Sivun näyttöjä yhteensä

26. joulukuuta 2009

Lumikuru




Oikeastaan tahdoin sanoa, että vanheneminen ja nyt siis eläke, oikeastaan eläke vain professorin virasta, alkaa nopeasti kiihdyttää muistia, ja muisti on eläin.

Onko se peto vain hyödyllinen eläin, se riippuu sinusta itsestäsi.

On vähän merkittäviä kirjoja, jotka olisi kirjoitettu tässä iässä tai vanhempana – malliksi kuitenkin. Syy on selvä. Kirjoittaminen on tulevaisuuden luomista, muistaminen menneisyyden rakentamista.

Teimme isäni vetämän vaelluksen Saariselälle 1955. Muistikuva heittää korkeintaan vuodella mutta en siis mielestäni ollut kahtatoista. Osa pojista oli saman ikäisiä, osa kolme tai neljä vuotta vanhempia.

Tuiskukurussa tuli itku. Apu oli sama, joka auttaa melkein aina – ruoka, kahvi. Luirojärvelle tultiin kuin lentäen. Vaellus oli retkeksi kevyt vaikka pitkä. Hiukan ihmettelen nyt. Olin toipunut aika hiljan pahasta sydäntulehduksesta, joka muuten uusi armeijassa. Mutta 50-luvun puolivälissä erämaassa oli hiljaista.

Muotiin vaikuttivat luultavasti isäni kirjat, joista ensimmäinen ilmestyi 1958. Sitä myytiin kymmeniä tuhansia. Koska maa oli ollut köyhä ja itsevaltaisesti hallittu, luonnonsuojelumiehet suhtautuivat hiukan karsaasti retkeilyyn. Erämaat oli varattavat ihmisille, jotka olivat niiden arvoisia. Pentti Linkolan veli Martti oli varhainen tämän aatteen kannattaja.

Eräretkeily haarautui jollain tavalla perheiden automatkailusta, joka tukeutui Sopu-telttoihin ja camping-alueisiin. Ennen pitkää alettiin puhua leirintäalueista. Jäämeren tien kiertäminen oli kova juttu. Tuli se kierretyksi 50-luvun puolella, jolloin saksalaisten jäljet olivat vielä näkyvissä – Norja on ollut kohteliaasti aika hiljaa sodan loppuvaiheen tapahtumista. Itse muistan vain paljon uusia, suomalaistyyppisiä taloja.

Valokuvat dokumentoivat tunnelmia ja palauttavat mieleen tunteita jopa puolen vuosisadan takaa. Onneksi ihmiset ovat yleensä huonoja näyttelijöitä. Valokuvassa – katseessa, asennoissa, saattaa olla kahden ihmisen tai ryhmän pitkä historia.

Löysin säästämieni kuvien joukosta 1950-luvulla otettuja dioja. Tämän päivän kuva saattaa olla isäni Lumikuru-kirjassa, tai sitten se on rinnakkaisversio. Luultavasti se on minun ottamani tuolla matkalla, ja Ukselmakurun kulmasta päätellen kuvaa ei ole otettu Lumikurusta, vaan hiukan ylempää, Muorravaarakan varresta.

En tiedä, miksi Isä ei ostanut Hasselbladia tai edes Rolleiflexia. Luulen että se oli leuhkuutta. Jo 50-luvulla alkoi näkyä hyviä kameroita ihmisillä, jotka eivät osanneet käyttää niitä.

Meillä oli Altix, valmistusmaa DDR, valmistuspaikka Dresden, hyvää tekoa ja objektiivi Car Zeiss - Jena Tessar f 2,5 – huima. Itse asiassa Isän Super Ikontassa oli vielä parempi lasi, 30-luvun 3,5-valovoimainen Tessar. Mutta se oli 6 x 6 paljekamera.

Kaliforniassa asuessa minulle selvisi eräretkeilyyn ja myös partiotoimintaan sisältynyt lievä naivismi ja havaittava romantisointi. Luonnonsuojelu kai todella on lähtöisin San Franciscon seudulta, jossa eräät aktivisti saivat aikaan luonnonpuistot ja Sierran eli vuoriston suojelemisen 1800-luvun puolella. Onhan niissä eroa. Voi kuvitella, mitä Yellowstonessa varhain käyneet ajattelivat – eikö se ole geologisesti ainutlaatuinen paikka maapallolla? Ainakin se on maailman vanhin luonnonsuojelualue (1872). Yellowstone on etäämpänä, lähinnä Montanassa, mutta myös luontovalokuvauksen mekaksi muodostunut Yosemite on Kaliforniassa.

