Mankeli

Kirjailija Henning Mankellin sukunimi ei tarkoita mankelia. Ennen saattoi nähdä kaupunkitalon pihassa emaljikyltin ”mankeli – mangel”.  Se oli samaa näköä ja kokoa kuin ”talonmies – gårdskarl”.

Jos jossain kirpputorilla myytyisiin näitä hyödyllisiä kapineita, ostaisin sen junissa ja II luokan odotussaleissa nähdyn ”Spotta ej på golfvet – Ei saa sylkeä lattialle”.

Ja ilmoitan toimineeni mankelin pyörittäjänä. Kerran jäi sormikin väliin. Siihen aikaan oli muotia, että ainakin eteisissä ja väliköissä haisi homeelta. Hirret tai lankut olivat yltä päältä homeessa. Kansanterveyttä ei ollut vielä keksitty. Toisaalta se pajatsoon naulattu kyltti oli maalattua peltiä. Sanonta oli yleinen. Jos putosi puukko jokeen tai hohtimet kaivoon, sanottiin että ”meni niin kuin kansanterveydelle”.

Kuvan tähän kirjoitukseen hain muistoksi siitä, etten edelleenkään ihan ymmärrä, miksi ihmisen sanotaan heittäneen veivinsä. Olisiko ennen ollut niin pahapäisiä automiehiä, että paiskoivat kampia pitkin metsiä, kun kone ei käynnistynyt eikä edes luvannut?

Valokuvaa ei ole, mutta joku toinenkin saattaa muistaa, kun perämoottori käynnistettiin – yritettiin käynnistää – kiertämällä vauhtipyörän ympärille pyykkinarun pätkä, jonka päässä oli palikka ja toisessa päässä solmu. Se oli kodikas näky, kun koko veneen kyydissä oleva perhe kumartui väistämään sitä köyttä, ja isä Johnsonin ääressä yritti olla kiroilematta lasten kuullen.

Tosimiehillä oli keskimoottori, Viku. Muistan lämpimästi sen moottorin tavattoman verkkaisen putkutuksen, joka kantautui varhain aamulla selkävesiltä. Sitten tuli Evinrude ja jopa Tohatsu ja todellakin käynnistysmoottori.

Maalaiskunnan tuttuun konekantaan kuului tietysti separaattori. Yksi poika nyyhki poliisille, että se toinen poika, joka räpisteli jo esivallan hyppysissä, oli lyönyt häntä separaattorin veivillä niin että otsassa luki edelleen ”Alfa Laval”.

Linnan ”Mustan rakkauden” lopussa on pelottava ja todenmakuinen kohtaus, jossa tyttö lyö ahdistelijaansa ohimoon liedeltä käteensä sattuneella silitysraudalla.

Niitä oli ainakin kahta lajia, kokometallisia ja sellaisia, joihin voi laittaa uunissa lämmitettyjä kiviä koteloon. Olen oikein muistavinani, millainen kevennys sähkösilitysrauta oli, kun niitä alkoi näkyä kaupoissa. Vanha käytäntö oli ollut, että raskaat ja ikävät työt oli taloudessa jätetty naisille.  Muuan vasta joitakin vuosia sitten kuollut muisteli, että kun heille rakennettiin asumukseksi omaa taloa, vesijohtoja ei säästäväisyyssyistä vedetty, ja lisäperustelu oli, että kyllä naiset jaksavat kantaa sen kymmenen – kaksikymmentä sangollista kauempaa naapurin kaivosta, mikä päivän kuluessa tarvittiin.

En muista liioin nähneeni räätälin saksia vuosikymmeniin, Ne olivat niin isot ja jäykät, ettei heikkovoimaisesta ollut käyttämään niitä. Mutta väittäisin että Helsingissä oli Esplanadilla vielä suhteellisen hiljan kangaskauppa, jossa kangasta myytiin suoraan pakasta.

Ja siihen toimeen tarvittiin kyynärkeppi, puinen mittatanko. Ja vanha esimerkki siitä, miten etsivä aseen löytää, oli puntari, koukulla ja liikkuvalla kahvalla varustettu koje, joita niitäkin näki kauppatoreilla taannoin, kalakauppiailla kumminkin.