele, mutta kysymys on toisen huomioimisesta yksilönä.

    Minä teen meidän perheessä useat esteettiset ratkaisut, kuten ostan kukat, kun menenemmme vierailulle.

    En osta koskaan jotakin, vaan mietin sitä ihmistä, kenelle vien.
    Äitini saa pompöösejä ruusukimppuja, anoppini sellaisia, joissa on näkyvä ristiriita, hälysointu, appeni sellaisia, joissa on metsäkukkien oloisia, poikani sellaisia, jossa jotkut kukat ovat selkeästi muita pidempiä, vaimoni pikkusisar pikkusieviä biedermaier-kimppuja, Ilta-täti vaaleita ja konservatiivisia, Joan serkkuni sekavärisiä, Jan tummia...

    He kokevat saavansa jotakin henkilökohtaista, he näkevät kukissa jotakin, jota minä näen heissä ja tulevansa huomioon otetuksi kokonaan.

    Saatan kuvitella että jos ostaisin kortteja, tekisin samoin.

    VastaaPoista
  9. Ei taida olla niin pientä tai omituista asiaa ettei se liippaisi läheltä jotain tämän blogin lukijoista. Yksi niistä haastatelluista Yalen vanhoista kuorolaisista(parrakas rillipää) on serkkuni miehen isä, jolla on suomalainen vaimo ja asuu nykyään suomessa. Opiskeli kai Yalessa matikkaa ja fysiikkaa, poikansa eli serkkuni mies on fysiikan maikka helsinkiläisessä lukiossa ja tekee fysiikan oppikirjaa Otavalle. Olen tavannut ko.isän muutaman kerran ja tiennyt että on kova laulumies, mutta kuorohistoriasta en tiennyt.

    Onpahan seuraavalla kerralla kysyttävää.

    VastaaPoista
  10. Huovinen nyt oli moukka muutenkin.

    VastaaPoista
  11. Sotilaskoulutuksessa pyritään joskus tuohon samaan, oman itsen eli oman turvallisuuden unohtamiseen, joukkoon joka toimii kuin yksi mieli.
    ja kuten tunnettua Milgramin tottelevaisuuskokeessahan tämä toimii aivan hienosti.

    VastaaPoista
  12. Jos kohta mitattu älykkyyteni ei ylitä akateemista keskitasoa, on elämäni onneksi osunut osakseni rikas ja värikäs unimaailma sekä kyky osua riittävän usein virtaavan tekemisen tunteeseen.

    Taustalla lie jatkuva ja toistunut, ehkä monotoninenkin harjoitus, joka puuduttavuudessaan päästää helposti - siis jo alle 20 vuoden jaksolla - kognition alaisesta tekemisestä vapaaseen tekemiseen. Kun tähän virtaan pääsee kiinni ja sen tunnistaa, toistuu se muillakin kuin vain harjoitellun tekemisen alueella.

    Siksi tuntuu niin usein, että itsekorostus on tarve tuoda esiin tätä, että en minä soita musiikkia vaan musiikki soittaa minua... kirjailija nostattaa matieansa intensiteettiä äärimmilleen sanoakseen, että minähän en tätä työtä valinnut, vaan työ minut. ...ja veistäjä myös. Profeetallinen välikappale... juupa juu. Siksi on mukavaa, että flow toistuu, siitä ei tarvitse niin puhua, siitä ei tarvitse niin kertoa.

    Tunnetilaa voi kuvailla sellaiseksi, että eteen katsoessaan tietää tarkasti mitä takanaan on, sen näkee tarkasti. Näkee. Tietenkään ei näe, mutta tuntee näkevänsä. Hyvää alkuaskellusta on kasvattaa periferisen näkökentän käyttöä, aloittaa katsomalla asioita tarkentamatta katsettaan kohteeseen. Kohdetta nimittäin ei ole ja samalla on kohde on kaikki. Näkee enemmän.

    Mitä paremmin jousella osuu, sitä vähemmän siitä haastaa.

    VastaaPoista
  13. Ad Anonyymi - Millgram - tuo koe mittasi siis tottelemista ja kyvyttömyyttä pidättäytyä vahingoittamasta.

    Esim. Dave Grossman, On Killing (suomennettu) antaa paljon hurjemman kuvan sotilaskoulutuksesta. Kun asia on niin, että ihmisiä on aika vaikea opettaa tappamaan toisiaan.

    Olen vakuuttunut tuon ja monien kotimaisten lähteiden tietoon, että todella moni ammuskelee jalkaväkitaistelussa oman henkensä uhalla pilviin.

    Välimatka ja teknologia tekevät tilanteen toiseksi.

    Mutta ei pidä kenenkään kuvitella, että henkiset sotavauriot olisivat aiheutuneet vain omista ja kavereitten kohtaloista.

    Olen tämän asian kanssa ollut tekemisissä, mutta siitä en halua kirjoittaa.

    Käsitykseni mukaan yksi näistä tappamisen kauhun vammauttaneista oli nimeltään Väinö Linna.

    VastaaPoista
  14. Ostan kukkia vähintään viikoittain. Kunnollista kukkakauppaa vain on niin hakea löytää, ainakaan avoinna itselle sopivana aikana ja etäisyydellä kulloiseltakin reitiltä. Tilanne on sama kuin parikymmentä vuotta sitten kahviloiden kanssa, moni kukkakauppa on/kahvila oli oikeasti vain keskusliikkeen muovittamien tuotteiden myyntitiski. Rakenna siinä sitten edes antajansa tasoista saati saajansa oloista kimppua.

    Jospa Petjan vaatehtimon yhteydessä olisi kukkagalleria "SonBukee"!

    VastaaPoista
  15. Kemppinen:

    Ad Anonyymi - Millgram - tuo koe mittasi siis tottelemista ja kyvyttömyyttä pidättäytyä vahingoittamasta.

    Oikeammin, lähinnä auktoriteetin voimaa yli oman (vähäisen) arviointi- ja itsemääräämiskyvyn = sokeaa vastuunsiirtoa käskyttäjälle, mihin makrona kasvatus + vala yhteiskunnassa tosin tähtäävätkin, eli tuohon abstraktiin yhteiseen mieleen.
    Taas yksilöiden manipuloimattomuus, siksi fasismi muuten ei sietänyt alkuunkaan Montessoria tai Steineria, murtaisi itsestään tämän idean "joukosta, joka toimii kuin yksi mieli", esim. kuolemanpartiona tai muuna murha-armeijana.

    VastaaPoista
  16. Älä julkaise kuin tämä viimeinen, jotta tiedän, että sait - teknisesti poju laittoi minulle uuden wordin jossa on xml konvertointi mukana: ovat nokkelia. Suljin silti sen osan kirjastosta pois - en tiedä toimiiko. Kun lähetän tekstiä sinulle näissä luukuissa tulee nykyään varoitusteksti siitä, että linja saattaa olla hämäys eikä oikea. Osaan senkin ohittaa.

    VastaaPoista
  17. Petja:

    Korteista en tiedä, kun en juurikaan niitä ostele, mutta kysymys on toisen huomioimisesta yksilönä.

    En ihan tuohon usko. Yleensä kortteja ei osteta kullekin saajalle erikseen, vaan "nipuissa". Ehkä ostajalle ennemminkin tämä tuo yksilöllisyyden ajatuksen, kuin että ajattelisi saajia erikseen.

    VastaaPoista
  18. No minä en osta kortteja.
    Enkä tunne ketään, jonka saattaisin kuvitella ostavan niitä niin.

    VastaaPoista