Elämäkerrat

Epätoivo on suuri synti ja paha erehdys. Sen vuoksi katumus on useimpien lääkkeiden tavoin kahdensuuntainen, parannus tai myrkky, annostelun mukaan.

Kerran toisensa jälkeen lykkään jatkuvasti liian laajaksi kasvavan Joenpelto-kirjoituksen alistamista tämän osoitteen lukijoille. Yritän ymmärtää, miten vahvan vasemmistolaisen Suomen (1970-luvun) ylivoimainen romaani (Lohja-sarja) oli niin selvästi ei-vasemmistolainen.

Mahlamäen kaikin puolin hyvä, korkeintaan loppua kohti esimerkiksi ”Rouva Gladin” käsittelyssä hiukan hervahtava elämäkertateos on aukkoinen. Niin pitää ollakin. Sekä kuoleman jälkeen kirjoitettujen että ruumiin itsensä laatimat teokset ovat hyvin vaikeita toisten ihmisten takia. Se ei ole juridiikkaa vaan päinvastoin inhimillistä. Joenpellon tuotannon teemaksi on nostettu ihmisiksi elämisen kysymys.

Avioliiton kariutuminen, toisen ja sitten ymmärtääkseni toisenkin pojan kuolema ja lopulta pystypäinen, vanha nainen aivan liian suuressa talossa, on tarina, johon ei pidä kajota. Kuka tietäisi avioliittojen ja perhesuhteiden salat? En minä ainakaan.

Jotkut ystävälliset ihmiset jaksavat aivan ilmaiseksi pistellä blogiin kysymyksiä ja vastauksia, joiden sisältö osoittaa monumentaalista tietämättömyyttä tosiasioista. Joskus mietin stalkereiden sielunelämää; en ymmärrä sitä. Joenpellon vainoaja-tapauksessa olin hiukan mukana, vaikka isäni sitä hoiti, ja avioeroa samoin. Elämäkertaa lukiessa tuntuu edelleen uskomattomalta, että kaikkien näiden vihjaamieni suuronnettomuuksien keskeltä nousi Lohja II (Vetää kaikista ovista – Kuin kekäle kädessä – Sataa suolaista vettä – Eteisiin ja kynnyksille).

Siitä ei ole edes mainittavaa erimielisyyttä, että tuo teos on Linnan ja Waltarin rinnalla (ja minun kirjoissani Päätalon, mistä lienee suurtakin erimielisyyttä).

Eilen selvittämässäni yhteydessä jouduin myöntämään, että kirjoitin Helsingin Sanomiin harvinaisen itsepäisesti yksityisyyden suojasta ja tietosuojasta noin 15 vuoden ajan ja jouduin jakelemaan lausuntoja sinne ja tänne.

Ja se on tänäänkin aihe. Selvitin omia kokemuksiani yhdessä, oikeastaan kahdessa kirjassa 1990-luvulla ja sain ymmärtäväisiä lukijoita. Aihe ei ollut sen kummempi kuin puolison hidas menehtyminen armottomaan tautiin, perheen asioiden ja olon järjestely, väitöskirjan kirjoittaminen surutyönä ja toisenlaisen tasapainon etsiminen sisä- ja ulkotyön välillä virkoja vaihtaen. Ja uusi avioliitto. Tuo vaihe alkoi 1989.

Bachin kantaateista numero 21 tuli sitten myöhemmin läheiseksi. On se niin tuttu aihe, ”minulla oli paljon huolta” (Ich hatte viel Bekümmernis). Tässäkin suositeltava levytys muuten on Pieter Jan Leusink. Koopman on vähän turhan tulinen ja Herreweghe tuleton.

Mahlamäki mainitsee elämäkerrassaan, että parhaiten asioista tietävät eivät käytännössä koskaan kerro kirjailijoista välttämättömiä tosiasioita. Päinvastoin yleisessä kirjallisuustieteessä kehittyi jo ennen sotia ja tuli tänne sotien jälkeen sievä oppi: kirjailijan elämänvaiheilla ja hänen kenties pontevastikin ilmoittamillaan tarkoitusperillä ei ole mitään merkitystä teoksen käsittämisen kannalta. Jos kirjoittajalla oli jokin tarkoitus, se jäi toteutumatta (”intentioharha”).

Muodin rikkoi Pekka Tarkka, jonka kirjat Joel Lehtosesta ja Pentti Saarikoskesta ovat mielestäni esimerkillisiä. Ehkä uskallan juoruta sen verran, että eräissä noiden tutkimusten kannalta hyvin toisarvoisissa asioissa olin mukana miettimässä, mitä voi julkaista ja mitä mielellään ei, ja tämä tapahtui yhteisymmärryksessä kaikkien asianosaisten kanssa. No, Lehtonen oli määrännyt kirjeenvaihtonsakin tuhottavaksi, ja olen edelleen sitä mieltä, että vainajan viimeinen tahto oli jätettävä huomioon ottamatta.

Rehellinen ja taitava elämäkerran kirjoittaja on silti vaikeuksissa, kuten tänään lataamani Agneta Rahikainen ”biomytografiassaan”. Hänen esittelemänsä tutkimuksen ongelmat koskevat kaikkea kirjallista jäämistöä. Hyvä nyrkkisääntö on, että kirjailija valehtelee aina. Kirjeet ja haastattelut ovat usein kuin jonkin mieleen tulleen roolin edellyttämiä tarinoita, joiden aineksena on enemmän tai vähemmän tarkistettavissa olevia asioita. Tutkijan erikoisvaikeus on keskeinen kysymys, mitä ei kerrota. Syy voi olla a) kerrottavaa ei todella ole; b) kertomus on vahingossa tuhoutunut; c) kertomus on tuhottu.

Pidin suuni kiinni, kun kiivaanoloinen henkilö korotti äänensä ja läksytti silloin jo iäkästä miestä, kauppiasta, kirkkovaltuuston jäsentä, kokoomushenkistä, ettei tämä tiedä työväenluokan kärsimyksistä yhtään mitään. Minä tiesin ja olin itse asiassa tutkinut valtiorikosoikeuden paperitkin. Puhuteltu oli ollut loppuvuoden 1918 Hämeenlinnan vankileirillä ja 1917 hyvinkin hartaasti työväenliikkeessä.