Ovissa juostaan. Eilen kävi Äiti.
Vapun vireeseen, olkoonpa ylä-, ala- tai tasavireiseen sopii
hyvin Bach. Älkää tehkö niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä saarnaan.
(Itse virittäydyin pienellä g-molli-fuugalla BWV 525 avain erinomaisena pianoversiona.)
Hakemalla Spotifystä ”Baroque Beatles” löytää sekä löysästi
hiukan barokin sävyihin käännetty Beatles-sävelmiä, jotka ovat juuri ja juuri
Vaputtimen veroisia, että etenkin Peter Brainer Chamber Orchestran ”konserttoja”.
Penny Lane muunneltuna mitä aidoimpaan Händelin Concerto
Grosso –muotoon on oikein hauska. Bachin henkeen kontrapunktin lisäyksellä
saatetut ”Hey, Jude” ja ”Yellow Submarine” eivät ehkä ole yhtä onnistuneita.
Mutta karnevaaliin kuuluu Retuperä, jolle muistelen Panulan
tai Berglundin joskus kirjoittaneen Beethovenia, tai P.D.Q. Bach eli ”Professori
Schickele”. Edellä mainituille barokkibeatleseille vetää hyvin vertoja ”pahantuulinen
piano”. The Ill-Tempered Clavier”, jossa täsmälliseen J.S. Bachin tyyliin on käsitelty
mm. Big Benin kellon lyöntien melodia, vähäisten humppa-lisäysten kera.
Vappu tai ei, kaikenlaisen median Bachia on todella paljon
ja lisää tulee jatkuvasti. Vanhoina pahoina aikoina surtiin, että niinkin hyvä
säveltäjä meni luomaan epämääräistä kirkkomusiikkia.
Vaikka taiteella on aina tehty poliittista propagandaa,
jostain syystä menneet intoilijat eivät viitsineet ymmärtää, että
kirkkomusiikki eli kirkoissa esitetty musiikki oli sosialismin hengessä
julkisin varoin kustannettua antia kaikille. Tiettävästi kirkkoon sai kävellä
kuka tahansa ja pitää hyvänään, mitä siellä satuttiin esittämään, esimerkiksi
Bachia. Hyvin demokraattista, vaikka tuota sanaa ei varsinaisesti ollut
keksitty 1700-luvulla.
Kommentin sitä vastoin vaatii DDR-henkinen musiikkitiede.
Myös Suomessa ja etenkin Yleisradiossa tuotiin väkevästi esiin muka muunlaista
Bachia ja rohkeimmat väittivät, ettei säveltäjälle itselleen teosten väitetty
uskonnollinen puoli ollut erikoisen tärkeä.
Tuo ajatus oli niin järjenvastainen, että moni uskoi sen
mielellään. Tuon ajan Saksassa eli ennen Ranskan valistusoppeja se, ajatus,
ettei mitään Jumalaa ole olemassa eikä tarvita, olisi ollut yhtä
epätodennäköinen ja yllättävä kuin että kuninkaan tai keisarin sijasta pitäisi
siirtää valta kansalla, perustaa tasavalta. Kun sellaistakaan ei ollut
oikeastaan keksitty ja kuninkaat olivat yhtä itsestään selviä kuin kannot
kaskessa. Kun tuo ajatus sitten keksittiin, se oli vallankumous,
kirjaimellisesti.
Bachin oman Raamatun löytyminen on kyllä todiste siitä,
ettei kristinusko ollut Bachille yhdentekevä asia. Ahkerasti käytetty kirja on
täynnä omistajan omakätisiä merkintöjä, jotka laajasti kommentoivat tekstejä ja
osoittavat sekä paneutumista että ymmärrystä.
Bach-tutkimus suurin haaste tulee kyllä jäämäänkin ratkaisua
vaille. Miten heikonlaisesti koulutettu, tavoiltaan ja tottumuksiltaan
keskinkertainen, kaupungin edustajien kanssa mielellään rettelöivä pikku
kanttori sitten sävelsi musiikkia, joka kerta kaikkiaan on niin hyvää.
Tuo Beatlesin ja Bachin paneminen peräkkäin ei ole aivan
sattuma. Klassisesta musiikista tiedetään, että 1800-luvulla se oli silloin
tärkeän, nousevan porvariston yksi keino ihailla itseään ja korostaa asemaansa,
etenkin verrattuna matalaotsaiseen rahvaaseen, jolla ei ollut edellytyksiä
ymmärtää korkeita asioita. Tuon perinteen tunnen kokemuksestani. Olen syntyisin
maailmasta, jossa kaikille niille, joiden laulun numero oli 7 tai vähemmän,
sanottiin että älä kuule viitsi pelleillä, kun et kerran musiikista mitään
ymmärrä.
