Sivun näyttöjä yhteensä

8. joulukuuta 2009

Vähällä näytteleminen



Kerrotun (Lauri Meri) mukaan T.J. Särkkä vaati niin hirvittävää ylinäyttelemistä, ettei edes huomannut, että näyttelijät pitivät häntä välillä pilkkanaan.

Se ei ole ihme, koska Särkkä oli vain venäjän kielen maisteri ja pöljä pankinjohtaja Töölöstä, enkä halua tietää, millaisin keinoin hän hankkiutui elokuvamoguliksi.

Ylinäytteleminen (”hamming”) jäi arvostetuksi perinteeksi, josta J. Turkan aikana tehtiin taiteellinen ihanne. Itse perinteen mainio ja rakastettava edustaja oli Veikko Sinisalo.

Tauno Palo ei siihen langennut. Vasta nyt tiedän, että Stanislavskin seuruekin pyöri Suomessa venäläisessä teatterissa (Bulevardin oopperarakennus) ja mestari itse asui siis Bad Grankullassa (Kauniala) kapinavuoden aikana. Stanislavskin suuria ihailijoita olivat Kansallisteatterin Wilho Ilmari ja Eino Kalima. Kalima opetti Tauno Palolle kärsivällisesti ja kädestä pitäen tekniikan, joka sai nimen ”method acting”, kun Stanislavskin opit olivat levinneet New Yorkin kautta Amerikkaan. Mutta Tauno oli väitteen mukaan parempi Kowalski ”Viettelysten vaunussa” kuin Marlon Brando.

Kalifornian aikanamme rouvani päätyi suomentamaan Judy Westonin näyttelijätekniikkaa koskevan kirjan, joka ei ole nytkään Suomessa vähääkään tuntematon. Judy on itse tämän venäläistaustaisen alinäyttelemisen profeetta.

Kävin itsekin pari kertaa hänen studionsa harjoitusnäyttämöllä, jossa muut opetettavat olivat mailin päässä olevaan Hollywoodiin tähtääviä nuoria.

Judyn opetuksista valtavan vaikutuksen teki kuunteleminen. Olen miettinyt, miten tavattoman hyvää tuollainen kurssi tekisi litigaattoreille eli oikeudenkäyntiasianajajille, ja Pauliine Koskelolle.

Näytteleminenhän ei ole temppuilua, vaan tempuista pidättäytymistä, syvää ja pelotonta uppoamista roolihenkilöön niin että jos roolihenkilö koskettaa kynttilän liekkiä, näyttelijä tuntuu kivun ja saa palovamman sormeensa.

Ydin on tämä: vaikeinta näyttelemisessä ei ole puhuminen, vaan kuunteleminen.

Alan mestareita oli Cary Grantin ohella James Stewart, joka oli kehittänyt puhevian – sen mutinan – näytelläkseen silmillä ja voidakseen keskittyä kuuntelemiseen. Saman osaavat mestarillisesti de Niro ja Pacino.

Näyttämö on samoin kuin oikeussali pieni yhteisö. Siellä ei pärjää panemalla levyn pyörimään eli esittämällä dramaattisia monologeja. Pärjääminen edellyttää suvereenia tilan tajua ja kykyä ottaa tila hallintaansa, ja sen jälkeen ”beat” eli niin ikään suvereeni kyky ajoittaa liikkeensä ja ilmeensä muusikon tavoin.

Kun harjoittelimme jotain improvisointia siellä Judithin ateljeessa, sain usein sapiskaa: Jukka, älä näyttele! Kuuntele!

Ajattelin ajellessani televisiostakin tuttua moottoritietä nro 5 (Santa Monica), että olisinpa kuullut ja uskonut tuon nuorempana.

Tauno Palo näytteli silmillään. Oikea-aikainen katse vasemmalle ylös tai vaihtoehtoisesti oikealle ylös osoittautui paljon tehokkaammaksi kuin käsien heiluttelemin ja juoksenteleminen näyttämöllä.

Oikeudenkäynnissä ja kokouksissa se menestyy, joka kuuntelee parhaiten ja hallitsee biitin eli taimauksen. Repliikkien on tultava juuri oikealla hetkellä.

Itse olen näissä asioissa erikoisen huono. Puhun päälle ja pidän esitelmiä. Radio-ohjelmiin olen opetellut ihanteitteni (tätä nykyä Stephen Fry – Tshehov luettuna) loisteliasta kykyä pitää alle sekunnin taukoja ja käyttää crescendoa ja diminuendoa puhuessaan.

Korokepuheissa olen havainnut hyväksi keinoksi aloittaa niin hiljaa ja mutisten, että ihmiset ryhtyvät kuuntelemaan saadakseen selvää.

Mutta tärkeintä on selvittää kuuntelemalla, mitä muuta ajattelevat ja missä he menevät. Supersuoritus on saada juttukaveri / vastapuoli pelkillä katseilla, ilmeillä ja minimaalisilla liikahduksilla tekemään itse se ehdotus, johon on pyrkimässä.

Ihmisten on yleensä helppo yhtyä itse esittämiinsä ajatuksiin.

Tauno Palo ei koskaan näytellyt toisia alas näyttämöltä – mihin Pöysti syyllistyy joskus. Omaan virtuositeettiin turvautuminen saattaa tuhota toisten yritykset, ja näytelmä, elokuva, oikeudenkäynti ja liikeneuvottelu ovat kuitenkin ryhmätyötä eli kysymyksessä on aina ”ensemble”. Kokonaisuus vaikuttaa, ei soolo. Musiikissa yhtyeistä ja kuoroista on pantu kävelemään ihmisiä, jotka ovat liian hyviä. Heidän taitonsa soi läpi, repii kokonaisuuden.

52 kommenttia:

  1. Kalima kyllä kertoi saaneensa tuntuman method actingiinsä ennen vallankumousta Stanislavskin oppilaana. Luonnehtimistaitoa toi Suomen teatterimaailmaan tuonkin jälkeen.