Kukin joukko päättää ikään kuin säätämällä lain, mitä on rangaistuksen uhalla pidettävä kauniina. Tämä kauneuskäsitys muuttuu nopeastikin kulttuurin ja yhteiskunnan muuttuessa.

Saariselkää – tai Pallasta – eivät varhaiset matkailijat ja kirjoittaneet juuri noteeranneet. Koli ja Punkaharju sekä Imatrankoski ovat rautatien mukanaan tuomia pakollisia kauniita kohtia.

Lapista tuli kaunis, kun sinne alkoi päästä linja-autolla tai omalla. Isäni kirja 1958 ja Citroen ovat siis samaa asiaa. Majoitustiloja ei tarvittu, koska eräretkellä tavoiteltiin eräänlaista karuutta, joka saattoi hyvinkin olla peräisin lapsenmielisistä kirjoista (Jack London…)

Kaunispää on hyvä esimerkki – ei se ole kaunis tunturi. Siitä nyt vain menee Petsamon tie, ja näköalahan sieltä on hieno – Saariselälle.

En tiedä, mikä nyt on kaunista, mutta jäin miettimään HS:n jouluna ilmestyneen numeron valokuvaa. Kuva oli aika huono ja esitti mielestäni aika yhdentekevää maisemaa jostain täältä meitä päin, Suomenlahden saaristosta.

En voi muuta kuin kirjoittaa etsiessäni suomalaista sielunmaisemaa 2010.

Jostain syystä syntymä- ja kasvinseutuni lakeudet eivät puhuttele minua, enkä liioin tunne mainittavaa mielenkiintoa Lappiin. Taidan aloitta tutustumalla Lappiin T.l. Se on tosin nyt Raumaa.

28 kommenttia:

  1. Eräretkeily, telttailu ja vaellukset ovat jonkinlainen masokismin muoto.

    Olen kerran käynyt teltassa ja vaikka vierailu oli olosuhteisiin nähden onnistunut, en voi sanoa talttaa sinänsä mitenkään loistavaksi keksinnöksi vuoteilun saralla ja toistaiseksi ei ole tullut pakottavaa tarvetta mennä uudelleen telttaan.

    Minä en todellakaan ymmärrä miksi pitäisi mennä jonnekin, jossa ei voi yöpyä vuoteessa.

    Ja mitä luonnonkauneuteen tule, Perheeni vanhakotiseutu on aivan saatanallisen tylsää ja rumaa. Pohjan kaikkineen on tylsää, kaupunkeja lukuunottamatta ja ovat onnistuneet saamaan jopa rannikon näyttämään pitkästyttävältä, joka ei voi johtua vain luonnosta.

    Länsi-Uusimaa, Kemiö, Turun- ja Salonseutu sitten puhuttelevat, mutta Suomen kaunein maisema on avautunut Kulosaaren sillan itäpäästä kohden kaupunkia, yli konttisataman.

    Nyt sitten ovat siirtäneet sataman pois, joten se siitä.

    VastaaPoista
  2. Lappi Tl on tutustumisen arvoinen paikka. Olen viettänyt siellä 20 ensimmäistä ikävuottani ja voin vakuuttaa, että paikkakunta on mitä sopivin pienimuotoiseen retkeilyyn.

    Paikkakunnalla tehdään mainioita saunankiukaita, mainioita lihajalosteita Kivikylässä ja ennen kaikkea paikkakunnalla on edelleen aistittavissa maaseudun ja kaupungin saumakohdan mielenkiintoisuus.Sitä paitsi siellä ón Sammallahden kiviröyhkiöt, jotka ovat päässeet jopa Unescon listoille.

    Rauma, meri, maailma, kaikki ne olivat aikoinaan vain 20 km päässä. Toisaalta Eura, sisämaa, muu maailma olivat nekin vain 20 km päässä.

