Rutimuljus

Toistaiseksi emme ole siis ole saaneet selville, oliko Veikko Huovinen lintu vai kala, ja hänen elämänsä kertoja Panu Rajala. Ainakaan joku kommentoija ei tuntunut tietävän, että näillä kirjallisuuden ammattilaisilla on ollut totiset tuskat elämäkerroista. Puoli vuosisataa vallitseva mielipide oli, ettei kirjailijan elämän kuvaaminen ole oikeaa tiedettä ollenkaan. Siitä oltiin hissukseen, onko muukaan kirjallisuuden tutkiminen.

Tuo etenkin Amerikassa tähdennetty uuskritiikki meni sitten mailleen. Suomessa Pekka Tarkka nimenomaan keskittyi tutkimuksissaan kirjailijoihin vielä enemmän kuin heidän kirjoihinsa. Ei tämä ole pelleilyä – mitä lakimiehet ajattelisivat väitöskirjassa, jossa haettaisiin selitystä eri ihmisten tutkimustuloksille heidän elämänvaiheistaan? (Minua kiinnostaisi, ja onhan Kangas tällaista hahmotellutkin. Nähdäkseni esimerkiksi Kivimäen siviilioikeudesta näkyvät hänen vaihtuvat suhteensa Saksaan, ja lukisin kernaasti toisen maailmansodan vaikutuksista oikeudelliseen ajatteluun täällä.)

Tässä blogissa hakusana ”Rajala” antaa paljon tuloksia. Olen maininnut hänet vähän väliä. Hänen varhaista Sillanpää-tutkimustaan pidän joka tapauksessa erittäin hyvänä ja valaisevana.

Mutta Huovinen – hovioikeudenneuvoksena opastin kollegoitani menemään kotona sängyn alle piiloon ja huutelemaan sieltä hävyttömyyksiä vaimon vieraille – ”kikkeli”, ”perse”! Kollegat eivät lämminneet ajatukselle, vaikka Huovisen ”Jutta Granin uudessa miehessä” tapahtuu juuri tällaista, ja eräs hovioikeudenneuvos saa rouvaltaan kyytiä tuollaisen toimeliaisuuden puutteesta.

Veikko Huovinen oli vihainen mies, samoin kuin nulju veljensä Pentti. Edellisen kanssa olin hiukan tekemisissä, jälkimmäisen kanssa paljon. Rajala sivuuttaa kirjassaan Huovisen ”Talvituristin” vähällä ja niputtaa sen heikkoihin teoksiin. Minusta se on Huovisen paras, ja myös avain hänen tuotantoonsa.

”Talvituristi” on vakava kirja. Ihmiset kulkevat Pohjoiseen, kuolemaan. Tilanne on ikään kuin suuren, menetetyn sodan lopulta. Asetelmasta tulee mieleen Stephen King, mutta Huovinen kirjoittaa paremmin.

Hänen kirjojaan ja elämäänsä varjostaa Suuri Pelko. Joku voisi puhua lievästä vainoamisharhasta. Itse varoisin kyökkipsykiatriaa (paranoidinen psykoosi) ja puhuisin ”henkilökohtaisesta painajaisesta”. Jokin sellainen ajaa kovin monia taiteilijoita. Huumori, etenkin irvokkaaksi kääntyvä, on se kaikkein paras keino pelkojen pidättelemiseen. Konsta Pylkkänen souteli salaa suomalaisten sydämiin hyvin kauan sitten, mutta 2009 viimeisin elokuva ei sitten puhutellut yleisöä. Olisiko siinä unohdettu, että Veikko Huovinen kuitenkin oli vähän kuin Mikko Niskanen selvänä, raivoisa ihminen, monessa traaginen hahmo?

Suuri Sosialidemokraattinen Kertomus (hyvinvointivaltio, kansalaisyhteiskunta) ei kiinnostanut Huovista lainkaan. Hän vain istui Sotkamossa ja juputti. Mieleeni tulee epäajanmukaisuudessa Volter Kilpi, jolla tosin oli yleisiä mielipiteitä vaikka kuinka, mutta oman tiensä kulkija hänkin oli.

Tutkimus edistää asioita paljastamalla uusia yhteyksiä, jotain mitä ei ennen oikein tiedetty. Tutkijan on hallittava aikaisempi tutkimus, ja osoitettava se. Kirjallisuudessa arvokkainta on omakohtaisuus eli itse ajateltu, itse koettu, itse kivulla ja säryllä synnytetty.

Lyhyiden erikoisten Huovisen rinnalla on pitkien erikoisten Päätalo. Eikö olekin erikoista, että metsä ja maakunta voivatkin synnyttää näin erilaisia ihmisiä, vaikka ongelma on aivan sama, kova kipuilu, maailmassa viihtymisen vaikeus?

Rajala tuo usein esiin Huovisen myrrysmiehenä. Hänellä oli kaamea kyky nähdä tulevia. Hän kiihtyi 70-luvulla tosissaan ympäristön puolesta (Ronttosaurus) ja raivosi ökytaloista, höpöveneistä ja pösilöautoista, vaikka oli toki Tekniikan Maailman ja Tuulilasin kestotilaaja. Yhteys tämän päivän Perussuomalaisiin ei jätä hätkähdyttämättä. Huovinen ei välittänyt peitellä edes vihamielisyyttään muukalaisia kohtaan; hänelle tosin epäilyttäviä neekereitä ja vilunkimiehiä olivat myös useimmat helsinkiläiset, puhumattakaan oululaisista, varsinkaan läänintaiteilijoista.

Tämä viittaus ei tarkoita politikointia, jota Huovinen ei harjoittanut. Puhe on karsaudesta ja mielenkarvaudesta, sivistyssanalla resentimentistä. Ei siitä mihinkään pääse, että oudosti kirjailija puhuu parhaiten toisten, äänettömien puolesta pitämällä ääntä omasta puolestaan.

Kunpa joku kirjoittaisi vääränlaisen ja virheellisen tutkimuksen kustantajista. Miten paljon surullisia ja hiukan katkeriakin ihmisiä! Ei Hannu Tarmio sittenkään tainnut löytää onneaan varhaiseläkkeeltä. Ville Vikstenistä ei ole kuultu mitään eläkkeelle jäämisen jälkeen, vaikka hän oli niin keskeinen toimija. Entä Paavo Haavikko Otavasta tai suuri lahjakkuus veljen varjosta, Ville Repo? Minulle jäi vaikutelmaksi laajoista retkeilyistäni kirjakulttuurissa, että ainoa järkevä keino tulla toimeen kustannusliikkeen kanssa on omistaa se. Vaikka näyttää tämäkin Bonnierin oppi valuvan reisille…