Sivun näyttöjä yhteensä

27. joulukuuta 2009

Nähtävyyksien bongaaminen



Isäni halusi aina maastossa ja kulkuneuvoissa käydä katsomassa, mitähän tuonkin seuraavan tönkyrän takana olisi. Vaelluksilla sellainen saattoi käydä vähän voimille, kun olisi halunnut itse istahtaa. Tuo tapa ja siis yksi samoilun selitys voisi olla luonteenpiirre, uteliaisuus.

Hänen äitinsä oli vähän samanlainen. Hän oli aina hypistelemässä esineitä, tavaroita, toisten vaatteita, ja joskus hänellä oli kirjoitettuna lapulle muistiin kysymällä selvitettäviä asioita – mitä tarkoittaa ”kassavaranto”. Hän ei ollut pahemmin kouluja käynyt.

Hänen äidillään puolestaan oli todella verraton piirre, kyky ihastua. Yhden kerran hän, yli 80-vuotiaana, kysyi kauniisti, saisiko hän ihan omaksi näkemänsä, käytöstä jääneet virkatut vauvan tossut, kun ne ovat niin somat. Opin häneltä paljon muutakin; hän oli siitä erikoinen Karjalan mummo, että osasi lukea mutta ei kirjoittaa. Hän oli tullut 17-vuotiaana miniäksi taloon, jossa oli anoppi ja liuta kälyjä. Kun omiakin lapsia alkoi tulla, ei siinä olisi paljon kirjoiteltukaan.

Retkeilyn ja matkailun alalla olen kovasti vierastanut bongaamista eli Inturist-menetelmää, joka näyttää olevan etenkin japanilaisten suosiossa. Pahimmallaan joku toinen on päättänyt etukäteen, mitkä ovat nähtävyyksiä ja missä siis käydään. Jokaisen nähtävyyden luona otetaan sata valokuvaa. Tehdään ikään kuin henkinen muistiinpano: nyt tämä (esimerkiksi Pariisin Louvre) on nähty 20 minuutissa, eikä asiaan tarvitse enää koskaan palata.

Näitä tolkuttomuuden tilassa törmäileviä joukkoja näkee arvattavissa kohteissa. Kesäisin Savonlinnassa reitti kauppatorilta Olavinlinnaan on varma nakki.

Snobismissa voi mennä liiallisuuksiin. Ajoimme muutama vuosi sitten työpaikalta Ruoholahdesta veneellä Suomenlinnaan, veronmaksajien kustannuksella, kuten vakaa käsitykseni on.

Olin hiukan hämmentynyt ja häpeissäni. On aikamoiset maisemat – mutta kun kaikki on niin lähellä, ettei tule koskaan kunnolla katsoneeksi.

Lapin retkeilyssä oli yhteen aikaan muotia ”huiputus”. Eräät pitivät kirjaa ”valloittamistaan” tuntureista. Siinä sitä riittää hupia, koska monin kohdin (Pallas, Sokosti), voi vapaasti pohtia lopun ikänsä, mikä on eri tunturi ja mikä sama.

Mutta ei kukaan ole vapaa tästä romanttisesta eksotiikasta. Itse hätkähdän lukiessani sotia ennen kirjoitettua, mainontoja nousemisesta Korvatunturille tai vastaavaa. Anteripäällä tähyilin pikkupoikana Jonlakea Petsamon puolella, enkä vieläkään tiedä, millainen tuo samaa Saariselkää oleva alue on. En ole koskaan sattunut tapaamaan siellä kulkeneita.

Äidinisäni, joka oli seudulla ratatöissä, sivuutti muistelmissaan kartan ja Google Earthin mukaan jokseenkin hurjan Imandra-järven seudun Kuolan niemimaalla kovin lähellä. Nykyisin se on kai sellaisessa kunnossa kaivosten jäljiltä, ettei seudun näkemisestä tule ainakaan hyvä mieli.