    Kaipa näyttelijän koollakin on merkityksensä. Jos kuvittelisi Stanislavskia pikku-ihmisen-kokoiseksi, niin olisivatko opetuksensa olleet samat.

    En osaisi eläytyä näytelmään, jos pääosan esittäjä olisi kokoluokkaa Timo T. A. Mikkonen-Mauri Pekkarinen-Tom Cruise.

    Ilmankos politiikka ja jakkaranäytteleminen sopii samankaltaisille ja henkisesti alaspainuneille ihmisille.

    VastaaPoista
  2. Täytyy taas yhtyä kaanoniin ja ylistää Kemppistä. Tauno oli Suuri ja olisi hän vaikka Mannerheiminkin esittänyt, mikä ettei.

    En tiedä onko tässä blogissa soveliasta ottaa todistusaineistoa Youtubesta, mutta koska olen vain tavallinen tyhmä talonpoika, niin yritän sitä ainakin. Liitän siis tähän linkin pätkään jossa Tauno näyttelee Renny Harlinin Mannerheim-elokuvaan sopivalla tavalla Särkän maisterin ohjauksessa:
    http://www.youtube.com/watch?v=kpoiUJ9T7WU&feature=related

    Heti alussa oleva maihinnousukohtaushan on täysin verrattavissa Steven Spielbergin "Pelastakaa Sotamies Ryanin" Normandia-shokkiin. Kyseessä kuitenkin on Tornion maihinnousu, johon faktojen mukaan Mannerheim itse ei osallistunut, mutta suotakoon taiteelle vapautensa, kuin myös elokuvataiteelle!

    Kohdasta 1:18 voisi ajatella Taunon Mannerheimiksi ja Ansan A.F Airoksi riemuitsemassa Tali-Ihantalan torjuntavoittoa. Blogin kommentaattoreistahan joku epäili Mannerheimia ja tuollainen kohtaushan viittaisi siihen mistä Airo ehkä vaikeni!

    Kohdasta 3:29 Tauno esittää Mannerheimiä Aasian tutkimusmatkalla, kiinnittäkää huomiota kuinka hyvin jousiorkesteri soittaa lumimyrskyssä!

    Mutta tuo oli vain analepsis Särkän tarinassa sillä kohdassa 3:53 ollaan jo vuodessa 1946 ja Paasikivi (Eino Kaipainen, Raatteen tien sankari) ja Kekkonen (Ansa Ikonen) saapuvat esittämään sairastelevalle Mannerheimille eroa. Paasikivi päättää pätkän rovastillisesti aameneen.

    Kyllä Taunosta olisi ollut mihin vain. Mutta olisiko Aku Korhonen tai Leo Jokela sittenkin olleet osuvampia Mannerheimejä?

    -Maajussi-

    VastaaPoista
  3. Tässä on äärimmäisen suuri ajatteluvirhe vaikka samalla olet osannut iskeä naulankantaan (kuten aina). Ajatteluvirheesi kohdistuu siihen, mitä Zizek ei myöskään koskettanut; ymmärryshorisonttiin.

    Sellainen ihminen, älystä ja taipumuksista huolimatta, jolla on korkeampi ymmärryshorisontti ja tässä sana korkea on oikea sana koska se on kuten korkeampi lyhtypylväs ON LÄSNÄ ihan erilaisella olemisen muodolla kuin ne, joilla on tasavertainen tai yhtä korkea/yhtä matala ymmärryshorisontti.

    Tämä on asia, mitä minä olen pohtinut. Ei löydy sanoja koska kulttuuri haluaa välttämättä päättää jonkinlaisen stereotyypin mukaan mitä asia oikeastaan "on" eli kliiraavat hyvin nopeasti ihmisen a) falskiksi jos on heitä yläpuolella koska lapsikaan ei voi ymmärtää aikuisuutta vaan pitää aikuisen näyttelijänä heidän upeassa elämän tositilanteissa jokseenkin lapsi tajuaa, että aikuisen on pakko näytellä koska lapsi tietää leikkivänsä.

    Tämän päivän ns. aikuiset, joilla paljon noukittua tietoa ja vähän empatiaa tai matala ymmärryshorisontti eivät ymmärrä omaa leikkimistään eivätkä halua sellaisesta puhua.

    Ja koululuttajat, joilla on toinen kuva koko ongelman kentästä luokitellaan kaikkien muiden taholta miksikä nyt luokitellaan. Kunhan nämä näyttelijät, näyttelijöitä muita haukkuvat ja kirjailijat (ns. intellektuellit) saavat päättää myös heistä mitä he "edustavat". Tietoa ei saa antaa; luoja paratkoon. Se stalkataan pois, ihmisen imago mustamaalataan mahdollisimman reilusti ja sitten näemme presidentin linnassa juhlat, jonne maan tärkeimmät ovat kutsuttu!! Kuka milloinkin ja tämä ei tarkoita, että minä sinne haluan kuten Juice konsanaan. Minua hirvittää missä maassa elämme ja miten alhaiseksi ovat katon saaneet: joku manipuloi meistä uutta Intian alhaisista kasteista joku tietty.

    Ja loput menee kuten valssi lattialla; pienillä askelilla.

    VastaaPoista
  4. Mannerheimin elämästä tehtävässä elokuvassa vaarana on sortuminen kansallissankarin kuvaukseen. Tämä on joko Lupaus-elokuvan kaltaista dokumentaarisuuteen pyrkivää jäykkyyttä tai sitten epiikkaa. Valitettavasti eeppinen kerronta on vaikea taiteenlaji, joten se tuskin onnistuisi.

