Sivun näyttöjä yhteensä

1. syyskuuta 2009

Maurice



Maurice osasi esittää Vaeltavaa juutalaista. Esityksen teki merkittäväksi se, että hän oli juutalainen ja oli vaeltanut nuorena sodan aikana jalan pakoon Espanjaan Pyreneiden yli, kun Vichyn hallitus oli alkanut luovuttaa myös syntyperältään ranskalaisia juutalaisia Saksaan. – Espanjahan ei sitä tehnyt, mikä unohtuu usein.

Hän ei pelännyt mitään eikä ketään muuta kuin vaimoaan, joka sitten lopulta kuoli, ja tätiään, joka eli elämistään, ja eräitä muita ihmisiä.

Nyt kertomissani tapauksissa ei ole mitään juutalaisuuteen liittyvää, vaan kysymyksessä on ystävällinen opastus perusranskalaisiin toimintatapoihin, jotka saadun tiedon mukaan ovat joskus omiaan hämmentämään muukalaisia.

Tapasimme Veules-les-Rosesissa Normandian rannikolla 70-luvulla. Ajomatkan loppu oli ollut ongelmallinen. Auton moottori ei käynyt tai jos kävi, ei vetänyt, tai jos veti, sammui. Kävin jokaisella huoltoasemalla, ja joka paikassa heitettiin kymmenen minuuttia sitten vaihdetut tulpat roskiin ja vaihdettiin katkojen kärjet, les vis platinées. Yritin tietenkin vastustella.

Perillä todettiin, että tässä tarvitaan merkkikorjaamoa. Auto oli Simca 1100, joka hinattiin Dieppeen, ja Maurice tuli mukaan. Minun arkaillessani korjaamon ovella Maurice köpötteli korjaamopäällikön luo pahoitellakseen, miten ikävästi hän serkkunsa, Simcan pääjohtaja, tulisi suhtautumaan nyt auttamattomasti liikkeelle lähtevään tietoon ala-arvoisesta huoltotoiminnasta.

Hänen serkkunsa oli toimitettu hengiltä Auschwitzissa ja Bergen-Belsenissä, mutta sitä korjaamopäällikkö ei tiennyt. Auto oli korjattu ja valmis viidessätoista minuutissa, eikä maksanut mitään. Terveisiä käskettiin pääjohtajalle. Vika oli kondensaattorissa.

Toisen kerran olimme 1992 Keski-Ranskassa talossa, jonka hän oli perinyt viimeinkin kuolleelta tädiltään. Tulin maininneeksi, että käyn tietämässä lähikaupungista laatikollisen viiniä, jonka olin luvannut arkkitehtiystävälle hyvistä palveluista.

Maurice kielsi minua jyrkästi astumasta jalallani mainitsemaani viinikauppaan ja käski mennä toiseen. Kaupassa kuuntelin typertyneenä tarinaa serkusta – joka olin sillä kertaa minä – joka kotimaansa kunnioitetuimpana viinin tuntijana ja television, radion ja valtalehdistön suosikkina oli taannoin joutunut ilmaisemaan tiettyä pettymystä tämän seudun viineihin.

Metalliristikot rämähtelevät näyteikkunoihin ja kellarista alkoi tulla solkenaan pölyisiä pulloja.

Suomessa ystäväni kiitti aikanaan viinejä oivallisiksi.

Samalla matkalla sitten Pariisissa tulin maininneeksi, että olisi ostettava vaimolle merkkipäivän kunniaksi rannerengas, mutta oli hiukan runsauden pulaa. Olimme viettäneet edellisen päivän taideteollisuusmuseossa, joka on Louvren vieressä ja Louvrea mielenkiintoisempi. Sanoimme Maruicea hänen selkänsä takana A-kauppiaaksi, koska hän oli antiikkikauppias, sellainen jolla ei ole myymälää. Hän oli 1600-luvun ja 1700-luvun hopean tuntija ja osti ja myi esineitä Ranskasta Englantiin ja päinvastoin. Museossa olin todennut, että hän tuntui tietävän aivan kaiken myös posliinista ja kristallista sekä lukuisista muista asioista.

A-kauppiaan käskystä menimme yllätyksekseni Louvren gallerioihin maan alle ja erääseen antiikkiliikkeeseen, johon en olisi ikinä itse astunut jalallani.