Tunturisusien huiputus voi olla omaksuttu vuorikiipeilijöiltä. Eigerin pohjoisseinä ja vastaavat esiintyvät aikamme sadoilla televisiokanavilla. Itse muistan Edmund Hillaryn ja Sherpa Tenzingin Norgayn saavutuksen vuodelta 1953. Minulla ei ole asiantuntemusta vertailla tuota tekoa Kirkkonummen kunnanjohtajan pojan saavutuksiin Himalajalla.

Siksi tyydyn mainitsemaan oman vaatimattoman, myttyyn menneen bongausyritykseni. Varhaisesta Topeliuksen lukemisesta mieleen asuinsijan ottanut Rastigaissa, jonka komea kuva löytyy kiltisti Googlesta, kiehtoi pysyvästi. Sinne pahan voimat veivät Sampo Lappalaisen.

Tenon takana Norjan puolella olevat viimeiset tunturit – viimeiset ennen vuoria – ovat ilmastollisesti hankalia. Ne ovat kovin usein pilvessä tai huippu vetää pilveen kesken kiipeämisen.

Mutta pääsenpä sanomaan: tunturimaa on pahan voimien voittamista. Vuorilla asuu noitia, keihäsmiehiä (Sveitsi) ja pohjalaisia. Siksi myös tunturiin tutustuminen sen omilla ehdoilla on otollinen teko.

10 kommenttia:

  1. Isäsi tapa kurkata seuraavan vaaran taa on kyllä tuttu.
    Olen tehnyt Lontooseen saavuttuani kerran vahingossa yli 20 kilometrin iltakävelyn, kun halusin nähdä seuraavan mutkan taakse.

    Mutta minulla on myös toinen matkaa pidentävä pakkomielle.
    Inhoan takaisin kääntymistä liki neuroosiin asti.
    Pisimmillään se on tarkoittanut sitten satojen kilometrien lenkkiä, koko matkasuunnitelman uusimistä ja jonkun kaupungin näkemättä jättämistä.
    Toisaalta, jos olisin kääntynyt takaisin, olisin nähnyt Perugian, mutta en koskaan kai Gubbiota.

    VastaaPoista
  2. Tämä kuva olikin edellistä vaikeampi. Ensi näkemältä vaikutti Kovddoskaisin koillisrinteeltä otetulta, mutta taustan tunturit ovat liian vaatimattomia. Toinen vaihtoehto oli Urtasjohkan laakso ja sehän olikin kyseessä; kuva löytyy Haltian harteilla -kirjan sivulta 234. Kuvateksti vähän liioittelee, tuosta kulmasta Urtasvarrin laki peittyy suurimmaksi osaksi pahdan pohjoisreunan taakse eikä kuvaa ole ihan laen suuntaan otettukaan.

    Petsamon puolen Saariselkä on maastonmuodoiltaan hyvin paljon samanlaista kuin Suomen puolen Saariselän itäosa. Isoin ero on kasvillisuudessa, ymmärrettävistä syistä siellä on sellaiset mahtavat jäkäliköt, joita ei tältä puolen rajaa tapaa.

    Tuo, että osaa lukea mutta ei kirjoittaa taisi olla yllättävän yleistä. Omassa suvussa eli vielä 80-luvulla vanha nainen, jolla oli sama tilanne.

    VastaaPoista
  3. Luultavasti 90 prosenttia suomalaisista ei tänäänkään tiedä mitä tarkoittaa "kassavaranto".
    Eräs tuntemani pankinjohtajakaan ei tiennyt mitä "luottolaajennus" tarkoittaa.

    99,5 prosenttia suomalaisista ei tiedä mistä ja miten yli 98 prosenttia kaikesta liikkeellä olevasta rahasta syntyy.