    Mikäli Mannerheimin elämästä haluaisi tehdä hyvän elokuvan, tulisi keskittyä lyhyeen elämänvaiheeseen: Japanin sotaan ja sitä edeltäneisiin vaiheisiin. Miten hovimiehen elämää viettäneen ylihovitallimestarin maailma murenee: velipoika ryhtyy valtiopetoksellisiin vehkeilyihin, vaimo jättää ja karkaa Japanin kautta Amerikkaan lasten kanssa. Elämälle on tehtävä jotain.

    Ratkaisuna on lähtö Japanin sotaan, jossa entinen hovimies komentaa alkuasukasrosvoista koottua sotniaa. Tämän jälkeen pako Aasiaan jatkuu tutkimusmatkailijana ja vakoojana. Aasiasta palaa mies, joka on todistanut uskollisuutensa tsaarille ja muuttunut kovemmaksi. Ura Suomessa sopisi ainoastaan loppukohtauksessa olevaksi välähdykseksi.

    VastaaPoista
  5. Niinpä tietenkin. Sanoisi Aapelin Ananias Rummukainen.
    Vesa Mäkelä Hyrränä. Soukkamäen Vikki isä seppänä ja me Jukan kanssa poikina. Vikiltä petti ensi-illassa heti esiripun auettua naru, joka oli hurstihousujen vyönä. Loistava alku.
    Itse olen näytellyt lopun elämäni tuota silloin saamaani roolia.

    VastaaPoista
  6. En ole koskaan näytellyt enkä kovin paljon käynyt teattereissa. Elokuvia olen katsellut vähän enemmän. Liikeneuvotteluissa olen viettänyt aikaa huomattavan paljon viimeksi kuluneen 30 vuoden aikana.

    Liikeneuvotteluissa toimivat samat opit. Kuuntele enemmän, puhu vähemmän. Ja ajoitus on äärimmäisen tärkeä. Ehkä me ihmiset olemme samanlaisia joka paikassa.

    VastaaPoista
  7. James Stewartin kehuja en ymmärrä nyt, enkä ole aiemminkaan. Siinä on mies, joka näyttelee - sekä yli että ohi.

    Pöysti on peto, mitä vähän teeveestä olen nähnyt. Se mies ei pue roolia päälleen vaan sisäänsä.

    VastaaPoista
  8. -Maajussi-
    käsitykseni mukaan oivalla tavalla teki tässä kunniaa sekä sotiemme veteraaneille, Stanislavskille että Taunolle. Hienoa, että hän kinnitti huomiota tähän filmitallenteeseen, jota tarkemmin nyt katsellessa muuten piirtyy esiin aiempaa selvemmin sekin, kuinka vähäeleisin vedoin myös Ansa karakterisoi vaikenevan kenraalimme ominaislaadun.

    VastaaPoista
  9. Ad Omnia: - James Stewartista - Hitchcock halveksi näyttelijöitä aidosti. John Fordilla oli vähän sama asenne.

    Stewart pantiin Capran (It's a Wonderful Life etc.) jälkeen "naisrooleihin" esittämään henkilöä, joka vaikutti katsojasta lohdullisesti tyhmemmältä kuin hän, katsoja, itse. Tämä hidasjärkisen hahmo onnistui hienosti mm. elokuvissa "Mies joka ampui Liberty Valancen" ja "Muukalaisia junassa".

    Todellisuudessa Stewart oli aika poikkeuksellinen henkilö. Herkänherkkä näyttelijä kohosi sodan aikana sotamiehestä everstiksi lentämällä Saksaan 20 kirjattua ja 40 epävirallista sotalentoa B-24-muodostelman kärkikoneena, itse ohjaimissa ja ansaitsemalla korkeimmat urhollisuusmitalit.

    Hän ei koskaan näytellyt sotaelokuvissa eikä juuri puhunut kokemuksistaan. Ainutlaatuisessa "The World at War" -dokumenttisarjassa hän kuitenkin kertoi johtamastaan "mustan torstain" Schweinfurtin pommituksesta.

    Se joutavanpäiväisyydestä ja naapurin miehen vaikutelmasta.

    VastaaPoista
  10. Näyttelijät ovat pelkkiä statisteja elokuvassa ja teatterissa. Ohjaaja tekee elokuvan leikkaajan kanssa. On kauheaa katseltavaa kun näyttelijä on "luova".

    Eihän muussakaan työssä, esimerkiksi oikeussalissa, bööbeli johda puhetta vaan oikeuden puheenjohtaja on se joka määrää.

    VastaaPoista
  11. Kemppinen on välillä niin romanttinen, että ihan hymyilyttää.

    Mutta totta on tuo puhe Tauno Palon kyvyistä. Ihme että noin komea mies osaakin näytellä noin hyvin.

    Rumista hyvistä tulee etsimättä mieleen luonnonlahjakkuus nimeltään Pakarinen. Kun Esan sisko kuuli veljeänsä kehuttavan Rovaniemen markkinoiden jälkeen oivallisesta näyttelemisestä, hän kuulemma tuhahti että miten niin, eihän Esa mitään näytellyt, oli vaan ihtesä.

    Elokuva- ja teatterinäyttelemisessä on muuten eroa. Jotkut näyttelijät vaan täyttävät isonkin näyttämön. Olen nähnyt.

    VastaaPoista
  12. Stewart lienee todelisuudessa ollut erittäin älykäs mies. Kovin yksipuolinen hän kyllä on näyttelijänä. Pahimpiin epäonnistumisiin kuuluu Hitchcokin Köysi. Minulla kesti todella kauan ymmärtää että murhan tehneet nuorukaiset ovat oppineet kyyniset yli-ihmisoppinsa juuri Stewartin esitämältä opettajalta - ja koko murha on kunnianosoitus opettajalle. Ajatus tuntuu täysin mahdottomalta, jokainen Stewartin sana, jokainen ele, jokainen katse puhuu tätä vastaan. Granthan oli täysin keksitty hahmo alusta loppuun, nimeä ja aksenttia myöten, ja miehen koko elämä oli näyttelemistä. Ilmankos se sujui.

