Tämä yksi ruotsinkielinen puoluejohtaja on niin
tunnettuinen, etten opi hänen nimeään. Holmström? Ei, Runar Holmström oli
toisen alan edustaja. Etupenkiltä sanottiin, että meinaan ajaa ojaan.
Ihmettelin kivitalon kokoista vaalimainosta. Tuumin, tunteekohan mainostaja nyt
sitten itsensä Staliniksi.
Yllättävissäkin asemissa ihminen toimii kauppiaana. Hän myy
itseään. Sen joutuu tekemään koirankesyttäjä ja eläimenkasvattaja. Se on
erikoisen tärkeää ala-asteen opettajalle. Lapset ja muut eläimet ovat hyvin
tarkkanäköisiä ja fiksuja. Double bind eli kaksoiskierre oli ainakin ennen
psykiatrian käsitteitä. Käsketään tädin syliin tai sedän polvelle, mutta silmät
ja asento kertovat, ettei tarjous ole vilpitön. Kun tällaista tapahtuu liikaa
ja liian kauan, lapsi kärsii ja voi joutua pysyvästi rempalleen. Ikään ja
ympäristöön nähden silmiinpistävästi liehittelevät ihmiset ovat ehkä kokeneet
juuri tuon käsittelyn.
Vaalien edellä itseään myyvä poliitikko tavallisesti
väärentää henkilötietonsa ja muokkaa elämäkertansa. Kai niin on pakko tehdä.
Poliitikko joutuu tekemään harkitsemattomia päätöksiä ja vastaamaan liian
lyhyellä miettimisajalla. Heiltä kysytään melkein pelkästään harmillisia
asioita.
Sanan ”demokratia” käytössä on yleensä sama virhe.
Käytännössä ja historiassa tuo sana ei tarkoita, että kansa olisi vallassa tai
että ihmiset saisivat päättää asioista. Silti tuollainen vihjaus on aina
mukana. Etenkin parlamentaarisesta demokratiasta kirjoitetaan jatkuvasti, ja on
syytäkin kirjoittaa. Myös kauppaoikeutta tutkitaan, vaikkei kukaan uskottele,
että ostaja olisi vähittäiskaupassa – tai muussakaan kaupassa – vapaa tekemän
rationaalisia ratkaisuja.
Etenkin laiskuus merkitsee enemmän kuin myymisen taito. Olen
itse hiukan perso leivälle, etenkin ruisleivälle. En lähde toiseen kauppaan
etsimään aitoa ruislimppua, joka olisi leivottu juuritaikinaan. Yleensä
ruisleipä ei tarkoita ruisleipää. Tyydyn siihen, mitä on käden ulottuvilla tai
olen ilman.
Erinäisten tutkimusten ja selvitysten jälkeen olen
vakuuttunut siitä, että näin se menee. Välimatka on painavampi tekijä kuin
tavaran hinta tai laatu.
On omalakisia alueita. Henkilöautot ovat olleet sellaisia.
Olen elänyt itse länsiautojen tulon, mutta ei mieleeni ole jäänyt muuta kuin
kaikkien yhteinen kokemus, neuvostoliittolainen tai itä-saksalainen auto oli
jonkinasteinen häpeä. Selitykset herättivät mielenkiintoa. ”Kun ei muuta saa”
oli vakuuttava. ”Aivan näppärä” oli epäuskottava. ”Riittää rassaamista” oli
tapa lyödä asia leikiksi. Autokannan muuttuessa sana ”dollarihymy” unohtui.
Senkin muistan hyvin, että eläkkeelle jääneellä miehellä, joka arvioi olevansa
merkkihenkilö, piti olla arvonsa mukainen auto. En tullut panneeksi merkille,
milloin tämä ajattelutapa katosi. Tuttavapiirissäni ja säädyssäni ei ylimalkaan
esiinny tuollaisia huokeampaa Skodaa tai Golfia isompia autoja.
Ajatuksentapainen on eilistä perua. Jollain parkkipaikalla
oli kaksikin Mersua, joiden hinnat tiesin autolehtien hartaana lukijana, kahden
puolen kahdensadan tuhannen, ja eilen oli pyhäpäivä, että luultavasti siinä
olivat omistajat itse R-kiskalla ostoksilla.
En siis tiedä, onko vastakkainenkin mielipidesuunta
olemassa, mutta minun silmissäni sellainen kulkuneuvo on pelkkä riesa, jatkuvat
arastelun aihe. Sen myönnän kiireesti todeksi, että virka vaatii.
Investointipankkiiri, tietynlainen konsultti ja tietynlainen asianajaja eivät
saa ajaa edes viemään ongelmajätettä muulla kuin sillä kalliilla ja komealla
autollaan. Asiakkaaksi aikova voi nähdä. Mekanismi on sama kuin pukeutumisessa.
