Murha

 

Luultavasti poliisiromaani murhineen on eräänlainen kummitusjuttu. Kummitukset kiinnostavat ihmisiä, vaikka kummituksia ei ole olemassa. ”Kummitus” tarkoittaa jotain, mitä ei ole olemassa, tai jotain, mitä ei ainakaan osata selittää.

 

Suomessa surmattiin vuonna 2019 65 ihmistä. Kun olin itse tekemisissä henkirikosten kanssa – tuomarina – kirjallisuuden suosima ”mysteeri” oli se tekotyyppi, jota ei esiintynyt koskaan.

 

Kun kävin eri syistä kaikkiaan noin kahden – kolmensadan henkirikoksen asiakirjat läpi, mysteereitä ei edelleenkään ollut yhtään. Muutama oikeusmurha tuli vastaan 1930-luvulta

 

Kun henkirikos ja poliisin toiminta on niin suosittu aihe elokuvassa ja kirjallisuudessa, ykkösongelmakin on selvä. Miten voisi keksiä sellaisen henkirikoksen, jonka ympärille voisi kutoa viihdyttävän tarinan?

 

Lukija on pohjattoman suopea. Juuri ketään ei häiritse, että esimerkiksi Waltarin ”Komisario Palmun erehdys” on henkilöhahmoineen aika suoraan brittiperinteestä siirretty kuvio. Kevyt parodisuus taitaa olla samaa perua.

 

Toinen mestari, Aarne Haapakoski eli Outsider oivalsi saman. Pekka Lipponen, toisin kuin Kalle-Kustaa Korkki, oli hauska karikatyyri. 

 

Tällä hetkellä meillä näyttäisi olevan noin kuusi ahkeraa rikoskirjailijaa. Haluan nostaa vasiten esiin Seppo Jokisen, siltä varalta ettei hän olisi parista kymmenestä kirjastaan huolimatta osunut alttiin lukijan silmiin.

 

Mielestäni nämä komisario Koskisen johtaman tamperelaispoliisin tarinat ovat kodikkaita ja antaumuksella kirjoitettuja. Jos lukija ei tunne mitään mielenkiintoa Tammelan toria ja Hervannan seutua kohtaan, hyvä niin. Dekkarin edellyttämästä karsimisesta huolimatta minun silmissäni ja korvissani näihin tarinoihin on tarttunut paljonkin uskottavaa ja siten helposti takertuvaa.

 

Olen tunnustanut, että norjalainen Nesbø on mielestäni harvinaisen taitava jännärin kirjoittaja, ja lukeva yleisö on tiettävästi samalla kannalla. Tosin tavallisin vastaväite on tosi: kirjoittaja on kovin mieltynyt todella karmeisiin kohtauksiin, jotka ovat siis monelle liikaa. Itsehän nautiskelin Mankellin viipyilevistä, itsesäälin ja erilaisen niuhottamisen värittämistä romaaneista. Mankell kirjoitti sangen hyvin. Varsinainen suosikkini on muinainen sosialidemokraattinen ruotsalaisdekkari eli Sjöwall-Wahlö, ja omaan makuuni iskee parhaiten Leif G.W. Persson.

 

Nuorempia suosion saaneita on Pohjoismaissa monta, mutta murhakirjoissa on se täysin selittämätön piirre, että jotkut kolahtavat ja toiset taas eivät. Joka tapauksessa suupaltti, joka väittää dekkarin syntyvän tuosta vain, todella yrittämättä, puhuu pötyä. Ala on ehkä vaikeampi kuin taideromaani.

 

Jos paperinukkejaan värittää liikaa, ne ovat pilalla. Remes-oireyhtymä on vaikea. Läpikuultavan epäuskottavat henkilöhahmot pilaavat hyvinkin kehitellyn toiminnan. Ja tietenkin lukemisen tekee mahdottomaksi tunne, että teksti on peräisin automaattisorvista ja sapluunat on ostettu kaupasta, tai sitten silmän välttäessä varastettu. Mutta Seppo Jokisesta jää mukava mieli. Tavallisia jännäreitä tavallisille ihmisille ja suhteellisen tavallisia tekoja. Eikö se ole ihan kohtuullinen kaava=