Tänään illalla kuuden maissa anniskellaan kuohuviiniä sen
veran kuin sitä riittää Hagelstamin antikvariaatissa Uudenmaankadun ja Fredan
kulmassa. Tiloihin ei mahdu kuin muutamia kymmeniä ihmisiä.
Tilaisuuden tarkoitus on hiukan epäselvä. Luulisin että
tarkoitus on edistää kirjojen myyntiä, mutta tässähän on kysymys vain joistakin
kappaleista. Antkvariaatti ei ole bisnes. Kirjakauppa ei ole bisnes.
Jotain outoa siinä on taustalla, koska Yle hehkuttaa
tänäänkin sotien jälkeisten vuosikymmenien suosikkikirjoja. Pitkin vuotta on
pyörinyt Suomi 100, itsenäisyyden ajan kunkin vuoden huomattavia teoksia.
Itse olen tässä pyörittänyt erilaisia listoja, sata kaikkien
aikojen parasta kaunokirjallista teosta, ja niin edelleen.
Tausta-ajatuksen on siis loogisesti oltava se, että toisin kuin
kauppiaat väittävät, valikoima ei uudistu. Ei ole takeita, että tämän vuoden
uutuudet olisivat mielenkiintoisempia kuin viime vuoden. Kirjastolaitoksen
olemassaolo viittaa samaan.
Kahden kulttuurin ongelma on ehkä väärin esitetty. Sata
vuotta on kirjoitettu luonnontieteistä ja humanistisista tieteistä. Lääkärinkirja
eli omahoito-ohjeet ajalta ennen antibiootteja on käyttökelvoton. Jalkapohjien
tervaaminen hoitona streptokokki-infektioon ei oikein vakuuta.
Ensimmäisen maailmansodan tunnelmista tai Hitlerin
valtaannoususta Stefan Zweigin ”Eilispäivän maailma” vuodelta 1942 on
mielestäni vaikuttavampi kuin paraskaan nykyinen tutkimus, joita muuten on
paljon, joukossa erittäin korkeatasoisia.
Tämä on makuasia. Aikalaisen erittäin harkittu esitys tuntemuksista
on painavampi kuin esimerkiksi Englundin valikoimat aikalaisten kertomuksia
ensimmäisestä maailmansodasta.
Minulla on itse skannattuna kaikki ”Kansa taisteli – miehet kertovat”
–lehden numerot. Suuri osa niiden sisällöstä on mielestäni arvottomia ja
merkityksettömiä. Ehkä suhtaudu niihin kuin keräilijä. Soran seassa kiiltää.
Mutta hyvissä jutuissa on kova etsiminen, eivätkä lehdestä tehdyt valikoimat
ole kunnollisia. Kansan keskuudessa ei oikein ole löytämättömiä neroja
Dokumentin tekeminen taas vaatii valtavaa taitoa ja työtä.
Ennen oli normaalia ostaa vaatteet käytettyinä, Myyntikojut
eli narinkka oli linja-autoaseman paikalla. Vuosikymmeniä toisen ihmisen
vaatteen käyttämistä pidettiin typeränä tai sopimattomana, paitsi ehkä perheen
piirissä. Nyt on käytössä uusi sana ”kierrätys”, ja ihmiset ylpeilevät
löydöillään.
Tekijänoikeus on se suuri ongelma. Se perustuu
jättiläismäiseen väärinkäsitykseen. Kaunokirjallisuus ja osa tietokirjallisuutta
ei kehity. Ei ihminenkään kehity. Jokaisella on lapsuus, nuoruus, vanhuus.
Ihannekirjani olisi ”Suomen sana 2018”, valikoima
kaikenlaisia tekstejä menneiltä vuosilta, digitoituna ja lukijan niin toivoessa
paperille painettuna. Eilinen sanomalehti on kiinnostavampi kuin
tämänpäiväinen. – Tämä on provokaatio – mutta poiketkaa, ellei teillä ole
parempaa tekemistä.
Kirjoitin eräälle palstalle Italiasta viimeksi palattuani, että siellä koin itseni valaaksi joka oli noussut pinnalle hengittämään, mutta täällä tunnen olevani avannolle noussut hylje jota jääkarhu vaanii. Poliitikkokin antaa sikalanhoitajan neuvoja väkimäärän lisäämiseksi.����
VastaaPoistaSyystä tai toisesta kirjoitukseni on poistettu!
Senkinsika!
PoistaAina siitä saakka kun "jääkarhujen maassa jäälle hengittämään noussut hylje" tapasi Lallin, ovat kalustetuissa huoneissa kasvaneet joutuneet teroittelemaan veitsiään ja kyniään...
