Nainen hukkasi hattunsa

Hattu on hukassa. Tätä ajatellessaan hän kalpeni ja punastui, mies.

Hän meni autoon ajatellen särmikkäitä tuoksuja ja purskahti itkuun. Lasinpyyhkijät eivät auttaneet. Ne olivat väärällä puolella lasia. Hän näki hatun, mutta se olikin rastas.

Hän ajatteli sanoa, että naakat ovat vieneet sen hatun tai se pienikokoinen harakka, joka pihassa hääri. Mikä on katkerin ajatus, hukattu hattu vai hukattu elämä?

Seuraavassa kuvassa kaikki ovat matkalla kartanoihin, eikä hattu muistu enää mieleen. Mustio on toista maata, melkein toista maailmaa. Puistossa on jopa korkkipuu ja hyvin ihmeellisiä kuusia. Puisto on suuri. Ruoka on hyvää. Siihen on päässyt lorahtamaan herkullisuutta. Numella käyvät tuulet ja tuntemattomat, kunnes ilma pysähtyy. Tekee mieli sanoa, että nyt on lämmin, vaikkei se muuta asiaa muuksi.

Toisen ruukin nimestä on tehty Fiskari. Ennen se oli Fiskars. Sen tunsi koko Suomen kansa, ja Billnäs oli silti vaikeampi nimi lausua.

Näyttelyssä oli kirveitä. Ainoa mielenkiintoiset olivat ne nykyiset, joita myydään rautakaupassa. Niitä myydään yhtä kauan kuin on kirveelle töitä.

Kivikirveen tyyppi kertoo tutkijalle kulttuurinmuutoksesta. Joskus tutkija on tohkeissaan ja keksii ihan uuden nimityksen. Vasarakirveestä tulee sotakirves. Rautakausi päättyi, kuten tiedetään, eri aikaan eri puolilla, ja perinteinen raja on kirjoitetut lähteet. Siis Suomen rautakausi otti ja loppui noin vuonna 1100.

Arkeologi Unto Salo antaa jossain teoksessaan ymmärtää – hänellä on niitä teoksia monta ja vaikka hän oli pitkään professori, joukossa on aika villiä kamaa – että Gallén-Kallelalle sattui pieni huti. ”Sammon taonta” kuvaa ilmiselvästi raudan valmistusta suo- tai järvimalmista. Tulkinta vaikutta kuvaa tutkittua ja asiaa ajateltua vastaan sanomattomalta.

Rautaisen kirveen tutkinen näyttää kertovan vain sen, minkä tiedämme entuudesta. Ruotsissa oli mainio vuoriteollisuus eli kaivostoiminta jo varhain keskiajalla ja raudan käsittely oli etevää.

Kun nyt lukee jännityskertomusta esimerkiksi siitä, miten Kone ja Silta Oy sulautui itseään monin verroin pienempään Wärtsilään, kiitos Vikkelä-Ville Wahlforsin, metalliteollisuuteen liittyviä mietintöjä lukee itku kurkussa. Komitean jäsenet, usein pääjohtaja Ryti ja johtaja Paasikivi, käsittelivät Boforsia yhtenä yhtiönä yhtiöiden joukossa. Vaikka kansainvälinen ilmapiiri oli jatkuvasti jännittynyt, kysymys tykeistä ja teräksestä käsiteltiin sangen maltillisesti, ja piikkilankaakin oli vasta tilauksessa, kun sota syttyi. Legendan mukaan armeija ryösti heinäpellot koko Kaakkois-Suomesta tuon tarpeen tyydyttämiseksi, mutta puhelinjohdintakin jouduttiin vetämään kirkaslinjana hangelle, kun joku oli unohtanut tilata viestiaselajille piuhaa.

Käynti Mustiossa ja Fiskarsissa ja ajo Billnäsin ja Taalintehtaan läheltä palauttaa mieleen vanhan ajatuksen. Miksi ei Suomen 1900-luvun historiaan kirjoiteta osakeyhtiöitä pitkin. Vasta vakuutus- ja pankkiyritysten merkitys kansalliseen reipastumiseen (fenno-afäärit) on saanut selvitystä. Mutta esimerkiksi Imatran voima ja Enso, ensimmäiset valtionyhtiöt!

Huomenna tai pian kirjoitan Hjalmar Linderistä, joka mahdollisesti oli Suomen 1900-luvun mielenkiintoisin henkilö, maan rikkain mies ja kesäkuusta 1918 halveksituin, koska hän oli korottanut äänensä puolustaakseen malttia punavankien kohtelussa.

Jopa Wikipedia kertoo suoraan, että Linder oli ”biseksuaali”, joka tarkoittanee tässä yhteydessä, että vaimo Sofie Mannerheim ei pitänyt asianmukaisena tuoreen puolisonsa löytämistä sängystä toisen miehen kanssa. Mielenkiintoista kyllä, tämän veli Carl Gustaf Emil ei tykännyt huonoa. Herrat metsästivät edelleen yhdessä. Linderin loppu oli traaginen. Mustiokin meni valtiolle tai muille keinottelijoille.

Tätä kirjoittaessani keksin, miten sen hattuasian voisi järjestää. Eräässä televisioidussa gaalassa kauniilla kuuluttajattarella oli käsitykseni mukaan päässään naapurin kissa. Siinä ratkaisu! Ja halpa.