    Puuttuuko meiltä nykyään tarvittava uteliaisuus ja uskallus kysyä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskallin kysyä netiltä paljonko nykyinen kassavarantovaatimus Suomessa nykyisin ja missä siitä on säädetty sitovalla tavalla. Turhauttavien yritystenkään jälkeen en löytänyt selvää vastausta. Vuonna 1993 luottotoiminnasta säädetyssä laissa kassavarantovaatimus oli 10 % pankin "yleisimpien" velkojen määrästä, johon ei esimerkiksi ei luettu Suomen Pankin tiettyyn tarkoitukseen talletuspankille antamia luottoja. Tuo laki kumottiin vuonna 2OO7 uudella lailla, josta vastaavaa maksuvalmiussäännöstä ei ole. Finanssivalvonnan ohjeissa on runsaasti tekstiä maksuvalmiuden hoitamisesta, mutta en löytänyt mitään sääntöä,jonka mukaan kassavaranto olisi jonkin prosentin mukainen osuus pankin tietyistä veloista.
      Wikipediasta löytyy artikkeli, jonka mukaan asia on Euroopan Keskuspankin säätelyssä.
      EKP on artikkelin mukaan pudottanut varantoprosentin kahdesta prosentista yhteen prosenttiin. EKP ko. sääntelyyn oikeuttava säännöstä artikkeli ei kerro.

      Kaavamaisesti määräytyvä kassavaranto on niin pieni, ettei ole vakava tietovaje, jos sitä ei tiedä. Toisaalta kassavarantoa koskevia finanssivalvonnan ohjeita ja määräyksiä on paljon, joten kassavaranto pitäisi kuulua yleissivistykseen.

      Pankinjohtajalle on vakava tietovaje, jos ei ymmärrä luotonlaajennusta. Ehkä kysymyksessä on vähän kouluja käynyt henkilö, jonka ei ole käytännössä tarvinnut välittää mahdollisissa luottopäätöksissään muusta kuin asiakkaan maksukyvystä kouluja käyneen kollegan huolehtiessa siitä, että säännöksiä ei rikota. Ennen vanhaan oli paljonkin vaatimattoman koulutuksen saaneita pankinjohtajia, jotka saattoivat tarvita moniin korkolaskuihinkin taulukoita, kuin oma laskutaito ei riittänyt.

      Poista
  4. Hannu Jurmu & co taitavat yrittää renessanssia Yrjö Kilpiselle. Sadoissa "liedeissään" on kai pääosin hyvin tavanomaisia aiheita, mutta harvat ohjelmistossa koko ajan esiintyneet ovat Tunturilaulut. Päivän postausta lukiessa tuli mieleen, että ehkäpä valtakunnan säveltäjämme (Sibelius oli kansallissäveltäjä) ei tässä ollutkaan niin omalakinen kuin olin ajatellut, vaan seurasi Saksan virtauksia - natsi-Saksan aikainen säveltäjien ykkösmies Richard Strauss oli jo aiemmin ikävystyttänyt Alppisinfoniallaan.

    VastaaPoista
  5. RETKEILYN JA SAMOILUN ANTIMIA

    Uteliaisuus, kauniin etsiminen, ruumiinharjoitus jne ovat varmaankin retkeilyn ja samoilun kiihokkeista. Tunturiin nouseminen ennen hissien aikaa oli mita parhainta ruumiinkunnon ylläpitoa. Äkäslompolossa oli haastavaa hiihtaa viiden tunturin kierros; nykyisin taitaa olla "kahta latua rinnan" hoidetut urat taynna turisteja ja kylän viikkoasukkaita.

    Kulttuuri ja sotahistoriaa sattoi harrastaa. Yrjö Metsälä oli paneutunut Lapin kulttuuriin vahvasti; samoin saksalaisten häätämiseen Käsivarresta (mm. Aslak Juuson sankariteot).-- Saariselän takamaissa oli mielenkiintoista kuulla, miten pikku partioilla koetettiin jäljittää venäläisiä partisaanikomennuskuntia mm. piispa Vallinmaan ja kumpp. tappaneita. -- Nämä miehet hiihtivat turistiletkansa kanssa umpihankeen koko päivän!