Maurice vanheni kynnyksellä noin viisitoista vuotta, alkoi ontua ja kuiski käheästi asiantuntevalta vaikuttavalle omistajattarelle, kuivaten välillä kyyneleen silmäkulmastaan:

”Rouva, olen jo vanha mies, mutta minulla olisi vielä yksi toivomus. Ennen kuin kovin vähiksi käyneet ystäväni kerääntyvät lukemaan minulle kuolleelle kuuluvan siunauksen, haluaisin ostaa ainoalle tyttärelleni vähäisen muiston isästä, jota ei kohta enää ole. Ehkä kultainen rannekoru sopisi… Vaatimaton… Nähkääs rouva, olen köyhä mies, ja kultaesineen kustantaminen merkitsee, että joudun tinkimään ruuastani pitkään.”

Lopuksi myös omistajatar itki. Maksoi nykyrahassa noin 300 euroa tavattoman kauniista, 150 vuotta vanhasta rannekorusta, joka oli yksinkertaisen hienostunut.

Kun olimme aamulla lähdössä lentokoneelle, rannerengasta ei löytynyt mistään. Käänsimme hotellihuoneen ylösalaisin. Ei missään. Lentokentällä olin kyllin typerä esittääkseni arvonlisäveron palautusta varten ostokuitin, jolloin tullimies halusi nähdä korun.

Hetken kuluttua istuin poliisikuulustelussa, ja lentomme oli kuulutettu jo kahdesti. Sain yhdistetyn raivo- ja kaunopuheisuuskohtauksen ja esitin vuodatuksen, jota Mirabeau olisi arvostanut. Ehdimme lennollemme juoksematta.

Kun avasimme kotona matkalaukun, rannerengas oli päällimmäisenä. Tapaus on edelleen arvoitus – olimme huolellisia, järjestelmällisiä, selviä ja niin poispäin.

Kun kerroin tapauksen puhelimessa Mauricelle, hän piti luultavana, että asialla oli ollut ”dybbuk”, juutalaisen mytologian pikkupiru, joka muuten Bashevis Singerin mukaan ohjaa muitten toimiensa ohella kirjoittajankin kynää.

Luulen että hän hymyili ”serkulleen”. Luulen että hän hymyilee nytkin. Hän piti eläessään yhteyttä henkiolentoihin ja oli varma kuolemanjälkeisistä kohtaloistaan. Mikä minä olen epäilemään viisaampaa, uskomattomia asioita kokenutta miestä.

Kun hänen naisystävänsä siunattiin Père-Lachaisen krematorion kappelissa viimeiseen lepoon, mieleeni tuli, että he olivat sopineet Mauricen kanssa jostain kuoleman takaisesta merkistä. Juuri silloin kappelista ja lähialueelta katkesi sähkö. Pimeyttä kesti monta minuuttia. Saattoväkeen runsaina kuuluneet insinöörit ja krematorion henkilökunta olivat paniikissa, koska tapaus oli todistettavasti mahdoton, siis sähkön katkeaminen krematoriosta jne.

Maurice hymyili.

10 kommenttia:

  1. Minä luin nautinnolla tätä tekstiä sillä uskon, että tämä kuvaa sitä päälleliimattua olevinaan-olemista joka jostain syystä on sivuuttanut moraalin yhteiskunnassa. Kaikilla on oikeus stooreihin ja se rupeaa olemaan jos jotain niin sairasta.

    Olen joutunut kyykkimään, peruuntumaan, häpemään ja olemaan täysin H-moilanen sinä aikana kun stooripojat (ja tytöt) vetivät stoorejaan ja sitten vielä saada kuulla, että olen fuulannut kun en ole itse ollut samanlainen. Olen kuulemma niinkuin se nainen Ruotsissa joka leikki mielisairasta - ?