    Lappi Tl: kirkkoherran pojat olivat sukunimiltään tunnettuja jo vuosisadan vaihteessa. Kullervo Manner ehkä tunnetumpi. Jääkäriupseerina palvellut veljensä oli vähän tuntemattomapi.

    Mutta oikein mukava entinen pikkupitäjä, voin vakuuttaa. Sitä paitsi Näyttelijä Matti Tuominen oli syntynyt pitäjässä.

    Pitäjän suurin heikkous oli se, että sitä ei koskaan oikein voinut sanoa omaksi kotipaikakseen, sillä usein kotipaikan tiedustelija alkoi tingata porojen lukumäärää taikka viinanjuonnin ennäkyksiä.

    Koko ikänsä sitä on oikeastaan joutunut sanomaan kotipaikakseen Rauman, ja nythän se lopulta pitää jo paikkansa.

    VastaaPoista
  3. Olin Koilliskairassa viimeksi elokuussa vuonna 2006. Parin viikon vaellus sattui samaan aikaan jalkapallon MM-kisojen kanssa. Liekö tässä syy siihen, että Saariselkä oli tyhjä sekä vaeltajista että hyttysistä.

    Kivipään autiotuvan päiväkirjassa oli hauska tarina eläkeläispariskunnasta, joka oli laverin patjojen poistosta tuottamasta järkytyksestä toivuttuaan keksinyt raahata ulkohuusin takaosassa säilytettäviä Kekkilän hajusieppo - turvesäkkejä selkänsä taakse pehmikkeiksi. Hyvin oli yö sujunut pariskunnalta.

    Luonnossa liikkuminen vaatii luopumista totutusta ja kekseliäisyyttä pulmallisissa tilanteissa.

    VastaaPoista
  4. Hei hyvä Jukka,


    Hyvää joulua ja siunauksellista uutta vuotta
    Sinulle ja muillekin kirjoittajille!


    Ystävällisesti Matti

    VastaaPoista
  5. Ihmisen ikä on kokenut jonkinasteisen inflaation. K. Kemppiseltäkin kyseltiin aikoinaan tyyliin "miksi sinä vielä tuolla iällä vipuat rinkan selkääsi aina kun työkiireiltäsi ehdit"

    K. oli tuolloin rapeat 40v. Mutta ennenhän 40 vuotias olikin ikäloppu ukonpahanen. Nykyisin termi kuuluu "mies parhaassa iässään". Rokkia soitellaan vielä 65 vuotiaanakin. Näin sitä ikähaitaria vaan venytellään.

    Jukalla taitaa olla ruhoa sen verran ettei rinkan vipuaminen selkään enää luonnistu vaikka haluja riittäisikin ;)

    Käsivarren lappi on kyllä suomen kauneinta seutua, karuudessaankin. Kukat näyttävät siellä kauniimmilta kuin missään muualla. Sinne halajaa taas mieli kesällä, pakko päästä..

    T: 50 vuotias.

    VastaaPoista
  6. Hyvää Joulunjatkoa professorille!

    "Vanheneminen...kiihdyttää muistia..." -Näin lienee. Kuuntelin kerran Työterveyslaitoksen asiantuntijan luentoa eri ikäkausien viisaudesta. Mieleen jäi, että nuoremmat kykenevät "luovaan viisauteen", vanhemmat pärjäävät työssään "kristallisoituneella" viisaudella ja lopulta koittaa "tarinankertojan" vaihe. Appeni on jo kauan ollut viimeksi mainitussa armoitetussa tilassa: jokaikisestä asiasta pulputtaa mieleen joku tarina pitkän elämän varrelta - tosin olen kuullut ne niin monesti, että kohta niistä tulee minunkin tarinoitani...

    Mielenkiintoista on se, ettei vanhempana syntyisi enää merkittäviä kirjoja, jos kuitenkin ollaan varsinaisessa tarinankertojan iässä.

    Joskus on käynyt mielessä, että mitenkähän Tshehovin ura olisi jatkunut jos olisi elää saanut?

    Muistelen, että ikämiehenäkin viriilin Robertson Daviesin tarkoituksena oli 80-kymppisenä kirjoittaa kunnon kirja vanhenemisesta ja vanhuudesta, mutta kuoli kesken kaiken.

