Niin iloton

 

Maa- ja metsäelämä, ilotonta.

 

Nyt elävissä ja kirjoituksia lukevissa ei ole monta, jotka oikeasti tietävät mökkiläisyydestä eli tilastojen termein maaseudun tilattomasta väestönosasta eli maa- ja sekatyömiehistä ja heidän perheistään. Minäkään, kun olen vasta lähes 80-vuotias maaltamuuttaja ja vielä herraksi heittäytynyt, en tiedä paljon.

 

Jotain kuitenkin.

 

Tilaisuuksia palkkatyöhön alkoi aueta 1800-luvun lopulla. Siihen asti valtavasti yleisin kokemus oli köyhyys. Köyhyyden uskollinen seuralainen oli tauti. Näitten satoa ei silmä oikein erota hautausmailtakaan. Hautakivet tai niitä edeltäneet peltikilvet osoittivat useimmiten talollisten leposijoja, ja talollinen eli maata omistanut maalainen oli määrällisesti aika harvinainen ilmiö. Metsät saattoivat olla yhteisiä, eikä niillä ollut juurikaan rahallista arvoa. Vanhat valokuvat maaseututaajamista kertovat samaa kieltä. Metsä oli käytetty polttamalla puu takoissa ja kiukaissa ja vähäinen määrä kalupuina. Näkymät olivat aika autioita ja rääsyisiä.

 

Eräs tapa käyttää metsää oli vuosisatoja kaskenpoltto. Metsä kumoon ja tuleen. Pari kolme ruissatoa ja sitten muutto muualle. Peltoviljelystä on monin paikoin maata oikein kartat. Se edistyi hitaasti, eikä varsinkaan savimaiden kuopimiseen ollut oikein kalujakaan ennen kuin tulivat tehdastuotteet, esimerkiksi Fiskarsin kymppi, joita sai osuuskaupasta. Sellainen ihmelaite kuin kultivaattori eli pyöröäes oli nähty Amerikassa ja herätti Suomeen sovellettuna kovaakin vastustusta vielä omana elinaikanani. Risukarhilla ne isätkin pyyhkivät siementä näkymättömiin.

 

Vielä virsikirjassa huokaistaan kuin pientä ihmettä Luojaa, joka soi välillä ”puhtaan leivän” vuoden, eli saatiin jauhaa hampaan tyngillä leipää, jossa ei pettua eli männyn nilaa kuin nimeksi. Euroopan viimeisin väestökatastrofi tapahtui Suomessa 1860-luvun lopussa. Se sattui niin myöhään, ettei ehtinyt mainintana mukaan edes Aleksis Kiven suurromaaniin, jota kirjailija viimeisteli nälän raivotessa Siuntiossa ystävällisen mamsellin ylöspidossa.

 

Kirjallisuutemme näkyvät hahmot, esimerkiksi jätkä ja tukkilainen, olivat alkaneen puutavarakaupan muistomerkkejä. Ei ollut juurikaan uittoja, ennen kuin norjalaiset opettivat, eikä tukkilauttoja, ennen kuin tehtaat alkoivat tupruttaa. Jokin kotimainen operetti – Kaunis Veera – kuvaa halkokauppaa Pietariin. Se oli Saimaan rantamilla tuottoisaakin, joillekin. Edes kartanolaitos ei oikein juurtunut näille kivisille maille.

 

Olen kai ennenkin kehaissut, että omien sukulaisteni ammattitaito oli osaamista, miten petetään ryssää kaupoissa, myymällä naapurin metsästä märkiä sekahalkoja priima koivuna ja härskiä kesävoita ensiluokkaisena tuotteena. Tämä oli elämää Karjalan kannaksella. 

 

”Luonto” oli paha ja vastustettava asia, syntinen ihmisluonto tai ”korpi” eli Suomessa metsä ja suot. ”Hyvä luonto” oli romantiikan keksintö, edelläkävijöinä Rousseau, Goethe ja Schiller, ja välittäjänä Suomeen Topelius. 

 

Amerikassa Cooper ja Hawthorne kuvasivat luonnon tuhoajia, mutta toisen tavan oivalsi Thoreau. ”Walden. Elämää metsässä” 1854. Hollantilaiset ja englantilaiset olivat hävittäneet luontonsa jo keskiajalla niin että jälkimmäiset joutuivat haeskelemaan innoitusta tuulisesta Skotlannista. – Vanhemmassa kirjallisuudessa kauniiksi julistettu paikka on ”topos”, ja esimerkiksi paimenidylli on huolella kuvailtu todellisuutta vastaamattomaksi.