    En ole ollut vilpillinen, en ole ottanut mitään, en ole edes milloinkaan siihen pyrkinyt mutta huomaan miten sairas, idioottimainen, lapsellinen, nöyryyttävä meidän elämänmuoto on niille, jotka sen sijaan sanoo STOP tuollaiselle yliluonnolliselle halleluja-mambo-jambolle ja yrittää pitää mm turvattoman vanhuksen puolta. Miten ensin pitää salakuunnella, nöyryyttää, sekoittaa, peloittaa ja katkeroittaa (ja lihottaa) minunlaista aidosti ja autenttisesti liikkuvaa ihmistä eikä kukaan uskalla edes puhutella suoraan. Pitää mennä psykiatrille tuhlaamaan rahojaan, että sairaat omnipotentit ns. älyköt saavat olla olevinaan dinnereissään, pöllömäisten ihmisten pöllöleikiessä joka on mielisairaista mutta kukaan ei heille ehdota psykiatria...jne ja tervehenkinen, aidosti elämään suuntauvalle viedään työn mahdollisuus, elämän kaikki verkostot, ystäväpiiri jne vain siksi, että valehtelija-sakki ei tarvitse joutua syyniin sikamaisuuksistaan.

    Niin se menee ja kertomisen kautta saa uudet vihamiehet jälleen.

    VastaaPoista
  2. Since the truth is marching on...

    glory glory hallelujah (ks youtube)

    VastaaPoista
  3. Mies olisi pitänyt saada Chapen kanssa samaan filmiin! Näin jo hänet. Tosin tätä voi tapahtua vain elämässä.
    Uskoo Kunnaksen Ilkka

    VastaaPoista
  4. Tämä on huippu. Olen lukenut kaikki nämä blogit, enimmät heti tuoreeltaan. Mitä hienoin ihmisyyden ylistys ja muistutus että on jotain muutakin kuin vain materia, näin WW2:n alkamisen 70-vuotispäivänä.
    Veikko-setä

    VastaaPoista
  5. Verratonta! Tosi näyttelijät ovat tätä 'taivalvaaran' koulukuntaa.

    VastaaPoista
  6. Bien typés…

    ll ya une histoire célèbre, dans lequel la demande Kaiser Bismarck, "Pouvez-vous prouver existence de Dieu?" Bismarck réponses," les Juifs, Votre Majesté. Les Juifs."

    VastaaPoista
  7. En tullut lapsena koskaan ajatelleeksi, että A. Kauppiaalla on myös ristimänimi. Aikuiset puhuivat Morriksesta; vasta nyt ymmärsin: Maurice. Maurice, lempeä mies.

    VastaaPoista
  8. Lahdessa oli 60-luvulla Viipurin Vaatetuskeskus, joka huijasi nuorta maalaispoikaa niin pahasti, että vieläkin muistan!

    VastaaPoista
  9. Luin tämän vasta nyt.

    Tämä "Maurice" on lähes uskomaton stoori, hauska. Mutta mieleen tuli kaksi asiaa.

    1. tuttavapiirissämme on henkilö, jolla on ilmiömäiset kyvyt petkuttaa ihmisiä siitä hyötyä saadakseen. Hän pystyy mm. saamaan itselleen auton ilman veroja, pääsyn kalliisiin lääketieteellisiin tutkimuksiin, vaikka on vain luulosairas. Viimeksi hän hankki itselleen inva-tunnukset "potkurin" avulla etc. Nauramme hänen jutuilleen, kun hän kertoo niitä meille kehuen ja itsekin nauraen. Mutta yhteiskuntaa vasten hänen juttunsa eivät naurata, pikemminkin harmittavat. Petkuttamistahan se on, ei muuta. Vieläpä toisten kustannuksella.

    Toinen asia, koskee juutalaisia:

    Kukaan ihminen ei ole vielä osannut minulle selvittää, mikä on se syy, jonka takia juutalaisia on vainottu melkein kaikkina aikoina (esim. Shakespearen Venetsian kauppiaassa se käy ilmi).

    Voisitko, hyvä Kemppinen, tehdä joskus jutun juutalaisuudesta ja juutalaisista? Tämä on vain toivomus. Eivätkö israelilaiset ole pääasiassa juutalaisia? Vai onko tämä väärä luulo? Oli miten oli, ihmettelen heidän käyttäytymistään arabeja vastaan. Onko heillä todellista rauhantahtoa? Ja miksi Suomen kristityt esimerkiksi tekevät pyhiinvaellusmatkoja Israeliin? Ovatko juutalaiset kristittyjä? Mikä sekamelska vallitseekaan päässäni näiden asioiden kohdalla. Haluaisin joskus elämässäni kuulla selkeän katsauksen juutalaisuudesta, vaikka vain pähkinänkuoressa.

    VastaaPoista