Kenraalit

Väärinkäsitys selvisi. Olin ihmetellyt ohimennen, mitä eversti ja tohtori Pekka Visuri räyhää saksalaisesta kenraali Erfurthista ja Mannerheimista. Kirjahan tuli vuosikymmeniä sitten ja tiedossa on, että Erfurth oli ammattimies ja saksalaiseksi kenraaliksi siivo.

Puhe onkin kenraalin vuoden 1941 päiväkirjoista ja kysymyksistä, joihin nuo merkinnät antavat aihetta. Kiirehdin kirjakauppaan. E. oli koulutettu historiantutkija ja se on aina kiinnostava kysymys, miten Saksa toteutti Barbarossa-suunnitelmansa niin huonosti, että ainakin eräät käsittivät jo vuoden 1941 lopulla, ettei kaikki ole kohdallaan.

Suomea ajatellen on aina kiinnostavaa, että meillä parlamentarismi meni pahasti mutkalle. Eduskunnalla ei sotavuosina ollut kovin paljon sanottavaa, eikä se paljon sanonutkaan.

Erikoisen kiinnostavaa nykyaikaa ajatellen on, etteivät Mannerheim ja Ryti tunteneet tarvitsevansa sen suurempaa parlamentaarista tukea. Kummallakaan ei ollut perinnettä kansanvallan kannattamiseen. Mannerheim oli sotilas ja Ryti pankkimies. Usein hiukan vähätelty parlamentaarikko Kyösti Kallio oli siinäkin asiassa fiksu että piti Talvisodan aikana näppinsä irti tärkeistä asioista.

Historiallisiin mielikuviimme on muuten vaikuttanut pitkä Kekkosen kausi. Sekä Mannerheim että Ryti pitivät itsestään selvänä, ettei Kekkosta voi ottaa hallitukseen sodan uhatessa ja sodan aikana. Siitä on tutkimus tekemättä, tiedettiinkö, että sisäministeri Kekkosella oli vilkkaat suhteet eräisiin venäläisiin, jotka aikanaan osoittautuivat huomattaviksi tekijöiksi tiedustelupuolella (Rybkina ja muutama muu).

Palaan asiaan erehdyttyäni Visurin käsityksiin. Etukäteen sanon, että maalle saattoi olla onneksi Mannerheimin hyvin viileä perussuhtautuminen saksalaisiin sotilaisiin yleensä ja Hitleriin erityisesti.

Televisiossa Visurin mainitsemaan voi joka tapauksessa yhtyä. Suomi oli neuvostovastainen ja saksalaismielinen ja ties mitä, mutta ennen kaikkea opportunistinen. Aatteiden tai periaatteiden sijasta yritettiin välttyä hautautumasta ajan aaltojen alle.

Tuomo Polvinen esitti jo kauan sitten kielikuvan, joka jäi heti mieleen, varsinkin meille, jotka muistamme hyvin vanhojen junienvaunusillat eli vaunuja yhdistävän heiluvan ja kolisevan virityksen, jossa kunnon miehet kävivät ryypyllä, jos veesee oli varattu.

Polvisen mukaan Suomi oli ainakin kaksi kertaa, 1918 ja 1944, suhteessaan Saksaan kuin junassa vaunusillalla hoiperteleva humalainen, jolle käy arvattavalla tavalla. Putoaa junasta, pää edellä. Ja selviytyy ihmeen ja ehkä paksun lumen ansiosta hengissä ja ilman hirvittäviä vammoja tai luunvikoja.

Jälkeenpäin ajatellen, Mannerheimin ja Rytin ansioita kiistämättä tai vähättelemättä, voi vain ihmetellä, että siitä rytäkästä ja sen seurauksista selvittiin.

Tiettävästi Mannerheim ja Paasikivi eivät pitäneet sellaista vaihtoehtoa varsinaisesti todennäköisenä. (Ettei kenenkään tarvitse erikseen huomauttaa, niin kyllä aikakauden keskeinen suurmies oli myös Tanner, jonka ansiota ehkä oli jatkosodan henki, tuo kivenkova opportunismi.