    VastaaPoista
  13. Luin jostakin, että James Stewartilla oli myös arkkitehdin koulutus, joten hänellä oli muunlaisiakin taiteellisia taipumuksia.

    VastaaPoista
  14. Jokin aika sitten Yle Teema esitti kolmiosaisen Stanislavski-dokumentin. Suomen-aika mainittiin, mutta kuvitus taisi siinä olla Norjasta. Minulle uuta sarjassa oli Stakislavskin jatkuva kehitys; hän kehitti ja muutti ajatuksiaan jopa siinä määrin, että hänet vanhuudessa tavanneet amerikkalaiset method acting -gurut pitivät häntä jo hereettisenä. Tuli siinä mieleen Dostojevskin suurinkvisiittori...

    Pöysti on huonoimmllaankin kiinnostavampi kuin useimmat. 1980-luvun lopulla Lear-roolinsa aikoihin hän eräässä esitelmässään kertoi tekevänsä joka kerta tahallaan yhden virheen "koska täydellisyys ei ole kinnostavaa". Turha pelko! Mutta hän on suuri näyttelijä, eräs parhaita elämäkertaelämyksiäni oli kuunnella hänen muistelmansa hänen lukeminaan, ei ole saatavissa CD:llä.

    Esko Rone on esimerkki merkkinäyttelijästä, joka ei kuitenkaan ole suuri.

    Fryen lukemia äänikirjoja saa parhaiten britti-Audiblesta. Minulla on tilaus jenkkisivustossa, mutta sieltä puuttuu esimerkiksi Saki-jutut, samaa sarjaa kuin Wilde- ja Tšehov-luennat. Suurenmoisin elämys on kuunnella Harry Potterit Fryen lukemina, Vesa Vierikko tekee saman hyvin (paitsi ensimmäinen osa menee lukunuotiksi usein), mutta näiden kahden vertaaminen on kuin vertaisi Matti Pellonpäätä Lord Olivieriin. Upeita, mutta kovin erilaista.

    PS Kemppinen on ennenkin kommentoinut Amerikka-kommentoijia; odotan innolla mielipiteitä Fryen juuri nähdystä USA-kiertueesta London cabilla.

    VastaaPoista
  15. Vielä metodinäyttelemisestä: Kemppisen esimerkki kynttilänliekistä on antoisa, osa on kai sitä mieltä, että oikea näyttelijä todella polttaa näppinsä; toisten mielestä nimenomaan ei, liekki vain kuvitellaan.

    Ja muutenkin, verratkaapa Al Pacinoa, Marlon Brandoa ja Robert de Niroa, tunnetuimpia metodinäytelijöitä. Eri puuta, kuin eri puutarhoistakin.

    Ajatelkaanpa Ralph Richardsonia, John Gielgudia ja Laurence Olivieria (tai nuoremmat: Anthony Hopkins, Derek Jacobi ja Ian McKellan) eli brittikoulua. Selvästi samasta tarhasta.

    VastaaPoista
  16. Mannerheim-leffasta ei saa kansainvälistä menestystä millään, mutta jospa Harlin tekisi Törnistä aidon Hollywood-spektaakkelin, pääosassa suomalaissukuinen Matt Damon.

    Nykyään kansainvälistä menestystähän ei saa mistään elokuvasta, jonka tapahtumat eivät sivua vahvasti Amerikan Yhdysvaltoja. Vai onko esimerkkejä?

    Edellisen kerran Törniä näytteli muuten John Wayne.

    VastaaPoista
  17. Stewartin lentäjäansioilla ei loisteta rooleissa. Joutavanpäiväinen – ehkä niin, jos kovasti kärjistetään. Niin en kuitenkaan nyt tehnyt näyttelijälle, joka todentotta on kuin omasta naapuristani reväisty. Voisinkin yllytettynä ryhtyä ilkeäksi, ja muistella hänen rooliinheittäytymistään tyhjäksi Fairypulloksi, jonka sisään on laitettu kopiseva kivi.

    Vaan kiltihkönä ehkä jo katsoisin Stewartinkin elokuvia armahtavammalla silmällä. Siihen ei valitettavasti aika riitä, sillä oikeasti kiinnostavia ja koskettavia elokuvia on vielä paljon näkemättä. Itä on niin suuri.

    VastaaPoista
  18. 'Vähällä näytteleminen' näyttäisi JarMomille olevan Zarathustralaisuutta.

    Yli-ihmisyyteen näyttää sisältyvän kuitenkin jotain pientäkin eli vaatimattomuus.

    VastaaPoista
  19. Mieleenjohtuma ylinäyttelemisestä.

    Miehessä, joka ei tiennyt niin yhtään mitään, kaikkein selkeimmin ylinäytteli Doris Day. Melkein säikähti, kun tajusi että sille on syynsä. Doris Dayn täytyy luoda sentyyppinen henkilö, joka kirkaisee nähdessään aseen piipun. Jos Doris Day ei kirkaise Albert Hallissa, koko tarina kaatuu siihen. Hänellä on runsas tunti aikaa vakuuttaa katsoja siitä, että se on uskottavaa. Niin hän pyörtyilee, sisuuntuu, voihkii, ja itkee avuttomana. Kun hän lopulta kirkaisee, se ei enää vaikuta odottamattomalta eikä keinotekoiselta.

    Näyttele siinä hyvin, kun käsikirjoitus on niin turkasen hölmö. Ja peijakas, Doris Day tekee sen siitä huolimatta.

    Joku saattaa muistaa, mikä oli nimeltään se elokuva, jossa Cary Grant näytteli James Stewartin suohon. Stewart esitti juopunutta heppua, joka haastoi riitaa Grantin kanssa. Stewart päätti improvisoida ja röyhtäisi. Grant vastasi "Excuse me", hieroi leukaansa ja seurasi huvittuneena miten Stewart siihen vastaisi. Stewart kertoi, että Grantin "Excuse me" tiputti hänet täysin. Hän ei keksinyt mitään, millä nokittaa.