Kravatti pitää olla. Poliitikko ei saa ajaa kalliilla eikä pappi liioin.
Mielikuvituksellisia mielikuvia edustavat television hahmot.
Jos olemme rehellisiä, ei meitä edes kiinnosta, millaisia ihmisiä ovat Heikki
Kahila, Arvi Lind tai Matti Rönkä. Olemme silti melkein kaikki samaa mieltä,
että jos Neuvostoliitto taas hyökkää tai laiva kaatuu vesillämme, haluamme
välttämättä, että asiasta kertoo tuollainen henkilö, johon tuntuu imeytyneen
maailman kaikki luotettavuus.
Kysymyksessä on ehkä pelkkä aistiharha. Sen kääntöpuoli on tämä
ilmiönä selittämätön pärstäkerroin. On kunnollisia ihmisiä, joilla on kyky
joutua vaikeuksiin. Huovinen kuvaa siinä ”Talvituristin” jälkimmäisessä
novellissa hyvin ja uskottavasti asiaa, joka on nyt, puoli vuosisataa
kirjoittamisen jälkeen, erittäin ajankohtainen. Jotkut joutuvat kerran toisensa
jälkeen kiusaamisen kohteeksi. Se Huovisen mies oli asevelvollinen, joka
metsäläisyyttään ilmehti ikään kuin
olisi virnuillut. Olen nähnyt tuo saman useita kertoja. Se on pelkoreaktio.
Joillakin onnettomilla paniikki näyttää kasvoilla ylimielisyyden osoittamiselta.
Useimmin sitä näkee pikkulapsilla. Uhmakas ilme tietää itkuun purskahtamista.
Poliitikot eivät taaskaan ole tajunneet tätä kyllin syvästi.
Pahinta Suomessa on olla leuhka näköinen. Asiaa ei auta hiukkaakaan se
tosiasia, ettei ole yhtään leuhka. Alussa mainitsemani ärkoopeen mies olkoon
esimerkki ongelmallisen habituksen kääntämisestä aseeksi.
Niin,
VastaaPoistaItsellä on ollut pakko kehittää jokin muistisääntö kun en millään opi joitakin toistuvasti mainitsemisen arvoista paikkakuntaa.Viimeksi sellainen oli Pertunmaa. Väkisin kielen päälle tunki se risteysen Kuortti ja en sen jälkeen saanut muuta tulemaan. Sitten väkisin painoin mieleeni että jos mieleeni tulee Kuortti, ajattele Tapani Perttua -miestä joka lauloi Nataliista. Siitä taas tulee mieleen Pertunmaa. Se toimi.
Tuossa puoluejohtajatapauksessa taas pitää ajatella Tapiolaa ja siitä tulee mieleen Hagalund jolloin se puoluemieskin kielelle putkahtaa.
Tämä rkp:n mies yllätti täysin meidät, jotka aluksi irvailimme siitä on siinä meillä puolustusministeri, joka ei ole käynyt edes sotaväkeä.
VastaaPoistaSe taisikin osoittautua vahvuudeksi. H Potteriksi pilkattu uskaltaa pistää kampoihin jopa ylipäällikkönsä hissuttelulle.
Hänen edeltäjänsä bryygreem sliipatun yliluutnantin taas erotti kovasanainen, hieman pellenä pidetty kanasanmies, joka uskalsi syyttää eduskunnassa ministeriä valehtelusta.
RKP:lle on usein annettu keveänä pidetty puolustusministerin salkku. Tässäkin on maamme pelannut turvallisuuspolitiikan korttinsa niin väärin kun vain voi.
Elisabeth Rehn teki kuitenkin tempun ja hankki Hornetit. Paras alan ministeri sotien jälkeen siitä huolimatta, että tehtävässä on ollut Mannerheim-ristin ritareitakin.
Edes Suomessa ei kirjailija eikä poliitikko uskalla pitää aatuviiksiä nenänsä alla, mutta pankinjohtaja kyllä, koska media ei näe.
VastaaPoistaMinulta katosi uskottavuus Arvi Lindiin, kun näin hänet ensimmäistä kertaa nahkatakissa laulamassa rokkia televisiossa.
VastaaPoistaNaureskelin aika tavalla itselleni tuon tajutessani.
Tuosta tuli mieleen, että Jukka K. voisi kirjoittaa joskus aiheesta, kumpi on luetettavampi Arvi Lind vai Suomen poliisi. Samalla voisi keskustella "tietämisestä" yleensä. Ihmiset eivät osaa luetella hallituspuolueita, mutta heillä on tarkka käsitys, miten kukin ministeri on hoitanut tehtävänsä.
PoistaMuistanpa yhden asian. Joka on alusta loppuun asti totta.
