Vesunta

 

Ensin ajattelin ilkkua Kauko Kare -vainajaa siitä, että hän seilasi sodan kurjana kersanttina, kun taas esimerkiksi Eino S. Repo oli urhoollinen kapteeni ja komppanian päällikkö. Sitten selasin kirjaa taaksepäin. Kareen RUK:n oli keskeyttänyt sairaus, keuhkokuume. Lopuksi muistin, että samanlainen tapaus löytyy hyvin läheltä, minä. Sotaa ei kyllä ollut, mutta aliupseerikoulukin jäi kesken ja syy sairaus, aika pitkällinenkin. Korpraaliksi ylentämistä odottelen edelleen. Taitaa jäädä jämä saamatta.

 

Kauko Kareen kuvasta ilmenevä elämäkerta jatkaa Otavan nykyistä linjaa: B-luokkaa, huolimatonta työtä, ja toimituspuolikin antaa aihetta huomautuksiin.

 

Mutta matkalla välttää huonompikin ruoka, kuten Matkahuollon yhteydessä ennen sanottiin. Tosin tämä mainoslause taisi olla Äpy-lehdessä.

 

Toisin kuin kirjassa väitetään, Kare ei ollut sellainen ensiluokkainen kirjoittaja kuin esimerkiksi Yrjö Kivimies tai – Urho Kekkonen. Näppärä toimittaja kieltämättä mutta kieli vailla kuulautta. Vertaisinko aikakauden toisiin kivijalkakirjailijoihin, kuten Jouko Tyyri tai ajoin Holappa ja välillä Donner, mutta varsinkin Jerker Erikson.

 

Kirjan ja Kareen yhteydessä ensimmäisenä mieleen tuleva menekkiteos ”Tähän on tultu” on esimerkki. Nyt yli 50 vuoden jälkeen tuo kirja on merkittävä tapaus Kekkos- ja suomettumiskritiikkinä. Pitää paikkansa, että sellaista ei paljon esiintynyt. Ei siinä ole sellaista runsautta kuin esimerkiksi Poika Tuomisen muistelmissa.

 

Siinä mielessä on sääli, että tuokin kirja on sekava kokoelma kaikenlaista osittain sattumanvaraista aineistoa. Kekkosen harjoittamasta nyrkkivallasta ei sinänsä ole epäilyä. Kyllä 60-luvun loppu ja 70-luvun puoliväli oli outoa aikaa. Ja oli Kekkonen toki mies, jota sekä Ryti että Mannerheim luonnehtivat paskiaiseksi loppuvuodesta 1939!

 

Kauko Kare oli kartanon poika Hämeestä. Kartano oli tuo otsikon Vesunta, Hattulassa. Hänen isänsä, sukunimeltään pitkään Karén, oli Hämeenlinnan seudun mahtimiehiä. Kare oli siis varsinaista herrasväkeä. Nuoruusvuosina hänelle karttui merkittävä tuttavapiiri, joka sitten vähitellen rapisi.

 

Sellaisestakin olen joutunut keskustelemaan, että suomalaisista intellektuelleista pitäisi kirjoittaa jopa kirja. Olen vaimeasti vastustanut ajatusta. Kare voisi olla sellainen, sillä hänen toimintansa unohtuu ja hänen tuotantonsa on jo vanhentunut. Se on intellektuellin ja kirjailijan ero.

 

Paavolaisen ”Synkkä yksinpuhelu” ei ehkä ollut todenperäinen kuvaus, jollaisena kirjoittaja, maan ykkösintellektuelli sen tarjoili, mutta ajankuvana se on verraton. Se kuvaa nimittäin sodan jälkeisiä tunnelmia, vaikka näyttää kuvaavan sota-aikaa. Se edustaa hienosti uus-opportunismia ja sillä ansaitsi virkapaikan Ylessä ja välillä uuden ikkunaverhon ginipullon eteen.

 

Kare selitti olevansa sananvapauden esitaistelija, mutta jos kysymyksessä oli isänmaallisuus tai siveellisyys, sananvapaus unohtui. Hän tuomitsi jyrkästi Rintalan ja Salaman, jotka olivat sananvapauden kannalta hyvin merkittäviä. Salama kirjoitti ”Siinä näkijä missä tekijä” ja Rintala käänteentekevät ”Leningradin kohtalonsinfonian” ja ”Sodan ja rauhan äänet”. Kareen isänmaallisuus osoittautui naivismiksi ja aina vaaralliseksi haluksi olla oikeassa. Outoa muuten, miten yksitotisia nämä oikeuden miehet olivat! Tunsin myös Agapetuksen (Yrjä Soini), joka kirjoitti Pietarista hiilivalkeilla. Siltä mieheltä ei hevin hyyä herunut.