Surku

Tämä on ajankohtainen kirjoitus. Kiev, Odessa tai Lohja, ihmisten hulluus voittaa. Lohjalaisuus on minulle tuttua. Tuollainen kolmekymmentä vuotta mykkäkoulua turhan takia on normaalia käyttäytymistä.

Luettuani neljätoista Eeva Joenpellon romaania surkuttelen itseäni. Nyt ne on taas luettu. Kirjoissa onneksi on sama piirre kuin ihmisissä. Vaikka välit viilenisivät ja varjot haalenisivat, aina voi tutustua uudestaan. Eivät ne kirjat sitten olleetkaan sellaisia kuin oli tyhmyyksissään luullut muistavinaan. Eivätkä ihmiset.

Lohja-sarja jatkuu lukijan päässä, vaikka kirjat ovat lopussa. Jäikö Anja Talvisodan aikana kiinni yrittämällä loikata Neuvostoliittoon vai rauhoittuiko hän odottamaan maailmanvallankumousta kahvilanomistajattaren sisarena Lohjalla? Dementoituiko Hänninen lopullisesti ennen kuolemaansa? Entä Salme, ihana Salme, ja hänen mahdottomiksi menneet polvensa? Tuliko Lauri Julinista sodissa sankarivainaja vai pataljoonan komentaja?

Vastaukset löytyvät Joenpellon muista romaaneista, joissa on koko ajan kysymys karmivasta oikeudenmukaisuudesta ja sen ohella ihmisen luovuudesta eli kyvystä sepittää valheita vaelluksestaan ja vielä uskoa niihin. Koska Lohja-sarjassa on kauppiaita kaksin kappalein, lukijalle tulee hyvin selväksi, mikä on se asia maailmassa, johon voi varmasti luottaa, nimittäin ihmisten määrättömään itsekkyyteen.

Kärsikö suomalainen romaani Joenpellon ainutlaatuisesta menestyksestä, kun yleisö ja arvostelijat olivat aivan yksimielisiä neljän romaanin sarjasta? Joenpelto on joutunut hiukan unohduksiin. Uusia painoksia on myynnissä vain pari; romaanit ovat hyllyssä kirjastoissa.

Miten siinä niin kävi, että osallistuvan ajan, voimakkaan vasemmistovirtauksen ja räyhähenkisen stalinismin vuosikymmenien monumentiksi jäi erittäin ei-vasemmistolainen Lohja-sarja? Teos on ihmisten tarinoita sattuman ja sisun kuljettamina.  Linna kuvaa yhteiskunnan murtavia voimia, myös hyvinvoinnin lisääntymistä ja tuloerojen tasaantumista, ja on loistava ihmiskuvaaja. Joenpellon teoksessa on aatteita vähän. Maailmaan mahtuu puhetta, mutta puhe ei paina paljon. Tämä on puheen varassa olevalle kirjailijalle mainio lähtökohta.

Veijo Meren tai Hannu Salaman olisi pitänyt kirjoittaa se suuri modernistinen romaani. Sellaista ei tullut. ”Siinä näkijä missä tekijä” on hieno, mutta kerronnan ei ole tarkoituskaan kasvaa kuvattaviensa yli. ”Peiliin piirretty nainen” on mainio, mutta kuten ”Manillaköysi” se sitoutuu jäätävän kuumaan.

On välillä viitattava Päätalon Koillismaa- ja Iijoki-sarjoihin. Niitä pidettiin epä-romaaneina ja taitamattomasti kirjoitettuina. Arvostelijat alkoivat muuttaa mieltään, kuten äskettäin on osoitettu. Päätalon 3,5 miljoonan niteen kokonaismyyntiin ei ole päästy ennen eikä jälkeen. Joenpelto on myyty yli 1 miljoona.

Myydyimpien kirjojen listat ovat ikävää luettavaa, mutta historiallisen suuret luvut merkitsevät jotain. Linnasta on sanottu, ettei kukaan ole yhdistänyt luokkia ja sukupolvia niin kuin hän. Tuollainen ei tarkoita mitään, paitsi että lauseen muokannut ihminen on pitänyt ”yhdistämistä” myönteisenä asiana.

Hämmästyttävästi Joenpeltoa sanotaan monissa kirjoituksissa ”realistiksi”. Hänen suosikkinsa 1940-luvulta asti ja luultavasti hänen kerrontaansa eniten vaikuttanut kirjailija oli William Faulkner, modernisti.

Tavalla tai toisella olin onnistunut jättämään huomiotta, että juuri Lohja-sarja on juuri minulle kiusallisen henkilökohtainen. Aikakausi tosin on toinen, 1919 – 1931. Romaanissa on maalaiskauppias, kuten isoisäni, ja sinne tulee kuin tyhjästä monipuuhainen kauppias, joka ostelee Terijoelta huviloita, kuten isoisäni. Tosin meillä ei myyty pirtua, mutta tiedän kyllä, kuka myi. Ja mukana on nuori mies, joka lukee lakia ja ryhtyy hiukan yllättäen asianajajaksi maalla, itselleen vieraalla paikkakunnalla, kuten isäni.

Tietääkseni Joenpelto ei kirjoittanut ulos tutkijoiden usein väärin käsittämää asiaa, nimittäin sitä, miten vähän Suomi todellisuudessa muuttui 1945 – 1962. Ei siitä ole kirjoitettua hyvää romaaniakaan.

Miten Suomi olisi ollut erilainen kuin niin sanotut Itäblokin maat, joissa hämmästyttävän moni säilytti 1945 asemansa vaihdettuaan nopealla ranneliikkeellä hakaristin punatähdeksi? Meillä ihmiset ja rakenteet jatkoivat yli sodan, asutustoiminnan, sotakorvausten.

Nyt haluan ymmärtää, miksi Odessa ei ole Lohja. Luen sivuhenkilöitä: uusmaalaisten takana on muualta kulkeneita työläisiä, pohjalaisia rikkureita, vienankarjalaisia, kihlakunnantuomari ja muutama ruotsinkielinen patruuna. Kaikki ryhmät suhtautuvat toisiinsa kielteisesti.