    Takaikkunassahan Stewart oli aivan loistava.

    VastaaPoista
  20. TARMO MANNI

    Lausupa ystavallisesti jotain talta kannalta myos tasta Saarijarven pojasta.
    Kiitos!

    VastaaPoista
  21. Westonin kirjaa kelpaa kyllä kehua ihan suoraan: siitä jopa kaltaiseni pöhkö luulee oppivansa jotain näyttelemisestä ja ennen kaikkea – kuten nimi kertoo – näyttelijöiden ohjaamisesta.

    VastaaPoista
  22. Kuunteleminen ja aidosti kuulluksi tuleminen ovat arvokkaita asioita.

    Nykyisin, ehkä ennenkin, johtamiskoulutuksissakin opetellaan kuuntelemista. Toinen oppilas puhuu, vaikkapa tunnin, kun toinen vain kuuntelee ja yrittää joillakin pienillä sanoilla auttaa puhujaa ydintä kohti. Sitten vaihdetaan osia.

    -osku

    VastaaPoista
  23. Sattumoisin David Thompson justiinsa kirjoitti metodista ja amerikkalaisesta elokuvasta: http://online.wsj.com/article/SB10001424052748704107104574571821619515590.html

    VastaaPoista
  24. Junaelokuva. Tarkoitatko North by Northwest, jossa on Cary Grant? (Muukalaisia junassa -elokuvassa ei ole Stewart eikä Grant.) vai onko joku muu Muukalaisia junassa?

    VastaaPoista
  25. Metodinäyttelemisestä olen kuullut seuraavan jutun:

    Maratoonari-elokuvan kuvauksissa Dustin Hoffman (joka oli ns. metodinäyttelijä) tuli suoraan juoksulenkiltä hengästyneenä kuvaukseen. Sir Laurence Olivier kysyi, että mitä hittoa sinä oikein edes takaisin siinä ravaat. Hoffman vastasi, että hän koettaa saada itsensä hengästyneeksi, koska seuraavassa kohtauksessa hänen hahmonsa pitää olla hengästynyt. Sir Laurence vastasi hölmistyneenä, että mikset kokeilisi näyttelemistä.

    VastaaPoista
  26. Ad Omnia: - Stephan Fry, kun kysytään - Amerikka-sarja oli minusta valloittava, vaikka hiukan hymyilytti ajatella niitä vähintään kahta rekka-autoa, jotka tarvittiin "yksinäisen" lontoolaistaksin seikkailujen kuvaamiseen noin hyvin.

    Lontoon taksin rakenteellinen huippunopeus on tietääkseni n. 80 khm/h. Joten Fryn ohjelmassa käyttämiin ajokkeihin oli varmasti vaihdettu moottori - miehen tietäen (ks. hänen blogiaan) veikkaisin vähintään kuusisylinteristä tuplaturbokonetta. Jolloin myös iskunvaimennus ja pyörien ripustus on täytynyt vaihtaa. Ja jarrut.

    VastaaPoista
  27. Ad Omnia: - Tarmo Mannista kyselyn ajatukset arvaan. Vaikenen koska teatterissa käyminen jäi käytännön syistä (perhe, työnteko) hyvin vähiin juuri niinä vuosina, jolloin Manni teki puhutuimmat juttunsa, kuten Mielipuolen päiväkirjan.

    Sitäkään onnea ei suotu, että olisin joutunut hänen kanssaan tekemisiin siviilissä.

    Olisi hienoa, jos joku kirjoittaisi hänestä uskottavan elämäkerran. Ainutlaatuinen lahjakkuus ja uskomattomat elämänvaiheet. En tiedä edes sitä, mitä hänen sota-ajan kärsimyksensä olivat - siis ennen kun hän sai "hullun paperit".

    Herätys, Seta r.y.! Kai Manni ja Martti Katajisto oli ensimmäinen ns. alan miesten pari, joka ei pahemmin peitellyt suuntautuneisuuttaan.

    VastaaPoista
  28. "...näytelmä, elokuva, oikeudenkäynti ja liikeneuvottelu ovat kuitenkin ryhmätyötä eli kysymyksessä on aina ”ensemble”."

    Siinä lajissa vasta kuuntelutaidolle on kysyntää, jossa nämä kaikki yhdistyvät. Kolmeenkymmeneen vuoteen ei huomattu kuunnella. Viime aikoina ei ole ollut enää, mitä kuunnella. Sellainen hiljaisuuden retriitti ja niin kuin sitä tahdottiin!

    VastaaPoista
  29. Kommentoimatta puolesta tai vastaan:

    Tarmo Manni:
    ”On totta että minut vietiin sota-aikana sairaalaan ja tutkittiin, olenko hullu vai viisas. Mitä tein sairaalassa kolmen viikon ajan? Lepäsin hevosenpään tähtikuviossa! Ja mitä saatiin selville? En ollut sen viisaampi kuin toiset enkä sen tyhmempi kuin monet muut. --- Minulla ei ole vieläkään oikeutta puhua kokemuksistani tähtikuviossani, koska minua ei ymmärrettäisi. Olin poissa täältä, sinä voitanee kutsua ruumiista poistumiseksi, minä nimitän sitä luopumiseksi.”

    ”Minä en tarvitsisi lainkaan puhelinta muutamissa ihmissuhteissa. Saan yhteyden ilman puhelinta, sähkösanomaa tai kirjettä loukkaamattomiin, kirkkaisiin ihmisiin. Jokin aika sitten minun täytyi saada yhteys erääseen henkilöön hyvin tärkeän ja kiireellisen asian vuoksi. En tavoittanut häntä puhelimitse, minun täytyi turvautua telepatiaan. Menin vuoteelleni täysin avoimena, makasin kädet niskan takana. Kävin kyseisen henkilön kotona, näin hänen menevän nopeasti ulos ovesta juuri minun edelläni. Seurasin häntä ja näin hänet eräällä huoltoasemalla. Hän seisoi sivuttain minuun. Sanoin: Soita! Hän soitti siinä silmänrpäyksessä. Kun kysyin miksi hän soitti, hän vastasi että tuli vain äkkiä mieleen.”