PoistaOlen samaa mieltä: aikalaisen kertomus on lähes aina paljastavampi ja mielenkiintoisempi kuin jälkikäteen tehty arvio. Näissä jälkikäteisissä on liian usein mukana jälkiviisauden imelä sivumaku, joka pilaa koko keitoksen.
VastaaPoistaUsein kohuja rakastava ja asiaatuntematon mediakin hämmentää sopan pilalle. Tulee mieleen vaikkapa kovasti hehkutettu tyttären kirjoittama kirja isästään, joka muuttui sodan jälkeen hirviöksi. Tytär on syntynyt sodan jälkeen, joten ainakaan omakohtainen kokemus tämä muutos ei ole.
Lapsellisinta kaikessa oli teeveessä näkemäni pohdinta, että onkohan isä osallistunut jopa juutalaisten teloituksiin, koska oli saanut rautaristin ja toiminut saksalaisten tulkkina.
Muutenkin tämä kohukirjailijoiden vaimojen ja muiden kauhistelu "natsi-isiensä" menneisyydestä suomalaisessa SS-wikingpataljoonassa on lapsellista. Mihin venäläiset infosotaansa tarvitsevat, jos tiedon taso ja suhteellisuuden taju on tätä luokkaa - siis luokatonta?
Ai mitä? natsien perseennuolijat kunniaan.
PoistaEka anonyymi antoikin malliesimerkin siitä infantiilisuudesta, johon kirjoittaja viittasi. Säälittävää, jos näiden vouhkaajien varassa on maan tulevaisuus.
Poista"Ei ihminenkään kehity."
VastaaPoistajos pyristelee vastaan, se on mahdollista.
Mutta toisaalta ei ole stabiilia tilaa: johonkin suuntaan sit' kuitenkin ollaan menossa.
Ihminen kehittyy. Itämaisten uskontojen esittämä ihmisen ja ihmikunnan elämä on tavattoman lohdullinen.
VastaaPoistaMeillä on tämä elämänkaari. Synnymme, kasvamme viisaudessa, iässä ja armossa, Sitten tulee, noin 30-50 -vuoden iässsä "elämän puolipäivä", elämänkaaren huippukohta. Ja alkaa laskeva kaari kohti kuolemaa.
Itämainen elämänkäsitys on lohdullinen ja oikea. Vauva syntyy elämyksistä ja kokemuksista aika tyhjänä, mutta vastaanottavana, kuin peruskulhona, joka odottaa koko ajan uutta.
Kulho, ihminen, elämä alkavat hiljalleen täyttyä - uusista kokemuksista, elämyksistä, tiedosta, viisaudesta, iloista ja suruista. Kaikesta siitä, jota elämän monimuotoisuus ja rikkaus tarjoavat. Kulho täyttyy ja täyttyy - ja aivan täytenä ihminen siirtyy uuden kulhon aihioksi,
Olipa se uusi olomuoto mikä hyvänsä.
Joku huudahti oman kuolemansa hetkellä:"Se on täytetty (täynnä)!"
Hyvin huudahdettu.
Kansa taisteli -miehet kertovat oli 1960-luvulla tuttu meille pojille vaikkei niin kauheasti kiehtonut. Oli myös vaikea uskoa todeksi kaikkia niitä juttuja, etenkin kun oli muuta samantasoista oheislukemistoa jonka monet muistavat, mutta kokolailla fiktiota.
VastaaPoistaSensijaan edelleen taaperran läpi päämajan everstien laatimaa sarjaa "Suomen Sota 1941- 1945". Teksti on puhdasta faktaa, operaatioita, hyokkäyksiä, menetyksia ja voittoja. Ja mokia, niitäkin näyttää riittäneen eikä niitä peitellä. Teksti on niin kylmäävää että on väliin pakko pitää taukoa etteivät motit ja saarrostukset tuhansine uhreineen tule uniin. Silti on pakko lukea, sen olen velkaa isälleni ja muille sukulaisilleni jotka siellä olivat.
Ei aikalaisen kertomys ole aina parempi kuin jälkikäteen tehty arvio. Väittäisinpä jopa, että parhaimmillaan ne ovat toisiaan täydentäen. Siis erityisesti silloin, kun molemmat ovat jollain lailla laadukkaita.
VastaaPoistaEikä kaunokirjallisuus kuvaa aina todellisuutta paremmin kuin tietokirjallisuus. Parhaimmillaan ne näet, pitäkää kiinni, täydentävät toisiaan. Sikäli kun sattuvat olemaan laadukkaita.
En ole enää ihan nuori, mutta yhden ominaisuuden olen säilyttänyt: kyvyn nauttia hyvästä kirjallisuudesta. En toki ole aivan niin tohkeissani kuin nuorempana, mutta on se vaan melkoinen nautinto!