Mutta 1700-luvun musiikki oli se puuttuvaksi luultu silta
Euroopan pitkän perinteen ja tieteellisen vallankumouksen välillä. Niinkin on
sanottu, että Bach oli musiikin Newton. Se on tavallaan hyvin sanottu – mutta ei
kuitenkaan. Häneen henkilöityvä vaihe toi taivaalliseksi ja joka tapauksessa
papilliseksi väitetyt ilmiöt ihmiskykyjen piiriin ja osoitti oivalluksen,
oikeastaan järjen suuret mahdollisuudet niinkin vaikeasti käsiteltävällä
alueella kuin soitto ja laulu. Sillä tehtiin tiedostamatointa tietoiseksi.
Niin ikään omana elinaikanani, Suomessa 1960-luvulta alkaen
musiikki – kevyt musiikki, kuten silloin sanottiin – tuli osaksi kaikkien
nuorten elämää. Se lakkasi olemasta sellainen hairahdus kuin tansseissa käynti
oman viettielämän pyörteissä. Viimeistään 1960-luvulta musiikki (Beatles) on
kuulunut nuoruuteen kuin omituinen torvisoitto Vappuun.
En voinut vastustaa kiusausta laittaa kommentiksi vanhaa, lyhyttä blogikirjoitustani vuodelta 2006:
VastaaPoistaOpiskeluaikana minulle merkitsi paljon eräs pieni äänilevy, jota lainasin uudestaan ja uudestaan British Councilin kirjastosta. Se edusti monessa merkityksessä toista maailmaa kuin sen ajan Suomi. Myra Hess soitti siinä tunnetun pianosovituksen Bachin preludista "Jesu, bleibet meine Freude". Hienoja Bach -levyjä lainasimme jatkuvasti myös DDR:n kirjastosta. DDR oli ominut Bachin kuten Kemppinen mainitsee tänään kirjoituksessaan. (15.10.2006)
Ai Sinäkö mokoma se olit! - Olin saman levyn perässä itsekin.
PoistaDame Myra Hess (1890 - 1965) tuli kuuluisaki myös pommitusten aikana National Galleryssa järjestämistään ilmaiskonserterteista.
Minulla on jossain pianonuotti hänen kuuluisasta Bach-sovituksestaan (Kantaatti 147, Jesu bleibet meine Freude).
Nyt se on Spotifyssä. Tarmokasta paukutusta - aika hieno, ja niin toisenlainen kuin muistamaamme aikaan Suomessa suosittu esitystapa, joka muistutti elottomuudessaan poljettavaa ompelukonetta.
Käytimme tuota nuottia eräissä hautajaisissa. Lauloimme päälle oikeisiin kohtiin kysymyksessä olevan koraalin, virsikirjassa "Kristus, valo valkeuden". Löytyy tässä muodossa YouTubesta (Outokummun kirkkokuoro).
Englantilaiset tuttavat neuvoivat British Councilin, mutta köyhyys vei DDR:n kirjastoon. Sain mieheltäni nimipäivälahjaksi levysoittimen. Sen mukana tuli paksu Tamas Vasaryn Chopin-kansio. Muita levyjä ei ollutkaan. Sitten joku mieheni opiskelutoveri kertoi, että DDR:n kulttuurikeskuksessa on kuulemma paljon Bachia. Kukaan ei lainaa sitä sieltä. Monet levykansiot ovat avaamattomia. Mekin ihmettelimme, kun siellä ei näkynyt muita asiakkaita. Minuun suhtauduttiin hyvin epäluuloisesti, jopa töykeästi. Ahkerat Stasin agentit ottivat varmaankin selvää ahkerista asiakkaista, ja minähän olin ollut vaihto-oppilaana Amerikassa ja osapäivätyössä Finnish-British Societyssa. Mieheni sai parempaa kohtelua varsinkin naisvirkailijoilta, sillä hän oli siihen aikaan hyvin komea nuori mies.
PoistaKiva kommentti!
PoistaDemokratia sanana oli kyllä keskitty jo 1700-luvulla. Tuolloin sillä ymmärrettiin tarunomaista hirmuvallan muotoa, jollainen vallitsi peloponnesolaissodan aikaan monissa Kreikan kaupungeissa. Demokratiassa valittaisiin virkamiehet arvalla, maksettaisiin äänestämisestä ja päätettäisiin kaikista asioista yksinkertaisella enemmistöllä torikokouksessa. Sanalla ymmärrettiin enemmistön hirmuvaltaa.