    ”Leningradissa on laboratorio, jossa on kolme metriä paksut seinät. Tämä ja Oxfordissa oleva samanlainen laboratorio ovat yhteydessä keskenään. Minä olen tällä hetkellä jatkuvassa yhteydessä molempien laboratorioiden kanssa, jopa niin tiiviisti että se häiritsee minua. Minulla ei ole vielä oikeutta kertoa asiasta tämän enempää.”

    ”Olin talvisodan aikana töissä Saarijärvellä Leppälän talossa. Eräänä yönä näin sanat Pax Romana. En tiennyt mitä se merkitsee, päätin katsoa sitä heti selästään haalistuneesta tietosanakirjasta. Radio oli auki, kuuntelin jotakin Eestin asemaa, ja ennen kuin olin päässyt painavien vällyjen alta kirjahyllyn luokse, radiosta kuului, että Suomen ja Neuvostoliiton välillä on solmittu rauha. Otin sen tietosanakirjan esille ja etsin sieltä Pax Romanan. Se merkitsee Rooman rauha.”

    ”Jos lähden määrittelemään telepaattisia kykyjäni, eksyn helposti kauppaan, jossa myydään arvotonta rihkamaa. Eikä ole tarpeenkaan määritellä. Tiede selittelee monisanaisesti ja vaikeasti tajuttavasti itsestään selviä ja yksinkertaisia asioita.”

    Perttola-Flinck: Ihmistiedon rajamailla, Tammi 1971.

    VastaaPoista
  30. Saa nähdä - ja pelolla sitä odotan - milloin Kemppinen äityy kehumaan Olavi Virtaa maailman parhaaksi iskelmälaulajaksi.

    VastaaPoista
  31. Niin, unohdin sanoa, että oikeusneuvos Kari Raulos, tuo Kemppisen toveri KKO:n esjäajoilta - on JK:n mielestä ainakin Suomen ellei Euroopan paras oikeusneuvos, ainakin elossa olevista.

    VastaaPoista
  32. Vaikken Stephen Fryn mikään vannoutunut fani olekaan - mukavan tuntuinen mies ja kelpo itsensä näyttelijä - niin seurasin jostakin syystä hänen Amerikan kiertueensa alusta loppuun, kaikki osat oikein odottaen.

    En tee sitä usein. Amerikka varmaan kiinnosti minua. Näkipähän kaikki osavaltiot mukavissa nipuissa.

    VastaaPoista
  33. Muukalaisia junassa-elokuvan ostin muuten sattumalta viikko sitten ja katselin sen sitten taas, ehkä viidennen kerran.

    Ja suostuttelin nousevan nuorison jakamaan kokemukseni. Hyväksyivät sitten jollakin tavoin.

    Pääosaa tennistähti Guyta näyttelee kiiltokuvamainen Farley Granger, jonka Hullu-Bruno (Robert Walker) voittaa näyttelijänä maalein 7-1.

    Elokuvana sijoittaisin A.H:n keskikastiin.

    Ykkönen on tietenkin Vertigo, jossa kaupungin sininen yö huokuu ihmisen kosmista yksinäisyyttä. Loppukuvakin on aika karmea, taustalla kirkonkellot ja vetopasuunoiden synkkyys.

    J.S. näyttelee loistavasti. Hieno kohtaus on kun Madeleine syntyy uudelleen ja kävelee ovesta sumuharson(=joku kamerasuodatin) lävitse John Fergusonin syliin.

    Vihreä valo lisää epätodellisuuden tuntua; ja ´Stewartin silmien liike tsekkaa, onko kaikki keinotekoisesti luodut koordinaatit kunnossa vai onko kaikki sittenkin vain unta.

    Hollywood tapaa japanilaisen tankan. Naniwa. Elämäni. Vain unta unessa kaikki. Meniköhän oikein?

    VastaaPoista
  34. Minusta Suomen parhaimmat näyttelijät ovat ne lukuisat virkamiehet, jotka joka päivä näyttelevät tietävänsä, mitä tekevät. Upeita arkisia suorituksia, välillä menee yli- ja välillä alinäyttelemiseksi.

    VastaaPoista
  35. Eh, se vitonen on Santa Ana, kymppi Santa Monica Freeway.

    VastaaPoista
  36. Ad Catulux: San Juan Batista... - Vertigon James Stewartin vertigo eli korkean paikan kammo saattoi huvittaa Hitchcockia kovastikin, Stewartin lentäjätaustaa ajatellen.

    Kolusin Vertigon paikkokja San Franciscossa opaskirjojen kanssa. Enimmäkseen paikat on sekoitettu niin taitavasti, ettei jäljille juuri pääse - taidemuseossakin ulkopuoli ja sisäpuoli ovat eri rakennuksia.

    VastaaPoista
  37. AD Jyrki Virolainen: - jos muutan kysymyksesi asiallisemmaksi, en usko, että Olavi Virta olisi ilman muuta noussut maailmanluokkaan toisena aikana ja oloissa. Tenorifakissa kilpailu on aina ollut kova.

    Sitä vastoin Tapio Rautavaara lauloi (selvänä äänittäessään) kyllä sellaista "chansonia", että se ei häpeä kenenkään rinnalla.

    -

    Rauloksen oikeusneuvoksen taitoja en ole koskaan päässyt seuraamaan. Muistelen sanoneeni, että hän oli esittelijänä aivan erinomainen ja yksi niistä, jolla oli aitoa innostusta oikeustieteeseen (tässä verr. lainoppiin).