    Luonnonsuojelualueista: nythän meillekin on kovan väännön jälkeen saatu Natura-alueet. Mitään kansallispuistoja ne eivät ole, mutta varmaan tärkeitä useille lajeille, vähiten ihmiselle, uskallan lukea mukaan myös maanomistajat.

    Liito-oravan suojelua on sadateltu ex-pääministeriä myöten, mutta lienee niinkin, että niillä suojeluplänteillä hengähtää moni muukin elävä.

    Kansallispuistoissakin pitäisi päästä metsästämään, vaaditaan lujaa. On varmaan juuri sitä romantisointia, kun ajattelen, että olisi siellä täällä näitä pieniä eedeneitä, joissa peurat ja hirvet voisivat turvallisin mielin elää elämäänsä, ilman, että niitä kiikaritähtäimen ristikon läpi katseltaisiin...

    -osku

    VastaaPoista
  7. Tämäntyyppiset kirjoitukset tuntuvat tärkeiltä, kiitos näistä. Elettyä historiaa meille nuoremmille, punnittuja ja ajatuksia ja seassa kiinnostavia yksityiskohtia.

    VastaaPoista
  8. Lueskelen tässä lomilla teosta "501 Must Visit Natural Wonders", jossa on Niagarat, Yellowstonet yms. yms.

    Mutta värikyllästetyt kuvat yksi toisensa jälkeen saavat lopulta miettimään, että ehkä se kaunein maisema on tässä ihan lähellä, vieressä, vaikka sitä ei arjen keskellä tule huomanneeksi. Lahoava kaadetun haavan kanto josta kasvaa oransseja sieniä ryppäänä, esimerkiksi, ja jonka lumi on nyt verhonnut melkein kokonaan vaippaansa.

    VastaaPoista
  9. LAPIN MATKAILU

    Aivan, sopu teltta oli tärkeä tekijä. Edelleen oli postiauto; siis postiauto Kilpisjärvelle tai postiauto Ivaloon. Niillä pääsi köyhempi kansa liikkumaan. Ja oli tunnelmaa.

    Matkailuliitto sai yhteiskunnan rahaa ja rakensi erämatkailun tukikohtia sekä hotelleja. Matkailuliiton legendaarisia retkien vetäjiä olivat Yrjö Metsälä (Kilpisjärvi), Mara Helenius jne. - Suomen Latu uurasti myös Lapissa.

    Olipa hienoja elämyksiä ennen autojen massaryntaysta ja hissien rakentamista; Ylläs/ Äkäslompola, Saariselkä, Kilpisjärvi/Halti seka Ruotsin ja Norjan tunturit, Utsjoki ja Kautokeino jne.

    Ylläksellekin kiivettiin talvella huonolla ilmalla puoli päivää ja laskettiin alas yhdessä hujauksessa.

    Saariselän alueet olivat toisenlaisia, jos jaksoi taivaltaa Luirolle tai Nattasille. Kun
    myräkkä yllätti, silloin oli tekemistä sakin tuomisessa ihmisten ilmoille.

    VastaaPoista
  10. Mitä vitsiä on luonnonnähtävyyksillä? Minusta kahdenlaista: on valmiiksi pidetyt, päälle nauretut sitcomit, joiden todellinen vaikuttavuus on painunut piiloon; se voi olla suurikin, mutta omien tuntojen kuvaaminen ei kuulu kuvioon: aamu Airistolla, kaamos Saariselällä tai kesäpäivä Kangasalalla ovat aksiomaattisesti loistavia, kuin Friendit on (muka) hauska tai Frasier (minustakin) nokkela. Oma lukunsa ovat pikku-kallet, siis geneerisesti ihastellut, kuten merinäköala, kanjoni tai kuutamo pilvenraosta.

    Todellinen sykähdys perustuu omien vaivojen panostamiseen, hien uhraamiseen, muistojen ketjuttamiseen. Vieraassa metsässä eksynyt pitää löytämäänsä suolampea ikimuistoisena kuin lipsuvilla suksilla vallatun vaaran näkymää. Niistä on kuitenkin hankala puhua, kuin yrittäisi selostaa vieraalla kielellä tajuamiaan vitsejä, jotka puujalkaisinakin ovat niitä makeimpia höräyttäjiä.

