Sotakartta

Osa lukijoistani on kavahtanut sota-aiheitani. Yksi tavallinen perustelu on, että tuo on menneisyyttä, jonka penkomiseen ei ole aihetta. Ukrainan tapahtumien johdosta ilmasto on muuttunut. Kuinka moni mahtaa vilpittömästi uskoa poliitikkojen sinänsä väistämättömiä väitteitä, ettei meitä uhkaa Venäjän taholta mikään. Hiiren hiiskausta ei ole kuulunut siitä, ketä muuta vastaan armeijaa, energiahuoltoa ja elinkeinoja olisi varustettava. Kohdistuuko meihin uhka Saksan ja sen liittolaisten kannalta?

Venäjä on nyt julistautunut takapajuisuuden todelliseksi kotimaaksi. Itse asiassa se on ollut sitä hyvin kauan. Neuvostoliiton aikana, aika ajoin, moni uskoi puheisiin edistyksestä ja työläisten paratiisista. Sitä ei kerrottu, että ”työläinen” tarkoitti virallisesti sertifioituja puolueen ja salaisen poliisin miehiä.

Nykyinen psykiatria osaa jossain määrin käsitellä pelkoja. Olen nähnyt tilanteita. Ihminen menee kerrassaan sekaisin, jos polulla on käärme, viaton ja kaunis kyy. Siinä alkaa ilmeisesti flamenco ja vihlova kirkuminen päälle. Vakiintunut viha taitaa heijastella jopa tuollaista pelkoa. Olen nähnyt ihmisiä, jotka melkein vihaavat koiria. Tietämissäni tapauksissa takana on paha lapsuudenkokemus. Juoksin itsekin pakoon naapurin Rippeä, mutta onnistuin. Tai siis pystykorva jäi tontinrajalle haukkumaan. En saanut pelkoa. Tältä osin 50 tai sata vuotta harjoitettu kirjoittelu ryssävihasta ja russofobiasta on pintapuolista. Nähdäkseni piintynyt epäluulo on elämänaikainen tunne ja siirtyy siten oppimisen kautta seuraavalle sukupolvelle.

Tuon vakaan tunnetilan ikävä puoli on totuuden kieltäminen. Emme me vieläkään tunnusta, että käsissämme menetti henkensä 30 prosenttia neuvostoliittolaisista sotavangeista, kun taas englantilaisten saamista vangeista menetti henkensä 0,1 promillea. Vain Neuvostoliitto ja Japani ja tietysti Saksa pääsivät samaan. Myös sota-ajan perus-suomalaisten laitoshoidokkien tavatonta kuolleisuutta on vahvoin perustein väitetty tahalliseksi.

Tuo Karttakeskuksen uutuuskartta on tervetullut ja kallis. Siinä on myös vikoja.

Matka rajalta Rukajärvelle on hirvittävän pitkä. Jos sen ajoi kuorma-autolla päivässä, hyvä. Tien kunnon takia vertailu on mielivaltaista, mutta sanotaanko sama kuin vanhoja teitä Helsingistä Jyväskylään.

Kartat ovat jopa tekijänoikeuden suojaama. Näytettävien maaston piirteiden valikoiminen on luovaa eli sekä kokemusta että omaperäisyyttä vaativaa, vaikka kieli on vakiintunut. Tässä tapauksessa kieli tarkoittaa karttamerkkejä värikoodauksineen. Punainen on tie ja sininen on vettä.

Vaikka karttapuoli on yhtiöitetty, kilpailua ei oikein ole, ja sen näkee hinnoista. Juuri tämä kartta kärsii pahoin autoilijan tiekartan perinteestä. Siinä ei ole soita eikä korkeuskäyriä. Sodankäynnin vaiheitten kannalta ne olisivat yhtä tärkeitä kuin tiet ja vesistöt. Ei kukaan tiedä enää, että esimerkiksi Rukajärvellä oli hirveät suot ja erittäin hallitsevia mäkiä ja vaaroja. Rajan takana on maastoa, joka kertoo paljonkin Suomesta sellaisena kuin maa makasi yli 200 vuotta sitten.

Karttojen kehittäjät ovat kunnostautuneet kuluttajatuotteissa. Nokian käyttämät kartat ovat jo syrjäyttäneet navigaattorin, ainakin minulla. Kun tahdon tietää, missä on Kattilatanhua ja miten sinne pääsee tai joutuu, katson verkosta Espoon opaskartan, koska siinä on kultaakin kalliimmat läpiajokiellot. Espoo on täynnä katkaistuja katuja. Niin pitääkin olla.

Karttojen ratkaisua odottava ongelma on havainnollisuus eli toisaalta yleiskatsauksellisuus, toisaalta yksityiskohtien tarkkuus. Hämmästyin tietoa, että suunnistuksen kilpailukartta vaatii satoja, ehkä tuhansia työtunteja. Siellä vilkkuu laser maastossa pitkään, ja kartalle tulevat polvenkorkuisetkin kivet.

Oleelliset tiedot on edelleen kaivettava verkosta haulla Karjalan kartat, ja siitä vaikeudet alkavat. Kuuterselkä on kahden karttalehden saumassa. Verkossa oleva topografikartta on sinänsä erinomainen, mutta ongelmia aiheuttavat ladot, aidat ja vastaavat – oliko niitä esimerkiksi 1944 vielä olemassa. Myöskään kylän halkaisseita taisteluasemia – VKT-linja – ei ole esitetty, saati sitä kuuluisaa kenttäradan penkkaa, joka peitti ampuma-alan. Huolellisesti tutkimalla näkee lopulta, miksi Jääkäripataljoona epäonnistui ja hajosi hyökkäyksessä. Siellä hyökätiin peltoa ylämäkeen, jossa puna-armeija odotti suomalaisten kaivamissa asemissa. Tekemätön paikka.

En löydä kunnon karttoja Suomen elinkeinojen historiasta. Teiden historia on kaiveltava erikoisteoksista. Lainalaisuudet ovat samat kuin sodassa. Miten esimerkiksi Pohjanmaan vaiheisiin vaikutti maantie, joka loi rahdinajoonkin kelpaavan yhteyden Tampereelle yllättävän myöhään, 1800-luvulla. Vastaavasti maakunnan puukkojunkkarikauden lopetti rautatie. Silloin saatiin kasakat hätiin laittamalla pyyntö lennättimellä. Googlen kuvat kertovat, miten järkyttävä määrä maassa on nykyisin metsäautoteitä (ja ojitettuja soita). Puun korjuun sanotaan siirtyneen uitoista kumipyörille 1970-luvun alusta. Onko esimerkiksi Kuusamon – Oulun maantie, yksi ikävimmistä ajaa, juuri tuota perua?

Kauppaketjut ja pankit tiedämme – mutta miten paljon maalaisliitto on vaikuttanut maisemaan?