    Kerran muuton yhteydessä ostin häneltä Faulknerin ja Moravian suomennetut teokset. Muistaakseni olimme samaa mieltä siitä, että nide "Karhu", jossa on novelleja, on suurenmoinen, kun taas Villipalmuja pidimme molemmat jotenkin asenteellisena.

    VastaaPoista
  38. En nähnyt Tarmoa koskaan näyttämöllä ja vain yhden kerran siviilissä.
    Hyvin karismaattinen, mutta vaikutti myös syvästi, syvästi kärsivältä ihmiseltä.

    Tarmon pikkuserkuissa on paljon lahjakkaita ihmisiä, taiteilijoita, pörssiyhtiöitten johtajia, viestinnän alan ihmisiä, jos kohta depressio- ja alholismipotilaitakin kenties enemmän kuin väestössä keskimäärin.

    Mitä näihin Tarmon "outoihin" juttuihin tulee, niin hänen isänsä äiti ja tämän isän äiti olivat molemmat noidan maineessa kansanperinteessä.

    VastaaPoista
  39. Voi, Sinua Kemppi!
    Oletko ihan varma, ettei blogiasi seuraa yksikään teatterin ammattilainen?
    Pohojalaasta röyhkeyttä täynnään taas koko postaus!
    Ei silmillä mitään näytellä! Ajattelemalla sitä tehdään! Tämä ihmeellinen lemmikkisi HG oli kerrankin ymmärtynyt asian oikein!
    Ja "Rienzikin" tietää näemmä näyttelemisestä kaiken! Höpö,löpö!
    Hienoa, kun käytte katsomassa, mutta elkää pojat ruvetko viisastelemaan siitä metodista, jolla tätä ainutlaatuista ammattia harjoitetaan!
    pekka s-to.
    P.S. 1) Se on, Kemppi "Viettelyksen vaunu" yksikkö! (New Orleans`issa oli sen niminen kaupunginosa.)
    2) Opettajani Veikko S-salo ei ole mikään "ylinäyttelemisen" guru! Muutamat elokuvaroolit (Sven Duuva, Lahtinen, Laurilan Anttoo ym.) vaativat "rankkaa" tekemistä, et vaan ole nähnyt Veikkoa "Stanislavskilaisena".
    3) Turkan "metodi" meni överiksi, mutta ei niistä enää kukaan tutise eikä kuolaa, vaan ovatpa vahvoja taitajia paikoillaan kaikki.
    4) Huima tieto, että olet oikein "näytellytkin" ja vain pari gilsaa Hollyvootista, vau!(Vaimosi kääntämän kirjan tunnen kyllä hyvin!)
    5) Ja vielä poikatten arvailuun: Kyllä miäsnäyttelijällä on parempi, että on iso kun piän!
    pekka s-to.

    VastaaPoista
  40. Ad Anonyymi: Sinisalo oli yksi suosikeistani. Näin häntä hyvin erilaisissa rooleissa Tampereen työväen teatterissa 60- ja 70-luvulla.

    Yhteistä Palon kanssa hänellä oli valtava fyysisyys.

    Liität suotta arvovarauksen "ylinäyttelemiseen". Sinisalo muutoin hiukan sekavassa Pohjantähdessä on niin unohtumaton Anttoo, ettei sitä paremmaksi panna.

    Edvin Laineella, jolla oli puolensa, tuntui olevan jokin pinttynyt ajatus Sinisalosta. Jollain tavoin jo "Musta rakkaus" löi kiinni eräät maneerit.

    VastaaPoista
  41. "Se joutavanpäiväisyydestä ja naapurin miehen vaikutelmasta."

    Jaa, Paavo Rintala sanoi (muistaakseni Sodan ja rauhan äänissä), että toisin kuin luullaan, kiltit pojat pärjäävät sodassa. Hän tarkoitti poikia, joilla oli ollut hyvä lapsuus ja siten hyvä minäkehitys, joten he säilyivät sodassakin "ehjinä".

    VastaaPoista
  42. SAAKO LAUSUA KIITOKSET?

    Hieno juttu ja lukuisia hyviä kommentteja!
    Sillälailla!

    VastaaPoista
  43. Vaikka en aikaisemmin pitänytkään Veikko Sinisaloa kovin merkittävänä näyttelijänä, oli hänen Pohjantähti-teeman ympärille koottu yli kaksituntinen runoiltansa 80-luvulla vaikuttava esitys. Sen hän veti suvereenisti, ja yleisö kuunteli hiiskumatta Turun konserttitalon isossa salissa. Kuuntelijasta tuntui ihmeelliseltä, että joku voi muistaa kaiken tekstin ulkoa luntteihin turvautumatta.

    VastaaPoista
  44. Muistaakohan muut, että Mustan rakkauden Sisisalo eli "Unto Eskola" oli jo Päämäärässä aika symppiksenä hulivilipoikana? Päämäärä on muuten mainettaan parempi kirja. Siitä saisi hyvän näytelmän.

    Tapasin minäkin kerran Tarmo Mannin. Ne oli erään painotalon perinteiset pikkujoulut Skattalla, jonne Tarmokin tuli näyttelijä HH:n kanssa vieraaksi. Siis vieraaksi, ei esiintyjäksi. Hänen ympärilleen kerääntyi silti ihaileva piiri.

    Menin jossakin vaiheessa toiseen huoneeseen, jossa aloin kertoa työkavereilleni jotain tarinaa. Kun pääsin jutussa naurun pyrskähdyksiin saakka, ilmestyi Tarmon iso pää äkkiä ovensuuhun ja jyrähti ilkikurisesti:

    "Kumpi meistä täällä oikein esiintyy?"