    Vanha laamanni taisi onnistua kuin profeetta tai joku mykänkauden koomikko esittämään henkilökohtaisen kokemuksensa yhteiseksi arkkityypiksi.

    VastaaPoista
  11. Hesarin kuva on mielestäni kaunis ja tuo mieleeni monenlaisia positiivisia tunteita liikuttuani liki ikäni saaristossa. Sen sijaan kurusta otettu kuva ei puhuttele, paitsi enintään että kuivuneet rungot olisi karsittava pois.
    Onko kauneus siis taaskin katsojan silmässä? Tai enemmänkin tunteissa.

    VastaaPoista
  12. Ad Anonyymi: - Hesarin kuva - tai sitten kolmas vaihtoehto, joka tuntuukin kehittyneemmältä: kokemustausta vaikuttaa käsitykseen kauneudesta. Minulle saaristo ja meri ovat jääneet vieraiksi. Omaa sielunmaisemaa voisi keväällä käydä etsimässä Forssan - Tammelan seudulta: suo!

    VastaaPoista
  13. Ad Omnia: - usean mainitsema vaivannäkö kyllä varmaan on iso tekijä. Lisäksi maisemaelämyksiin vaikuttaa se, että näkemistä on opeteltava herkeämättömästi. Se on sama, onko kohde maalaus vai maisema.

    Koulusivistykseen tämä ei liity. Hoksasin joskus, että eräänkin mummun mieluisin marjapaikka ei ollut kehuttavan runsasmarjainen. Se oli vain kaunis ja tunnelmallinen, vaikka ei tuo ikäihminen varmaan olisi käyttänyt näitä sanoja.

    Onkimiehiäkin näki paikoilla, jotka he itse tiesivät antamattomiksi.

    VastaaPoista
  14. Ad Anonyymi: - minulla on laillinen este retkeilyyn niin että rinkka jääkin kokeilematta - näkö. Sen jälkeen kun verkkokalvot tipahtivat ensimmäisen kerran aloin karttaa jopa tavallista metsää. Kun ei näe kunnolla jalkoihinsa, käveleminen menee kompuroinniksi. Tätä nykyä haitta koskee jo tasaisiakin paikkoja.

    Mutta kiva että on tullut kuljetuksi. Ei sitä enää kaipaa lavatansseihinkaan.

    VastaaPoista
  15. Polvet á la Matti Vanhanen saattavat myös tuottaa ongelmia retkeilyn harrastamiseen.

    Juuri joulun alla seurapiiritoimittaja Rita Tainola (I-S, 23.12.) hehkutti (jälleen kerran) tunnetulla taidollaan, miten Matti Vanhanen ja Sirkka Mertala harrastavat yhdessä patikointia.

    "Yhteisen vapaa-ajan pari käyttää ulkoiluun. Heidät on voitu bongata usein hiihto- ja kävelylenkillä Espoon ja Kirkkonummen (sic!) maisemissa."

    Mutta jo edellisenä päivänä (22.12.) Matti Vanhanen oli valittanut blogissaan jalkojensa kivuliaisuutta.

    Mitä se Matti on polvillaan ollen oikein harrastanut, kun ovat niin kipeytyneet?

    VastaaPoista
  16. Vaikka 8. vuosikymmen on meneillään, niin kyllä lavatansseihinkin kesällä on päästävä, ja joutavan kävelylle rinkka selässä mieli halaa tämän talven istuskelun jälkeen. Eipä se isä-Kemppinenkään pahemmin tainnut treenata kuin istumalla enimmän ajan kirjoituspöydän ääressä piippua tuprutellen. Näin hän jossain kirjassaan mainitsi, ja sehän on retkille mm. Itäkairaankin rohkaissut. Ei matka tapa vaan vauhti.

    Kumma kyllä, vaivalloisimmista vaelluksista jää sevimmät muistot.Se vain nyppii, että vaelluksestakin on tullut jonkinlaista välineurheilua, ja meikäläinenkin näki omia varusteitaan esiteltävän Siidasaa – siis museossa.

    VastaaPoista
  17. Olen huomannut, että parhaat luonnon nähtävyydet ovat saavuttamattomat paikat.
    Niistä voin lukea, katsella kuvia ja silti ne pysyvät auttamattomasti vain unelmina ja hyvä niin.

