Rouva Glad ja laki

Joenpelto on Aleksis Kiven jälkeen kiihkein riita- ja rikosasioiden kuvaaja kirjallisuudessamme. Kivi teki kokonaisen näytelmän ”naimakaupan” sitovuudesta, ja jo alussa kiivaillaan asiakirjan muodosta – onko alaikäisen oma nimikirjoitus tarpeellinen paperissa, jota tarvittiin kuulutusten ottamiseen. Ja siinä isossa romaanissa Kivi osoittaa järkyttävää maaoikeuden osaamista ja viljelee runsaasti pikkurikosten kuvauksia, kuten kysymykset vahingonteosta ja hätävarjelusta (Hiidenkivi), törkeä tappelu (Toukolan poikien kanssa) ja – veljeksethän erosivat Euroopan Unionista muuttamalla Impivaaraan, mutta anoivat uudestaan jäsenyyttä muuttamalla takaisin kylään ja lupaamalla elää ihmisiksi.

Joenpellon omassa suvussa oli omituinen perintöjuttu. Vanhin poika oli jäänyt ilman suvun maatila, joka oli mennyt nuorimmalle vanhempien elatusvelvollisuutta vastaan, ja senkin saaja laiminlöi. Parhaaseen suomalaiseen tapaan veljekset pitivät mykkäkoulua koko ikänsä, ja seuraava sukupolvi perässä. En ole aivan varma, mutta niin ymmärsin elämäkerran, että Joenpelto kävi itse tahtomassa, ettei tiettyjä sukulaisia vain haudattaisi kirkon lähelle sukuhautaan. Kun pyyntö todettiin kirkkolain vastaiseksi, kirjailija hirmuistui. Kiukussaan kirkkoon hän sekoitti lampaat ja paimenen.

”Rouva Gladissa” on tärkeä juridinen juoni, joka lienee jäänyt yleisesti huomaamatta. Rouva on päätynyt nuorena aivan epäsäätyiseen avioliittoon agronomin kanssa, joka on perivä kartanon. Hän synnyttää yksin käsin tehdyn lapsen miehensä oltua pitkään poissa, ja allekirjoittaa appivanhempien esittämän paperin, jonka johdosta vauva adoptoidaan tuntemattomaan paikkaan.

Vieraan työmiehen kanssa tehty lapsi olisi aikanaan perinyt sen kartanon, koska vanhan lain mukaan isä oli aina se, joka oli naimisissa lapsen äidin kanssa, eikä minkäänlaista isyyskannetta voinut nostaa. Vanhan lain nimi oli täsmällinen, laki avioiliiton ulkopuolella syntyneistä lapsista.

Tämä yleiseurooppalainen sääntö (pater est quae nuptiae demonstrant) on koko kartanokirjallisuuden läsnä Bronteista ja Jane Austinista alkaen. Kartanon tyttö oli vaarallinenvahdittava, jos hän vaikka muhinoi puutarhurin kanssa, kuten Lady Chatterley suvaitsi tehdä (vai oliko se riistanhoitaja). Esimerkiksi Englannin laki muokkautui vastaamaan kysymykseen, missä määrin lapsia saa syrjiä perintöasioissa. Aateliset saivat. Oli meilläkin ”sääntöperintö” (fideikomissi): perijä ei saanut myydä maata, vaan oli velvollinen siirtämään sen seuraavalle polvelle.

Suurissa osissa Länsi-Suomea oli tapa – ei laki – että yksi lapsi, yleensä vanhin poika, peri talon, ja muille annettiin vaikkapa vaateharja perinnöksi. F.E. Sillanpään isä oli tuollainen tukkijätkäksi tuomittu nuorempi veli.

Koko Joenpellon tuotannossa kulkee vahva luonnonoikeudellinen juonne. Jossain lakikirjojen tuolla puolen on oikea, todempi laki. Ja tietenkin kirjailija sekä kirjoittajana että henkilönä tuntee tuon lain ja arvioi noudattavansa sen ääntä.

Jopa myöhäinen ”Tuomari Müller, hieno mies” on oikeastaan tällainen tarina. Onko pirtua trokaamalla ansaittu raha saastaista? Trokarin poika päätyy pankinjohtajaksi juuri ennen kasinotaloutta ja joutuu seuraamaan, miten rahaa saastutetaan pääkonttorissa. Kuten Joenpellon myöhäistuotannossa yleensä, kaupungin johtavat virkamiehet ovat kelmejä. Romaanissa ”Rikas ja kunniallinen” kelmejä taas ovat vävyt, jotka vetävät mukaan tyttäretkin.

Ihailen Joenpellon taitoa kuvailla mutkikkaita lakiasioita täysin käsitettävästi. Jopa kunnallinen kähmintä kaavoitustemppuineen on hyvin hallinnassa, ja samoin Lohja-sarjassa keskeinen kysymys Matti Reiman bulvaanilleen kauppias Hänniselle jättämistä vakuuksista eli kiinnitetyistä haltijavelkakirjoista. Siinähän käy niin, että epärehellisen liikemiehen (Reiman) vaimo ja tämän kommunistisisar rikastuvat – romaanin päätyttyä, isänsä kuoltua. Kommunisti perii maan…

Joenpeltoa on paljon kiitetty kuvausten yksityiskohtaisuudesta ja elävyydestä. En tiedä, onko tässä käsiteltyyn asiaan kiinnitetty huomiota. Hän kuvaa milloin pankkitoimia, milloin grynderin temppuja 1920-luvulla (Rouva Gladin toinen aviomies), milloin kauppiaan huolia, joskus työriitoja ja työehtosopimusta, joskus nerokasta, rankaisematta jäävää kuolemantuottamusta (raitistuneelle juopolle väkipakolla viinaa ja sydänkohtaus siitä), yksityiskohtaisesti kiinteistön pakkohuutokauppaa (Julin) ja ulosmittauksen pakoilua (Reima). Vain Julinin myöhemmin muutettu testamentti suhteessa pojan lakiosaan on oikeudellisesti hiukan outo. Upa Kangas – teetä tästä gradu!

Avain on useassa kirjassa repliikkinä. Tappioihin ei pidä pysähtyä sen enempää kuin voittoihinkaan. On jatkettava. Viittaus tarkoittaa kaksinkertaista kirjanpitoa. Uskottava tieto liiketoiminnasta – elämästä – saadaan vasta tilinpäätöksestä. Siihen asti on huolehdittava etenkin rahoituksesta – elämisestä. Mahdollinen voitto on luultavasti jo osaksi käytetty, kun sen voisi nostaa. Ihminen ehkä saa sen, mitä oikein kovasti tavoittelee, mutta myöhään, niin myöhään, ettei se enää oikeastaan tunnu miltään. Johtopäätös, jota Joenpelto ei esitä selvästi, on instituutio – maa, liikeyritys, kunta, valtiokin. Niiden on elämä.