    VastaaPoista
  45. Anonyymi pekka s-to: en tokikaan kuvittele tietäväni näyttelemisestä paljoa. Mutta puolustan mahdollisuutta kommentoida sitä ja keskustella siitä:

    1. Kyse on luonteeltaan äärijulkisesta toiminnasta, tekemistään ei ole tapana lavalla/filmissä peitellä vaan näytellä.
    2. Jokin ihme vimma on nimenomaan näyttelijöillä (vrt. klassiset laulajat tai kuvataiteilijat) julkisesti tilittää tulkitsemisiaan ja tuskiaan, ja meillä muilla on sama into ottaa niistä selkoa: vuosittain tulee lukuisia näyttelijöiden (oma)elämäkertoja, viimeisen vuoden aikana olen lukenut ainakin Raninin, Forsselin, Siimeksen ja Litmasen elämistä (viimeksi mainitussa oli oikein apurahalla rahoitettu osio Madame-esityksen valmistusprosssista); ja televisiokin tarjoaa Actors Studion ja Paukkusen näyttelijähaastatteluja DVD/Blue-Ray-kommenttiraidoista puhumattakaan. Voi sanoa, että ilma on näyttelijäntyöstä sakeana.

    VastaaPoista
  46. Cary Grant ja James Stewart näyttelivät kilpaa Cukorin "Skandaalihäissä" (The Philadelphia Story), jossa Stewartin humaltunut roolihahmo saa hallitsemattoman hikan. Stewartin ilkikurinen lisä kässärin ulkopuolelta koettelee Grantin pokeria, jolloin hän kääntää asetelman sillä improvisoidulla "Excuse Me" -repliikillä.
    Grant varastaa paljolti shown rehvakkaana juorutoimittajana ja Katharine Hepburnin häissä kärkkyvänä ex-aviomiehenä Stewart on loistava sparrauskumppani, joka pokkasi lopulta osasta parhaan näyttelijän Oscarin.
    Pidän James Stewartista erittäin paljon sekä maitonaamana että traumaattisena hahmona. Olen aina pitänyt. Jotkut leffafanit, etenkin länkkärifriikit, eivät oikein sulata hänen olemustaan murretuissa sankarirooleissa.

    VastaaPoista
  47. Stephen Fryn Amerikka-sarjasta jäin kaipaamaan kunnon kuvia esquoia-puista, eritoten vaikkapa General Shermanista. Vaikka kuvista on kyllä vaikea saada käsitystä niitten suuruudesta.

    Haaveissa päästä niitä katsomaan, mutta matkakaveria kiinnostaa punapuita enemmän itärannikko...

    VastaaPoista
  48. Minähän en ole mikään ammattilainen, mutta kun olen esiintynyt eri medioissa sekä rooleissa ja omana itsenäni.

    Esiintyminen roolissa on helpompaa kuin omana itsenä.
    Kun menee rooliin, on siinä turvassa ja ohjaajan metariaali. Tekee mitä sanotaan, niin kuin sanotaan ja unohtaa sen, mitä itse on.

    Kun huomasin sen, ettei minun tarvitse jännittää tai hävetä roolihenkilön puolesta, otin sitten tavaksi, jos olen televisiossa, luonnolla tai vastaavassa, esittää itseäni.

    Sen jälkeen luentojen ja vastaavien pitäminen on ollut paljon helpompaa.

    VastaaPoista
  49. Tarmo Manni vai Kai? Any way. Oli kuulemma kutsunut Kyllikki Forsselia "vapaaherrattareksi". Titteli saattaa olla muodollisesti oikein, mutta kyllä oikea Indrenius-suku on sammunut aikoja sitten. Se, että sukuun adoptoidaan jotain puolalaismuksuja ja annetaan nimi heille, ei auta tilannetta. Sammunut mikä sammunut, vaikka Indrenius-Zalewski -suku ritarihuoneelta löytyykin. Samallainen sivustasta iskeminen mitä tapahtui Euroopan vanhimmaksi mainitun Grimaldi-suvun kanssa. Sekin katkesi kun mies-perillistä ei syntynyt ja sukuun otettiin joku joutomies mies-linjan jatkajaksi. Aatelisto on paitsi sisäsiittoista, myös korruptoitunut. Onneksi etuoikeudet poistettiin 1995.

    VastaaPoista
  50. Ad Rienzi:
    Ihan oikein ja totta!
    Stanislavskin jälkeen tuli B.Brecht, jonka käsitys teaterin tekemisestä oli hyvinkin erilainen. Olen itse Pappa-Salmelaisen kasvatteja, suosikkipoika (4:n lapsen isä!) ja uskon edelleen, että "tavallinen" katsoja kokee hyvän näyttelijäntaiteen olevan; totuudellista, uskottavaa ja koskettavaa. Miten siihen lopputulokseen päästään on ammatin henkimaailmaa ja salatiedettä, johon maallikon ei kannata paljon sekaantua.
    Ystävyydellä pekka s-to.

    VastaaPoista
  51. Laurence Olivierin arvonimestä:

    Olin unohtaa asian: mutta tulkoon kirjattua tähänkin aikakirjaan kun huomasin kommenteissa eri variaatioita aiheesta.

    Laurence Olivier sai ensin ritarinarvon Knight Bachelor (ylempänä ovat ritarikuntien ritarit ja aateloidut - me alhaissäätyiset usein sotkemme ritariuden ja aateluuden, ei siitä nyt tässä enempää), joten asianmukainen nimi virallisesti oli siis Sir Laurence Olivier (Sir Laurence), jälkikirjaimet Kt mahdolliset, mutta harvinaiset.

    Myöhemmin Olivier aateloitiin (life peer; ensimmäisenä näyttelijän ansioilla, tosin olihan hän ollut National Theatren johtajakin) jolloin nimi muodollisesti kuului Baron Olivier, of Brighton in the County of Sussex (Lord Olivier).

    Kaiken huipuksi hänet otettiin Order of Meritiin, jota suurta kunniaa osoitetaan kirjaimilla OM nimen perässä.

    VastaaPoista