    Athos-vuori, koska olen nainen ja Suursaari, koska sinne pääse, enkä ehkä haluaisi sitä nykytilassa nähdäkään.

    VastaaPoista
  18. Hassua, hassua,
    Aloitin eilen illalla juuri Lumikurun
    uudestaan ja samalla Unio Mystican kun pukki toi.
    Myös kesken on Ylikankaan Käännekohdat.
    Kuva näyttää olevan kirjan perusteella Tiyhtelmäkurusta, sivu 176.

    Sikamaisen hyvä toi Ylikankaan käännekohdat,
    opettaa kuinka realityä käsitellään,
    tainu T:nsa lukea tai muuten vaan
    tajuata että kieli ja reality ovat ihan eri asioita.

    Ylikangas on Suomen Chomsky.

    Että siis kielen käyttö käy niin päin,
    että ensin katsellaan realityä,
    suorastaan tuunustellaan,
    ja sitten yritetään kielellä kuvata
    että mitähän kaikea siellä realityssä
    ihan oikeasti näkyy, mieluiten asiaan liittyen.

    Noin tekee kunnon porvari,
    muut ovat reaalisosialisteja,
    porvaritkin.

    Asiasta hieman toiseen.

    Aivan banaalin törkeä raelityn, Joulun,
    loukkaus tapahtuu Joulurauhan julistamisessa
    Turusta, kun soittavat lopuksi Porilaisten
    marssin.

    Voitteko käsittää, Jouluna!!!

    Luulisi että soittajiakin hävettää.

    Ylesisön vapaammisa ilmeissä olin havaitsevinani tahatonta vääntelehtimistä.

    Ja jos formaalille tasolle taannutaan,
    niin juuri muutamaa minuuttia aiemmin
    lukevat lakitekstiä siitä mitä seuraa Joulurauhan rikkomisesta.

    Lähes samaan sarjaan menee, kun Joulupäivän illan
    uutislähetys alkoi taas lauseella "Poliisilla on riittänyt kiireitä".
    Sitten kerrotaan etä yksi kuollut, kaksi jotain tulipalon tapaista ollut,
    sijainnit näytetään kartalla!

    On tämä outo, outo maa.

    VastaaPoista
  19. Rienzi teki kirjoitusvirheen joka on kyseisellä paikkakunnalla sen harjulla seisseen keisarin arvoinen moka: "kesäpäivä Kangasalalla".

    Kävin kansa- ja oppikoulua kirkonkylässä ja kyllä laulun, siis tämän Topeliuksen kirjoittaman, nimi on Kesäpäivä Kangasalla. Sikäli kun tiedän se on aina ollut tapa sanoa kyseisessä pitäjässä oleskelusta: Kangasalla.

    Vähemmän tätä näkeekin väärin kirjoitettuna, useammin saa olla oikomassa pohjalaisia maakuntanimiä ja käytäntöjä. Voi tietysti olla että kun on kielioppinsa ja suomensa muutenkin oppinut lähinnä 1950-luvulla, niin kuulostaa ehkä vanhanaikaiselta.

    Maan suurin lehti ja YLEkin käyttävät kieltä vähän miten sattuu nykyään. Kielitoimistokaan ei ole enää kielipoliisi.

    VastaaPoista
  20. Hyvää Joulua!

    Kuva oli niin tutun oloinen, että oli pakko kaivaa vanhat riparikuvat esille (vuodelta -83). Minulla on lähes identtinen kuva joka on otettu Tiyhtelmäkurusta Ukselmapäälle päin, niin, että Ukselmapää on keskellä ja sen oikeassa reunassa Pirunportti ja vasemmassa reunassa Lumikuru. Olisin voinut lyödä vetoa, että kuva on samasta paikasta. En kuitenkaan epäile muistojasi vaan enmmänkin omia muistojani. Toisaalta monet Lapin maisemat muistuttavat toisiaan.

    Kiitos hienosta tunnelmapalasta, joka palautti mieleen monet omat hienot reissut erämaissa. Valokuviakin on tullut otettua -välillä huonommalla kameralla ja myöhemmin hienommalla kuin osaa käyttää ;-)

    VastaaPoista
  21. Kuva on sama kuin Lumikuru-kirjassa sivun 176 jälkeisessä kuvaliitteessä (neljäs painos, 1967). Se on otettu Tiyhtelmäkurusta eli Muorravaarakkaan nähden Lumikurua vastapäätä, kuten taustalla häämöttävästä Pirunportista voi havaita. Kasvillisuudesta päätellen noin 300-350 m korkeudelta mpy eli noin 1,5 km Lumikurunojan suulta.