VastaaPoistaVapun torvisoittoperinne on ymmärtääkseni jäänne puistokonserteista, joita sotaväen soittokunnilla oli tapana pitää säännöllisesti Helsingin ja muiden varuskuntakaupunkien puistoissa, erityisesti Kaivopuistossa. Konserttikausi alkoi varmaan joko vappuna tai Kukan päivänä. Nykyään Kaartin soittokuntaa näkee puistoissa harvoin, mutta onneksi on Retuperän WBK.
Vihje asian vierestä - Kaartin soittokunta (sen nimi on oikeasti hiukan monimutkaisempi) on tehnyt Jukka Perkon kanssa fantastista jälkeä. Kuulin livenä Perko-version Narvan marssista. Jo oli!
PoistaTotta puhut. Kaartin soittokunta on eräs maamme parhaista orkestereista ja ehdottomasti paras puhallinyhtye. Kaartin combo on mielestäni maan toiseksi paras jatsahtavan musiikin kokoonpano Don Johnson Big Bandin jälkeen. Viittasin lähinnä siihen, että 1800-luvulla oli rykmenttisoittokunnilla tapana soittaa puistoissa silloin, kun niissä muutenkin promeneerattiin. Nyt sotilassoittokunnat soittavat Esplanadilla vartioparaatin jälkeen, mutta kellonaika on sellainen, ettei työihminen pääse tätä kuuntelemaan. Sellaiseen, että soittokunta pitäisi säännöllisesti ilmaiskonserttia perjantai- tai lauantaiehtoisin Esplanadilla tai Kaivopuistossa, ei ole varaa. Eipä ole kyllä tarvettakaan. Radio ja äänentoistolaitteet on keksitty, jotta taustamusiikin luomiseen ei tarvittaisi isoa puhallinorkesteria.
PoistaEnglannin etelärannikon lomakohteissa tuollaista torvisoitettua promenadia by the Pier on edelleen.
PoistaThe Modern Jazz Quartetilla on mainio tulkinta Kristus valo valkeudesta nimellä Precious Joy (löytyy You Tubesta). Koko levy on kvartetin soittamaa Bachia. Ainakin maallikon mielestä levyä on vaikea pitää jatsina, mutta herrathan konsetoivatkin smokeissa.
VastaaPoistaKalevi Kantele
Hauska kun muistit. Luulen että juuri tuota levyä soitettiin hyvin, hyvin ahkerasti.
PoistaWikipedia näyttää linkittäneen useimmat MJQ:n levytkin - siis 40 vuoden ajalta.
Oma suosikkini on edelleen "Lonely Woman", vaikka välillä haluaa kuulla säveltäjän, Ornette Colmanin repivää versiota.
Joskus vuonna 1986 paikkeilla heidät löysin, enkä ole vieläkään tointunut: The King's Singers. The Beatles Connection (valitettavasti ei Spotifyissa, mutta iTunesissa on: https://itunes.apple.com/fi/album/beatles-collection/id336834260?l=fi) vuodelta 1986 on sitä lajia verraton. Hyvin monessa muussakin lajissa ensemble on huippua, kuten pääsiäisenä Gesualdon Responsoriat Kiirastorstaille (on Spotifyissa).
VastaaPoistaTuo oli johdantoa. Valitettavasti mielestäni aivan kamala esimerkki Bach-jazzista on KS:n levyttämä Joululuoratorio (valitettavasti sekin on Spotifyissa), pahempaa on oikeastaan vain The Swingle Singersin koko tuotanto. Ja se on pahasti sanottu, mutta edelleen teemassa, koska SS sössi paljon Bachiakin.
BVW 525 tarkoittanee BWV 535 ja Silotin sovitusta, kiitos vinkistä.
VastaaPoistaMyra Hess ei paukuttele, hän oli pianisti, ei harjoittelija. Voi tarkastaa asian you tubesta.
Paukutusta syntyy kun itse yritän räpeltää tuota Hessin mainiota sovitusta, jonka ydin on legaton hallinta ja läpikuultavuus.
"Miten heikonlaisesti koulutettu, tavoiltaan ja tottumuksiltaan keskinkertainen, kaupungin edustajien kanssa mielellään rettelöivä pikku kanttori sitten sävelsi musiikkia, joka kerta kaikkiaan on niin hyvää."
VastaaPoistaIhan samalla tavalla kuin samantyyppinen I.Kant teki filosofiaa. Ihmisillä on ajatusharha, että jos joku on lahjakas ("nero") jollain ihailulla alalla, tämä heijastuu hänen muihin ominaisuuksi. Ei heijastu, esimerkki: Rousseaun omien lasten kohtelu.