    ---

    Autoilusta kun oli juttua, niin lajennan viela sinnepain. NORJASSA on hivelevan kauniita ja erilaisia maisemia; vaikkapa Atlantin reitilla
    (aja siis Norjan rannikkoa tuntureiden taakse tehtya komeaa tieta).

    ALPIT on tietysti oma lukunsa! Eri vempaimilla saa hienoja kokemuksia. Vaikkapa potkurikoneella kauniissa säässä reitillä Lyon-Wien. Tai autolla Bergamo-Edolo-Davos-Chur.

    Kyllähän tätä katseltavaa ja ihmeteltävää riittää Kulosaaren sillalta ja Jorvaksen idylleistä alkaen!

    VastaaPoista
  6. K:
    ..eikö se ole geologisesti ainutlaatuinen paikka maapallolla? Ainakin se on maailman vanhin luonnonsuojelualue (1872)
    On.
    Se on maapallon perseläpi: tulppa kun poksahtaa, ja paineet pääsevät pihalle, se on menoa.

    Talvisen Nevadan suunnan vuoria kerran kuvasin, vaikuttavuudessaan eräänlainen huippu.

    VastaaPoista
  7. Tuon kuvan ottamisesta on pian 50v aikaa eikä ole tullut maantietä, hiihtohissiä saatika ravintolaa Urtasvankkaan. Vaikka kolmikko niin uumoilikin tuolla reissulla. Taitaa jäädä ikuisiksi ajoiksi rakentamatta tuo kolkka ja hyvä niin.

    Joskus kait puolitosissaan suunniteltu maantien rakentamista käsivarren poikki Norjaan, liekö tuo suunnitelma haudattu lopullisesti? Pääsisi noitakin maisemia ihailemaan auton ikkunasta.

    Nyt kun Pallastunturin hotellin laajennusurakkakin on siunattu valtiovaltaa myöten niin mikään ei tunnu olevan enää pyhää..

    VastaaPoista
  8. Liekkö kuva otettu läheltä neljän maan rajaa.

    VastaaPoista
  9. Se on toi huiputtaminen vähän samaa tautia kuin se, että joka päivä pitää kävellä joku matka
    ja mielluummin vähän pitempi kuin on suunnitellut, jonkinlaista keräilyharrastuksen alalajia(?),mikä saattaa olla ihmisellä geeneissä.

    Aloitin itse vaeltamisen alle 10 vuotiaana
    kiertäen isän ja veljen kanssa Ukselmapäät,
    Lupukkapäät, Sokostit, Raappanan kämpät Luirolla.
    Vaellus kesti vähän alle kolme päivää,
    kilometrejä tuli pikkasen alle sata kun
    silloselta Kiilopään majalta lähdettiin
    ja sinne palattiin. Kauhea oli heti lapinhulluus,
    kilpailimme veljen kanssa kumpi saa reppua kantaa, ja niukat eväät, lähinnä näkkileipää, voita, juustoa, meetvurstia,teetä, jota pakissa keitettiin. No oli ihan vähän panda suklaatakin.
    Isä olikin ja on oikea Lapin tuntija ja aika kovaa oli koulu.
    Muutama vuosi myöhemmin Rastigaissan reissulla meinasin omasta mielestäni melkein kuolla,
    kun juuri huipulla yllätti mahatauti jollaista ei koskaan ennen tai sen jälkeen ole ollut.
    Ei olisi pitänyt juoda vettä Naton seisahtaneesta lammikosta.
    Rastigaissasta tulee mieleen kerraassaan mainio Lapin kirja:
    Saimi Lindroth: Terveyssisarena tunturipitäjässä.
    Taisi käväistä Rastigaissalakin muutaman kerran.
    Huomasin muuten Jouluaattona, kun isä sortui kertoilemaan, että isoäidilläni oli toi sama prenikka kuin kuvassa vasemmanpuolinen punanauhainen
    http://kemppinen.blogspot.com/2009/12/isanmaalle.html
    ..tietysti Lapissa ansaittu.

    VastaaPoista