    VastaaPoista
  22. Pikkupoikana haaveili Lapista kun luki Kullervo Kn ja Y Kokon kirjoja. Mutta se oli niin kaukana. Torron suon takaa, Forssasta, isä ja isoveli ja minä ajoimme fillarilla Parikkalaan. Pisin päivämatka oli 179 km. Oli se 12-vuotiaalle aika urakka, oli vaihteeton pyörä ja paljon sorateitä. Illalla, kun teltta oli pystytetty, maistui nötkötti!

    VastaaPoista
  23. Ripsalle:

    Tässä tulee tehtyä päivittäin iPhonen arvoisia kirjoitusvirheitä megaksupalla.

    Muutama kuukausi sitten sain täällä aikaan pieninimuotoisen keskusteluntyngän erisnimimien taivutuksesta; silloin oli ihmisten, nyt paikkojen nimet keskiössä. Niissähän absoluuttisen kielikorvan yleisin muoto on korostaa relativismia: taivutus kuten henkilö/paikkakuntalaiset itse. En ole asiassa taipuvainen jäykkyyteen mihinkään suuntaan, mutta kaikkia(lla) en tunne/vieraile.

    VastaaPoista
  24. Nyymiölle Joulurauhasta:

    Ihan samaa mieltä. Satuin juuri ennen julistusta katsomaan ykköseltä lähetystä Turun tuomiokirkolta. Turun filharmoninen orkesteri veti lopuksi hyvin yleisön kanssa "Maa on niin kaunis". Tuli surullisen hyvä ja muistokas Joulu mieleen.

    Sitten joku typerys piipahti ikkunaan huutamaan joitain uhkauksia rikoksista ja armeijan pellet soittivat marsseja. Hyi helvetti. Meni Joulu pilalle. Olisivat vielä tilanneet irlantilaisen pappiskuoron laulamaan joululaulun "Nyt panee pakkanen ja pappi".

    VastaaPoista
  25. Ad Anonyymi: KK oli yli 80-vuotiaaksi kunnoltaan kovaa kansallista tasoa. Sota-aikana hänelle kertyi mm. mitaleja Karjalan armeijan hiihtokisoista (upseerisarja) ja sotilaspartiohiihdosta. Hän kilpaili myös suunnistuksessa.

    "Lumikurun" aikaan noiden ikätovereiden kesken vallitsi enimmäkseen veljellinen naljailu: sodan pitkän kaavan mukaan jalkaväessä väittivät kammoksuvansa kaikkea maastossa liikkumista. Syksyllä -44 mukana olleista jotkut julistavat, etteivät ikinä enää edes kuse Lappiin päin.

    Muistaakseni isäni puolusteli sopimatonta käyttäytymistään sodalla ilmavoimissa - siitä taisi olla aika suuri osa odottamista, ja jopa pahviteltoissa oli enimmäkseen vuode ja jopa lakanat.

    VastaaPoista
  26. Telttailemalla pääsee tuntemaan luonnon ja maaseudun yleensäkin läheisesti. Välillä voi yöpyä kaupungeissa hotelleissa.

    Kanadassa asuessamme lomailimme koko perhe joka kesä farmariautolla ja teltassa yöpyen. Ehdimme tutkia Amerikan mannerta itärannikolta Floridaan ja Missisippiin asti. USA:n liittovaltion ja osavaltioiden leirintäalueet ovat usein parhaalla paikalla kutakin seutua.

    Millaista lienee matkustaa telttaillen Euroopassa?

    VastaaPoista
  27. Se on "kesäpäivä tekstiili- ja vaatetusalalla"
    Petja
    Vaatturi

    VastaaPoista
  28. Pappani, vanhaisäntä Kangasalan Neulaniemestä, käytti 90-vuotishaastattelussaan muotoa:"Me kangasalustalaiset."
    Muistaa Kunnaksen Ilkka

    VastaaPoista