VastaaPoistaEräs lähisukulaiseni (eli veljeni) oli mennyt naimisiin erään arvostetun tekstiilifirman johtajan tyttären kanssa. Tämä (minunkin sukulaisekseni tullut) johtaja kuului Finlayson-Forssa yhtiöiden hallitukseen tai johtoryhmään tai johonkin semmoseen kumminkin. En minä tiennyt mihin. Mutta Lasse oli bohemi, ei niinkään taiteellisessa mielessä mutta ei yhtään välittänyt ns. muotoseikoista. Kerran kun yhtiön korkein johto piti palaveria hotelli Tammerissa Tampereella, niin Lasse ajoi hotellin parkkipaikalle Wartburgillaan. (Ja auto kuulema vähän savusi kun oli Forssasta asti sinne yhtäkyytiä tullut.) Tammerin portasri ei millään meinannut päästää häntä sisälle... Lassella kun oli päällään tavanomaiset vähän ryppyiset arkivaatteet. Mutta pääsi sitten kun sai selitetyksi että heillä on täällä, siinä ja siinä kabinetissa, tärkeä kokous.
Siihenaikaan ei sähköposteja ollut. Mutta veljeni vaimon isä sai Pääjohtajalta ystävällisen kirjeen jonka sisällön ydin oli "H.V. Voisitko yhtiön imagon vuoksi vaihtaa autosi johonkin toiseen merkkiin?"
No, Lasse osti sitten vähänajetun Peugoet 403:sen.
Paljon teeskentelyä ja rahantuhlausta jäisi pois, kun mentäisiin listavaaliin.
VastaaPoistaVisti
Jos listavaalit tulisivat, siihen loppuisi äänestämiseni.
PoistaPerustuslaki ei taida tuntea käsitettä puoluekuri.
Valituilla kansanedustajille pitäisi olla sen verran munaa (tai munasarjaa), että aina äänestäisivät oman vakaumuksensa mukaan. Eikä haittaisi se, että äänestäisivät niiden asioiden puolesta, joita ovat vaalikampanjoissaan luvanneet edistää.
Aamen.
Mihin psykometrisiin teorioihin nykyinen koululaitos on viime aikoina viehtynyt? Onhan luja sellainen rakenne jossa jatkuvasti ladotaan uutta uuden päälle? Mitä lujempi oppi sen lujempaa se opitaan? Aika rientäös oi, oppivelvollisuus se vain pidemmäksi pitäisi...
VastaaPoistaNäin Pasilassa suojapaperoidun ikkunan. Parempaa mainosta sisäremontille: Remontoimme uutta. Alla: Senaatti-Kiinteistöt. Uuttapa hyvinkin, kuka nyt vanhasta välittäisi. Entä edeltäkäsin remontointi? Ripeästi vain!
Luokkayhteiskuntaa on näperrelty nyt peruskoulun pakkotuottamisesta saakka. Millä arvoilla ja kaavoilla? Kuriksi kelvannee vartijaksi nuorelle toinen nuori. Kas, menestyvän nuoren kaava?
Pahuus rehottaa kun kysyn miksi tarvitaan vartijoita? Eikö suotavin olisi ehta poliisivaltio?
" Meidän on suoriuduttava Suuresta Loikasta... "
Sitähän se koko show Arkadianmäen kukakuka -maassa on, maultaan miellyttäväksi kelpaa lähin ja halvin.
VastaaPoistaKunnollista ruislimppua leipoo Risto Peltolan leipomo Kouvolassa. Sis. hiivaa, kauhistukaamme ja paheksukaamme moisia elolliskulttuureita, me joilla ei ole muuta pelkoa kuin että kieli menee mukana.
Mikseivät tilaa älykuluttajat uskonnolliseen kauppayhteisöönsä haluamiaan pöperöitä? Yleisesti ihmiset, jos maistuu hapansilakka tai ternimaito, tai veripalttu pontikkasoosissa, tai tuoreet ja kypsät a-luokan hedelmät, miksi ei?
Kveruloimaan siitä, kansa mi kaupoissa hurmoksessa askeltavi. Politiikassa myös, pataluhaksi haukkukaa, korkeuksiin kohottakaa, armahtakaa miellyttävät vastuusta muualle sekaannusta aiheuttamaan mutta säästäkää nyreät ja hiljaiset kypsymään. Hiivasta on paljon kiinni, käykö vai eikö.
Kuuntelen mielelläni Carl Haglundin pitkiä, koukeroisiakin, korkealla abstraktiotasolla muotoiltuja suomenkielisiä lauseita joskus vähän jännittäen pääseekö loppuun sanoihinsa sekaantumatta. Kyllä pääsee. Jossain isä-poika -haastattelussa isänsä sanoi kadehtivansa pojan kykyä suulliseen ilmaisuun. EG
VastaaPoistaJa on sitä pärstää ja koko olemusta miellyttävä katsellakin! EG
VastaaPoista